Vätöskirja-arvio.
Ulla Pohjamo: Esikaupunki moniäänisenä kulttuuriperintönä – Oulun Hietasaari. Taidehistoriallisia tutkimuksia 43, 2012. (262 s.)
Ulla Pohjamon väitöskirjan nimi on informatiivisessa ytimekkyydessään esimerkillinen. Siinä käytetyt viisi sanaa muodostavat mielekkään ja ymmärrettävän otsikon, joka kertoo oleellisen sisällöstä. Ne ovat myös tutkimuksen keskeisiä asiasanoja. Lisäksi otsikko määrittää alueen, jota tutkimus käsittelee sekä kehyksen, jossa sitä tarkastellaan – tutkijan näkökulman ja tutkimuksen kohteen.
Kuten otsikko lupaa, tutkimus esittää monitahoisen tarinoiden, kokemusten, tulkintojen ja reunaehtojen verkoston, jossa Hietasaaren 1800-luvun loppupuolelta nykypäivään jatkunut suunniteltu ja suunnittelematon kehitys on koottu yhteen. Hietasaaren tapauksessa kyse on tarinasta 1800-luvun puolivälin esikaupungista 2000-luvun arvostetuksi kulttuuriperinnöksi, mikä näkyy myös sisällysluettelon rakenteessa. Kirja jakautuu johdantolukuun, kronologiseen osuuteen, jossa historialliset vaiheet on jaettu pääluvuiksi sekä kahteen loppulukuun, joista ensimmäinen on yhteenveto käsitellyistä diskursseista ja jälkimmäinen koko tutkimuksesta. Tutkimus käsittelee pitkää historiallista ajanjaksoa ja sisältää keskenään hyvin erityyppisten tekstien analyysia Lähteitä ovat asukkaiden haastattelut, sanomalehtiartikkelit, verkkosivut, inventoinnit, kunnallishallinnon asiakirjat, erilaiset suunnitelmat sekä kaunokirjalliset teokset, kaikki luonnollisesti Hietasaareen liittyviä. Tässä yhteydessä voin nostaa esiin vain rajallisen joukon asioita, joihin oma kiinnostukseni kohdistui.
Moniääninen todellisuus
Pohjamo asemoi tutkimukselliset lähtökohtansa kolmelle perustalle: ajatukseen todellisuuden ja tiedon sosiaalisesta rakentumisesta, moniäänisyyden käsitteeseen, sekä tekstianalyysiin. Ajatus todellisuuden ja tiedon sosiaalisesta rakentumisesta on tutkimuksen keskeinen taustaoletus. Se juontuu Peter L. Bergerin ja Thomas Luckmannin alun perin vuonna 1967 ilmestyneestä ja vuonna 1994 suomenkielellä julkaistusta klassikkoteoksesta Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Ajatus on lähtökohta, jota Pohjamo tutkimuksessaan purkaa Hietasaaren kohdalla. Se sopii erinomaisesti kyseiseen tapaukseen, jossa yhteisöllisyys, kunnallispolitiikka ja julkinen kulttuurikeskustelu ovat keskeisessä osassa. Kirjoittajan sanoin, aineisto on monipuolista, sirpaleista ja yhteismitatonta.
Tämän aineistokokonaisuuden purkamisen teoreettinen viitekehys on moniäänisyys, jossa hän tukeutuu Mihail Bahtinin ajatukseen eripuheisuudesta (raznorezie) eli siitä kuinka kielen välittämät merkitykset eivät ole yhteisesti jaettuja. Pohjamo kertoo tuovansa esiin asukkaiden, poliitikkojen, suunnittelijoiden ja sanomalehtien toimittajien äänet. [1] Bahtiniin nojautuen Pohjamo jopa puhuu kaupungista kokemuksena, jota on lähes mahdoton jakaa muille. Moniäänisyyden ja kokemuksellisuuden huomioiminen liittävät tutkimuksen kiinteästi tähän aikaan. Moniäänisyys, musiikin termi polyfonia, on yksi nykyajalle tyypillisistä erilaisia kokemuksia, näkökulmia ja mahdollisuuksia korostavasta terminologiasta (vrt. esim. monenlajisuus, monimediaisuus) sekä kulttuuri-ilmastosta, joka kertoo paitsi arvostusten monipuolistumisesta myös digitaalisten teknologioiden ja välineiden tarjoamista mahdollisuuksista.
