Taidehistorian seura vieraili kevätkokouksen merkeissä Amos Andersonin taidemuseossa. Näyttelyn Art deco ja taiteet: France-Finlande 1905–1935 esitteli seuralle näyttelyn kuraattori, ranskalaissyntyinen taidehistorioitsija Laura Gutman, joka on käsitellyt kuraattorina ja kirjoittajana Ranskan ja Suomen taide-elämän kosketuspintoja aikaisemminkin. Tässä näyttelyssä tarjoiltiin suomalaisyleisölle näkökulmia art decoon poikkitaiteellisena ilmiönä, korostaen kuvataiteiden ja näyttämötaiteiden osuutta siinä.
Art decosta on keskusteltu paljon – onko se tyyli vai muoti, milloin ja missä sitä ”esiintyi”, ja mikä on ”art decoa”. Käsite liitetään tavanomaisesti esineelliseen ympäristöön: taideteollisuuteen, arkkitehtuuriin ja sisustamiseen. Termissä asuu vahva vaurauden ja eksoottisen toiseuden aromi. Mielikuvan pohjalla ovat etenkin ranskalaiset luksusesineet ja kokonaissisustukset 1910- ja 1920 -luvulta.[1] Termi on tunnetusti luotu 1960-luvulla, mutta vuoden 1925 Pariisin kansainvälisen taideteollisuusnäyttelyn nimen (L’Exposition internationale des Arts décoratifs et industriels modernes) pohjalta. Koristetaide (arts décoratifs) oli Suomessakin tuolloin yleisesti käytetty nimitys taideteollisuudesta. Jo 1930-luvulla pinnan estetikkaan ja yksilölliseen tuotantoon perustuva ”koristetaide”, nyt pilkkanimi, leimattiin taantumukselliseksi elitismiksi.
Tyylihistorialliseen jatkumoon (art nouveau – art deco – modernismi…) nojaavissa katsauksissa art deco sijoitetaan tavanomaisesti maailmansotien väliseen aikaan. Näin tehtiin esimerkiksi Designmuseon näyttelyssä vuonna 2005, jossa tyyliä tarkasteltiin suhteessa osittain samanaikaiseen ja sittemmin valtavirtaistuneeseen funktionalismi-modernismiin.[2] Art deco nähdään siis 2000-luvulla ennemminkin ilmiönä kuin aikaan sidottuna tyylinä. Esinekulttuurin alueella ilmiötä pidetään juuriltaan eurooppalaisena, mutta aineksiltaan ja levinneisyydeltään kansainvälisenä, jopa uuden ajan massakulttuurin tuotteena.[3] Art decon ”löytäminen” ja rekonstruointi erilaisissa näyttelyissä voidaankin nähdä modernismin kritiikkinä. Myös avantgarde-keskeinen maalaustaiteen historia on tähän asti vieroksunut art decoa, mutta Laura Gutman kertoi, että Ranskassa on viime aikoina virinnyt kiinnostus vuosisadan alun ”antimoderneja” kohtaan.
Uusia tulkintoja
Art deco ja taiteet -näyttelyn aikarajaus 1905–1935 sijoittaa ilmiön historiassa varhaisemmaksi kuin monet muut tämän teeman näyttelyt. Laura Gutman kertoo, että nimi olisi hyvin voinut olla Art decon lähteillä, sillä näyttely esittää tulkinnan siitä, mistä kaikki lähti liikkeelle. Gutmanin mukaan art deco sai alkunsa tietoisesta modernisminvastaisuudesta, jonka fauvistien läpimurto vuonna 1905 synnytti. Taidemaalari ja kriitikko Maurice Denis oli rintaman kärkihahmo, joka asettui erityisesti ikätoverinsa Matissen vastustajaksi. Denis kritisoi fauvismia ja kubismia ääriliikkeinä, ja vaati paluuta Gauguinin ja van Goghin perinnön äärelle.
