Sinebrychoffin taidemuseon konservaattorin Maija Santalan työpöydällä on Anthonie Palamedeszin maalaus, jonka oikeasta alakulmasta on poistettu hieman lähes ruskeaksi tummunutta lakkaa. Maalaus lakkakerroksen alla on tummasävyinen, ja lakan alta paljastunut vihreä on huomattavan paljon vaaleampi. – Olen suunnitellut tämän maalauksen kunnostamista jo parikymmentä vuotta, Santala kertoo. – Nyt päätin ryhtyä ripeästi toimeen, jottei se taas jäisi muiden kiireiden alle.
1. Konservaattori Maija Santala työhuoneessaan. Etualalla pöydällä Anthonie Palamedeszin maalaus Soittoa ja seurustelua vuodelta 1632 (öljy tammipaneelille 54x89 cm). Kuva: Pinja Metsäranta.
Maija Santala on työskennellyt Valtion taidemuseon vanhan taiteen konservaattorina yli 30 vuotta, vuodesta 1981. Hän on viimeisiä ilman varsinaista konservaattorin koulutusta alalle tulleita. – Tulin oikeastaan sattumalta alalle. Opiskelin ensin yliopistossa matematiikkaa, kemiaa ja ATK:ta. Samaan aikaan opiskelin Taideteollisen iltakoulussa ja myöhemmin suoritin myös taidehistorian appron. Sitten aloitin taideopinnot Suomen Taideakatemian koulussa. Sehän sijaitsi siihen aikaan Ateneum-rakennuksessa kuten myös konservointilaitos. Jaakko Sievänen oli Taideakatemian rehtorina ja hänen vaimonsa Outi Sievänen oli konservoinnin esimiehenä. Konservointilaitokselle haettiin harjoittelijaa, ja kemianopintojeni takia sovin sinne hyvin. Niinpä työskentelin opiskeluaikana konservointilaitoksella harjoittelijana yhden päivän viikossa.
– Tuolloin 1970-luvulla lähin koulu, jossa pystyi opiskelemaan konservaattoriksi, oli Tanskassa. Suoritin myöhemmin joitain erikoiskursseja siellä, esimerkiksi kurssin vuorauksesta alipainepöydän avulla. Paljon asioita, esimerkiksi erilaisia kuvaustekniikoita, olen joutunut opiskelemaan itse. Vuonna 1980 sain stipendin Lontoon yliopiston Courtauld-instituuttiin, jossa opiskelin kolmen kuukauden ajan konservointia. Sitten 1981 Taideakatemian säätiöön haettiin konservaattoria. Olin ainoa hakija, ja tässä virassa jatkan edelleen.
Valtion taidemuseon konservointilaitos on jakautunut kolmeen museoon: Ateneumiin, Kiasmaan ja Sinebrychoffin taidemuseoon. – Ateneumissa työ keskittyy enemmän näyttelyiden valmisteluun. Esimerkiksi parhaillaan esillä olevan Helene Schjerfbeckin näyttelyn työt on kunnostettu ja puhdistettu näyttelyä varten. Sinebrychoff on oikeastaan ainoa paikka, jossa tehdään hidasta vanhan taiteen konservointia; se on nykyisin ihan marginaalista. Vanhan taiteen konservointiohjelmaa on vaikea suunnitella näyttelyohjelman mukaan, sillä yhden työn konservoiminen voi viedä jopa pari vuotta, ja näyttelykalenterit voivat muuttua eivätkä välttämättä edes ole selvillä kovin montaa vuotta etukäteen.