Aineistojen purkamisen väline on tekstianalyysi. Pohjamo käyttää tässä apuna työn toisen ohjaajan Anja Kervanto Nevanlinnan esittämää jakoa modernistisiin ja romanttisiin sekä edelleen hermeneuttisiin tai kulttuurisiin teksteihin kaupunkeja käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa. Pohjamo testaa oletusta, jonka mukaan kaksi ensimmäistä viitekehystä ovat tutkimuskirjallisuuden lisäksi tunnistettavissa myös muista kaupunkia koskevista teksteistä. Kuten hän toteaa, tarkoitus on käyttää jaottelua laajan aineiston haltuunottoon sekä diskurssien ja asukkaiden subjektiasemien analysointiin, jotka hän vetää yhteen taulukoiksi kunkin historiallisen luvun lopussa.
Pohjamo ei siis analysoi tutkimuskirjallisuutta eikä sano tuovansa esiin tutkijoiden ääntä muiden toimijoiden rinnalla. Heidän osuutensa jo inventointien tekijöinä tai Hietasaarta opinnäytetöissään käsitelleinä jää tutkimusasetelmassa sivurooliin, vaikka heidän osuutensa mukana onkin asiaankuuluvasti ja osin kokonaisuutta ratkaisevasti syventäen. Ratkaisu on ymmärrettävä, mikäli taustalla on pyrkimys välttää vielä yhden tekstuaalisen lisäkerrostuman tuomista mukaan kokonaisuuteen.
Alueiden arvostamisesta
Pohjamo asettaa yhdeksi tutkimustehtäväkseen modernistisen diskurssin ja suunnittelijan näkökulman ylivallan purkamisen. Hieman myöhemmin hän palaa aiheeseen: “Väistämättä herää kysymys, missä määrin taidehistoriallinen tutkimus on omaksunut modernistisen kaupunkisuunnittelun tavan arvostaa suunnitellusti rakennettuja yhden funktion esikaupunkialueita toisenlaisten alueiden kustannuksella.” [2]
Olemme taide- ja arkkitehtuurihistorian peruspohdintojen äärellä. Tässä yhteydessä haluan nostaa esiin näkökulman, joka osaltaan selittää modernismin ja tekijyyden korostumista suomalaisen arkkitehtuurihistoriallisen tutkimuksen piirissä. Kun yli 90% rakennetusta ympäristöstämme on tehty viimeisen sadan vuoden aikana, jolloin modernismi on ollut valtavirtaa, on selvää, että modernistinen näkökulma on korostunut myös historiantutkimuksessa. Esimerkiksi postmodernia arkkitehtuuria alettiin toteuttaa meillä Suomessa vasta 1980-luvulla ja tutkimus on vasta nyt ottamassa haltuun tätä Suomen kontekstissa marginaalista aihepiiriä.
Yksi hyvin keskeinen syy tähän tilanteeseen on lähtökohtaisesti hyvinkin työekonominen. Ensinnäkin kyse on tutkijan työekonomiasta. Paitsi, että modernistisista aluekokonaisuuksista tehtiin yhdellä kertaa kokonaissuunnitelmia yhden tahon toimesta, modernistiset suunnitteluperiaatteet antoivat tekemiselle selkeät puitteet ja sen parissa toimineet suunnittelijat olivat usein myös aktiivisia kirjoittamaan omista pyrkimyksistään. Tämä yhtälö tekee “suunnitellusti rakennetusta yhden funktion esikaupunkialueesta”, joihin Pohjamo viittaa, tutkijalle ja tietysti myös muille asiasta kiinnostuneille valmiiksi paketoidun ja helposti hahmotettavan kokonaisuuden. Näillä kohteilla on useimmiten ollut juuri kyseistä kokonaisuutta kuvaava nimi lähes alusta saakka. Tämä on tärkeää, koska tuon nimen avulla suunnitelmaa koskevat aineistot ovat löydettävissä eri arkistoista ja muista lähteistä.
