Kuva ja tila. Näkökulmia keskiajan visuaaliseen maailmaan. Keskiajan tutkimuksen seuran Glossan ja Taidehistorian seuran yhteisseminaari, Helsinki 14.9.2011
Tihkusateinen syyskuun iltapäivä ja Tieteiden talon luentosali tarjosivat soveliaan harmoniset olosuhteet Keskiajan tutkimuksen seuran Glossan ja Taidehistorian seuran ensimmäiselle yhteiselle teemaseminaarille. Viime vuosien monipuolinen keskiaikainnostus ei ole ilmeisestikään aivan vielä siirtynyt täysimittaisena taidehistorian tutkimuksen puolelle, sillä enemmänkin kuulijoita saliin olisi mahtunut, mutta toisaalta yleisökadostakaan ei ollut varsinaista huolta. Neljä esitystä sisältäneen Seminaarin tematiikka oli rakennettu keskiajan kuvatila -käsitteen ympärille, mikä mahdollisti sekä konkreettisten esimerkkien että taustavaikuttimien käsittelyn luontevasti samassa yhteydessä. Jälkimmäinen viittasi tässä tapauksessa visuaalisen aineiston ja kuvallisen kerronnan yhteyksiin laajempiin aatehistoriallisiin kokonaisuuksiin, kuten maailmankuviin, tuonpuoleisen visualisointeihin sekä aineettoman presentaatioihin, ja toisaalta näkemisen ja kokemisen tapojen manifestaatioihin keskiajan kuvakielessä. Sisältö oli toisin sanoen rakennettu perinteiseen tapaan ikonografiseksi: Kirjaesittelyä lukuun ottamatta teemat nivoutuivat kristillisen taiteen ilmiöihin, ja kaikilta osin kirjallis-ideologisen aineiston ja kuvaston konjunktioihin.
Uskonnollista ikonografiaa, kuvitettuja legendoja
Ensimmäisenä puhunut Agneta Ahlqvist käsitteli keskiaikaista kolmen elävän ja kolmen kuolleen legendaa ja sen heijastumia kuvataiteessa. 1300-luvun tienoilla ilmeisesti Ranskassa syntyneessä legendassa, joka pohjautunee mustan surman traumatisoiviin muistoihin, ruumiina kuvatut kolme kuollutta kohtaavat kolme elävää muistuttaen näitä elämän väliaikaisuudesta ja maallisen rikkauden mitättömyydestä kuoleman voimien edessä. Kyseessä on eräänlainen kuolemantanssi-tematiikkaan liittyvä keskiaikainen memento mori -moraliteetti, mitä alleviivaa kolmen elävän esittäminen ylellisesti puettuina jalosukuisina, yleisimmässä versiossa herttuana, kreivinä ja ruhtinaana tai toisinaan kolmena kuninkaana.
Elävien vastinkolmikon, kuolleiden, suhteen kuvallinen traditio näyttäytyi erityisen herkullisena; toisinaan kuvauksissa esiintyy ihmisyytensä attribuutit vielä säilyttäneet kolme kirkonmiehiksi puettua tuoreehkoa vainajaa, mutta monissa tapauksissa ruumiit kuvattiin sananmukaisesti hyvin raadollisesti, joskus pelkkinä vanitas-teemaa pursuavina luurankoina, toisinaan hyvin groteskiin tapaan ruton riuduttamina mätänevinä kalmoina, joiden koskettavuudesta kauhuelokuvien tekijätkin saattaisivat olla ylpeitä. Nykykulttuurissa varttuneelle lähimmän vertailukohdan saattaisivat muodostaa kuvat keskitysleirien nälkiintyneistä vainajista, eikä ihme, että esitys herättikin vilkasta keskustelua keskiajan kuolemakuvausten realistisesta suorasukaisuudesta.
