Väitöskirja-arvio.
Paloposki, Hanna-Leena (2010). Taidenäyttelyt Suomen ja Italian julkisissa kuvataidesuhteissa 1920-luvulta toisen maailmansodan loppuun. Helsinki: Valtion taidemuseo, Kuvataiteen keskusarkisto 24. 485 s.
Hanna-Leena Paloposki tarkastelee väitöstutkimuksessaan Suomen ja Italian julkisia kuvataidesuhteita, jotka konkretisoituivat taidenäyttelyissä. Hän tarkastelee erityisesti neljää 1930-luvulla järjestettyä näyttelyä: yhtä suomalaisen taiteen näyttelyä Italiassa sekä kolmea italialaisen taiteen näyttelyä Suomessa. Retrospektiivinen näyttely suomalaisesta kuvataiteesta järjestettiin Milanossa ja Roomassa vuonna 1937. Italialaisia näyttelyjä pidettiin vuosina 1931, 1937 ja 1938 Helsingin Taidehallissa. Helsingin lisäksi italialaisen nykytaiteen näyttely nähtiin Turussa ja italialaisten naistaitelijoiden näyttely Tampereella. Paloposki tuo esille myös joukon näyttelyaloitteita ja -suunnitelmia, jotka eivät tuolloin toteutuneet kuten yritykset saada suomalaisten taiteilijoiden teoksia Venetsian biennaaliin.
Paloposken tutkimus liittyy useisiin tutkimuksellisesti mielenkiintoisiin ja ajankohtaisiin teemoihin kuten näyttelyiden, näyttelymedian ja esille asettamisen kulttuurin historian tutkimukseen. Näyttelyt ovat toistaiseksi saaneet tutkimuksessa vähemmän huomiota osakseen kuin monet muut samanaikaiset mediat – kuten lehdistö ja elokuva – siitä huolimatta, että ne ovat olleet yksi keskeisistä tiedon, arvostusten ja näkemysten tuottamisen ja välittämisen paikoista ja kanavista 1800-luvun jälkimmäiseltä puoliskolla lähtien. Paloposken tutkimus onkin hyvin tervetullut lisä näyttelyiden tutkimukseen.
Hanna-Leena Paloposken tutkimuksen teoreettiset lähtökohdat liittyvät nationalistisiin diskursseihin sekä kysymyksiin toimijuudesta ja vallasta. Hän seuraa yhtäältä nationalismin tutkimuksen klassikkoja ja toisaalta valtakysymysten osalta Pierre Bourdieun kenttäteoriaa. Tutkimuksen ominta antia on kuitenkin erittäin huolellinen arkistotyöskentely ja – kuten Paloposki sitä itse kutsuu – näyttelyiden runsaan ”aluskasvillisuuden ja maaston” tutkiminen eli näyttelyiden valmistelu- ja toteutusprosessien moninaisuuden ja muuntuvuuden näkyväksi tekeminen.
Toisin kuin useimmissa näyttelyihin paneutuvissa tutkimuksissa näyttelykokonaisuuden ja esille asetettujen teosten analysointi eivät ole keskiössä, vaan tutkimusfokus on kulissien takana: aloitteentekijöissä, näyttelyideoiden ”lobbauksessa” ja hyvinkin käytännöllisissä valmisteluprosesseissa ja jälkipuinneissa. Käytännön ratkaisut osoittautuvat myös hyvin merkityksellisiksi: esimerkiksi tullausratkaisut saattoivat vaikuttaa siihen, voitiinko esille asetettuja teoksia myydä tai miten, milloin ja mistä ne piti palauttaa takaisin kotimaahan. Paloposkelle näyttely ei ole näennäisen staattinen teoskokonaisuus avajaispäivän ja sulkeutumispäivän välillä vaan moniääninen, polveileva, pitkäkestoinen ja osittain sattumanvarainen prosessi.
Vaikka tutkimusteema liittyy valtioiden välisiin kulttuurisuhteisiin ja nivoutuu siten osaksi kulttuuri- ja ulkopolitiikkaa sekä kansainvälisiä suhteita, Paloposki osoittaa tutkimuksessaan erinomaisesti, miten oleellista on ottaa tarkasteluun yksittäisten henkilöiden hyvinkin epäpoliittiset sekä valtiollisesta ja institutionaalisesta sfääristä eroavat intressit ja toiminta. Paloposken tutkimuksessa avautuu asteittain näkymä muutamien aktiivisten henkilöiden toimintaan, heidän pyrkimyksiinsä, suhteisiinsa ja toimintaansa, heidän yrityksiinsä saada näyttelyhankkeilleen virallista hyväksyntää aikansa hallintokoneistojen määrittämien reunaehtojen puitteissa ja siten löytää itselleen toimintatilaa. Paloposken työn ansio on hyvin realistinen ja moniulotteinen kuva toiminnasta erinimisten järjestöjen ja hallintoyksiköiden katveessa, niiden ehtoja noudattaen, kiertäen tai muokaten. Samalla Paloposki pystyy osoittamaan, miten ”julkiset” kuvataidesuhteet itse asiassa perustuivat suurimmaksi osaksi yksityisten henkilöiden aloitteellisuuteen ja keskenään ristiriitaisiinkin pyrkimyksiin. Paloposki pystyy myös osoittamaan suomalaisen taidekentän kansainvälisiä yhteyksiä aikana, jota on kuvattu varsin kansalliseksi – tosin hänenkin teemassaan korostuu pikemminkin muutamien italialaisten aktiivisuus kuin suomalaisten.
Hanna-Leena Paloposken tutkimus on massiivinen ja erittäin yksityiskohtainen. Tutkimuksen ansiot ovat erityisesti perinpohjaisessa arkistotyöskentelyssä, pienten johtolankojen yhteen sitomisessa ja siten monipuolisen kuvan luomisessa. Aineiston lähilukeminen on mahdollistanut näyttelyprosessien monisärmäisyyden ja rikkonaisuuden näkyväksi tekemisen. Toisaalta myös tutkimuksen heikkoudet liittyvät työn laajuuteen ja esitystavan yksityiskohtaisuuteen. Työtä dominoivat laaja tutkitun ilmiön taustoitus sekä erittäin yksityiskohtainen alkuperäisaineiston esittely ja käsittely, mitkä sekä haittaavat syvällisempää selittämistä että tekevät tutkimuksen lukemisesta varsin työlästä. Esimerkiksi Il Novecento Italiano näyttelyn saamat arvostelut esitellään peräkkäin yksi toisensa jälkeen. Vaikutelma on pikemminkin huolellinen referointi kuin analyysi. Tutkimusta olisi voinut terävöittää keskittymällä oleellisimpaan ja samalla karsimalla teoksen tekstimassaa huomattavasti.
Kaiken kaikkiaan Hanna-Leena Paloposken tutkimus avaa uusia, erittäin kiinnostavia näkymiä näyttelymediaan, kansainvälisiin kulttuurisuhteisiin sekä Suomen ja Italian kontakteihin. Toivottavasti hän tulee julkaisemaan tutkimustuloksiaan myös englanniksi ja italiaksi, sillä kiinnostuneita lukijoita löytyy varmasti myös Suomen ulkopuolelta.
Taina Syrjämaa on yleisen historian professori ja Italian historian dosentti Turun yliopistossa