Nykyistä työpaikkaani Arkkitehtuurimuseota on kritisoitu tämän modernistisen rakenteen ylläpitämisestä ja siihen liittyvästä suunnittelijakeskeisyydestä. Asiaa viimevuodet paljon pohtineena olen vakuuttunut siitä, että kyse tässäkin kohtaa on arvostusten ohella myös työekonomiasta, tällä kertaa kokoelmatyön näkökulmasta. Aineistot tulevat Arkkitehtuurimuseon kokoelmiin tekijöiltä tai heidän jäämistöistään, joten ne on myös organisoitu tekijälähtöisesti. Tämän käytännön saneleman tilanteen purkaminen ei ole provenienssiperiaatteen mukaista, eikä myöskään kokoelmatyön resurssien käytön kannalta mielekästä.
Väitänkin, että modernistiset tutkimuskohteet − kuten vaikkapa Maunula Helsingissä tai Kortepohja Jyväskylässä − korostuvat, koska ne ovat lähteinä olemassa ja saavutettavissa eri tavalla, kuin esimerkiksi Hietasaari. Hietasaaren kaltaisten kohteiden tapauksessa alueen nimellä ja suunnittelulla ei ole yhteistä taustaa tai tekijää, joka esimerkiksi kokoaisi aineiston ja antaisi sen eteenpäin muistiorganisaatioiden tallennettavaksi. Ulla Pohjamon tutkimus lähtee kunnianhimoisesti toisesta näkökulmasta, kohdetta kunnioittaen edellä mainitusta linjasta poiketen.
Esikaupunki – tutkimuksen keskeisin käsite
Pohjamon tutkimuksen keskeisin käsite on esikaupunki. Se läpäisee koko sisällön, kun toinen pääkäsite, kulttuuriperintö tulee keskeiseksi vasta loppuvaiheissa. Pohjamo ottaa tarkastelun lähtökohdaksi esikaupungin viitekehyksenä, johon hän sijoittaa Hietasaaren ja jota vasten hän Hietasaarta peilaa läpi alueen kehityshistorian.
Kysyn, millaista esikaupunkia asukkaineen suomalaisen yhteiskunnan muutos sääty-yhteiskunnasta luokkayhteiskunnaksi, hyvinvointivaltioksi ja viimein jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi on tuottanut. Kysymystä ohjaa ymmärrys siitä, että vuodenaikojen vaihteluun liittyvät kaupunkielämän rytmit ja arki – asuminen, työ ja vapaa-ajanvietto – ovat esikaupunkikulttuurin ytimessä. asukkaat ja heidän elämäntapansa edustavat kaupunkikulttuurin pysyvyyttä ja jatkuvuutta. Huolimatta sijainnistaan saarella Hietasaaren tiiviit yhteydet kaupunkiin tekivät siitä enemmän esikaupungin kuin eristyneen saariyhteisön kaltaisen. [3]
Pohjamo pohtii monipuolisesti esikaupungin käsitettä ja purkaa sen sisältöjä ansiokkaasti, joskin (Oulun) kaupungin vaikutuksen pohdinta sekä yleisesti että Hietasaaren tapauksessa jää harmittavasti sivuseikaksi. Esimerkiksi asukkaiden maanvuokrasuhde kaupunkiin ja siihen liittynyt kaupungin vallankäyttö, joka teksteissä tulee hienosti esiin, ei palaudu alueen esikaupunkiluonteen pohdintaan aivan sillä perusteellisuudella, kuin olisi asian merkityksen kannalta tarpeen. Etenkin kun Hietasaari on kuulunut Oulun kaupunkiin sen perustamisesta 1605 saakka.
