Palaa artikkelin tietoihin Taidehistorian tulevaisuus – tulevaisuuden taidehistoria

Taidehistorian tulevaisuus – Tulevaisuuden taidehistoria

Lähetin alkukesästä noin sadalle taidehistorian alan ammattilaiselle ja opiskelijalle kyselyn, jossa tiedustelin seuraavia asioita:

1. Miten näet taidehistorian aseman suomalaisessa kulttuurissa tällä hetkellä? Oletatko sen aseman muuttuvan seuraavien 20 vuoden aikana, ja jos oletat, millä tavalla?

2. Miten taidehistorian opetus mielestäsi palvelee työelämää yliopistollisista työsuhteista museoalan ammatteihin, taidekritiikkiin jne.? Tulisiko opetusta muuttaa, ja jos tulisi, miten?

3. Millaisena näet taidehistorioitsijan työkentän 20 vuoden päästä? Mitä toivot? Mitkä ovat suurimmat huolenaiheesi?

Vastauksia saapui – monen muistutuksen jälkeen – viisitoista. Melko vaatimaton tulos kyselyn saaneiden määrään verrattuna, mutta onneksi ne olivat peräisin erilaisissa alan kentän töissä toimivilta henkilöiltä ja antavat siksi uskottavan läpileikkauksen asioista. Yksi kolmasosa vastaajista työskentelee yliopistoissa ja kaksi kolmasosaa lähinnä museoalalla. Monilla museoalalla toimivista henkilöistä on kuitenkin aiempaa kokemusta yliopistossa työskentelystä, ja päinvastoin. Pieni vastausprosentti kuitenkin panee miettimään, eivätkö nämä asiat kiinnosta taidehistorioitsijoita riittävästi vai olivatko kysymykset liian vaikeita tai liian yleisluontoisia.

Taidehistorian asema suomalaisessa kulttuurissa

Taidehistorian alan asemaa koskenut kysymys nosti esiin ennen muuta tieteenalan näkymättömyyden. Vaikka vastaajat uskoivat, että taidehistoriallista erityisosaamista sinänsä arvostetaan, he myös totesivat, ettei asiantuntemuksen monipuolista sisältöä tunneta edes kulttuurikentän sisällä. Ammattiosaamista tulisi tehdä näkyvämmäksi, koska nimenomaan se auttaisi kenttää ymmärtämään, että taidehistoria luo pohjan erityisosaamista vaativalle professiolle. Tämä kuitenkin edellyttäisi huomattavasti nykyistä suurempaa julkista keskusteluvalmiutta sekä oppiaineen laitosten esimiehiltä että muilta arvovaltaisessa asemassa toimivilta alan ammattilaisilta. Syy näkymättömyyteen piilee monen kirjoittajan mukaan meissä itsessämme. Esitämme liian harvoin näkemyksiämme asioista mediassa, olipa kyseessä sitten sanomalehdet, radio tai televisio. Taidehistorioitsijat “eivät tule kaapista ulos” eikä taidehistoria juuri kosketa tavallisen ihmisen elämää – tai ainakaan sen vaikutuksia ei tunnisteta.

Toisaalta katsottiin, että alamme yhteiskunnallinen ja kulttuurinen merkitys tulee sitä kautta, mitä taidehistorioitsijan koulutuksen omaavat ihmiset osaavat ja missä ja miten he toimivat. Näkyvyyttä taiteelle ja samalla taiteen historialle tuovat ennen muuta taidemuseot näyttelyineen, rakennettu ympäristö ja sen säilyttämiseen liittyvät keskustelut sekä näkyvillä paikoilla, esimerkiksi museoiden johtajina työskentelevät henkilöt. Myös osa tutkimuksesta on tunnettua. Tämä koskee erityisesti 1800-luvun lopun ja 1900-luvun suomalaista taidetta koskevia julkaisuja. Kansalliset teemat saavat osakseen muita laajempaa mielenkiintoa. Suuren yleisön kiinnostusta lisäävät myös tiedettä popularisoivat julkaisut ja taidekritiikki.

