Otsikon kysymyksen esitti graduseminaarin alussa opiskelija, jolle syventävien opintojen teoriatentti ei ollut avannut porttia taiteentutkimuksen teorioiden rehevään puutarhaan. En tiedä, mitä kuppilassa oli asiasta keskusteltu, mutta huoli näytti todelliselta, vaikka puheessa toki välähti myös uhmakas ironia.
Suomalaisen taidehistorian vahvuus ja heikkous on ollut tutkimuksen juureva empiirisyys. Pienessä maassa isänmaallisen itsetunnon rakennustyössä kehittynyt tieteenala on ansiokkaasti selvittänyt oman maan vaatimatonta visuaalista kulttuuria. Tradition huomaa jo taidehistorian väitösten luettelosta oppiaineen kotisivuilla.
Vaikka kansainvälistä tutkimusta on seurattu monelta suunnalta, luettu kieliä ja tehty matkoja, harva suomalainen on kunnostautunut taiteen tutkimuksen käsitteiden kehittämisessä. Miksi?
Humanististen tieteiden joukossa taidehistoria on kuulunut siihen vähemmistöön, jonka opiskelijat ovat saattaneet alusta pitäen tähdätä ammattiin. Kun itse opiskelin 1960-luvulla, puhuttiin museoaineista, koska asetus museovirkojen pätevyysvaatimuksista sisälsi taidehistorian, arkeologian ja kansatieteen opinnot.
Nyt virat ovat historiaa ja pätevyydestä kilpaillaan portfolioiden painavuudella, mutta taidehistorian suhde teorioihin tuntuu edelleen hankalalta.
Viime vuosikymmenten väitöskirjoista parhaat ovat sekä teoreettisesti että empiirisesti korkeatasoisia, useimmat kansainvälisen teorian näkökulmasta ihan ok, mutta vain harva teoreettisesti uutta luova. Väitöskirjojen vahvuus on useimmiten siinä, että tutkija on onnistunut tekemään teoreettisesti relevantin ja ajankohtaisen käsitteistön puitteissa jonkun uuden suomalaisen tai kansainvälisen taidemaailman ilmiön näkyväksi.
Kun taiteiden tutkimuksen laitosta perustettiin 1990-luvulla Helsingin yliopistossa, uskottiin ja toivottiin eri oppiaineiden vahvuuksien löytävän toisensa opiskelijoiden ja nuorten tutkijoiden työssä. Näin ei käynyt. Oppiaineeseen identifioituminen osoittautui vahvaksi, vaikka ennakkoluulot toisten työtä kohtaan kevenivät.
Nyt ei enää koetella vain oppiaineiden rajoja, talouskriisi uhkaa kaikkia humanistisia tieteenaloja. Vanhat kliseet tarpeettomista opiskelijoista on kaivettu käyttöön. Lehtiuutisten mukaan valtakunnan säästöohjelmassa luvataan vähentää koulutuspaikkoja ennen muuta humanistisilta ja taidealoilta.
En ole lukenut perusteluja, mutta tunnen vanhat ennakkoluulot. Vastatessani professorina taidehistoriasta sain monella forumilla puhua ja kirjoittaa siitä, miten hyvin taidehistorian opiskelijat työllistyvät jo ennen valmistumistaan. Nyt ongelmaksi osoitetaan myös “väärin työllistyminen”.
Koulutuksen määrän vähentäminen ja laadun parantaminen on mahdoton kuvio aloilla, joilla tähänkin asti on saatu pyrkijöistä poimia vain pieni huippu opiskelemaan. Yliopistoista ei saa tehdä ammattikouluja.
Lainaan Svenska Dagbladetiin 2.7. kirjoittanutta Tukholman Kauppakorkeakoulun yritysekonomian professoria. Lars Strannegård ymmärtää humanististen tieteiden ja taiteiden käyttöarvon:
“Många ekonomutbildningar anses av kvalificerade bedömare vara alltför snäva i sin inriktning. De misslyckas med att stimulera intellektuell nyfikenhet, perspektivseende och ger för lite förståelse för de faktiska utmaningar som väntar i näringslivet. Det är förståelse för kultur, känslighet för mångtydlighet och god tolkningsförmåga som tillhör kunskapsluckorna för de nyutexaminerade.”
“Framtidens beslutsfattare måste förstå dessa [olika] logiker, växla och slå bryggor mellan dem. Bland lösningarna hörs att utbildningarna måste bli mer mångfacetterade, att likriktningen måste minska, och att inslaget av just konst och humaniora skall bli mer framträdande i de ‘högproduktiva’ utbildningarna.”
Tarvitaanko tähän Michel Foucaltia?
Ei välttämättä, mutta on vaikea ajatella hyvää taiteen tutkijaa, joka ei olisi lukenut yhtään Foucaultia. Opiskelijat pelkäsivät pitkään filosofiaa samalla tavalla kuin jotkut koulussa matematiikkaa. Käsitteiden maailma vaatii avointa mieltä ja rauhallista keskittymistä. Yksikään filosofi ei ole hyvän tutkimuksen takuumerkki, eikä cocktail tuoreimmista filosofikäännöksistä ole tutkimusta, mutta viikonloppuhuvinakin filosofien tekstien suomennosniteet ovat tavattoman virkistäviä. Kadehdin nykyopiskelijoiden mahdollisuutta saada äidinkielellä tuntumaa moniin ajattelijoihin. Hyvät suomennokset ovat aarre.
Filosofisen viikonlopun jälkeen vannoutuneen empiirikon katse saattaa osua uudella intensiteetillä tuoreesta kulmasta jopa tuttuun kohteeseen ja vaikea kysymys “miksi” lähteä johtamaan ajattelua uuteen suuntaan. Tästä syystä jokaisen taidehistorioitsijan on harrastettava teoreettista tutkimusta ja otettava tuntumaa filosofeihin, vaikka ei heitä suoraan käyttäisikään. Sivistyneitä taidehistorioitsijoita tarvitaan joka paikassa, putkinäkö ei enää riitä.
“There is no innocent eye,” opetti jo Ernst Gombrich. Mietitään sitä.