1. Täysi sali New Materialisms -konferenssin Keynote-luennolla. Kuva: Jane Vuorinen.
New Materialisms IV Ontology, Aesthetics, Movement -konferenssi kokosi Turun yliopiston Sirkkalan kasarmille 16.–17. toukokuuta 2013 runsaasti humanististen alojen tutkijoita, filosofeja, taiteellisen tutkimuksen tekijöitä, opiskelijoita ja muita aiheesta kiinnostuneita. Taidehistorioitsija Katve-Kaisa Kontturi, musiikkitieteilijä ja mediatutkija Milla Tiainen sekä media- ja elokuvatutkija Ilona Hongisto olivat koordinoineet tapahtuman, jonka osana järjestettiin myös Estelle Barrettin ja Barbara Boltin Carnal Knowledge: Towards a ‘New Materialism’ through the Arts -kirjan julkistamistilaisuus.[1] Konferenssi oli toinen Rethinking Art Studies (REARS) – sekä neljäs kansainvälisessä uusmaterialismi-sarjassa. Konferenssi pyrki laajentamaan uusmaterialistista diskurssia eri tieteenalojen tuomien näkökulmien kautta. Konferenssissa keskityttiin kolmeen uusmaterialismille keskeiseen käsitteeseen: liike, estetiikka ja ontologia. Järjestäjien määrittelyn mukaan liike viittaa materian liikkuvuuteen, tulemiseen sekä liikkeen kautta syntyvään eloisuuteen, joka voi tapahtua esimerkiksi ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Estetiikka puolestaan assosioituu esimerkiksi aistimiseen, affektiin tai siihen, miten tunteet ovat osa politiikkaa. Uusmaterialisteille ontologia eli olemisen laadun tutkiminen edellyttää paneutumista esimerkiksi luonnon ja kulttuurin välisiin kytköksiin. Tässä raportissa keskityn pohtimaan konferenssin tarjoamia käsityksiä ihmisen, kulttuurin ja luonnon sekä maailman ja aistihavaintojen suhteista.
2. Konferenssin olivat koordinoineet Milla Tiainen (vas.), Katve-Kaisa Kontturi ja Ilona Hongisto. Kuva: Jane Vuorinen.
Uusmaterialismi-termi viittaa uusimpiin materialismin kehityksiin. Politiikan tutkijoiden Diana Coolen ja Samatha Frostin mukaan materialismi tieteenä on lähtöisin modernin luonnontieteen kehityksestä kuten Newtonin fysiikasta.[2] Materialistiset teoriat ovat 1600-luvulta alkaen pohtineet objektin ominaisuuksia, materian toimijuutta ja itse aineen materialisoitumisen prosessia. Materiaalisuus katsotaan keskeiseksi osaksi ihmisyyttä ja maailmaa. Materian elävyyden painottaminen liittyy Coolen ja Frostin mukaan myös vitalismiin. Vitalistisessa näkemyksessä materian ominaisuudet muuttuvat ulkoisen tekijän entelechyn eli elämänvoiman kautta. Yhteiskuntateoreetikko Jane Bennettille englannin kielen termi entelechy tarkoittaa vitaalisuutta, joka virtaa kaikkien elävien vartaloiden läpi saattaen ne toimimaan.[3] Termi on peräisin kokeelliselta biologilta, vitalisti Hans Drieschiltä (1867–1941). Drieschin mukaan vitaalisuutta ei voi personifoida yksittäiseen henkilöön vaan se virtaa kaikissa elollisissa.[4] Uusmaterialistit näkevät materiaalisuuden aktiivisena vitaalisuutena ja materian toimintana. He kuitenkin hylkäävät vitalistisen jaon elottomaan ja elävään materiaaliin; vitaalisuutta on jopa ei-elävässä materiassa kuten kivissä. Jane Bennettin (2010) määrittelemä vitaalinen materiaalisuus on ihmisten ja ei-inhimillisen materian yhteistä vaikutusta asioiden muotoutumiseen.[5] Materiaalisen kokemuksen taso ja diskursiivinen eli tekstimuotoisen ymmärtämisen taso sekoittuvat välttämättä toisiinsa.[6]
3. Keynote-puhuja Barbara Bolt. Kuva: Jane Vuorinen.
Konferenssin seitsemässätoista paneelisessiossa puheenvuorot ottivat laajasti kantaa uusmaterialismiin esimerkiksi taideteorian, mediatutkimuksen, feministisen filosofian, sosiologian, sukupuolitutkimuksen ja ympäristötutkimuksen aloilla. Keynote-puhujina olivat kansainvälisesti arvostetut taiteilija ja taideteoreetikko Barbara Bolt, taiteentutkija Estelle Barrett, mediatutkija Patricia Pisters, elokuvatutkija Jukka Sihvonen sekä feministiteoreetikot Iris van der Tuin ja Cecilia Åsberg.
