Väitöskirja-arvio.
Johanna Vuolasto: Pietismin kuva – Ikkuna yksityiseen hengellisyyteen. Johann Arndtin opetukset pietistisen embleemin perustana. Kouvola 2011. (288 s.); Kansalliskirjasto, julkaistu myös sähköisenä: E-thesis – Helsingin yliopiston verkkojulkaisut: Pietismin kuva
Johanna Vuolaston pietististä kuvaa käsittelevässä tutkimuksessa paneudutaan 1600- ja 1700 -luvun pietistisiin kuviin hartauskirjojen kuvitusten sekä kirkkojen ja kartanoiden esimerkkitapausten avulla.
Mitä mahtaa merkitä pelkistettyyn maisemaan kuvattu pallo tai siivekästä sydäntä kantava etana? Onko mehiläispesällä ja sen ympärillä pörräävillä mehiläisillä muukin tehtävä kuin havainnoida luonnonilmiötä sellaisenaan? Johanna Vuolaston väitöskirja käsittelee pietististen kuvien symboliikkaa kirjankuvituksissa sekä kirkollisessa ja profaanissa taiteessa 1600- ja 1700-luvulla. Vuolasto osoittaa, että katsojalleen arvoituksina näyttäytyvät kuvat sisältävät moniulotteista symboliikkaa, joka avautuu kuvan tekstiyhteyden ja pietistisen ideologian tuntevalle katsoja-lukijalleen. Maisemaan kuvattu maailmankaikkeuden pallo eli globus sai merkityksen Jumalan asemasta luomakunnan keskellä. Siivekästä sydäntä kantava etana puolestaan kuvasi ihmisen kulkua Jumalan johdattamana. Mehiläispesään kätketty hunaja oli Jumalan salattu aarre uskoville.
Tutkimuksen tavoitteena on tutkia mikä embleemi on, miten se liittyy pietismiin, millaisia pietistiset kuvat olivat sekä miten ne kehittyivät ja levisivät.
1. Johan Arndtin Vier Bücher Vom Wahren Christenthum (Totisesta kristillisyydestä) -teoksen (1678/79) kuvitusta. ”Dass minste ruhrt die Erde” (Pienin koskettaa maata) symbolisoi Jumalan asemaa luomakunnan keskellä. Kuva Johanna Vuolaston väitöskirjasta Pietismin kuva – Ikkuna yksityiseen hengellisyyteen. Johann Arndtin opetukset pietistisen embleemin perustana, s. 102.
Pietismi oli uskonnollinen liike, joka syntyi Saksassa 1670-luvulla Philipp Jakob Spenerin (1635–1705) toiminnan seurauksena. Liikkeelle oli keskeistä myös saksalaisen teologi Johann Arndtin (1555–1621) kirjoitukset, jotka julkaistuina levisivät niin pietistien kuin puhdasoppisten luterilaistenkin käyttöön. Pietismissä sekä arndtilaisessa hurskauselämässä keskeistä oli henkilökohtaisen uskonnollisen elämän korostaminen, kristityn rakkaus Kristukseen sekä elämä hänen yhteydessään. Henkilökohtaisen hurskauselämän painotus vaikutti myös pietistisiin kuviin. Niissä käsiteltiin hyvin abstraktia ja vaikeasti kuvattavaa teemaa – Jumalan ja ihmisen välistä suhdetta sekä uskovan hurskauselämää. Haasteellista tematiikkaa toteutettaessa turvauduttiin kuvaa ja tekstiä yhdistäviin embleemeihin, jotka koostuivat kuvasta, otsikosta ja alaotsikosta. Embleemit olivat 1600- ja 1700-luvulla väline yksityiseen hartaudenharjoitukseen sekä pietistiksi tunnistautumiseen samanmielisten joukossa. Esitystavan vaikeaselkoista symboliikkaa on vaikea ymmärtää ilman kuvien kirjallista yhteyttä.
Hartauskirjojen kuvituksen tutkimus aikalaishistoriallisessa kontekstissa
Tutkimus jakautuu kolmeen päälukuun, joissa käsitellään pietismiä historiallisessa kontekstissa, pietististä kirjankuvitusta sekä pietistisiä kuva-aiheita profaaneissa ja julkisissa tiloissa, siis kartanoiden ja kirkkojen sisustuksissa. Tutkimusmenetelmä on panofskylainen ikonografia laajassa aikalaishistoriallisessa kontekstissa. Kuvia tutkitaan teologisessa, kirjallisessa jasuhdeverkostojen viitekehyksessä sekä aikalaistekstien avulla. Tutkimus nojautuu myös kansainväliseen embleemitutkimukseen.