Alalla tehdään paljon kansainvälistä yhteistyötä. Santala oli vuosituhannen alkupuolella kuusi viikkoa Lontoossa konservoimassa erästä suurikokoista puupaneelimaalausta. Marten de Vosin 1500-luvulla maalaama Ristiinnaulitseminen konservoitiin National Galleryn konservointilaitoksella konservaattori Anthony Reeven johdolla. – Teos on maalattu öljyvärein suurelle, neljästä pystysuuntaisesta tammilaudasta kootulle paneelille. Paneelia oli korjattu kuluneiden neljänsadan vuoden aikana välillä kovakouraisestikin. Maalaus oli ennen konservointia erittäin huonokuntoinen. Paneelin lautojen liitokset olivat auenneet ja laudat haljenneet. Maalipinta hilseili pahoin ja lähes koko pintaa peitti paksu kellastunut lakka, jonka alla oli laajoja päällemaalattuja alueita. – Ensin hilseilevä maalipinta kiinnitettiin. Sitten poistettiin erittäin kova ja liukenematon kitti, jota oli lisätty lautojen liitoskohtiin. Se oli hankalaa, koska kitti peitti osittain myös maalattuja alueita. Työ täytyi tehdä hammaslääkärin poralla ja kirurginveitsellä mikroskoopin alla. Sitten paneelin osat irrotettiin toisistaan, liitokset puhdistettiin ja osat liimattiin uudelleen yhteen Anthony Reeven tähän tarkoitukseen suunnittelemalla ruuvipenkkipöydällä, jossa eri tasoille vääntyneet laudat saatiin kohdistettua oikeille paikoilleen sormin tunnustelemalla.
Monet Sinebrychoffin museon vanhimmista teoksista on tehty puupaneeleille. Santalan mukaan puu materiaalina ei sinänsä ole ongelmallinen säilymisen kannalta, kunhan olosuhteet ovat hyvät. – 1700-luvulla kehitettiin teknisesti haastava menetelmä, jolla maalaus voitiin siirtää pohjamateriaalilta toiselle. Tätä englanniksi ’transfer’ tai ranskaksi ’transpose’-nimellä kutsuttua menetelmää kehitettiin ainakin Ranskassa. 1800-luvuilla puupaneeleille maalattuja tauluja siirrettiin esimerkiksi Pietarissa Eremitaasissa kankaalle, jotta ne säilyisivät paremmin. Myös kankaassa ja sen taustassa käytetyissä sidosaineissa on kuitenkin omat riskinsä säilymisen kannalta.
Gerard ter Borchin Viiniä juova nainen kirje kädessään
Gerard ter Borchin Viiniä juova nainen kirje kädessään konservoitiin muutamia vuosia sitten, 2006–2008. Maija Santala kertoo tästä maalauksesta mielellään, koska sillä on kiinnostava konservointihistoria, jota on pystytty selvittämään melko hyvin. Myös maalauksen omistusvaiheet tunnetaan melko hyvin, vain noin 50 vuoden jakso provenienssia 1869–1923 on pimennossa.
Maalaus ostettiin Suomen taideyhdistyksen kokoelmaan 1924, ja samana vuonna teetettiin sen kunnostus Lontoon National Galleryssa. Se on maalattu Deventerissä Hollannissa todennäköisesti 1660-luvun puolivälissä. Se kuului 1700-luvulla ritari de Damerylle, jonka kokoelmista tehtiin kuparikaiverrukset vuoden 1750 paikkeilla. Maalauksella oli tämän jälkeen Keski-Euroopassa useita tunnettuja omistajia, jotka on pystytty selvittämään kokoelma- ja huutokauppaluetteloiden perusteella. 1700-luvun lopussa tai 1800-luvun alussa se siirtyi venäläiselle ruhtinaalle Aleksandr Kushelev-Bezborodkolle, jonka suvulla se oli vuoteen 1869. Tuolloin se mainitaan huutokauppaluettelossa, mutta huutokaupan jälkeisistä vaiheista ei ole varmuutta. Vuonna 1923 sen omisti pietarilainen liikemies Vladimir Tokarev, joka myi sen Suomen taideyhdistykselle.
2. Gerard ter Borch: Viiniä juova nainen kirje kädessään (38,3 x34 cm) kuvattuna kesken lakanpoiston. Kuva: Maija Santala.
