Saksan romantiikan kauden mestarin Caspar David Friedrichin maalaukset kuuluvat Berliinin Alte Nationalgalerien kokoelman valioteoksiin. Niistä ehdottomasti vetovoimaisimmat ovat vuosina 1809–1810 maalatut Der Mönch am Meer (Munkki meren rannalla) ja Abtei im Eichwald (Luostari tammimetsässä). Näiden saksalaisen romantiikan ikoneiksi kohonneiden, mutta pahasti rapistumaan päässeiden teosten kunnostaminen on ollut kansallisgallerian toiveena jo pitkään. Vuosisadan restaurointioperaatioksi nimetty hintava hanke on nyt vihdoin toteutumassa Alfried Krupp von Bohlen und Halbach -säätiön rahallisella avustuksella.
1. Caspar David Friedrich, Abtei im Eichwald. 1809–1810. Öljy kankaalle. 110,4 x 171 cm. Staatliche Museen zu Berlin, Nationalgalerie. Kuva Jörg P. Anders
2. Caspar David Friedrich, Der Mönch am Meer. 1809–1810. Öljy kankaalle. 110 x 171,5 cm. Staatliche Museen zu Berlin, Nationalgalerie. Kuva Jörg P. Anders
Caspar David Friedrich (1774–1840) maalasi kyseiset taulut jo alun perin kuvapariksi. Maalaustekniikka – useat ohuet maalikerrokset – altisti ne pian ulkoisille vaurioille. Teokset olivat valmistuttuaan esillä Berliinin taideakatemian näyttelyssä syksyllä 1810. Kuningas Friedrich Wilhelm III mieltyi niihin niin että osti ne 450 taalerilla, huomattavalla rahasummalla. Kuninkaan mieltymykselle on haettu syitä ajan tapahtumista: Napoleonin Preussia kohtaan tekemän hyökkäyksen jälkeen solmittu Tilsitin sopimus 1807 oli johtanut Preussin poliittiseen, taloudelliseen ja moraaliseen ahdinkoon; lisäksi kuningatar Luisen kuolema kesällä 1810 suisti kuninkaan suureen masennustilaan. Munkki meren rannalla ja Luostari tammimetsässä olivat taideteoksia, jotka ilmeisimmin sattuvasti peilasivat kuninkaan murheellista mielentilaa ja loivat ehkä omalla tavallaan lohtua sen hetkiseen ahdinkoon.
Taulut olivat kuninkaan linnassa kuvaparina vuoteen 1865 asti, jonka jälkeen niiden tiet erkanivat aina vuoteen 1926 asti. Caspar David Friedrichin komeetanomainen nousu saksalaisen taiteen taivaalle oli hiipunut yllättäen ja nopeasti. Vasta 1900-luvun alussa taiteilija löydettiin uudelleen. Kansallisgallerian johtaja Hugo von Tschudi järjesti Berliinissä 1906 taidenäyttelyn Deutsche Jahrhundert-Ausstellung joka nosti Friedrichin jälleen kuuluisuuteen. Kuvaparista toinen, Munkki-taulu, oli näyttelyssä itseoikeutetusti esillä. Siitä lähtien maalausta on ylistetty 20. vuosisadan modernismia enteilleeksi klassikoksi.
Suhteutettiinpa teokset syntyaikaansa tai nähtiinpä ne ajattomammin ”esimodernistisina kompositioina” vaikuttavat maalaukset yhtä lailla arvoituksellisella painostavuuden tunteella ja muodon radikaaliudella. Munkki meren rannalla -teoksessa munkin kaapuun verhoutunut hahmo seisoo yksin rannalla vain lokkien lennellessä hänen ympärillään. Munkin edessä sulkeutuu tumma meri ja vasta ylempänä harmaat pilviverhot avaavat näkymän siniseen taivaaseen. Kuvatilaa ei ole rajattu, perspektiivistä syvyyttä ei ole juurikaan havaittavissa, kompositio kasvaa lähes abstrakteiksi tulkittavista muodoista.
Myös Luostari tammimetsässä teemoittaa inhimillisen olemassaolon rajallisuutta. Munkit kantavat ruumisarkkua goottilaistyylisen luostarin raunioihin pitääkseen siellä kuolleelle toverilleen kuolinmessun. Ympäröivä hautausmaa kallistuneine hautakivineen vaikuttaa hylätyltä ja aavemaiselta. Ainoastaan lehdettömät tammet kurkottavat oksistollaan taivaan kultaiseen hämärään luoden toivoa maallisen ja taivaallisen yhteydestä.