Ensimmäisessä luvussa Pietismi, henkilökohtainen hurskauselämä Vuolasto taustoittaa kuvatutkimusta selvittämällä pietismin historiallista kontekstia – sen lähtökohtia Saksan luterilaisessa kirkossa 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa, Johan Arndtin asemaa suuntaukseen vaikuttaneena teologina sekä arndtilaisen hurskauselämän leviämistä suurvaltakauden Ruotsiin. Tämä tapahtui 1600-luvun puolivälin jälkeen ensin aateliston ja myöhemmin 1700-luvulla suurvaltakauden sotiin osallistuneiden karoliiniupseereiden kautta. Lisäksi Vuolasto käsittelee pietismin kirjallista viitekehystä, sillä Ruotsin valtakunnassa harjoitetusta kirjasensuurista huolimatta hartauskirjallisuus välitti kiellettyjä pietistisiä aatteita varsin tehokkaasti. Nykyisen Suomen alueella pietismi kotiutui Turkuun, Lounais-Suomeen, Itä-Uudellemaalle ja Pohjanmaalle. Vuolaston ensimmäisessä luvussa esittämät näkökulmat ovat tuttuja aiemmasta kotimaisesta pietismiä koskevasta tutkimuksesta.
Toinen luku Emblematiikka – pietistisen kuvan synty on tutkimuksen varsinainen ydinosa, joka tuottaa uutta tietoa pietistisestä kuvasta, sen luonteesta ja symbolimerkityksistä. Luvussa käsitellään Johan Arndtin kuvakäsitystä, embleemin syntyä ja kehitystä sekä Arndtin kirjojen kuvitusten muutosta pietistisen kuvakäsityksen avaimena. Toisen pääluvun päättää kaksi erillistä ekskurssia pietististen kirjojen frontispiisestä eli esiökuvista sekä radikaalipietistisestä kuvastosta.
Johan Arndtin kuvakäsitystä käsittelevä luku on kiinnostava, koska uskonnollisia kuvia koskevia tai niitä määritteleviä 1600- ja 1700 -luvun aikalaisteorioita on tutkittu vähän jos tuskin lainkaan pohjoismaisessa taidehistorian tutkimuksessa.
Johan Arndtin kuvakäsitys perustui tämän Ikonographia (1597) teokseen, joka loi pohjan kristilliselle embleemiteorialle. Protestanttisen uskonpuhdistuksen ja roomalaiskatolisen vastauskonpuhdistuksen jälkimainingeissa myös Arndt protestanttina otti osaa kuvista käytyyn keskusteluun. Ikonographiassa Arndt asettui kuvakielteisten kalvinistien ja vastapuolelle luetun roomalaiskatolisen kirkon kuvateorioita vastaan muotoillessaan perusteet kuvien ja symbolien käytölle. Luterilaisilta oli peräisin ajatus, ettei kirkkojen koristelua tarvinnut kieltää, jos kuvia ei käytetty palvonnan kohteina. Kristillisen alkuseurakunnan esimerkki puolusti kuvien sallimista. Arndt piti kuvia tärkeinä myös teologisesti sillä embleemit olivat kuin hieroglyfejä, jotka paljastivat luontoon kätketyn Jumalan viisauden. Kuvien perustana olivat raamatulliset esimerkit unista ja näyistä jumalallisten ilmoituksen välineinä. Kuvat Arndt ryhmitteli Jumalasta, luonnosta tai historiasta lähtöisin oleviin kuviin. Jumalasta lähtöisin olevat kuvat verhoutuivat mystiikkaan ja luonnon kuvien kautta selitettiin jumalallisia asioita.
