Kyselin taidehistorian professoreilta ja muutamilta tutkijoilta suomalaisen taidehistorian kansainvälisyydestä. Vastauksien perusteella kansainvälisyys on Suomessa harvalukuista. Täällä tutkitaan tietenkin pääsääntöisesti suomalaisia aiheita. Mutta voisiko niitäkin pohtia kansainvälisesti kiinnostavammin?
Suomessa järjestettyjen kongressien ja puhetilaisuuksien taso on onnistuttu pitämään kohtuullisena, mutta kansainvälisiin kongresseihin ei juuri osallistuta. Erityisen huolestuttavaa on taidehistorian professoreiden vähäinen kansainvälinen tunnettuus. Laajimmin näyttää julkaisevan Jari Pakkanen University of Londonissa. Kollegat mainitsevat myös Johanna Vakkarin, Minna Törmän, Elina Räsäsen, Tutta Palinin, Pekka Korvenmaan, Minna Valjakan, Harri Kalhan, Annika Waenerbergin ja emeritus Riitta Nikulan. Vähäisessä kansainvälisessä tutkimusten määrässä harvat Venäjän taidetta koskevat tehdyt tutkimukset nousevat määrällisesti Italian ja Kiinan rinnalle kotimaisten aiheiden ohella.
Suomalaisten tutkimusten tasoa pidetään hyvänä. Käännöksien puutteessa vertailu jää vain kotikentän arvioitavaksi. Konferensseihin Suomen tai Euroopan ulkopuolella ei juuri osallistuta. Suurten maiden näkyviä taidehistorioitsijoita ei ole syytä pelätä. Ei heillä ole ollut pitkään aikaan mitään mullistavaa sanottavanaan.
Nykyprofessoreille olisi haaste kasvaa verkostoitujiksi, jotka auttavat muita kollegoita eteenpäin. Siinä hyvät sosiaaliset taidot riittävät jo pitkälle. Kiinnostavat tutkimukset vievät vielä pidemmälle. Eniten nuorta tutkijaa auttaa hyvin verkostoituneen vanhemman tutkijan tuki. Sixten Ringbom antoi minulle suosituskirjeen lähtiessäni New Yorkiin valmistelemaan jatkotutkintoa. Siellä tajusin, kuinka tunnettu ja arvostettu hän oli. Työskentelyni MoMan kirjastossa sai yllättävää arvonnousua, kun kirjastonhoitaja esitteli minut muille Ringbomin oppilaana. Jokainen oli lukenut Sounding Cosmoksen ja heillä oli mielipiteensä siitä keskustelunaluksi.
Kandinsky oli Ringbomille ulkomainen aihe tarkasteltuna turkulaisesta arkistosta löydetyn antroposofisen aiheiston kautta. Miksi suomalaisten kohteiden tutkimus ei sitten juuri kiinnosta ulkomailla? Pieni ja syrjäinen maa ei ole mikään syy. Vikaa voi etsiä joko tutkimustavasta, tutkimusaiheista tai levityksestä. Löytyisikö vahvuus suurilla kielillä julkaisemiseen yhteistyöstä Pohjoismaiden, Baltian ja Venäjän kanssa? Taiteemme kehittyi melko samoja polkuja näiden kanssa. Antaisiko uusi näkökulma Suomen – Venäjän – Ruotsin taiteeseen ja niiden yhteiseen aikaan jotain, joka voisi tuoda olennaista taidehistorian historiografiaan, joka on kovin englanninkielisen maailman määrittämää. Nykytaiteessa tutkimusaluepainotteiden uudelleenmäärittelystä on tullut olennainen osa tutkimuksen kehitystä.
Pientä, mutta sitäkin kuuluvampaa, joukkoa kiinnostaa omaperäinen ja uusia näkökulmia avaava tutkimusmetodiikka. Yleensä suomalaiset seuraavat jo vallalla olevia metodiikan menetelmiä. Voisiko sitten suomalaisista jo kansainvälisesti tunnetuista aalloista ja schjerfbeckeistä löytää jotain sellaista, joka kehittäisi näitä vallalla olevia tutkimusmetodeja merkittävällä tavalla? Tai toisi nyt ajankohtaiseen tutkimukseen tuoreesti kotimaista aiheistoa? Entä jos italian renessanssitaiteen ja sukupuolentutkimuksen myötä opittua sovellettaisiin aikakauden kotimaisen taiteen uudelleentulkintaan?
Hyvän tutkimuksen mittana oleva referëe-julkaiseminen jättää sivuun museojulkaisuiden tilatut artikkelit. Mikään ei estä Taidehistorian seuraa kokoamasta parhaita museoartikkeleita tieteelliseksi julkaisuksi, mikäli siihen olisi aihetta. Yhteispohjoismaisesti voidaan myös koota voimia yhteen. Susanna Pettersson on viime vuosina ollut merkittävällä tavalla mukana erilaisissa kansainvälisissä yhteistyöelimissä ja julkaisuprojekteissa ja on myös NORDIKin puheenjohtaja. Renja Suominen-Kokkosen vetämä NordForsk-rahoitteisen verkosto (Norja, Ruotsi, Suomi, Tanska) Visions of the Past (2007-2011) on ollut tärkeä avaus pohjoismaiseen ja laajemminkin kansainväliseen yhteistyöhön taidehistorian ja visuaalisen kulttuurin alalla.
Levitys on tunnettuuden lähtökohta. Pelkkä julkaiseminen ei riitä. Siksi paras levitysväylä on kansainvälisesti tunnettu kustantaja, Oxford Press tai MIT ovat tunnetumpia kuin Helsinki University Press. Jonkun näistä kanssa tehtynä Taidehistorian seuran julkaisusarja voisi toimia foorumina parhaimman suomalaisen taidehistorian englanninkielisiksi laitoksiksi. Hankkimalla valikoidulle sarjalle sopiva säätiötuki, olisi sillä kyllä levittäjänsä. Se vaatii vain valikoidun tuotteen ja työtä sen myymiseksi. Helsinki Schoolin aloittama suomalaisten valokuvataiteen kirjojen leviäminen osoittaa sen olevan mahdollista.
Oswald Sirenin, J.J. Tikkasen tai Sixten Ringbomin kaltaista voimahahmoa ei nyt taidehistoriassamme ole. Kriittistä lukemistoa heidän tuotannostaan on vähemmän saatavilla. Hyvä julkaisu kansainvälisellä kongressilla ryyditettynä luo yleensä kysyntää. Laatua pienestä maasta olisi tarjolla lisääkin.