Palaa artikkelin tietoihin Valokuvien kriittinen tulkitseminen medialukutaitona ja lajityypittely sen kehittäjänä

Valokuvien kriittinen tulkitseminen medialukutaitona ja lajityypittely sen kehittäjänä

Lektio.

Viime viikkoina sanomalehdissä on keskusteltu Aalto-yliopiston päätöksestä, että tulevaisuudessa kauppatieteen maisteritason opetusta voi saada vain englanniksi tai ruotsiksi. Englanninkielisten opintokokonaisuuksien lisääntyminen houkuttelee varmasti ulkomaisia opiskelijoita ja tutkijoita Suomeen.

Mielestäni nykypäivänä englannin kielen merkitystä ei voi vähätellä, mutta englannin taitojen kohottaminen ei voi tapahtua Suomen kielen ja kulttuurin kustannuksella. Toisaalta vaikka tutkimuksissa käytettäisiin suomen kieltä, eri aloille voi kehittyä niin haastavia puhetapoja ja esimerkiksi englannin kielestä johdettua terminologiaa, että jopa muilla tieteenaloilla toimivien akateemisten ihmisten voi olla hankalaa ymmärtää tutkimuksia. Tällaisten asiantuntijat maallikoista erottelevien esoteeristen tutkijapiirien olemassa olon arvoa yhteiskunnassa ja niiden synnyn syitä on hyvä pohtia kriittisesti.

Tänä vuonna ilmestyneessä artikkelikokoelmassa Tieteen yleistajuistaminen Arto Mustajärvi kirjoittaa, että vaikka tietoa tuotetaan yhä enemmän, tämä tieto ei vaikuta muuttuvan kansalaisten kasvavaksi tietovarannoksi. Jokainen meistä tekee alati valintoja: päätämme esimerkiksi, miten käytämme aikamme, miten kasvatamme lapsemme ja mitä televisio-ohjelmia katsomme. Mikäli emme saavuta uutta tietoa, monet näkemykset saattavat siirtyä sukupolvelta toiselle enemmän tai vähemmän sellaisenaan. Mustajärvi jatkaa: ”Yhteiskunnan toimivuudelle ja ihmisten yleiselle hyvinvoinnille on ratkaisevaa, millaisia valintoja ihmiset tekevät”. Mielestäni onkin aihetta kiinnittää nykyistä enemmän huomiota yliopiston niin sanottuun kolmanteen tehtävään, joka on esitetty seuraavasti vuoden 2009 yliopistolaissa:

Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Edellä mainitun kirjan toimittajat Urpu Strellman ja Johanna Vaattovaara avaavat, että yliopiston kolmas tehtävä viittaa siis tieteen yleistajuistamiseen, jota pidetään yhteiskunnallisesti tärkeänä tehtävänä ja jonka tekemistä on alettu vaatia yhä äänekkäämmin. Tieteen yleistajuistamisessa on paljolti kyse tieteellisten aiheiden tarkastelusta julkisuudessa, mutta se on myös esimerkiksi tieteellisen tiedon muokkaamista oppikirjoihin soveltuvaksi.

Tutkimuksellinen motiivini kiinnittyy yliopiston kolmanteen tehtävään. Kun 2000-luvun alkupuoliskolla maisterina opetin aikuisoppilaitoksissa, oivalsin, että kuvalliseen kulttuuriin ammatillisesti perehtymättömät nuoret ja aikuiset kaipasivat käytännöllisiä työkaluja valokuvien tulkintaan. Kun nykypäivänä valokuvia otetaan ja käytetään lisääntyvässä määrin ja valokuvat ovat niveltyneet yhä tiiviimmin osaksi monia medioita, valokuvallisten merkityksenantotapojen tuntemus onkin hyödyksi kaikille kansalaisille, sillä se tekee mahdolliseksi suhtautua kriittisesti kuvien kautta välittyviin sanomiin ja kuvakokemuksiin.