Paitsi ulkopuolisen tunnettavuuden laiminlyöntiin, taidehistorioitsijat syyllistyvät kirjoittajien mielestä myös liialliseen nurkkakuntaisuuteen. Vaikka yliopistojen ja museoiden välinen yhteistyö on lisääntynyt, sitä ei ole kehitetty riittävästi ja alalla vallitsee edelleen perinteinen epäluulo ja jopa epäluottamus. Yliopistot arvostavat liian vähän käytännön museoammatillista kokemusta ja museot puolestaan vierastavat puhtaasti akateemisia meriittejä liian teoreettisena osaamisena. Toivottiin, ettei alalla toimivien henkilöiden enää tarvitsisi valita uraa joko tutkijana tai museoammattilaisena. Osa kirjoittajista näki perinteisen taidehistorian laajentaneen tieteiden välistä vuorovaikutustaan esimerkiksi visuaalisen kulttuurin ja taidesosiologian suuntaan, mutta toiset olivat sitä mieltä, että taidehistorian sulkeutuneisuus on jättänyt sen entisille toiminta-aloille tilaa uusille tutkimussuuntauksille kuten museologialle, sukupuolen tutkimukselle, kulttuuriperinnön tutkimukselle tai vaikkapa maisemantutkimukselle.

Taidehistorian opetuksen suhde työelämään

Tähän kysymykseen vastanneiden joukossa oli niitä, jotka haluaisivat selkeästi lisätä taidehistorian opetukseen työelämään orientoivia osuuksia ja niitä, jotka halusivat pysyä perinteisellä linjalla ja välttää opetuksen muuttamista “ammattikoulumaiseen” suuntaan. Jako ei korreloi sen kanssa työskentelikö vastaaja yliopistossa tai museoalalla. Enemmistö kirjoittajista oli sitä mieltä, että nykyinen opetus antaa hyvät edellytykset työelämässä toimimiseen ja oppialan tulisi jatkossakin painottaa erityisosaamista ja substanssin hallintaa. Näkemys, jonka mukaan nykyinen opetus takaa toimii hyvänä pohjana työelämään siirtymiselle, liittynee myös siihen, että taidehistoriasta valmistuneet opiskelijat työllistyvät suhteellisen hyvin moniin muilta humanistisilta aloilta valmistuneisiin verrattuna.

opintoretki Roomaan

Helsingin yliopiston taidehistorian opintoretki Roomaan 2009. Kuva Jukka Cadogan.

Kehittämisen varaa näyttää kuitenkin olevan paljon sekä vanhemman että nykytaiteen opetuksessa. Katsottiin, että yliopistojen ja taidehistorioitsijoita työllistävien keskeisten organisaatioiden kuten museoiden tulisi yhdessä arvioida koko kenttää koskeva osaamistarve: millaisten asioiden ja aiheiden asiantuntijoita maahan tarvitaan seuraavien vuosikymmenten aikana. Kaikki tulevat taidehistorioitsijat eivät voi erikoistua tutkimaan vain yhtä aihealuetta. Vaikka nykytaiteen tutkimuksen suosio juuri tällä hetkellä on ymmärrettävää, museoiden kannalta on yhtä olennaista, että yliopistoissa koulutetaan vahvoja vanhemman taiteen ja esinekulttuurin tuntijoita. Vastauksissa painotettiin myös arkistotutkimuksen osaamisen merkitystä. Lisäksi opiskelijat tulisi perehdyttää kulttuurihallintoon. Nykytaiteen alueella tulisi vastaajien mielestä opettaa myös sen sosiaalis-ekonomisia struktuureja ja lisätä nykytaiteen historian sekä nykytaiteeseen keskittyvien kysymysten osuutta opetuksessa. Valmiuksia kytkeä nykyhetken ilmiöt traditioon ja sen muutosprosesseihin pidettiin oleellisina. Taidehistorian opetuksen osaksi toivottiin esimerkiksi kuratointiin ja sen erityiskysymyksiin keskittyviä kursseja. Opetukseen kaivattiin erityiskursseja myös sellaisista ajankohtaisista asioista kuin visuaalisen materiaalin tekijänoikeusasiat ja digitaaliseen kuvaan liittyvät laatukriteerit. Lisäksi korostettiin sivuaineiden roolia ammattitaidon kehittämisessä. Projektiluontoisten töiden voimakkaan lisääntymisen katsottiin lisäävän paineita monialaisten tietotaitojen opettamiseen.