Barbara Bolt korosti esitelmässään aistillisuuden ja materiaalisuuden suhteita. Hänen mukaansa postmodernismin tuoma tekstikeskeisyys ja kielellistäminen ovat jättäneet varjoonsa taiteelle keskeisen materiaalisuuden. Bolt välitti australialaisen taiteilijan Arthur Russelin ajatuksen piirustuksen omasta elämästä. Russelin mukaan piirustukset pystyvät luomaan maailmaan jotain ei-kuviteltua, joka on ”tosi elämälle”. Boltin puheenvuoron tarkoituksena oli osoittaa, kuinka taide voidaan passiivisen kuva-objektin sijaan ymmärtää ‘todeksi’ suhteessa elämään. Hän paneutui asioihin, joista formaali kuva-analyysi on ollut kiinnostunut ja käytti esimerkkeinä maalauksen ja piirustuksen sisältämiä rytmejä, jotka syntyvät värien, viivojen ja sommittelun kautta. Katsoja voi aistia välittömämmin maailman liikkeen näissä tekemisen rytmeissä.
4. Keynote-esitelmää pitämässä Estelle Barrett. Kuva: Jane Vuorinen.
Konferenssin toinen keynote-puhuja Estelle Barrett pohti, miten ontologia ja epistemologia voitaisiin tuoda yhteen määritellessä kulttuurin muodostamisessa keskeisiä materiaalisia liikkeitä ja tietämistä. Hän ehdotti, että taidetta tutkittaessa, esimerkiksi esteettisen kokemuksen kautta, yksilön historia, biologia, kulttuurinen ja materiaalinen maailma voidaan nähdä prosesseina. Barrettin mukaan biologisen sekä sosiaalisen itsen ja materiaalisen maailman välillä tapahtuu jatkuvaa liikettä, jonka hän tiivisti käsitteeksi ”performatiivinen tiedon tuottaminen”.
Ihmisen ja ympäristön kohtaamisia
Yksi tärkeä teema, jonka konferenssin paneelisessiot nostivat esille oli taiteellisen tutkimuksen kautta ilmenevä kysymys ihmisen ja ei-inhimillisen luonnon tasa-arvosta ja vuorovaikutuksesta. Becomings of text, matter and nature -työryhmässä esitystaiteen ja -teorian professori Annette Arlander sekä luovan kirjoittamisen tutkija Suzi Hayes korostivat luontohavainnon osuutta taiteellisen prosessin merkityksen muodostuksessa.
Material processes, artistic practices -työryhmässä Danielle Boutet esitteli musiikin säveltämiseensä pohjautuvan tutkimuksen tietoa etsivänä hermeneuttisena prosessina. Boutet tutkii taiteellisen kokemuksen laatua, joka koostuu hänen mukaansa avautuneesta tietoisuudesta ja tarkoituksellisista mielensisäisistä tapahtumista, joilla on intentio tulla taiteeksi. Boutet ehdotti, että tämä taiteen intentionaalisuus on jo itsessään tietoisuutta. Boutetin esitelmä kulki ihmismielen havaintokyvyn ja olemisen tiloissa, joissa hermeneutiikka, fenomenologia ja taide risteilivät. Boutet tarkasteli taiteen tiedon laatua ja taiteellista prosessia itsen ymmärtämisen metodina. Boutet määritti taiteellisen kokemuksen sisäiseksi ja kuvitteelliseksi Sufi-mystiikasta lainatun Mundus Imaginalis -käsitteen kautta. Mielikuvitusmaailma on Boutetin mukaan havainnon, toiminnan, ajatusten, tunteiden ja korkeamman tason mielikuvituksen yhdistelmä. Herkentynyt tietoisuus on Boutetille yhtä kuin valoisuus ja tarkoituksellisuus, jonka hän määrittää myös esteettisenä ja fenomenologisena todellisuuden tarkkailuna. Taiteen intentionaalinen tarkoituksellisuus jäsentää todellisuutta sekä kuvitteellista maailmaa.