Maalaus on alun perin tehty puupaneelille, ja se on jossain vaiheessa siirretty kankaalle. Siirron ajankohtaa ei ole pystytty varmuudella selvittämään; huutokauppaluetteloiden perusteella maalaus on vielä 1777 ollut puupaneelilla, mutta 1869 sen mainitaan olevan siirretty kankaalle. – Pietarissa siirrettiin 1800-luvulla paljon puupaneelille maalattuja teoksia kankaalle. Eremitaasissa toimineet Sidorovin veljekset siirsivät yli neljä sataa puupaneelille tehtyä maalausta kankaalle, ja Pietarissa oli muitakin tekijöitä. Alkuperäiset pohjois-italialaiset ja keskieurooppalaiset puupaneelit kärsivät Pietarin oloissa, joissa lämmitys kuivatti sisäilmaa. Puupaneelit halkeilivat ja vääntyivät kuivuessaan ja maalaukset niiden päällä hilseilivät. Maalauksia siirrettiin kankaalle siten, että niiden naamapuolelle liimattiin suojapapereita ja tuki, ja sitten puupaneeli höylättiin ja hiottiin pois maalauksen pohjustukseen asti. Maalauksen taustapuolelle tehtiin uusi pohjustus ja puupaneelin tilalle liimattiin kangas. Tekniikoita ja liima- ja pohjustusaineita oli useita erilaisia tekopaikasta ja tekijästä riippuen.
3. Ultraviolettikuva ter Borchin maalauksesta konservoinnin aikana. Kuva: Maija Santala.
– Kemianopinnot ovat olleet hyvä pohja konservaattorin työssä, mutta meillä Valtion taidemuseossa on onneksi apuna myös materiaalitutkija Seppo Hornytzkyj. Ja tässäkin asiassa kansainvälinen yhteistyö on suureksi avuksi: eri kokoelmissa olevia teoksia ja niiden materiaalitietoja ja konservointihistoriaa voidaan vertailla.
– Sinebrychoffin museon maalaukselle on olemassa sisarteos Viiniä juova nainen ja nukkuva sotilas. Se on nykyisin saksalaisessa yksityiskokoelmassa. Teosten provenienssi on sama vuoteen 1855, jolloin ne siirtyivät saman suvun eri veljeksille. Tiedetään, että saksalaisomistuksessa oleva teos on siirretty kankaalle tuona samana vuonna 1855 Pietarissa, sillä sen taakse on kirjoitettu teksti, joka varmistaa asian. Voisi olettaa, että Sinebrychoffin maalaus olisi siirretty samaan aikaan, mutta teosten toisistaan poikkeava kunto ei kuitenkaan tue tätä ajatusta, sillä samaan aikaan ja samalla tekniikalla siirrettyjen maalausten kunnon pitäisi aika lailla vastata toisiaan. Saksalaisen kokoelman teoksen pinta on huomattavasti rosoisempi. Sisarteokset esitettiin rinnakkain vuonna 1995 Sinebrychoffin museossa, kun silloinen intendentti Marja Supinen järjesti näyttelyn Ter Borchit kohtaavat.
Materiaalitutkimus paljastaa myös paljon: – Sinebrychoffin teoksen siirrossa käytetyt aineet eivät täysin vastaa Pietarissa käytettyjä. Maalaukseen lisätyssä uudessa pohjustuksessa on käytetty lyijyvalkoista, kun Pietarissa käytettiin yleisesti sinkkivalkoista. Maalauksen mainitaan myös olleen huonokuntoinen vuoden 1869 huutokauppaluettelossa, joten siirto on todennäköisesti tapahtunut huomattavasti aiemmin. Toisaalta taas maalauksen pohjustuksesta löytyy bariumsulfaattia, jonka tiedetään tulleen taiteilijakäyttöön vasta 1800-luvun alkupuolella. Tietoa on siis löytynyt paljon, mutta arvoitus teoksen siirtoajankohdasta ja paikasta ei ole näistä vihjeistä huolimatta ratkennut vedenpitävästi.
4. Ter Borch: Viiniä juova nainen kirje kädessään. Yksityiskohta kirjeestä lakan ja vanhan restauroinnin poiston jälkeen. Kuva: Maija Santala.