Embleemien historian katsotaan varsinaisesti alkavan italialaisen lakimiehen Andrea Alciatin (1492–1550) vuonna 1531 julkaistusta Emblematum Liber -teoksesta. Embleemeistä muotoutui 1500-luvun kansainvälinen uutuus. Innostus uuteen ilmaisutapaan levisi Ranskaan, Alankomaihin, saksankielisiin maihin ja Britanniaan. Uskonnollisten teemojen lisäksi embleemeissä esiteltiin muun muassa moraalisia, poliittisia tai rakkauteen liittyviä sisältöjä. Embleemikirjallisuutta käännettiin myös useille eri kielille. Protestanttisen emblematiikan keskukseksi muotoutui 1600-luvun kuluessa Nürnberg, jonne perustettiin vuonna 1644 jopa asiaan vihkiytynyt järjestö Hirten- und Blumen Orden an der Pegnitz. Järjestöön liittyneet oppineet olivat keskeisessä asemassa embleemien suunnittelussa ja julkaisussa. Nürnbergissä suunnitelluissa embleemeissä uuteen esitystapaan yhdistyi narratiivinen kuvallisen kerronnan perinne. Toisin sanoen kertovat kuva-aiheet olivat osa symbolisia kuvia ja niihin liittyviä tekstejä.
Johan Arndtin kirjojen kuvitusta ja siinä tapahtunutta muutosta Vuolasto tutkii Arndtin vuosien 1600–1800 aikana painettujen hartauskirjojen avulla. Kahdensadan vuoden aikana eri maissa painettu kirjallisuus löytyy Kansalliskirjaston kokoelmasta. Arndtin kirjallisen tuotantoon keskittyminen on perusteltua, koska hän vaikutti embleemiteorian muotoutumiseen ja hänen kuvitettuja teoksiaan julkaistiin paljon. Arndt oli suosittu, joten kirjojen mukana uudenlainen kuvitustapa levisi laajalle. Aikarajaus on myös riittävän pitkä kuvituksissa tapahtuneiden muutosten tarkasteluun. Lisäksi 1600- ja 1700-luvun kuvaston tuntemuksessa on edelleen tutkimuksellisia aukkoja, joten uutta tutkimuskohdetta on motivoitua lähteä tutkimaan juuri kirjankuvituksista, jossa opilliset yhteydet ovat selkeästi osoitettavissa.
Vuolasto on tehnyt kattavan työn käydessään läpi Arndtin kirjallisuuden kuvituksen. Tutkimusmateriaalin muodostaa 1800 kirjankuvituskuvaa. Erilaisia teemoja ja symboleja Vuolasto kategorisoi yhteensä 145 kappaletta ja niistä on laadittu selvitys tutkimuksen lopusta löytyvään liitteeseen. Laajasta tutkimusaineistosta tarkasteluun ovat valikoituneet kaikkein suosituimmat kuva-aiheet. Näitä ovat muun muassa enkeleihin ja valoon liittyvät metaforat. Valoon liittyvässä kuvituksessa esiintyvät muun muassa aurinko, valonsäteet, peili ja kynttilät. Valo saa useita erilaisia merkityksiä nukkuvia herättävänä, Jumalan hyvyyden kuvaajana sekä ihmisen sieluun liittyvänä Jumalan palavana armovalona. Aurinko puolestaan symbolisoi Kristusta. Suosittu aihe Arndtin hartauskirjojen kuvituksena oli kirja ihmisen sielun symbolina. Universumin rakenteet paljastavat maailmankaikkeuden kuvat esitettiin abstrakteina sisäkkäisinä kehäaiheina. Suosittuja aiheita ovat niin ikään hyveiden naishahmoiset personifikaatiot. Arndtin rakkaussymboliikkaan kuuluivat sydämeen, tuleen, palamiseen ja magneettiin liittyvät aiheet. Myös luonnon kuvauksilla, esimerkiksi maisemilla, luonnonilmiöillä tai puilla oli kristillisiä symbolimerkityksiä. Tutkimuksen aikaisemmissa osioissa Vuolasto tekee selkoa pietismille tyypillisestä sydänsymboliikasta.
2. Johan Arndtin Vier Bücher Vom Wahren Christenthum (Totisesta kristillisyydestä) -teoksen (1678/79) kuvitusta, jossa magneetti symbolisoi Jumalan puoleensa vetävää rakkautta. Kuva Johanna Vuolaston väitöskirjasta Pietismin kuva – Ikkuna yksityiseen hengellisyyteen. Johann Arndtin opetukset pietistisen embleemin perustana, s. 133.