Annette Arlanderin ja Suzi Hayesin esittelemissä tutkimuksissa luontohavaintoa käytetään tilana, joka kielellistyy taiteen kautta: taiteessa muodostetaan omia merkitystasoja luonnon kautta. Tämän voi käsittää myös Boutetin mainitsemana taiteellisena tilana. Taiteen kautta resonoituu tunteita, jotka ovat yhteydessä ei-inhimilliseen luontoon.
Arlanderin keskeinen tutkimuksen kohde on katajan todellisuus elävänä olentona ja agenttina eli toimijana suhteessa muiden elävien olentojen vitaalisuuteen. Kasvien liike tapahtuu eri tasoilla kuin nisäkkäiden, mutta se on liikettä joka tapauksessa. Arlanderin katajan kanssa esiintyminen tuottaa erityisen luontokokemuksen, joka rikkoo ennakko-oletuksia luonnosta. Arlander rakensi keskustelun omasta performanssiesityksestään katajan kanssa kolmen uusvitalistisen teoreetikon ajattelun kautta. Yksi niistä oli Jane Bennettin näkemys, jonka mukaan on esimerkiksi väärin kieltää ei-inhimillisten olioiden vitaalisuus.[7] Theresa Brennan puolestaan ehdottaa ei-elollisella ympäristöllä olevan erilaisia vaikutuksia ihmisen psyykeen.[8] Kolmas teoreetikko, David Abram, suosii inhimillistämis-menetelmää (engl. anthropomorphization) eli luonnon kanssa animistiseen tapaan puhelemista keinona muodostaa yhteys luontoon.[9] Arlander pohti edellisiin viitaten, miten määritellä hänen performanssissa luomaansa suhde katajaan, jonka hän koki läheisemmäksi kuin esimerkiksi elottoman pöydän, vaikka molemmat ovat ei-inhimillisiä subjekti-objekteja. Yleisö innostui pohtimaan muun muassa viittaako Arlanderin performanssiesiintyminen katajan kanssa romantiikan luontokuvaan ja suomalaiseen kataja-mytologiaan. Arlanderin yrityksen kokea kataja voi nähdä keinona käsitellä vitalismin elämänvoimaa: aistia elämänvirtaa kasvin kanssa. Katajan kanssa esiintymisen voi nähdä myös tapana irtautua omista ihmis-affektiivisuuteen sitovista kulttuurisista vaikutuksista ja kokeilla toisenlaista olemista. Arlander seisoo performanssissaan silmät huivilla peitettynä katajan vieressä keräten aistiperäistä tietoa maailmasta. Katajan todellisuutta on mahdotonta tuntea perinpohjin. Siitä voi saada tietoa tarkkailemalla esimerkiksi katajaa ympäröivän luonnon elämää. Performanssin tallenteessa näkyy muun muassa katajan luona vierailevia merilintuja aukealla kallioperällä ja tuulen rytmittämää kasvillisuuden liikettä. Tallenne näyttää Tim Ingoldin sanoin säämaailmaa[10], jossa Arlanderin kanssa esiintynyt kataja elää. Katsoja voi tarkkailla ihmisen ja katajan välisen kokoonpanon visuaalista ilmentymistä.
Suzi Hayes esitteli luovan kirjoittamisprosessinsa yhteistyönä pilvien materiaalisuuden kanssa. Hän kuvaili tutkimuksensa vaikuttuneen aistimisen kielestä, jossa luonto operoi esteettisesti sekä käsitteellisesti tekijää ja tehtyä tekstiä. Kirjoittamisprosessissaan Hayes havainnoi pilviä eri puolilla maapalloa ottaen niistä esimerkiksi valokuvia. Tutkimuksessaan hän sitten kirjoittaa ihminen–ympäristö-diskurssia uusmaterialistisesta perspektiivistä, jossa ihmisiä ei mielletä maapallon tärkeimmäksi lajiksi. Pilvien liike vaikuttaa Hayesin mukaan tekstin muotoutumiseen. Keskeiseksi teoreettiseksi lähtökohdakseen Hayes määritteli vitaalisessa uusmaterialismissa usein viitatun Deleuzen ja Guattarin tulemisen käsitteen, joka tarkoittaa kokoonpanoon eli erinäisten vaikuttavien tekijöiden yhdistymään kuuluvissa elementeissä tapahtuvaa jatkuvaa liikettä ja muutosta.[11] Hayes määritteli tuottamansa posthumaanin sääkirjoituksen havaitsevana maailmallistaminen-prosessina (”wordling”). Tässä näkemyksessä luonto ja ihminen ovat jatkuvassa toisiinsa kietoutuneessa muutoksen prosessissa.