Ter Borchin teoksen ehkä vaikuttavin kohta on naisen yllä oleva valkoinen silkkimekko. Se pääsi täyteen oikeuteensa, kun Santala puhdisti teoksen pinnalta kellastuneen lakkauksen, joka muutti maalauksen värejä. Hän päätyi poistamaan lakan kirurginveitsellä mikroskoopin alla, koska teoksen maalipinta oli hauras eikä paneelisiirrossa käytettyjen liima-aineiden koostumuksesta saatu tutkimuksissa täyttä varmuutta. – Työskentelen mielelläni kirurginveitsellä mikroskoopin alla. Se on turvallinen tapa työskennellä ja teoksen pinnan näkee hyvin. Esimerkiksi päällemaalatut kohdat voivat paljastua vasta työtä tehdessä. Jätin osan myöhemmistä restauroinneista teokseen, koska ne olivat säilyttäneet värinsä hyvin. Ter Borchin maalauksesta paljastui kuitenkin mielenkiintoinen yksityiskohta naisen kädessä olevasta kirjeestä; kirjeen reunassa oli repeämä, joka oli myöhemmin maalattu umpeen. Aikoinaan sinetin avaaminen saattoi aiheuttaa tällaisen repeämän kirjeen reunaan. Sinebrychoffin kokoelmissa on Juste Chevilletin tekemä kuparikaiverrus La Santé Porté, joka esittää ritari de Dameryn kokoelmassa ollutta teosta. Kun kirjeen reunan repeämä paljastui ja oli täsmälleen samanmuotoinen kuin gravyyrissa, voidaan pitää melko varmana, että gravyyri esittää kyseistä maalausta.
5. Yksityiskohta ter Borcin maalauksesta: kirje ennen vanhan restauroinnin poistoa. Kuva: Maija Santala.
Santala esitteli ter Borchin teoksen tutkimusta ja konservointia posterilla toukokuussa Kööpenhaminassa järjestetyssä kansainvälisessä kongressissa Copying, Replicating&Emulating Paintings in the 15th-18th Century. Kongressi oli osa tutkimusprojektia Tracing Bosch and Bruegel: Four Paintings Magnified. – Tutkimusprojekti on kiinnostava eurooppalainen yhteistyöprojekti, joka pyrkii selvittämään neljän samanaiheisen teoksen historiaa teknisen taidehistorian keinoin, eli taidehistorioitsijoiden ja konservaattoreiden asiantuntemusta yhdistäen. Maalausten aiheena on Kristus karkottamassa rahanlainaajia temppelistä, ja ne ovat kaikki 1500-luvun hollannista, mutta keskenään hyvin erilaisia. Konferenssia varten oli myös vähän irroteltu ja tehty video, jossa yksi maalauksista herää henkiin.[1]
Sinebrychoffin kokoelman haasteita
– Konservoinnin tehtävä on palvella museotoimintaa. Nykyisin ennaltaehkäisevä konservointi on tärkeää. Se tarkoittaa sitä, että olosuhteet pidetään tasaisina ja vältetään esimerkiksi suuria kosteuden ja lämpötilan vaihteluita. – Sinebrychoffin taidemuseon kokoelmissa on esimerkiksi paljon miniatyyreja, jotka ovat hauraita. Norsunluulle maalattu miniatyyri saattaa käpristyä jo kämmenellä pidettäessä kämmenen kosteuden vaikutuksesta. Miniatyyreja on kuvattu stereomikroskoopilla, jonka avulla on saatu näkyviin miniatyyrien pinnoissa olevia kuivuneita homerihmastoja. Home voi kasvaessaan nostaa esimerkiksi väripigmenttiä ylös, ja vahingoittaa näin maalipintaa. On siis tärkeää, että sen muodostuminen pyritään estämään.
Ennen konservointitoimenpiteitä taideteokset tutkitaan ja dokumentoidaan huolella. Dokumentointi ja tietojen kerääminen ovat tärkeä osa konservaattorin työtä. Arkistoitu tieto – kirjallinen tieto, valokuvat teoksen eri vaiheista, infrapuna- ja röntgenkuvat – auttaa tulevaisuudessa samojen maalausten kanssa työskenteleviä ihmisiä.
Sinebrychoffin taidemuseon verkkosivuilla on vastikään auennut verkkonäyttely Taiteen muisti – konservoinnin kerrostumia, jonka sisällön Santala on suunnitellut ja toimittanut. Verkkonäyttely perustuu suurelta osin museossa 2005–2006 olleeseen samannimiseen näyttelyyn, ja se kertoo perusteellisesti taidekonservaattorin työstä ja sen eri vaiheista. Näyttelyssä esitellään myös Sinebrychoffin museon vuonna 2003 valmistunutta peruskorjausta ja muutosta interiöörimuseoksi. – Ennen restaurointia museossa oli yksinkertainen vaalea ripustus. Oli aivan hilkulla, ettei tätä vanhaan asuun toteutettua interiööriä olisi tehty, kun neuvotteluja asiasta käytiin, Santala kertoo. – Onneksi toteutettiin, sillä se onnistui hyvin. Interiöörin toteutus perustuu Signe Branderin 1910-luvulla ottamiin kuviin Sinebrychoffien kodista.