Alkuperäinen tavoitteeni oli väitöskirjan osana tai sen muodossa tuottaa valokuvaa, etenkin kuvantulkintaa koskevaa tietoa, joka mahdollisimman suoraan soveltuisi kuvanasiantuntijoita laajemmille yleisöille, lähinnä nuorille ja aikuisille. Näkemykseni oli, että on akuutti yhteiskunnallinen tilaus valokuvaa käsittelevälle yleistajuistetulle oppimateriaalille. Väitöskirjaani sisältyvässä kirjallisuuskatsauksessa avaan tätä tilannetta ja kehotan tutkijoita tuottamaan enemmän pedagogisia materiaaleja.

Suomen Kulttuurirahasto myönsi minulle rahoituksen valokuvien kriittistä tulkintaa käsittelevän oppi-tietokirjan kirjoittamiseen. Hankkeeseeni kohdistui silti monenlaista epäilyä tiedeyhteisössä. Seminaareissa ihmeteltiin esimerkiksi, voiko oppikirjan suunnitteluun sisältyä tutkimusongelmaa. Kun tarjosin vertaisarviointia käyttävälle kotimaiselle tieteelliselle lehdelle väitökseni artikkelia ”Mitä ihmettä – valokuvissako lajityyppejä?”, lehti kielsi minua viittaamasta siinä tekeillä olevaan oppi-tietokirjaani. Palautteesta ilmeni, että kirjani ärsytti, mutta epäselväksi jäi, millä perusteella kirjaan viittaaminen oli kiellettyä.

Oppi-tietokirjan käsikirjoitus hyväksyttiin kuitenkin osana lisensiaatintutkimustani, jossa esitin sen olevan design-tutkimusta, jollaiseksi voidaan ymmärtää myös vaikkapa tietokoneohjelman tuottaminen. Tutkimukseni tarkastajat esittivät tosin, ettei oppi-tietokirjaa voi sisällyttää väitöskirjaan. Näiden keskustelujen myötä en saanut enää lupaa liittää kirjaani osaksi väitöstutkimustani. Samalla vesittyi suurelta osin tavoitteeni keskittyä yliopiston kolmanteen tehtävään. Taivuin tähän tilanteeseen useasta syystä. Ensinnäkin, uudentyyppistä tutkimisen muotoa kehitettäessä on usein epätavallisen laajasti reflektoitava ja perusteltava erilaisia ratkaisuja. Lyhyt apurahani ei kuitenkaan suonut tähän tilaisuutta. Toiseksi, käsitin yhä kirkkaammin, että väitöstutkimuksessa väittelijän on osoitettava oppineisuuteensa tieteenalansa suhteen, kuten kykynsä ymmärtää ja käyttää haastaviakin puhetapoja ja terminologiaa. Kolmanneksi totesin, että minulla on yhä mahdollisuus julkaista yleistajuinen oppi-tietokirjani väitöskirjasta erillisenä hankkeena.

Edellä avasin jatko-opintojeni kulkua, koska tämä kertomus osoittaa, että vaikka yliopiston kolmatta tehtävää lisääntyvästi korostetaan, yliopiston ja sen laitosten tutkimukselliset ja institutionaaliset käytännöt, tutkijan taloudelliset resurssit, kenties jopa sosiaaliset yhteisöt eivät välttämättä tue tämän tehtävän toteuttamista – ainakaan moniulotteisesti. Kun minulla ei ollut mahdollisuutta tehdä käytännönläheistä väitöskirjaa, päätin sitten tehdä hyvin teoreettisen tutkimuksen.

Artikkeleista koostuvassa väitöskirjassani Valokuvien kriittinen tulkitseminen media-lukutaitona ja lajityypittely sen kehittäjänä olen kiinnostunut siitä, millaisia työkaluja semiotiikka – eli merkitysten rakentumista tarkasteleva tiede – voi tarjota ihmisille valokuvien kriittiseen tulkitsemiseen arjessa ja kouluissa. Mielenkiintoni sijaitsee kuvanasiantuntijoita laajempien yleisöjen tulkintataidoissa. Tutkimukseni kiinnittyy toisin sanoen medialukutaitoon ja sen opetukseen eli mediakasvatukseen. Lisäksi se on kulttuurin- ja yleisötutkimusta. Medialukutaidoksi on usein käsitetty oppijan kyky tulkita mediatekstejä mukaan lukien valokuvat, ymmärtää mediatuotantoa ja ilmaista itseään medioilla. Inspiroiduin myös uusien työkalujen kehittämisestä, jota tapahtuu väitöksessäni lähinnä genren eli lajityypin käsitteen tutkimisen kautta.