Tutkimuksen kuvamateriaali on todella kiinnostava. Lukija pääsee kuvituksen kautta tutustumaan lähes ennennäkemättömään aineistoon. Tuskin monikaan vaivautuu selailemaan vanhoja kristillisiä hartauskirjoja tieteellisten kirjastojen erikoislukusaleissa nähdäkseen kuvia, jotka ovat olleet osa 1600- ja 1700-luvulla niin aateliston kuin lopulta tavallisen kansan visuaalista kulttuuria. Nämä kuvat olivat välineitä henkilökohtaisessa hurskauselämässä ja poikkeavat myös evankelis-luterilaisen kirkon 1600- ja 1700-luvulla suosimista kuva-aiheista.
Myös Arndtin varhaisemmassa kirjankuvituksessa esiintyi kertovaa kuvitusta. Aiheet kehittyivät symbolisiksi 1670-luvulta lähtien eli pietistisen liikkeen syntymän aikoihin. Myös Arndtin varhaisemmassa kirjankuvituksessa esiintyi narratiivista kuvitusta, mutta kuvat kehittyivät symbolisiksi 1670-luvulta lähtien eli pietistisen liikkeen syntymän aikoihin. Narratiiviset aiheet nousivat myöhemmin uudelleen suosioon.
Vuolasto tulkitsee kirjankuvitusta osana embleemeihin liittyviä tekstejä sekä hartauskirjojen tekstejä. Kuva-aiheisiin liittyvät tekstit ja Raamatun jakeiden viittaukset ovat oleellisia kuvien merkitysten tulkinnassa. Tutkimus antaa ymmärtää, että pietististen kirjojen tekstit ja kuvat toimivat saumattomasti yhdessä toistensa merkityksiä avaten ja vahvistaen. Kirjankuvitus laadittiin siten todella kiinteässä suhteessa siihen tekstiympäristöön, jossa se esitettiin. Lieneekö kyse pietistisen kuvan ja tekstin ominaispiirteestä, sillä kokemukseni mukaan saman ajan evankelis-luterilaisen kirkon käyttämien kuva-aiheiden tulkinta tekstiyhteyksissä ei suinkaan tarjoa selkeää ja vaivatonta tutkimusympäristöä, vaan useiden erilaisten toistensa kanssa rinnakkaisten, vaihtelevien tai jopa ristiriitaisten ja keskenään kilpailevien tulkintojen hetteikön.
Arndtin kirjankuvitusta käsittelevän luvun olisi voinut toteuttaa myös esimerkiksi käsitehistoriallisesta näkökulmasta. Analyysi olisi tässä tapauksessa keskittynyt erilaisten teologisten käsitteiden ja niiden erilaisten kuvallisten ja tekstuaalisten representaatioiden tulkintaan. Ratkaisu olisi mahdollistanut teologisen käsitteenmuodostuksen syvällisemmän analyysin sekä tuonut esiin valittuihin käsitteisiin liittyvät erilaiset emblemaattiset variaatiot.
Kolmannessa luvussa Vuolasto laajentaa tutkimusta kirjankuvituksesta aateliston koteihin ja kirkkoihin tehdyillä ja pietistisiksi tulkittavilla kuvilla. Tarkasteluun on valikoitunut kreivi Magnus De la Gardien (1622–86) Venngarnin (1665) ja Läckön (1668) linnankirkkoihin maalauttamat laajat embleemisarjat. Kotimaisista esimerkeistä esittelyyn ovat valikoituneet Sarvilahden kartanon kaksi emblemaattista kattomaalausta. Ne on attribuoitu Lorenz Creutzin ennen vuotta 1676 maalauttamiksi, vaakaa sekä vertavuotavaa Kristusta esittäviksi aiheiksi. Kirkkojen sisustuksista esitellään tarkemmin Elimäen (1632–79), Tornion (1748–54) ja Anjalan (1756–98) kirkkojen koristelu. Ne Vuolasto näkee osoituksina arndtilaisen hurskauselämän vakiintumisesta kotimaassa. Elimäellä ja Anjalassa sisustuksen lahjoittivat pietistisen Wrede-suvun edustajat. Lisäksi Anjalassa paikkakunnan kirkkoherra David Starckilla oli suhteita Itä-Uudenmaan kartanopietisteihin. Torniossa pietistisistä kuva-aiheista keskeisimpiä ovat penkkikortteleiden seinäkkeiden ja ovien peileihin toteutetut puu-aiheet. Pohjanmaalta pietistisiä vaikutteita tutkija löytää Uusikaarlepyyn, Luodon, Alavetelin, Närpiön sekä Kaukolan kirkkojen sisustuksista. Näiden osalta kuva-aiheet ohitetaan maininnalla.