Pohjamo jatkaa:
Jossain kaupungin keskustan ja sitä ympäröivän maaseudun ja luonnon välissä sijaitsee vyöhyke, joka ei kuulu selkeästi mihinkään niistä. Tuota kaupungin ja luonnon siirtymävyöhykettä on kutsuttu esikaupungiksi. Tähän on myös päättynyt yksimielisyys esikaupungin luonteesta. Esikaupunki on yritetty määritellä sen kautta mitä se ei ole. Se ei ole varsinaista kaupunkia, ei koskematonta luontoa eikä todellista maaseutua. [4]
Yleisesti ottaen esikaupunki on hyvin urbaani ilmiö siinä mielessä, että kaupungin olemassaolo on itsestään selvästi esikaupungin edellytys. Hietasaaren kohdalla asiaan lisäksi liittyy se, että kaupunki omisti kyseisen alueen maan. Näin ollen päästään tilanteeseen, jossa kyseessä onkin kaupungin omistama esikaupunki. Tämänkaltaisessa tilanteessa sekoittuvat kiinnostavalla ja suunnitteluhistorialle tyypillisellä tavalla kunnallishallinnon, maankäytön lainsäädännön ja yleiskielen aikojen kuluessa vaihdelleet käsitykset kaupungista ja sen merkityksistä.
Myöhemmin Pohjamo toteaa, että suomalaisten kaupunkien esikaupungeissa oli pikemmin sääntönä kuin poikkeuksena, että asukkaat rakensivat talonsa kaupungin omistamalle maalle. [5] Seuraavalla sivulla hän kuitenkin jatkaa, että “Esikaupungin määrittelyä väistävää olemusta on pyritty vangitsemaan esimerkiksi viittaamalla kaupungin hallinnollisten rajojen ulkopuolisiin alueisiin. Kuitenkin esikaupunkimaista asutusta on ollut myös kaupungin omistamalla ja hallinnoimalla maalla.” [6] Molemmissa tapauksissa Pohjamo viittaa koko Tauno Perälän artikkeliin Kaupunkien aluepolitiikka ja esikaupunkiliitokset 1875–1918 Suomen kaupunkilaitoksen historiassa. Kaupunkikohtaisesti vaihdellut tilanne, jossa esikaupunkiasutusta syntyi pääasiassa joko kaupungin omistamalle maalle asemakaavoitetun alueen ulkopuolelle tai kaupungin kunnallisten rajojen ulkopuolelle, jää nyt purkamatta auki yleisesti ja Oulun kohdalta. Miten esimerkiksi Oulun asema yhtenä Suomen ns. vanhoista kaupungeista on mahtanut vaikuttaa tilanteeseen?
Tutkimuksessani käytän sanaa esikaupunki, koska se on nimitys jota aikalaiset käyttivät ilmiöstä sen syntyajankohtana. [7]
Katson, että sosiaalisen todellisuuden ilmiönä moderni esikaupunki alkoi olemassaolonsa silloin, kun kaupunkilaiset ottivat sen käyttöönsä ja sen asukkaat alkoivat uskoa olevansa kaupunkilaisia ja elävänsä esikaupungissa. [8]
Tässä kehityksessä Pohjamo nostaa keskeiseksi lähtöpisteeksi kaupunginvaltuuston päätöksen palstoittaa saari vuokratonteiksi vuonna 1865. Sen myötä saaren asukkaista tuli kaupunkilaisia ja syntyi esikaupunkialueille tyypillinen kunnallistekniikan toteuttamisen problematiikka, kun kaupungit usein pyrkivät välttämään velvoitettaan. Modernin kunnallistekniikan rakentaminen oli kallis kertainvestointi kunnille etenkin alueilla, jotka sijaitsivat erillään valmiista infrastruktuurista. Olisikin kiinnostava kuulla, kuinka esimerkiksi kaavoituslainsäädännön muutokset 1930-luvulla ja 1950-luvun lopussa mahtoivat vaikuttaa Hietasaaren kaupunkirakenteen kehitykseen, mutta toisaalta on ymmärrettävää, ettei tämä juonne ole enää mahtunut mukaan.
