Palaa artikkelin tietoihin Taidehistoria tekemällä tutuksi

Taidehistoria tekemällä tutuksi

Väitöskirja-arvio.

Jari Martikainen: Käsitettävä taidehistoria. Kuvalähtöinen malli taidehistorian opetukseen kuvallisen ilmaisun ammatillisessa perustutkinnossa.  Jyväskylän yliopisto 2011. (s. 359)

Jari Martikainen tutkii väitöskirjassaan Käsitettävä taidehistoria. Kuvalähtöinen malli taidehistorian opetukseen kuvallisen ilmaisun ammatillisessa perustutkinnossa, millaista taidehistorian opetuksen tulisi olla kuvallisen ilmaisun ammatillisessa perustutkinnossa. Hän lähestyy mielekkään ja innostavan taidehistorian opetusta sekä taidehistorian että kasvatustieteen kautta. Vastausta Martikainen hakee ainedidaktiikkaan liittyvien ja siitä nousevien kysymysten avulla.  Väitöskirjassaan hän haastaa vallitsevia taidehistoriaan sekä muihin historiatieteisiin liittyviä oppimiskäsityksiä ja etsii uusia taideperusteisia oppimistapoja. Opiskelijoille suoritetut kyselyt, tehtävät ja omat päiväkirjamerkinnät ovat keskeisenä tutkimusaineistona. Tutkimus sisältää kaksi toisiinsa liittyvää osaa. Ensimmäisessä osassa Martikainen keskittyy taidehistorian substanssin käsittelyyn ja oppiaineen määrittelyyn suhteessa ammatillisen perustutkinnon opetussuunnitelmiin. Toinen osa sisältää käsitettävän taidehistorian opetusmallin mukaisen empiirisen aineiston analyysit, jotka on toteutettu sisällön analyysiä ja diskurssianalyysiä käyttäen.

Taidehistorian opetusta ei muutamaa pro gradu -tutkielmaa tai lopputyötä lukuun ottamatta ole aiemmin tutkittu, huolimatta siitä, että taidehistoriaa opetetaan eri kouluasteilla yläasteelta yliopistoon ja erilaisissa vapaa-aikaan liittyvissä taidekouluissa ja kansalaisopistojen taidepiireissä. Tutkimus tuokin uutta näkökulmaa taidehistorian opetukseen ja sijoittuu eri tieteiden rajapinnoille, taidehistorian lisäksi se sivuaa kasvatustiedettä, taide- ja kuvataidekasvatusta sekä historiatieteitä.

Tutkimusongelma konkretisoidaan ainedidaktiseen ajatteluun perustuviin tutkimuskysymyksiin, joita tarkastellaan ja testataan johdonmukaisesti ja asiantuntevasti niin suhteessa teoreettiseen kirjallisuuteen kuin kerättyyn empiiriseen aineistoonkin. Vastauksia kysymyksiin nousee esiin empiirisen aineiston tarkastelun myötä.  Tutkimuksen eettiset pohdinnat ovat saaneet johdannossa oman alalukunsa, mikä on järkevä valinta. Tutkimustilanne on oppimistilanne ja opiskelijoiden tuottama tutkimusaineisto on henkilökohtaista kasvua ja reflektointia. Lisäksi tutkija on opettaja ja aktiivinen toimija, millä on etunsa mutta myös haittansa. Martikainen tiedostaa erittäin hyvin nämä tutkimukseensa liittyvät eettiset seikat ja tuo ne avoimesti esiin.

Toimintatutkimus työvälineenä

Väitöskirja hyödyntää toimintatutkimusta, sivuaa narratiivista tutkimusta ja sijoittuu selvästi kouluetnografisen tutkimuksen piiriin. Kuitenkin tutkimuksen laajin metodologinen viitekehys on toimintatutkimus. Opetusmetodeja kehittävä toimintatutkimus on ollut suosittu tutkimusmenetelmä kuvataidekasvatuksessa viimeisen kymmenen vuoden aikana; pro gradujen ohella viime vuosina on julkaistu muutama toimintatutkimusta hyödyntävä väitös muun muassa Mirja Hiltusen Yhteisöllinen taidekasvatus – Performatiivisesti pohjoisen sosiokulttuurisessa ympäristössä (2009) ja Tuula Vanhatapion Poikavoimaa kuvataideharrastukseen – Pohjoinen näkökulma poikien ja lasten vanhempien näkemyksiin kuvataideharrastuksesta ja kuvataideopetuksesta (2010).