Santalan tuorein valmistunut konservointityö on tuntemattoman tekijän vuonna 1533 maalaama Neitsyt Maria, Jeesus-lapsi ja lahjoittajat. Aiemmin maalaus kuului Wäinö Aaltosen perikunnalle, ja se ostettiin museon silloisen intendentin Kai Kartion toimesta Sinebrychoffin kokoelmiin vuonna 1999 Bukowskin huutokaupasta. Se pääsi vasta tänä keväänä museoon esille, sillä se oli hankittaessa huonokuntoinen. – Teoksen maalipinta hilseili, siinä oli reikiä ja pinta oli naarmuuntunut. Lisäksi kangas oli löysä ja roikkuva. Muistan nähneeni sen Kulosaaressa Aaltosen huvilan ruokasalin peräseinällä rimakehyksissä repsottavana ja likaisena.
Tämäkin maalaus vaati monta kuukautta työtä. Konservointityössä oli monta vaihetta: Aluksi hilseilevä maalipinta kiinnitettiin. Sitten maalipintaan liimattiin suojapaperit siksi aikaa, kun vanha haurastunut tukikangas poistettiin ja maalauskankaan taustapuolelta poistettiin varovaisesti kaapimalla ja veitsellä vanhan liiman jäänteet sekä kaikki epätasaisuudet. Maalauskankaan reikiin laitettiin paikat ja uusi vuorauskangas asetettiin paikoilleen. Uusi vuorauskangas kiristettiin väliaikaiseen työskentelykehykseen ja siitäkin poistettiin epätasaisuudet. Sitten poistettiin maalipintaan liimatut suojapaperit ja maalaus kiinnitettiin alipainepöydän avulla liimalla uuteen pellavaiseen tukikankaaseen. Kun vuoraus oli valmis, Santala poisti kellastuneen lakan ja myöhemmät päällemaalaukset osin rapsuttamalla ja osin liuottimilla. Lopuksi maalipinnan vauriot kitattiin ja restauroitiin, ja pinta sai uuden suojalakan. Puhdistuksen jälkeen maalaus liitettiin uuteen tyylinmukaiseen kehykseen, jonka Seppo Laakkonen valmisti kultaajamestari-tutkinnon lopputyönään.
Santala tekee tällä hetkellä kolmipäiväistä työviikkoa. Oma taiteilijanura on jatkunut koko ajan konservaattorin työn ohessa. Omissa teoksissaan Santala on kiinnostunut värien vuorovaikutuksesta ja maalaa intuitiivisesti. Hän on pitänyt viime aikoina näyttelyitä kolmen vuoden välein Taidesalongissa. Nyt omalle maalaustyölle on enemmän aikaa. – Tosin tuntuu, että kolmipäiväinen työviikko museolla ei riitä kaikkeen siihen, mitä suunnittelen tekeväni, sillä konservointityö vaatii aikaa, Santala harmittelee.
Kirjoitus perustuu Maija Santalan haastatteluun.
Pinja Metsäranta on Taidehistorian jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa, Taidehistorian seuran sihteeri ja Tahiti-verkkolehden päätoimittaja.
*
Maija Santala piti Taidehistorian seuran jäsenille seuran kevätkokouksessa 10.5.2012 esitelmän Gerard ter Borch ‘Viiniä juova nainen kirje kädessään’ – lumoavan maalauksen konservointi- ja omistajahistoriaa.
Viitteet:
1. Lisää tutkimusprojektista: projektin kotisivut, video youtubessa
Lisää aiheesta:
Taiteen muisti – konservoinnin kerrostumia -verkkonäyttely Sinebrychoffin taidemuseon sivuilla
Maija Santala: Hurmaavan maalauksen muodonmuutoksia kolmen ja puolen vuosisadan ajalta. Krakelyyri, Konservointilaitoksen projekteja 2005-2008, Valtion taidemuseo 2008.