Boutetin, Arlanderin ja Hayesin tutkimuksissa taiteen tekoprosessi tuottaa tietoa luonnosta ja ihmisestä. Taideobjekti, taiteilija ja taidekokemus ovat osa tiedon tuottamista. Boutet, Arlander ja Hayes tutkivat taiteen keinoin ihmisen ja ympäristön kohtaamisia, oma ihmisvartalo fenomenologisena ja hermeneuttisena tutkimusinstrumenttinaan. Luonto kuten pilvet tai kataja ovat tutkimusprosessin tekijöitä tässä ympäristöön paikantumisessa. Tutkimukset ovat yhtäaikaisesti sisälle katsovia ja mieltä tutkailevia ja ulospäin maailmaan suuntautuneita. Ehdotan, että niitä yhdistää mielenrauhan tavoitteleminen globaalin talouden ohjaaman kulttuurin kontekstissa. Näin taiteellinen diskurssi sijoitetaan luonnon suojaan. Nämä taiteelliset tutkimukset ehdottavat erilaisia tapoja olla vuorovaikutuksessa luonnon kanssa. Romantiikan ajan saksalaisen idealismin tapaan ne palaavat takaisin luonnon havaintomaailmaan, jonne ihmismieli paikannetaan.
Ihminen on kokemusten kasauma, joka esimerkiksi luontoa tarkkaillessaan käyttää muistivarastoaan itsen ja ympäristön tulkintaan. Fyysinen ja affektiivinen kehokokemus tulee mukaan tutkimukseen aistittaessa luonnon liikkuvaista olemusta eri tasoilta. Näin on esimerkiksi Tim Ingoldin ”säämaailmassa”, jossa luonto ja ihminen sekoittuvat toisiinsa.[12] Mainitsemani tutkimukset ymmärtävät itsen osana maailmankaikkeutta. Ne jatkavat ajan ja elämän tilassa taiteen kautta luotavaa ihmisenä olemisen ilmaisutapaa. Tutkimukset eivät osallistu ympäristöekologiseen ongelmanratkaisuun suoranaisesti. Mutta väittäisin, että ne liikkuvat silti samalla alueella. Voidaan kysyä, mitä ihmisolento antaa säämaailmalle. Jos katajan tehtävä on tuottaa hiilidioksidia, mitä ihminen voi antaa luonnolle? Ainakin hän voi pyrkiä miellyttävämpään vuorovaikutuskulttuuriin ottaen huomioon luonnon tekijyyden ja arvon osana yhteistä säämaailmaa.
Hilja Roivainen tekee taidehistorian väitöskirjaa Turun yliopistossa aiheenaan “Utopistinen maisema pohjoismaisessa nykymaalaustaiteessa 2000–2013″. Roivainen valmistui kuvataiteen kandidaatiksi (2010) ja maisteriksi (2011) Itä-Lontoon yliopistosta pääaineenaan maalaustaide. Hän on ollut lukuvuoden 2011–2012 taidehistorian ja teorian jatko-opiskelijana Essexin yliopistossa Englannissa.
Viitteet:
1. Carnal Knowledge: Towards a “New Materialism” through the Arts. Toim. Bolt, Barbara ja Estelle, Barrett. London: I.B.Tauris., 2013.
2. Frost, Diana ja Coole, Samatha toim. 2010. New Materialisms: Ontology, Agency, and Politics. Durham: Duke University Press
3. Bennett, Jane 2010. Vibrant Matter: A Political Ecology of Things. Durham, NC: Duke University Press.
4. Ibid.
5. Ibid.
6. Carnal Knowledge 2013.
7. Bennett 2010.
8. Brennan, Teresa 2004. The Transmission of Affect. New York: Cornell University Press.
9. Abram, David 2000. Becoming Animal: An Earthly Cosmology. New York: Random House.
10. Ingold, Tim 2007: Earth, Sky, Wind, and Weather. Journal of the Royal Anthropological Institute 13:1, 19–38.
11. Deleuze, Gilles ja Guattari, Felix 1996 (1991). What is Philosophy? Käänt. Hugh Tomlison New York: Columbia University Press.
12. Ingold 2007.