Monilla taiteen- tai tieteenaloilla genreajattelu on toiminut keinona järjestää, luokitella tai nimetä taide- tai mediateoksia eri kategorioihin. Kärjistetysti näkemys on ollut, että maailma on ikään kuin hallussa tai järjestyksessä, kun teokset saadaan luokitelluiksi eri lokeroihin. Lisäksi esimerkiksi elokuvataiteessa tällainen luokittelu on helpottanut elokuvien markkinoimista. Mutta onko elämä todella hallussamme, kun olemme lokeroineet teokset kuin kirjat eri hyllyille? Vaikka genretutkimukseen ja esimerkiksi genrenimeämisiin on kohdistunut monenlaista kritiikkiä, radikaalisti uutta suuntaa ei tietääkseni ole ehdotettu.

Kun genrestä on ylipäätään puhuttu valokuvatutkimuksissa ja -käytännöissä, tätä käsitettä on käytetty kirjavasti. Genre voitu ymmärtää esimerkiksi aihelähtöisesti, jolloin on puhuttu muun muassa maisema-, alaston- ja urheiluvalokuvista. Toisaalta journalistista eli lehtivalokuvaa on kutsuttu genreksi ja sen alalajeiksi on esitetty muun muassa uutis- ja kuvitusvalokuvia. Tällöin alatyypit ovat määrittyneet lähinnä valokuvan käyttötarkoituksen pohjalta. Genren käsitteelle ei ole siis vakiintunut yhtä merkitystä. Tämän tilanteen positiivisena kääntöpuolena näin, että se sallii tutkijana osallistua valokuvan genreajattelun kehittämiseen innovatiivisesti.

Väitöskirjassa johtopäätökseni on, että genren käsitettä on mahdollista venyttää valokuvien kriittisen tulkinnan työkaluksi. Ehdotan, että genreanalyysi voisi tapahtua kehysanalyysin tapaan. Tulkintakehysajattelu viittaa siihen, että esimerkiksi lehtien toimittajat voivat valita samalle informaatiolle erilaisia kehyskertomuksia, kuten juuri sattunut kouluammuskelu voidaan upottaa keskusteluun kouluterveydenhuollon heikoista resursseista, ylisuurista koululuokista tai Suomen aselaista. Informaation kehystäminen helpottaa lukijoita hahmottamaan asiaa. Toisaalta se on valikoivaa kontekstualisointia, jolla voidaan suostutella lukijoita tiettyihin tulkintoihin. Kehysanalyysi on sen tarkastelemista, miten merkityksiä on rakennettu. Kun genreanalyysi suoritetaan kehysanalyysin tapaan, tavoitteeksi ei muodostu luokitella tai nimetä valokuvia oikeisiin lajityyppeihin. Genre asettuu tällöin työkalun rooliin.

Väitöskirjaa kirjoittaessani ajattelin, että genre voisi tulkintakehyksenä avata eritoten valokuvien kriittisiä piirteitä ja sitä, miten kuvat suostuttelevat tulkittavan itsensä. Kun valokuvat tyypitellään tältä pohjalta eri genreihin, tarjoavat syntyneet genre-erottelut ja -kuvailut medialukutaitoa harjoittaville kuvantulkitsijoille tietoa siitä, mihin kiinnittää huomiota valokuvissa.

Olen design-tutkimuksena suunnittelut esimerkin siitä, mitä ehdottamani tyypittely käytännössä tarkoittaa journalististen valokuvien yhteydessä. Tällöin tavoitteeni oli myös tuottaa konstruktivistista oppimista palvelevia työkaluja. Viittaan siihen, että työkalugenret kannustaisivat oppijoita aktiivisesti rakentamaan oman tulkintansa. Pyrin siis välttämään sitä, että oppijalla syntyisi näkemys, että pelkkä genrekuvailujen ulkoa opettelu tarkoittaa asian oppimista. Olenkin rakentanut journalistisista kuvista yleistyksiä tai ideaalityyppejä, joita on oppijan sovellettava jokaisen ainutkertaisen valokuvan kohdalla ja toisaalta, joita on arjessa muistettavissa oleva määrä.