Toimintatutkimus soveltuu hyvin aiheisiin, joissa kehitetään kohteena olevan yhteisöä ja sen toimintaa, sekä tilanteeseen, jossa tutkija osallistuu itse toimintaan. Toimintatutkimusta hyödynnetään usein opetusjärjestelyjen ja menetelmien kehittämisessä. Metodin avulla saadaan tietoa ja kokemusta uudentyyppisistä opetusmenetelmistä ja oppimateriaaleista sekä opetuskäytännöistä ja niiden toimivuudesta erilaisissa opetustilanteissa. Martikainen ei kuitenkaan täysin hyödynnä toimintatutkimukseen liittyvää syklistä mallia. Syklin kierros koostuu suunnittelusta, toiminnasta, havainnoinnista ja reflektoinnista. Nämä on huomioitu hyvin opintovuoden opintokokonaisuuksien suunnittelussa, muttei aina seuraavan opetuskokonaisuuden ratkaisuissa. Kontekstuaalinen ainedidaktiikka ja hiljainen taidehistoria nousivat tutkimuksen myötä selkeästi esille. Näiden pohjalta olisi voinut toimintatutkimuksen hengen mukaisesti tuoda esille uusia näkökulmia ja ehdotuksia taidehistorian opetusmenetelmiksi.

Tutkimus jakautuu kahteen osaan, jonka ensimmäinen osa sisältää luvut: Taidehistorian substanssi kontektissa ja Taidehistorian opetus ja oppiminen kuvallisena, kielellisenä ja kehollisena narratointina. Martikainen analysoi taidehistoriaan liittyviä käsityksiä, ihmis- ja tietokäsitystä sekä taidehistorian paikkaa ammatillisessa perustutkinnossa. Sitten hän tuo esiin opetusjärjestelyjen kasvatustieteellistä teoriataustaa ja kuvan tulkintaan liittyviä näkemyksiä. Tämä ensimmäinen osa tarjoaa teoriataustan tutkimuksen toiselle osalle, mutta tukee hyvin kerätyn aineiston analyysia.

Tutkimuksen toinen osa keskittyy opintovuoden aikana kerätyn aineiston – kyselyiden, kuvallisen materiaalin sekä Martikaisen päiväkirjamerkintöjen – analyysiin. Aineistonkeruu tapahtui oppimisprosessiin nivottujen reflektiokyselyiden muodossa ja kuvallisten tehtävien kautta. Mukana oli kaksi kuvallisen ilmaisun ryhmää. Kaikkiaan tutkimukseen osallistui 25 opiskelijaa.  Aineiston keruussa olisi voitu hyödyntää videointia ja saada näin osallistuvaa havainnointia tarkempaa tietoa opiskelijoiden kehollisesta ilmaisusta ja sosiaalisista suhteista. Aineiston keruu ja analyysi ovat tarkkaa ja luotettavaa – sopivat suorastaan akateemiseksi malliksi tutkivan opettajan toiminnasta. Analyysimetodeina ovat sisällön analyysi ja diskurssianalyysi, jotka avaavatkin aineistoa hyvin. Aineistoanalyysit rakentuvat kuvailevasta osasta, joka sisältää ehkä turhankin paljon suoria aineistolainoja, ja analyysin tuloksista. Rakenne on selkeä, mutta tuottaa väistämättä toistoa. Aineistoanalyyseistä olisi saatu vieläkin kiinteämpiä karsimalla aineistoesimerkkejä, linkittämällä kuvailevan ja aineiston tulososat yhteen sekä nostamalla liitteissä olevat taulukot varsinaisen tekstin lomaan. Taidehistorian opetuksen neljän opintojakson esittely kaaviona, jossa olisivat olleet sisällöt, tavoitteet, opetusmenetelmät, tehtävät ja ajankohta, olisi helpottanut aineiston analyysin seuraamista.

Viimeisessä luvussa Martikainen esittelee tutkimuksensa tulokset. Kontekstuaalinen ainedidaktiikka ja hiljainen taidehistoria ovat mielenkiintoisia löytöjä ja tarjoavat hedelmällisen lähtökohdan taidehistorian mutta myös muiden oppiaineiden opetusmenetelmien tarkasteluun ja kehittämiseen. Kaiken kaikkiaan tutkimus tuo uudenlaisen tavan tarkastella opetusta ja todentaa aiemmin ns. mututietoon tai -tuntuun pohjautuvia oletuksia taidehistorian opetuksesta sekä tarjoaa vaihtoehtoisen oppilaan todellisuutta tukevan tavan opettaa taidehistoriaa. Martikaiselle on teoriatietojen ohella myös opetustyön kautta kertynyttä hiljaista tietoa, joten hänellä olisi mainiot edellytykset kirjoittaa aiheesta oppikirja.

FT Tuija Hautala-Hirvioja on toiminut syksystä 2004 alkaen Lapin yliopistossa taidehistorian professorina, jonka tutkimuskohteena on pohjoinen taide ja suomalainen nykytaide Jenny ja Antti Wihurin kokoelman viitekehyksestä. Ennen taidehistorian opintoja Hautala-Hirvioja valmistui 1979 luokanopettajaksi, jonka yhtenä erikoitumisaineena on kuvataidekasvatus. Hän on toiminut yläasteen kuvaamataidon opettajana, kansalaisopiston taideopettajana ja taidemuseon amanuenssina sekä opettanut taidehistoriaa ja kuva-analyysiä ammattiopistossa ja -korkeakoulussa.