Maalaukset täydentävät toisiaan, ovat riippuvaisia toisistaan. Munkki-taulussa on selvemmin kyse menetyksestä, Luostari luo lohdutusta. Taiteilijan itsensä kerrotaan sanoneen, ettei hän lopultakaan tiennyt mitä hän halusi maalata ja miksi teoksista tuli sellaisia kuin ne ovat. Joka tapauksessa maalaukset käännyttivät niin aikalaiskatselijan kuin nykyihmisen tarkkailemaan maalauksissa esitetyn ulkoisen luonnon sijasta omaa sisäistä sielunmaisemaansa.
3. Caspar David Friedrich, Der Mönch am Meer. Yksityiskohta / myötävalo. Staatliche Museen zu Berlin, Nationalgalerie. Kuva K. Mösl, 2012
Caspar David Friedrich työsti maalauksia kaksi vuotta. Erityisesti Munkki-taulua hän muutti useita kertoja. Röntgentutkimukset osoittavat että alkuvaiheessa taiteilija maalasi kankaalle kaksi purjevenettä ja rannalle kuivumaan ripustetun kalaverkon, mutta työn kuluessa yksinkertaisti kompositiota ja poisti ne.
Meneillään olevat tutkimukset ovat jo näyttäneet, että teokset on maalattu erittäin ohuelle pohjustetulle kankaalle ohuin värikerroksin. Kangas on pohjustettu useaan kertaan, esimerkiksi Munkki-taulussa alimpana on punainen pohjustus jonka päällä on keskiruskea ja sen päällä vaalean ruskea alusmaali. Niiden päälle on glasuurilla kiinnitetty piirustus, jolle on tehty on luonnosmainen pohjamaalaus. Varsinaisten maalauskerrosten päällä ovat vielä vernissakerrokset, pääosin myöhemmin tehtyinä.
Maalaukset olivat hyvin huonossa kunnossa jo 1900-luvun alussa jolloin Munkki-teosta ilmeisimmin yritettiin useaan otteeseen ehostaa vuoden 1906 näyttelyä varten. Maalauksessa näkyvät ohuet vaaleat horisontaaliset viivat, meren yllä oleva ”sumu”, ovat ilmaantuneet teokseen myöhemmin. Ne johtuvat ilmeisimmin korjauksessa käytetyssä titaaninvalkoisessa väristä, joka on oksidoitunut poikkeavasti ja syövyttänyt värikerrosta. Molemmat taulut on myöhemmin dubleerattu, eli maalaukset on kiinnitetty uudelle pohjakankaalle alkuperäisen maalauskankaan haurastuttua. Siinä yhteydessä osia maalista on hilseillyt pois.
4. Caspar David Friedrich, Der Mönch am Meer. Yksityiskohta maalauksen reuna-alueesta. Staatliche Museen zu Berlin, Nationalgalerie. Kuva K. Mösl, 2012
Nyt alkaneessa konservoinnissa ei pyritä vain korjaamaan maalauksissa olevia vaurioita vaan yritetään myös poistaa aiempien restaurointien aiheuttamat vauriot. Dubleeraus kuitenkin jätetään, koska siihen kajoaminen koituisi maalauksille liian suureksi rasitteeksi. Taulut siirrettiin pois salista keväällä 2013 konservointi- ja restaurointitoimenpiteitä varten, joiden arvellaan kestävän vuoden. Ensimmäisen kuuden kuukauden ajan analysoidaan maalausten materiaalia, vaurioita ja niiden mahdollisia syitä. Analyysin pohjalta luodaan suunnitelma, jota taidehistorian ja konservoinnin erikoisasiantuntijat yhdessä edelleen työstävät ja jonka pohjalta päätetään käytettävistä toimista ja metodeista.
Työtä johtaa kansallisgallerian pääkonservaattori Kristina Mösl. Hänen mukaansa on ilmeistä, että maalausten värimaailma kirkastuu huomattavasti restauroinnin ansiosta. Erityisesti sinivoittoiset värit tulevat sen jälkeen esiin hehkuvampina.
Teppo Jokinen on Berliinissä toimiva vapaa tutkija ja Helsingin yliopiston taidehistorian dosentti.
Tiedot perustuvat Alte Nationalgaleriessa 8.5.2013 pidettyyn, kyseisten maalausten konservointia ja restaurointia käsitelleeseen tiedotustilaisuuteen.