Seuraavaksi esitän taulukon muodossa suunnittelemani journalistisen valokuvan työkalugenret. Valokuvien käyttötarkoitusten pohjalta päätyypeiksi muodostuivat uutis-, kuvitus-, henkilö- ja tunnistevalokuvat. En tässä avaa koko taulukkoa, mutta varmasti käsittelemme sitä vielä myöhemmin. Esimerkkitapauksena puhun seuraavaksi uutisvalokuvista, jotka olen jakanut havainnoiviin ja osallistaviin.

1. Aamulehdessä 3.3.2013 julkaistu urheilujuttu, joka kertoo Ilveksen ja HPK:n pelistä, jossa meno karkasi jopa tuomareiden käsistä. Kuva: Mika Kanerva.

Valokuvakirjallisuudessa usein kuvaillaan, että uutisvalokuva kertoo uudesta, ennen näkemättömästä, juuri tässä–ja–nyt sattuvasta, jopa äkillisestä tai odottamattomasta tapahtumasta. Tällaiset uutiskuvat voivat esittää esimerkiksi katastrofeja, politiikan tilanteita, avajaisia, kulttuuri- tai urheilutapahtumia. Ne käsittelevät siis julkisesti näyttäviä tai yhteiskunnassamme usein tärkeiksi ymmärrettyjä tapahtumia.

Tässä on esimerkki sunnuntain 3. maaliskuuta 2013 Aamulehdestä, urheiluosastolta. Valokuva esittää Ilveksen ja HPK:n peliä, jossa meno karkasi jopa tuomareiden käsistä. Väitöksessäni kutsun tämäntyyppisiä otoksia havainnoiviksi uutisvalokuviksi. Näihin kuviin liittyy valokuvausperiaate, jossa valokuvattu henkilö ei ole tietoinen siitä, että häntä valokuvataan. Toinen vaihtoehto on, että henkilö tiedostaa kuvaustapahtuman, mutta käytännössä hän ei pysty reagoimaan tai osallistumaan valokuvaamiseen, sillä hän esimerkiksi pelaa paraikaa jääkiekkoa. Ihmiset ovat siis kuvaajalle ikään kuin riistaa. Kärjistetysti voi sanoa, että kyse on piilokameran kaltaisesta valokuvauksesta, joskaan ei suoranaisesti piilokamerakuvauksesta.

Kriittisyytenä on usein pidetty vallankäyttöjen ja valtasuhteiden tajuamista. Oheisessa esimerkissäni valtasuhteena on, että valokuvatut ihmiset ovat pitkälti valokuvaajan ja lehden toimituksen armoilla. Jääkiekkoilijat eivät pysty vaikuttamaan esimerkiksi siihen, millaisena hetkenä heidät valokuvataan.

2. Aamulehdessä 2.3.2013 julkaistu uutisjuttu, joka kertoo Tampereen Kaupunkiliikenteen tarkkailevan kuljettajiensa dieselin kulutusta. Kuva: Eriika Ahopelto.

Tässä on Aamulehden etusivu lauantaina 2. maaliskuuta 2013. Keskellä oleva uutisjuttu käsittelee sitä, että Tampereen Kaupunkiliikenne tarkkailee yhä enemmän bussinkuljettajiensa dieselin kulusta. Uutinen liittyy siis pitkäkestoiseen tapahtumaan, josta kuvaan on esimerkiksi valittu Jari Rautiainen, joka kulutti viime vuonna dieseliä säästeliäimmin. Tämä kuva ei vastaa edellä esittämääni uutisvalokuvan määrittelyä, jota pidänkin liian suppeana kuvailuna nykykulttuurin uutiskuvista.