Laura Gutmanin mukaan antimodernin argumentin voi lukea myös paletista. Maurice Denis’n maalaukset ovatkin näyttelyssä tärkeässä osassa. Niiden imelät värit ja rehevä koristeellisuus toimivat katsojalle avaimena etsittäessä maalaustaiteen ”art decoa”. Antimoderni ajattelu kulkeutui Suomeen nopeasti. Denis’n maalaussarja Psykhen taru (1907), joka on myös mukana tässä näyttelyssä, kirvoitti Eero Järnefeltin ja Sigurd Frosteruksen välille debatin, jossa väiteltiin maalaustaiteen uudistamisen metodeista. Järnefelt esitteli tässä yhteydessä Denis’n ajattelua suomalaiselle yleisölle.
Eero Järnefelt oli keskeinen vaikuttaja ja ranskalaisen maalaustaiteen moderaattori Suomessa. Hän toimi taide-elämän keskiössä asiantuntijana ja hankki Suomeen Antellin valtuuskunnan varoilla Denis’n ja Gauginin maalauksia. Sitoutuminen anti-moderniin suuntaukseen merkitsi Järnefeltille muutosta maalaamisessa ja käännettä klassismiin. Näyttelyssä on Järnefeltin kylpijä-aiheisia maalauksia, joissa Laura Gutman näkee paluun Puvis de Chavannes’n perinnön äärelle. Ranskalaisuuden ihannointi näkyy ranta-aiheiden välimerellisissä tunnelmissa ja väreissä.
Järnefeltin ohella myös Juho Rissasella ja Yrjö Ollilalla oli kytkös Denis’n vaikutuspiiriin. Nimensä mukaan Amos Andersonin taidemuseon näyttely kertoo liikkuvuudesta Ranskan ja Suomen välillä. Näyttelyn kiehtovinta antia onkin verkostojen ja henkilösuhteiden esille nostaminen.
Maurice Denis nostaa kirjoituksissaan ihanteeksi klassismin. Klassismi on kattoteema, jonka avulla Amos Andersonin näyttelyssä tulkitaan art decoa. Naisaiheet linkittyvätkin luontevasti art decon kuvastoon. Sisääntulossa näyttelykävijä kohtaa art decon ylevänä ja mahtipontisena: idealisoituja ihmishahmoja veistoksissa, sulottaria ja sankareita, kullan hohtoa, pompeijinpunaista ja mustaa.
Ranskalaisten ja suomalaisten teosten rinnastus haastaa katsojan testaamaan käsitystään niiden sijoittumisesta taiteen historiaan. Amos Andersonin taidemuseo kertookin näyttelyn tiedotteessa, että kyseessä on uusi tulkinta Suomen taiteen historiasta; kultakauden tekijät Juho Rissanen ja Eero Järnefelt nähdään nyt kansainvälisinä toimijoina ja esillä on ”suomalaisia art deco -maalauksia”. Maalausten sijoittamisesta art deco -kategoriaan voidaan olla monta mieltä, mutta näyttely antaa hienon mahdollisuuden katsoa tuttuja töitä uusien silmälasien läpi.
Näyttely johdattaa yli taiteenalarajojen
Uusina löytöinä näyttelyssä esitellään muun muassa Nikolai Kaario koristemaalarina. Hän oli Turun modernismin aikalainen, joka toimi syrjässä taidepiireistä.. Kaarion metallinhohtoiset, kolmiulotteisiksi rakennetut kuvat istuvat art decon visuaaliseen stereotypiaan saumattomasti. Sama pätee Eva Gyldénin häikäisevän taidokkaisiin kameekoruihin, joiden kuva-aiheena on sensuelleja klassisoivia naishahmoja. Gyldén tunnetaan taideteollisuuden tekijänä, mutta tällä kertaa hänen työtään tarkastellaan kuvanveistäjänä ja pienoistaiteen tekijänä. Näyttely tekeekin näkyväksi rajankäynnin taide-elämän rakenteissa, tätä teemaa erikseen painottamatta.