Markus Hiekkanen puolestaan käsitteli esityksessään Mynämäen kirkon aivan hiljattain paljastettuja 1400-lukulaisia kalkkimaalauksia paneutuen erityisesti kuvaohjelman sisältöön ja sen asetteluun seremoniallisen sakraalitilan osana. Esitys keskittyi keskilaivan toisen holvin rikkaaseen kuvitukseen, josta on katolisten arkkipyhimysten kuten Neitsyt Marian, Pietarin ja Paavalin ohella tunnistettavissa skandinaavisia pyhimyskuninkaita ja kohtaus Pyhän Henrikin legendasta. Koska Hiekkasen tutkimuksista löytyy seikkaperäinen esitys tämän lehden edellisestä numerosta, en lähde käsittelemään esityksen sisältöä sen tarkemmin, mutta yleisesti voi todeta, että kotimaisen ja keskiajan valtakeskusten näkökulmasta periferisen tapauksen mukanaolo toi piristävän lisän muutoin Keski- ja Etelä-Euroopan valtakulttuureihin keskittyneeseen ohjelmaan. Myös kohtaamisten ja dialektisuuden hyödyt tulivat ilmi, sillä toisen holvin itävaipassa esiintyvän diakonihahmon identifioinnille ilmaantui keskustelussa mahdollisesti uusi asiaperuste.
Keskiajan kuvatilan ideologiset taustat
Johanna Vakkari esitteli puheenvuorossaan omaa keskiajan taidetta käsittelevää osuuttaan vuonna 2012 julkaistavassa kirjassa Perspektiivi ja havaitseminen – kolmiulotteisuus, tila ja aika. Hän avasi yleisnäkymiä erilaisiin tapoihin lähestyä keskiaikaisen kuvatilan tutkimusta. Pääkohdiksi nousivat kysymykset siitä kuinka taide, tai kuvalliset esityksen ylipäätään, esittivät todellisuutta, ja millaisin teoreettis-ideologisin reunaehdoin näkemykset todellisuudesta, sen havaitsemisesta ja kuvaamisesta olivat rakentuneet. Usein toistuneen perusoletuksen mukaan sellaiset meille itsestään selvät todellisuuden kuvaamista koskevat vaatimukset kuten kolmiulotteisuus, keskeisperspektiivi ja realismiin pyrkivä luonnon jäljittely tulivat osaksi vasta niin kutsutun uuden ajan maailmankuvaa. Sen sijaan keskiajaksi kutsutulla kulttuurikaudella päätavoitteena ei ollut aistitodellisuuden imitointi, vaan pikemminkin sellaiset ideologiset ja pelastushistorialliset seikat kuten Jumalan suuren suunnitelman edistäminen ja maailmankaikkeuden mysteerisen perusrakenteen kuvallistaminen. Nämä pyrkimykset heijastuvat tavoissa esittää tilaa ja perspektiiviä, joiden lähtökohtana toimi antiikista juontuva ajatus maailmankaikkeudesta hierarkkisena kokonaisuutena, jossa kaikella on pysyvä sijaintinsa. Tämän vuoksi useissa keskiajan maalauksissa näkymää ei kuvattu katsojan perspektiivistä, vaan esimerkiksi Jumalan tai teoksen tärkeimmän henkilön näkökulmasta, jolloin saatettiin päätyä nykykatsojan silmään kömpelöiltä vaikuttaviin ratkaisuihin, kuten kauempana olevan henkilön tai rakennuksen esittämiseen katsojaa lähempänä olevaa suurempana.
Toisaalta, kuten usein on esitetty, keskiajan taide ei välttämättä aina pyrkinytkään kuvaamaan aistitodellisuutta, vaan heijasteli pikemminkin mystissävyisiä näkemyksiä transsendentista tuonpuoleisuudesta. Taustana toimivat kristilliset opit tuonpuoleisuuden luonteesta, joihin platonilaisen perinteen näkemykset ylemmästä, ikuisesta ja ei-aineellisesta tosiolevasta tämänpuoleisen maailman alkulähteenä ja muut Platonin ideaopin keskiajalle suodattuneet rippeet olivat lyöneet leimansa. Kansanuskomuksissa vilisivät puolestaan visiot ja värikylläiset näyt, jotka niin ikään vaikuttivat tapoihin kuvata tuonpuoleisen, etenkin Helvetin, eri ulottuvuuksia. Maalaustaiteen konventio kuvata pyhimykset tilattomassa, kultareunaisessa aineettomuudessa ikään kuin ”ikuisuuteen” siirtyneinä painotti puolestaan kuvien funktiota astinlautana yliaistilliseen todellisuuteen ja unio mystican materiaan siirtyneenä välikappaleena.