Pietististen kuvien määrittely on hankalaa
Keskeisin tutkimuksesta avautuva ongelma on luterilaisen ja pietistisen kuvaston välinen rajanveto. Kaikki väitöskirjassa pietistisinä esitetyt aiheet eivät mielestäni sitä ole. Tällaisia sekä luterilaisille että pietisteille yhteisiä kuva-aiheita olivat muun muassa enkelit, naishahmoina esitetyt erityisesti kristilliset hyveet Usko, Toivo ja Rakkaus, kirjojen frontispiiseissä pääkalloin ja mustalla paarivaatteella koristetut ruumisarkut, frontispiisien narratiivit eli kertovat kuva-aiheet, kuningas Daavidia esittävät aiheet, Jumalan Karitsa eli Agnus Dei, poikasiaan rintaverellä ruokkiva pelikaani sekä teologisten kirjailijoiden muotokuvat, joissa henkilö esitettiin avoin kirja kädessään. Myös kirkollisissa maalauksissa kuva-aiheiden ja erilaisten inskriptioiden yhdistäminen oli täysin tavallista keskiajalta vielä luterilaiselle 1700-luvulle. Tästä voisi päätellä, että myös pietistit käyttivät kirjojen kuvituksissa omana aikanaan yleisiä ja tavallisia kuva-aiheita. Sen sijaan, että tässä yhteydessä yrittäisi määrittää, mikä oli pietististä, voisi paremminkin kysyä, millaisia tulkinnallisia eroja aiheet saivat puhdasoppisessa tai pietistisessä viitekehyksessä?
En myöskään ole valmis pitämään Elimäen kirkon raamatullisin kuva-aihein ja inskriptioin koristettua barokkialttarilaitetta ja saarnatuolia pietististä hurskauselämää edustavana. Niiden raamatulliset kuva-aiheet ja allegoriset figuurit sekä kuvien yhteyteen liitetyt inskriptiot olivat tuttuja myös oman aikansa luterilaisessa miljöössä. Niin ikään Anjalan kirkon alttaritaulun yksityiskohdat kuten avoin kirja, laintaulut, alttarilaitetta ja saarnatuolia kehystävät draperiat, suitsukeveistokset sekä Agnus Dei olivat tuttuja luterilaisille. Suhtaudun edelleen epäillen myös Tornion kirkon maalausten luokitteluun pietistisiksi, vaikkakin puu-aiheet olivat pietisteille teologisesti merkityksellisiä. Ongelma on siinä, ettei kirkkojen sisustuksia voi pitää pietistisinä pelkästään yksittäisten kuva-aiheiden tai lahjoittajien pietistisen suuntautumisen perusteella. Kirkkojen sisustuksia tulisi tulkita kokonaisuuksina. Kirkkotilassa yksittäiset kuva-aiheet saavat merkityksensä osana laajempaa sommitelmaa, vuoropuhelussa tilan muiden kuva-aiheiden kanssa. Saman aikakauden evankelis-luterilainen kuvan konteksti olisi auttanut sijoittamaan maalaukset laajempaan yhteyteen, jolloin rajanveto pietistisen ja luterilaisen kuvaston välillä olisi mahdollista. Toki Johan Arndtin hartauskirjallisuuden laaja suosio myös luterilaisten keskuudessa tekee tällaisista luokitteluyrityksistä haasteellisia.
Tutkimuksen kolmannesta luvusta avautuu problematiikka, joka mahdollistaisi tarkemman jatkotutkimuksen. Erityisesti Luodon saarnatuolimaalausten selkeästi pietistinen sydänsymboliikka olisi ansainnut tulla tutkituksi, sillä paikkakunnalla vaikuttanut aatelisto saattaa liittyä maalausten toteutukseen. Samalla alueella oli 1700-luvun jälkipuolella huomattavaa pietististä liikehdintää.