Hietasaaren tapauksessa konkretisoituu hyvin myös Suomen (kaupunki)kulttuurinen konteksti: Oulun kupeessa se ei näyttäydy erityisen esikaupunkimaisena alueena verrattaessa tiheämmin asuttuihin alueisiin maailmalla. Pohjamon mukaan se näyttäytyy omaperäisenä muunnelmana laajasta globaalista ilmiöstä: “Esikaupungin suomalaisena erityispiirteenä oli sosiaalinen kerrostuneisuus, jossa samalla esikaupunkialueella asui naapureina tulotasoltaan ja elintavoiltaan hyvin erilaisia ihmisiä.” [9] Pohjamo toteaa loppuluvussa myös Oulun olosuhteiden pikkukaupunkimaisuuden. [10] Voikin kysyä, miten edellä mainittu luonnehdinta eroaa ratkaisevasti perinteisestä kyläyhteisöstä? Jos kylä on maaseudun taajaan asuttu alue, niin mikä erotti etenkin alkuaikoina Hietasaaren kylästä, jos ei juuri kuuluminen Oulun kaupunkiin paitsi maantieteellisesti myös -omistuksellisesti?
Pohjamo toteaa myös, että esikaupungin kaltaisten marginaalialueiden olemuksen määrittelyssä vain yhden käsitteen kautta on omat riskinsä viitaten Valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen määritelmään Hietasaaresta huvila-alueena[11]. [12] Samaa voi sanoa sitoutumisesta tiukasti esikaupunki-käsitteeseen Hietasaaren kohdalla. Se ei mielestäni perustellusta lähtökohdasta huolimatta aina riitä tyhjentävästi kuvaamaan Hietasaaren ominaisinta luonnetta. Pohjamo toteaa osuvasti, että kaupungin ja maaseudun välimuotona pikkukaupunkeja ei Suomessa ole perinteisesti kuvattu kansallismaisemana. [13], Perinteinen kylämäinen maalaismiljöö sen sijaan on kansallismaiseman yksi arkkityyppi ja tämä “kylämäisyys” jää Hietasaaren kohdalla huomiotta Pohjamon sitoutuessa tiukasti esikaupungin käsitteeseen. Kaupungin rooli ja esikaupunkimaisuuden konkretisoituminen juuri Hietasaaren kohdalla olisivat mielestäni kaivanneet vieläkin perusteellisempaa pohdintaa. Tältä osin käsittely herättää enemmän kysymyksiä, kuin antaa vastauksia. Yhtä kaikki, ajatusten herättäminen ja keskustelun synnyttäminen ovat merkki onnistuneesta väitöskirjasta.
Laajakatseinen tutkimus
Toiseksi viimeisessä luvussa Pohjamo esittää yhteenvedon diskurssianalyysin tuloksista. Diskurssien ja asukkaiden subjektiasemien esittäminen taulukoin on ristiriidassa moniäänisyyden kanssa, kuten kirjoittajakin toteaa. Itsekään en ole aivan vakuuttunut taulukoiden tuomasta lisäarvosta moniäänisessä kokonaisuudessa, mutta ymmärrän kyllä niiden arvon laajaa aineistoa järjestävänä ja niputtavana esitystapana. Sellaisia nykyään tarvitaan, kun asioihin perehtymiselle ei tahdo olla riittävästi aikaa, etenkään hallinnollisella tasolla. Myös tämä on hyvällä tavalla osoitus Pohjamon tutkimuksen kiinnittymisestä nykyaikaan sekä sen tarpeisiin ja tendensseihin.
Eräs asia, joka taulukoita lähemmin tarkasteltaessa nousee esiin, on Hietasaarta eri rooleista katsovien lähtökohtaisesti erilaiset näköalat suhteessa tulevaan. Esimerkiksi 1960-luvun lopulla asukkaita kiinnosti lähitulevaisuus, mikä korostui tonttivuokrasopimuskäytännöissä. Samaan aikaan suunnittelijoiden visioissa häämötti vuosikymmenten päässä oleva tulevaisuus. Väitöskirjan kuvitus toistaa tätä samaa; valokuvat kuvittavat ihmisten elettyä elämää ja liittyvät heidän kokemuksiinsa, kun taas väriliitteeseen kootut suunnitelmakartat kuvaavat Hietasaarta tulevaisuuden tavoitteellisessa tilanteessa, joka ei koskaan tule sellaisenaan todeksi.