Ranskalaisen taidekentän asiantuntemuksensa lisäksi Laura Gutman hyödynsi verkostojaan, joiden avulla saatiin lainaksi huippuesineistöä esimerkiksi Pariisin Musée des Arts Décoratifs’sta. Ranskan koristetaiteilijoiden (artist décorateurs) käytössä oli materiaaleja, joita ei Suomessa valmistetussa aikalaisesineistössä nähdä. Pohjolassa ei ollut aineellisia edellytyksiä luoda tähän verrattavaa huonekalutaidetta laajassa mitassa, mutta Manner-Euroopan työt ja tekijät tunnettiin täälläkin. Tästä oivana todisteena on itse Amos Andersonin taidemuseon rakennus kappeleineen. Näyttelyssä on myös Andersonin omiin kokoelmiinsa hankkimat huikean prameat Atlas-pankin kalusteet, jotka on suunnitellut yksilöllisen taidekäsityön suomalainen profeetta sisustusarkkitehti Arttu Brummer-Korvenkontio.
Edellä mainitut esimerkit sekä kauppaneuvos Wilhelm Hackmanin Juho Rissaselta asuntoonsa tilaamat seinämaalaukset 1913 (pastelliversio) kertovat art decon porvarillisesta viitekehyksestä. Tilaajina olivat vauraat mesenaatit. Kokonaissisustuksissa toteutui arkkitehtuurin, kuva- ja esinetaiteiden ”reaaliaikainen” ykseys. Art decolle tunnusomainen, mutta vaikeasti määriteltävä ”hohto” syntyy väreistä ja materiaaleista, mutta loiston tunnelma toteutuu myös visuaalisessa kuvastossa ja teosten alkuperäisissä ympäristöissä.
Näyttämötaiteiden mukanaolo näyttelyssä avaa näkökulmaa taiteenalarajojen ohi. Se myös punoo kiinnostavalla tavalla yhteen monissa esillä olevissa teoksissa läsnäolevaa näyttämöllisyyttä. Moderni tanssitaide yhdisti liikkeen ja musiikin uudella tavalla visuaaliseksi kokonaisuudeksi, jossa keho, yleisimmin naisvartalo, oli keskeinen elementti. Muun muassa Maurice Denis ja Antoine Bourdelle sekä Ellen Thesleff piirsivät innostuneena amerikkalaisen Isadora Duncanin tanssia. Suomessa Maggie Gripenberg loi uuden tanssin liikkeen.
Näyttelyjulkaisu syventää keskustelua art decosta ja rakentaa virkistävän monipuolisen kuvan 1900-luvun alkuvuosikymmenten taide-elämästä Suomessa. Artikkeleissa huomio on taiteilijoiden liikkuvuudessa ja verkostoissa. Erityisesti Liisa Lindgrenin kuvanveistoa käsittelevä artikkeli sekä Hanna-Reetta Schreckin artikkeli tanssin ja kuvataiteen sidoksesta kertovat kiinnostavasti ajasta, jolloin taiteenalat ja olivat sangen eriytymättömiä ja erikoistuneet professiot vasta rakentumassa. Taiteilijat toimivat kansainvälisesti, mutta Suomen itsenäisyyden jälkeinen politisoitunut kulttuurielämä pyrki suodattamaan vuorovaikutusta. Kansallisen projektin vaikutus on tuntunut pitkään taiteen historian kirjoituksessa, kuten Liisa Lindgren osuvasti analysoi katalogissa.
FT Leena Svinhufvud on muotoilun historian tutkija ja Designmuseon museolehtori.
Viitteet:
1. Ks. esim. vastikään suomennetusta alan klassikosta: Alastair Duncan, Art Deco. Suom. Tuija Tuomaala ja Sami Heino. Tammi, 2012.
2. Art Deco – Modernia eksotiikkaa 1918–1939. Toim. Marianne Aav et al. Helsinki: Designmuseo, 2005.
3. Art Deco 1910-1939. Edited by Charlotte Benton, Tim Benton and Ghislaine Wood. London: V & A Publications, 2003.