Monet vastaajista ottivat kantaa korkeakouluharjoitteluun. Yksimielisiä oltiin siitä, että opiskelijoiden on ensiarvoisen tärkeää saada konkreettinen käsitys alan töistä, kuten esimerkiksi museotyöstä ja siihen tarvittavista erilaisista taidoista luetteloinnista, tekstien kirjoittamiseen ja näyttelyiden tuottamisen eri prosesseihin. Yliopistojen tuleekin vastaajien mukaan varmistaa korkeakouluharjoittelupaikkojen resursointi myös jatkossa, sillä harjoittelujaksot ovat merkittäviä myös työllistymisnäkökulmasta. Tiivistahtisen opiskelun lisäksi opiskelijoiden pitäisi voida hankkia työkokemusta jo opiskeluaikanaan, sillä pelkällä tutkintotodistuksella on vaikeaa saada töitä. Varsinaisen korkeakouluharjoittelun lisäksi yliopistot voisivat lisätä entisestään yhteistyötä esimerkiksi museoiden kanssa vaikkapa erilaisten pienten näyttelyprojektien muodossa. Kirjoituksissa kiinnitettiin huomiota myös työnantajien kouluttamiseen, jotta harjoittelujaksot olisivat mahdollisimman tuloksellista.

Tärkeänä pidettiin myös sitä, että opetukseen lisättäisiin aineksia, jotka opettavat menetelmiä ja tapoja hankkia tietoa, käsitellä ja eritellä sitä. Tiedon kaatamisen sijaan opetuksen pitäisi keskittyä siihen, miten visuaalisia aineistoja analysoidaan ja kannustaa opiskelijoita itsenäisesti hankkimaan tietoa, käsittelemään sitä ja argumentoimaan.

Huomiota tulisi kiinnittää myös siihen, kuinka tietoa tuotetaan erilaisille kohdeyleisöille. Taidehistorian toiminnan piiriin olisi mahdollista sitoa nykyistä laajempi vastaanottajakunta – esimerkiksi arkkitehtuurissa rakennusalan työnjohto ja työntekijät. Tätä kautta taidehistorialla voisi olla aktiivisempi rooli yhteiskunnassa asiantuntijana. Pitäisi kehittää malleja, joiden kautta esimerkiksi museoalan luetteloinnissa voitaisiin ymmärtää asiasanoituksen taakse piiloutuva taidehistoriallinen syvempi osaaminen ja sisällöllinen tulkinta.