Pohjamon aineistotyö on laajaa ja lähestymistapa ottaa huomioon moniäänisyyden. Työn vahvuus on tarinoiden ja historioiden kiehtovassa verkossa, jonka hän ansiokkaasti onnistuu kirjoittamaan yksien kansien väliin huomioiden erilaiset puhujat tasavertaisesti ja nojaten tukevasti perusteelliseen arkisto- ja muiden lähteiden käyttöön. Tähän verkkoon kuluu koko joukko “alalukuja” tai mikrohistorioita, joista tässä nostan esiin kaksi: ensimmäisenä Hietasaaren ja koko Oulua sivuavan rakennusinventointihistorian, jonka Pohjamo on ansiokkaasti reflektoiden sisällyttänyt osaksi Hietasaaren tarinaa rakennettuna ympäristönä. Hietasaaren säilyttämiseen liittyvien koukeroiden muodostama tarina on viiltävä kuvaus siitä kuinka toisistaan tietämättöminä kuntien toimijat usein tekevät töitään ja kuinka rakennussuojeluasiat ovat yhä edelleen usein välttämätön paha kunnallishallinnon rattaissa. Hyvin toisentyyppinen, ja vähintään yhtä kiinnostava “alaluku” on kirjailija Tatu Vaaskiven tarina, joka limittyy Hietasaaren historiaan ja tuo yhden kerroksen Hietasaaresta kertoviin teksteihin. Hietasaaressa 1930-luvulla kesiään viettäneen Vaaskiven kirjoittamat saareen liittyvät tekstit saavat aivan uuden merkitystason 1990-luvun alun suojelukeskustelussa.
Mielestäni humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen väitöskirjatutkimuksen tärkein merkitys tänä päivänä on Pohjamon tutkimuksen kaltaisissa teoksissa – synteeseissä, joissa laajat, suorastaan valtavat aineistot tuodaan yhteen kokonaiskuvaksi ilmiöstä, sen aikojen kuluessa kohtaamista muutoksista ja monista siihen liittyvistä intresseistä. Kun tieto usein on entistä sirpaleisempaa ja sen hankkimiseen käytettävissä oleva aika yhä vähäisempää, tutkijan vaivannäön ja tiedon jakamisen merkitys korostuu entisestään. Näenkin tämänkaltaisen laajan kokonaiskäsityksen saavuttamisen tutkimuksen tiukkaa rajaamista tärkeämpänä osana nykypäivän väitöskirjatyöskentelyä. Kulttuuriympäristöjen ja suunnitteluhistorian kaltaisten ilmiöiden kohdalla tämä vaatii erityisen paljon johtuen lukuisten intressitahojen ja hallinnollisen byrokratian tuottamien aineistojen moninaisuudesta.
Ulla Pohjamon väitöskirjassa todellakin näkyy aiheen parissa nähty vaiva. Se on ryhdikäs kokonaisesitys aiheesta, joka on lähtökohdiltaan hyvin hajanainen – toisin kuin suunnittelijoiden näennäisesti valmiiksi kokonaisuuksiksi paketoimat modernistiset kaupunkivisiot. Se myös avaa lupaamansa moninaisen näkymän rakennetun kulttuuriperinnön kompleksisuuteen, johon ympäristöhallinnolla ei kulttuuriympäristötyössä ole resursseja tämänkaltaisella perusteellisuudella tarttua.
Juhana Lahti FT (s. 1973) on Arkkitehtuurimuseon tutkimuspäällikkö. Hän tutkii ja opettaa arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun historiaa 1800-luvun lopulta nykyaikaan. Lahti on toiminut mm. koordinaattorina Visuaalisten taiteiden säätiössä New Yorkissa ja Ammattikorkeakoulujen Open Access -hankkeessa.
Ulla Pohjamon lektio Esikaupunki moniäänisenä kulttuuriperintönä julkaistiin TAHITIn numerossa 2/2012.
Viitteet:
1. Pohjamo 2012, 15.
2. Pohjamo 2012, 47.
3. Pohjamo 2012, 14.
4. Pohjamo 2012, 16.
5. Pohjamo 2012, 29.
6. Pohjamo 2012, 30.
7. Pohjamo 2012, 30.
8. Pohjamo 2012, 31.
9. Pohjamo 2012, 240.
10. Pohjamo 2012, 243.
11. Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY 2009.
12. Pohjamo 2012, 241.
13. Pohjamo 2012, 246.