Vakkarin esitys muistutti toisaalta siitä, ettei keskiajan hengenelämä ollut pelkästään suurta mysteerinäytelmää. Kuvien mystifioivan luonteen vastavoimana vaikutti esimerkiksi valistuneen papiston ikonoklastinen asenne, joka pohjautui jo kirkkoisä Augustinuksen jyrkkään kuvakielteisyyteen ja haluun korostaa kristinuskon monoteistista luonnetta. Kirkon oppineet pyrkivät jo varhain pelkistämään kuvat didaktisiksi välineiksi, ja lännen kirkon piirissä kulki halki koko keskiajan voimallinen, joskin usein tulokseton, pyrkimys laimentaa kuvainpalvontaa ja kuviin kohdistuvaa mystifiointia.
Toisaalta oppineiston piirissä alkoi jo suhteellisen varhain esiintyä pyrkimyksiä eritellä koettua tilaa systemaattisesti sekä saatavilla olleen tieteellisen kirjallisuuden että havaintojen pohjalta. Sydänkeskiajalla innoituksen lähteinä toimivat hellenistisen ja arabialaisen tieteen saavutukset, joita ryöpsähteli pienissä erissä latinalaiseen maailmaan välimerellisten transaktiopisteiden välityksellä 1100-luvulta alkaen. Näkemyksiin todellisuuden havaitsemisesta ja kuvaamisesta vaikutti etenkin Euroopassa nimellä Alhazen (Ibn al-Haytham) tunnettu arabiauktori, joka sovelsi optisissa tutkimuksissaan jopa nykynäkökulmasta katsoen kohtalaisen rationalistisia ja tieteellisiä metodeja. Alhazenin optiikka ja näköaistiteoria, jotka pohjautuivat geometrian ohella systemaattiseen havainnointiin, vaikuttivat stimuloivasti empirismin kehitykseen sydänkeskiajan Euroopassa. Alhazenin lukijoista etenkin Roger Bacon kehitteli edelleen kausaalisuuden ja eksperimentaalisuuden ideoita tutkimuksen apuvälineinä. Vakkarin mukaan nämä keskiajan optiikan tutkijat ja heidän seuraajansa loivat pohjan geometrian periaatteiden tunkeutumiselle kuvataiteen maailmaan ja keskeisperspektiivin kehittymiselle 1400-luvun Italiassa. Varhaisten empiristien metodiikassa esiintyy oraita myös siitä rationaalis-klassifioivasta tutkimustavasta, joka eskaloitui myöhempinä vuosisatoina eksperimentaalisten tieteiden ja niin sanotun tieteellisen vallankumouksen voittokulkuna.
Valentino Pace: maniera greca via iter italicum
Tapahtuman pääpuhujaksi oli lennätetty Bibliotheca Hertzianan Krautheimer-professori Valentino Pace, jonka italialaista sydänkeskiaikaa käsitellyt, rikkaalla kuvamateriaalilla tuettu esitys asetti hetkeä aiemmin esillä olleen pohjoismaisen aineiston provinsiaalisen niukkuuden liiankin epäoikeudenmukaiseen valoon. Elämäntyönään Pace on tutkinut eteläisen Italian keskiaikaisia vaiheita, jotka ovat usein jääneet ”taiteen suuren kertomuksen” ulkopuolelle ja historiankirjoituksen pohjois-italia-painotteisuuden jalkoihin. Myös tämänkertainen esitys keskittyi antikisoiviin vaikutuksiin 1000-luvun Italiassa edeten etelästä Salenton niemimaalta ja Calabriasta Monte Cassinoon ja päätyen lopulta aina Roomaan ja Venetsiaan.