Kun nykypäivän sanoma- ja aikakauslehtiä katselee, voi huomata, että niissä esiintyy paljon uutisia, joiden yhteydessä olevat valokuvat eivät kerro niinkään tärkeistä vaan kiinnostavista tapahtumista tai henkilöistä. Nämä kuvat esittävät esimerkiksi arkista elämää, tavallisia ihmisiä tai viestivät laaja-alaisista tai pitkäkestoisista tapahtumista tai ilmiöistä. Tällaisia valokuvia ottaessaan valokuvaaja toimii usein yhteistyössä mallien kanssa.

Oheisessa esimerkissä Rautiainen hymyilee reilusti kameralle eli hän on tietoinen valokuvauksesta. Monesti kuvattavat voivat myös vaikuttaa, ehdottaa tai jopa päättää siitä, miten – kuten millaisessa paikassa tai hetkenä – he haluavat tulla kuvatuiksi. Väitöskirjassani kutsun tällaisia otoksia osallistaviksi uutisvalokuviksi, koska niissä kuvattavat voivat osallistua kuvausprosessiin. Näissäkään kuvissa malleilla ei silti ole rajattomasti valtaa kuvansa syntyyn.

Ajoittain on vaikea sanoa, milloin kuvattava suorastaan osallistuu valokuvaukseen. Havainnoivan ja osallistavan uutisvalokuvan välinen raja onkin liukuva. Lisäksi joku kuvankatsoja voi kokea, että kuva bussinkuljettajasta on pelkästään kuvitusta, eikä valokuvallista uutisointia. Väitöskirjassani korostan, että kriittinen tulkinta on ennen kaikkea tietoisuutta omista valokuvakokemuksista ja tulkinnoista ja kykyä ruotia niitä. Se on toki myös tietoa ja taitoa esimerkiksi haastaa vallitsevia merkityksenantoja.

Havainnoiva ja osallistava uutiskuva perustuvat siis etiikaltaan eriäviin valokuvaaja–kuvattava-valtasuhteisiin. Kun kameroita on nykyisin jo puhelimissakin, pidän tärkeänä kiinnittää enemmän huomiota ihmisten itsemääräämisoikeuteen suhteessa ulkoisuuteensa ja elämäänsä. Esimerkiksi onnettomuudesta otetun havainnoivan uutisvalokuvan äärellä voi pohtia, loukkaako kuva uhreja? Lisäksi, jos itse joutuu tai todistaa arkaluonteista tilannetta, on hyvä muistaa, että valokuvauksen voi ainakin yrittää kieltää – kaikkeen ei tarvitse alistua.

3. Pienimäen suunnittelemat medialukutaidon edistämiseen tarkoitetut journalistisen eli lehtivalokuvan työkalugenret taulukkona.

Ehdottamani työkalugenret tarjoavat oppijoille siis ikään kuin kysymyksiä, mutta ne eivät anna valmiita vastauksia. Valokuvallinen vallankäyttö onkin moniulotteinen asia. Vaikka havainnoiviin uutisvalokuviin liittyvä piilokameran kaltainen kuvausperiaate on kova kuvattavia kohtaan, se voi joskus paljastaa jopa virallisen totuuden vastaisia asioita. Kun osallistavissa uutisvalokuvissa malli voi vaikuttaa kuvaustapahtumaan, voi miettiä, onko hän kenties luonut harhauttavan esityksen vaikkapa manipuloidakseen julkista imagoaan?

Havainnoivissa uutisvalokuvissa dokumentaarisuutta eli todenmukaista kerrontaa ajatellaan voitavan tuottaa siten, että valokuvaaja tarkkailee tilannetta syrjästä. Monet valokuvataiteilijat ovat jo kauan kyseenalaistaneet sen, että elämän syvin luonne olisi mahdollista paljastaa ulkopuolisuuden kautta. Nämä dokumentaristit voivat jopa elää osana yhteisöä, jota he valokuvaavat. Ajatus on samantapainen kuin etnografisessa tutkimuksessa: tutkija osallistuu tutkittavan yhteisön päivittäisiin rutiineihin tehden samalla havaintoja. Havainnoiva ja osallistava uutisvalokuva pohjautuvat siis erilaisiin tietoteoreettisiin näkemyksiin siitä, miten dokumentaarisuutta voidaan tuottaa.