Ongelmallinen on myös tutkimuksessa käytetty kategorisointi narratiivisiin, didaktisiin ja pedagogisiin kuvatyyppeihin, koska ne muodostavat osittain päällekkäisiä luokituksia. Narratiivinen kuva on määritelty tapahtuman kertovana kuvana. Didaktisessa kuvassa merkitykset taas esitetään symbolien avulla ja niillä on tarkoitus ohjailla katsojaa. Pedagoginen kuva, esimerkiksi alttaritaulu, on puolestaan tarkempi opetuksessaan. Toisin sanoen kuva-aihe kirkkotilaan siirrettynä määrittyy pedagogiseksi. Mutta, mikä lopulta on didaktisen ja pedagogisen kuvatyypin ero? Eikö didaktisessa ja pedagogisessa kyse ole lopulta samankaltaisesta kuvan opettavasta merkityksestä. Lisäksi narratiivinen eli kertova kuva voi olla myös didaktinen tai pedagoginen luonteeltaan.
Vuolaston tutkimus avartaa käsitystä 1600- ja 1700-luvun kuvista
Johanna Vuolaston 1600- ja 1700 -luvun pietismin kuvaa käsittelevä tutkimus on tervetullut lisä taidehistorian tutkimukseen. Teologit ovat tutkineet pietismiä jo pitkään, mutta vasta nyt pietistiset kuvat ovat päässeet tarkasteltaviksi. Vuolaston tutkimuksen parasta antia ovat Johan Arndtin kirjankuvituksen laaja tutkimus, joka nostaa monipuolisesti esiin kiinnostavia ja hyvin symbolistisia kuva-aiheita sekä niiden opillisia merkityksiä.
Tutkimus myös laajentaa käsitystä 1600- ja 1700-luvun kuvista ja osoittaa, ettei aikakausien kuvakysymyksiä voi tarkastella vain yhdestä näkökulmasta. Kanonisoidun taidehistorian kirjoituksen mukaan taiteellinen uudistuminen Ruotsin valtakunnassa tapahtui 1600- ja 1700-luvulla taiteesta kiinnostuneiden hallitsijoiden, heitä seuraavan muotitietoisen aateliston sekä ulkomailla opiskelevien taiteilijoiden ja arkkitehtien kautta. Virallisena tavoitteena oli nostaa Ruotsi eurooppalaisten valtioiden vertaiseksi myös taiteellisessa kehityksessä. Vuolaston tutkimus puolestaan osoittaa, että kirjankuvituksen ja henkilökontaktien kautta aivan toisenlaiset kansainväliset kuvauutuudet välittyivät kotimaahan. Pietistiset kuvat tavoittivat leviämiskanaviensa avulla myös alemmat yhteiskuntaryhmät. Arndtin kirjojen laaja suosio puolestaan osoittaa, että kyseessä on hyvin merkittävä visuaalisen kulttuurin alue. Sen vuoksi tämän tutkimuksen ulkopuolelle jääneen Arndtin hartauskirjojen muun kuvituksen toivoisi saavan lisätutkimuksensa. Myös radikaalipietistisistä kuvista lukisin mieluusti lisää.
Vuolaston tutkimus on myös hyvä muistutus siitä, että luterilaisessa, julkisessa kirkkotilassa olevia kuva-aiheita voitiin luterilaisen opin lisäksi tulkita myös pietistisestä näkökulmasta, jolloin analyysi voi tuottaa samasta aiheesta hyvin erilaisia tulkintoja.
Pietistisen emblematiikan tutkimus täydentää myös vanhoihinn kirjoihin liittyvää tutkimusta. Aktiivinen vanhan kirjan tutkimus erityisesti Helsingin yliopistossa luo varmasti jatkossakin pohjaa kirjan kuvitusta käsitteleville tutkimuksille. Myös vuonna 2010 aloitettu kartanoiden arkisto- ja kirjakokoelmia kartoittava hanke Nytt liv i gamla herrgårdssamlingar – Kartanoiden kokoelmat kukoistamaan luo lisää mahdollisuuksia kirjallisuuden levinneisyyden ja kirjankuvituksen tutkimukseen (http://www.sls.fi/kartanot).
FL Marja-Liisa Rajaniemi on Keski-Suomen museon projektitutkija sekä Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurintutkimuksen laitoksen tutkijakoulutettava ja tuntiopettaja, joka on erikoistunut 1700-luvun kotimaiseen evankelis-luterilaiseen kirkkotaiteeseen.