Taidehistorian asema ja työkenttä tulevaisuudessa

Taidehistorian aseman pysyvyyteen suhtauduttiin yleisesti ottaen varovaisen positiivisesti. Vastaajien yhteisen käsitys on, ettei taidehistoriallisen osaamisen tarve katoa kahdessakymmenessä vuodessa eikä niin kauan kuin taidetta on olemassa. Sen sijaan kaikki uskovat taidehistorian institutionaalisen aseman ja taidehistorioitsijoiden työnkuvan muuttuvan. Uusia ja osittain uhkaavia haasteita nähtiin sekä sisällöllisellä että taloudellisella suunnalla. Useat vastaajat olettivat, että seuraavina vuosikymmeninä tapahtuu oppiaineiden uudelleenjärjestelyjä – joita on tosin jo tapahtunut – ja sen oletettiin voivan muuttaa perinteisen taidehistorian asemaa voimakkaastikin. Yliopistoissa on nähtävissä jo nyt talouden kiristyminen ja ilmapiirin koveneminen tehokkuuspaineiden alla. Arvioinneissa tärkeinä mittareina pidetään ulkopuolisen tutkimusrahoituksen saamista ja kansainvälistä yhteistyötä, joista varsinkin ensin mainittu onnistuu joillakin aloilla toisia luontevammin. Yliopistot näyttävät kasvavan Aasiassa ja supistuvan muualla. Vastauksena tähän ne pyrkivät ja niitä kehotetaan profiloitumaan ja aineita kootaan laajempiin kokonaisuuksiin. Parhaillaan käytävä keskustelu humanististen alojen koulutuksen vähentämistä ja aloituspaikkojen leikkaamisesta luo epävarmuutta ja aiheuttaa huolta vallitsevasta arvomaailmasta. Pessimistisimpien oletusten mukaan työllistyminen nojautuu tulevaisuudessa nykyistäkin voimakkaammin projektitöiden varaan, mikä puolestaan saattaa lisätä matalapalkkaistumista ja rajoittaa mahdollisuuksia hyödyntää substanssiosaamista.

Oletuksena on, että taide- ja muun kulttuuriasiantuntemuksen välinen raja muuttuu nykyisestä. Asiantuntemusta tarvitaan edelleen, sillä esimerkiksi taiteen ja kulttuuriperinnön säilyttämiseen liittyvät kysymykset eivät katoa. Yhtenä taidehistorian tärkeänä tehtävänä nostettiin esille myös taideinstituutioiden historian tutkimus. Taidehistorioitsijoilta, kuten ylipäätään humanisteilta ja yhteiskuntatieteilijöiltä, vaaditaan kuitenkin yhä enemmän kykyä liikkumiseen ja muuntautumiseen sekä yhteistyöhön. Laajentuneen työkentän uskottiin lisäävän taiteen välittämiseen liittyviä tehtäviä. Lisäksi oletettiin tuotannollisten tehtävien kuten projektien ja tapahtumien konseptoinnin ja toteuttamisen määrän kasvavan. Käytännön taitojen merkityksen uskottiin painottuvan entistä enemmän. Myös nykytaiteen luonteen nähtiin asettavan taidehistorialle uusia vaateita. Kun taide mielletään osaksi visuaalista kulttuuria ja ympäröivästä yhteiskunnasta käytävää keskustelua, sen sisällöt ja strategiat viittaavat muun muassa sosiaalisiin, poliittisiin, eettisiin ja moraalisiinkin kysymyksiin. Tällöin perinteisten taidehistorian metodien sijasta korostuvat monitieteelliset lähestymistavat. Kysyttiinkin – kuten jo useita kertoja 1900-luvun kuluessa – onko taidehistoria oikea nimi taidetta tutkivalle tieteenalalle. Monet nostivat esille myös kansainvälistymisen ja globalisoitumisen asettamat haasteet ja niiden vaikutuksen taidehistorian suuntautumisalueiden laajenemiseen.

Osaamisen monipuolistumisen vaateet koettiin myös tervetulleeksi haasteeksi ja positiivisten näkemysten mukaan monitaitoisille taidehistorioitsijoille avautuu tulevaisuudessa uria, joita emme edes vielä aavista. Tieteiden välinen vuorovaikutus voisi avata myös taidehistorialle uusia mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Taidehistoriallisen asiantuntemuksen tarpeen uskottiin lisääntyvän muun muassa hyvinvointipalveluissa sekä sosiaali- ja terveysalalla, osittain myös eliniän pidentymisestä johtuen.