Tarkkaillessani nyt kulttuurimme lehtiä huomaan, että osallistavat uutisvalokuvat ovat vallanneet runsaasti tilaa havainnoivilta eli perinteisimmiltä uutiskuvilta, tai kenties voisi sanoa kovalta kuvajournalismilta. Osallistavan kuvajournalismin nousu ei ole yllättävää sikäli, että kun monissa maissa kansalaiset lukevat yhä vähemmän eritoten sanomalehtiä, on jo pitkään puhuttu niin sanotun ihmisläheisen journalismin puolesta. Journalisteja kehotetaan siis kehystämään informaatio lähemmäksi kansalaisten arkipäivää. Kuvajournalistin, kuten valokuvaajan, näkökulmasta tämä vaade on haastava.

Osallistavan kuvajournalismin tuottaminen vie enemmän aikaa, jota ei ole hektisissä toimituksissa. Kuitenkin Suomessa ainakin monet nuoremman polven kuvajournalistit vierastavat yhä enemmän näkemystä dokumentaarisuuden tuottamisesta ulkopuolisuuden kautta ja heitä puhuttelee paljon valokuvaamiseen liittyvä eettiset kysymykset. Esimerkiksi nuorten kuvajournalistien hiljattain perustama Kollektiivi 11 [1] perehtyy aiheisiinsa osallistumalla valokuvaamiensa ihmisten elämään ja tapahtumiin siinä määrin, että eräiden kuvaajien kohdalla valokuvausprojektit ovat myllertäneet heidän henkilökohtaisen elämänsä. Käsittääkseni yksi ryhmän perustamisen syitä oli, ettei leipätyössä ole juuri aikaa tuottaa syvällistä osallistavaa kuvajournalismia.

Ehdottamiani työkalugenrejä on syytä edelleen kehittää ja testata aidoissa olosuhteissa, kuten kouluissa tai muissa pedagogisissa konteksteissa. Journalistisista valokuvista voi myös syntyä muita ideaalityyppejä kuin ehdottamani, sillä tutkimukseni pohjautui lähinnä kirjallisuuteen. Väitöskirjani pohjalta ehdotan kuitenkin jo, että työkalugenrejä suunniteltaisiin esimerkiksi mainos- ja muistovalokuville sekä internetin sosiaalisten sivustojen moninaisille kuvajoukoille.

Työkalugenret on tarkoitettu sekä kriittisen kuva-analyysin tueksi että luovaan tekemiseen perustuvan mediakasvatuksen lähtökohdiksi. Mediakasvatuksen tutkimus – johon väitöskirjani lukeutuu – kiinnittyy mitä vahvimmin yliopiston kolmanteen tehtävään teorian ja käytännön vuoropuheluna. Sen näkökulmasta teoreettinen tutkimukseni voi palvella medialukutaidon opetusta ainakin opettajankoulutuksessa ja siten myöhemmin myös kouluissa. Jatkotutkimus rakentuisi luontevasti ihmisten parissa toiminnallisena tutkimuksena tai kokeilevana design-tutkimuksena, jossa kehitän edelleen valokuvien kriittistä tulkitsemista, genreajattelua ja pedagogiikkaakin. Kyse on siis sellaisesta tutkimuksesta, jossa kehitän teoriaa eteenpäin käytännöissä, ja yleensä akateemista, myös nykykulttuurintutkimusta.

FL Mari Pienimäki väitteli Jyväskylän yliopistossa 16.3.2013 nykykulttuurin tutkimuksesta.

Pienimäki tutki väitöskirjassaan sitä, millaisia edellytyksiä ja toisaalta rajoitteita semiotiikalla ja genren (lajityypin) käsitteellä on toimia valokuvien kriittisen tulkinnan välineenä medialukutaidossa. Hän pyrki eritoten kehittämään valokuvien kriittistä tulkintaa genreajattelun kautta. Yhteystiedot: maripienimaki [at] gmail.com

Mari Pienimäki: Valokuvien kriittinen tulkitseminen medialukutaitona ja lajityypittely sen kehittäjänä. Kuvista sanoin 12, Suomen valokuvataiteen museon julkaisuja 45. Helsinki: Suomen valokuvataiteen museo, 187s.

Viitteet:

1. http://www.yksitoista.fi/