Pacen mukaan kreikkalaiset taidevaikutteet luikertelivat apenniinien niemimaalle juuri etelän kautta käyttäen tukikohtinaan saappaan koron ja kannan eksarkaattialueita. Myöhemmän kehityksen kannalta kreikkalaisten ja roomalaisklassisten vaikutteiden virkoaminen Campanian ydinalueilla oli kuitenkin ilmiönä merkittävämpi. Tärkeänä solmukohtana ja vaikutteiden suodattajana toimi Monte Cassinon luostari, jonka apottina 1000-luvun jälkipuoliskolla vaikuttaneen Desideriuksen (1027–1087) panos antiikin kulttuurin arvonnousuun oli merkittävä. Oman aikansa maailmassa Desiderius oli hämmästyttävän valistushenkinen kirkkoruhtinas ja itsetietoinen mesenaatti, joka toteutti luostarikirkon uudisrakennuksen antiikin ihanteita noudattaen. Klassiset esikuvat näkyivät arkkitehtonisten linjausten ja dekoraation ohella jopa kielessä ja kirjasimissa, sillä portiikin monumentaalikapiteelein kirjatut propagandalauseet pyrkivät imitoimaan tyylipuhdasta latinalaista heksametriä. Kreikkalainen vaikutus näkyi esimerkiksi pronssiovissa, jotka olivat saaneet innoitusta Amalfin katedraalin Konstantinopolista tuoduista porteista.
Samat tyylilliset ihanteet näkyivät nopeasti muualla Monte Cassinon vaikutuspiirissä kulkeutuen Salernon katedraalin ja Capuan lähellä sijainneeseen Sant’Angelo in Formis -luostarikirkkoon, jonka juuri Desiderius rakennutti 1070–1080-luvuilla. Tyyliltään hyvin myöhäisantiikkis-varhaiskristillisen basilikan päälaivan raamatulliset seinämaalaukset edustavat Campanian sydänkeskiajan ”kreikkalaista tyyliä”, loisteliaimmillaan. Maalaukset oli todennäköisesti toteuttanut paikallinen taiteilija, mutta esikuvat ovat olleet vahvasti bysanttilaisia. Pacen mukaan Manner-Italiassa kreikkalainen vaikutus olikin tyypillisimmillään juuri tämänkaltaista: paikallisten tai alkuperältään ei-kreikkalaisten taiteilijoiden toteuttamia ohjelmia, joiden sisällölliset ja muodolliset mallit tulivat suoraan tai mutkan kautta Konstantinopolin taiteesta.
Kohtauksia Uudesta testamentista, Sant'Angelo in Formis. Kuva Valentino Pace.
Kokonaisuudessaan Pacen eloisa esitys muodosti kiintoisan ja lamauttavan asiantuntevan kiertoajelun huonosti tunnetuille, mutta länsimaisen taiteen varhaisvaiheiden kehityksen kannalta oleellisille seuduille. Sisällön ohella sanasen ansaitsee myös mutkattoman aito mutta samalla akateemisia perinteitä kunnioittava esitystapa: Tällaisen klassisen retoriikan ihanteet huomioivan ja esityksen sujuvuutta painottavan puhekulttuurin toivoisi saavan enemmän sijaa myös suomalaisessa akateemisessa debatissa, joka on toisinaan mennyt epämuodollisuuden ja arkikielisyyden ihanteissaan kenties liiankin pitkälle.