Visualisoituvan kulttuurin mukanaan tuomien muutosten nähtiin pääsääntöisesti avaavan uusia mahdollisuuksia taidehistorian alalle. Tulevaisuudessa tarvitaan kasvavasti nykyistä laajempaa visuaalisen alueen asiantuntemusta ja visuaalisen aineiston “lukutaitoa”. Taidehistorialle tarjoutuu merkittävä tehtävä sellaisten ihmisten kouluttamisessa, jotka kykenevät visualisen aineiston analyysiin, kriittiseen ajatteluun, tiedon käsittelyyn, kirjoittamiseen, argumentaatioon ja uuden tiedon tuottamiseen. Tähän liittyen painotettiin myös digitalisoitumisen merkitystä. Digitaalinen murros tuo mukanaan uusia työkaluja, jotka aiheuttavat konkreettisen muutoksen myös taidehistorioitsijan työkentällä (ja työpöydällä). Huolenaiheena mainittiin taidehistorian alan tahto omaksua ne käyttöönsä, sillä muutoin uusi asiantuntemus on vaarassa kotiutua muualle. Tulevaisuudessa lisääntyvät uudenlaiset kuvien käsittelyyn ja julkaisemiseen tarkoitetut ohjelmistokokonaisuudet.Tällaisia ovat esimerkiksi kolmiulotteiset karttapalvelut, jotka tuottavat verkkoon kolmiulotteisen mallin maailmasta tai yksittäisten rakennusten kohdalla 3D-mallinnuksia sisältävät tietopankit. Taideteoksia voidaan katsoa virtuaalisista museoista.. Erilaiset mobiililaitteet mahdollistavat virtuaalisten opastusten toteuttamisen paitsi sisälle museoihin myös minne tahansa niiden ulkopuolelle. Näiden välineiden käyttämisestä työn ja opetuksen tukena tulee yhtä varmasti osa arkipäivää kuin tietokoneista, joihin olemme nyt totutelleen kolmisenkymmentä vuotta.

Entä kuinka sitten pidämme huolta siitä, että taidehistoria säilyy tulevaisuudessa alana, jossa sekä tutkimuksella että erilaisilla työ- ja toimintamuodoilla olisi tilaa elää? Vastaajien mielestä taidehistorian on profiloiduttava selkeämmin ja sen näkyvyyttä on lisättävä. Sen on osoitettava merkityksellisyytensä yhteiskunnassa. Alalla toimivien ihmisten on otettava aktiivisesti osaa julkiseen keskusteluun, oltava avoimia yli oppiainerajojen laajenevalle yhteistyölle, verkostoiduttava sekä kansallisesti että kansainvälisesti ja osallistuttava kansainvälisiin hankkeisiin. Asiantuntijuus on säilytettävä monimuotoisena tutkimuksen ja työelämän tarpeita silmälläpitäen. Lisäksi tulisi kartoittaa avoimin mielin uusia mahdollisia toimintakenttiä. Tärkeää on myös tutkimuksen ja asiantuntijuuden tehokas markkinointi.

Kyselyyn vastasivat seuraavat henkilöt: Fred Anderson (Åbo Akademi), Markus Hiekkanen (Helsingin yliopisto), Christian Hoffmann (Turun taidemuseo), Maunu Häyrynen (Turun yliopisto), Juhana Lahti (Suomen Rakennustaiteen museo), Liisa Lindgren (Eduskunta), Asko Mäkelä (aik. Suomen Valokuvataiteen museo), Riikka Niemelä (Turun yliopisto), Eino Nieminen (Joensuun taidemuseo), Susanna Pettersson (Alvar Aalto -säätiö), Tarja Raninen-Siiskonen (Joensuun taidemuseo), Kirsi Saarikangas (Helsingin yliopisto), Pirkko Siitari (Kiasma), Johanna Vuolasto (Kouvolan taidemuseo) ja Ira Westergård (Suomen Kulttuurirahasto).

Kiitän kaikkia vastauksensa lähettäneitä ja toivon että keskustelu näistä asioista jatkuu.

Johanna Vakkari on dosentti ja Taidehistorian seuran puheenjohtaja