Ikonografian elinvoimasta
Hyvin fokusoitu, suunniteltu ja toteutettu näppärä pienoisseminaari jätti kuuntelijalle kokonaisuudessaan positiivisen ja virikkeellisen olotilan. Aikana, jolloin monitieteellisyyden merkitystä korostetaan ja tieteenalojen välistä debattia alleviivataan lähes jokaisessa mahdollisessa yhteydessä, on tällaisilla eri alojen yhteiskokoontumisilla sekä tilaus että tehtävä. Itse olen ollut jo kauan sitä mieltä, että keskiaikaisen taiteen tutkimuksen luontevin konteksti löytyy juuri medievalistiikan ja muun varhaisempiin aikakausiin suuntautuvan kulttuurintutkimuksen parista – puhtaasti taidehistorian ja taiteentutkimuksen alan konferensseissa keskiaikaiset aiheet jäävät toisinaan modernin, postmodernin ja nykykulttuurin puristuksiin, ja omituisia keskiaikaisia symboleja mukanaan laahaava medievalistiparka voi toisinaan jäädä, kulunutta sanontaa käyttääkseni, lehdellä soittelemaan.
Kaikkien tilaisuuteen valikoituneiden puhujien keskittyminen kirkkotaiteeseen oli kaiketi puhdas sattuma, mutta toisaalta se saattoi heijastella myös taidehistorian kentällä vanhastaan vallinnutta tilannetta, jossa tutkimus painottuu oikeaoppiseksi hyväksyttyyn kristilliseen taiteeseen. Painotus on, myönnettäköön, monestakin syystä ymmärrettävä: Keskiajan historia on kirkonmiesten kirjoittamaa, ja kirkko on samalla kyennyt osittain kontrolloimaan , millaista esineistöä on säilynyt. Näin meille on piirtynyt pitkään vallinnut käsitys harmonisen yhtenäisestä kristikunnasta ja keskiajan hartaan kristillisestä jumalisuudesta. Toisaalta historiatieteiden puolella on jo tapahtunut murros kohti laaja-alaisempaa näkemystä, jossa paavinkirkon kontrolloimien kulttuurimuotojen katsotaan hallinneen loppujen lopuksi suhteellisen pientä segmenttiä keskiajan elämästä; jo pelkästään uskonnollisella kentällä erilaisten harhaoppien, herätysliikkeiden ja pakanauskontojen mentaalinen merkitys oli pitkään keskeinen. Näiden rinnalla elivät kansanuskomukset, taikauskot ja maagilliset uskomusjärjestelmät, jotka osaltaan kykenivät muokkaamaan myös kristinuskon sisällöllisiä kehityskulkuja. Tarkoitukseni ei toki ole väittää, etteivät taidehistorioitsijat olisi tästä kehityksestä hyvinkin tietoisia, mutta tulevaisuudessa myös suomalaisten keskiaikaan hyppysensä tahrineen taiteentutkijoiden soisi tarttuvan aiempaa hanakammin kontekstiltaan kristillisen taiteen ulkopuolisiin ilmiöihin, olkoonkin että lähteet ovat tämän suhteen niukempia ja haasteet suurempia.
Vaikka nykyään usein kuuleekin sinällään perustellun vaatimuksen siitä, että oppialan nimestä tulisi pudottaa historia pois ja puhua sen sijaan taiteen tai visuaalisen kulttuurin tutkimuksesta, on tämänkaltaisen valaisevan seminaarin jälkeen helppo yhtyä Brendan Cassidyn 1990-luvun alussa esittämään historia-orientoituneen ikonografian puolustukseen. Lisäksi on hyvä muistaa, että keskiajan kaltaisista menneisyyden kulttuurikausista puhuttaessa puhumme, kaikesta rationalismin voittokulusta ja kulttuurin murroksista huolimatta, myös omista juuristamme ja oman maailmankuvamme genealogisesti olennaisista kehitysjaksoista: ”keskiaika” elää meissä edelleen, halusimme tai emme, lukemattomina arkiajattelun, intuition ja taikauskon muotoina.
FL Lauri Ockenström on tohtorikoulutettava Jyväskylän yliopiston taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksessa. Hän tutkii uusplatonilaista ja hermeettistä perinnettä, väitöstutkimus käsittelee kuvien käyttöä astrologisessa magiassa.