Viides TAHITI kokoontui Rovaniemellä marraskuussa 2012 teemana nykytaiteen tutkimuksen metodit. TAHITI on mainio tilaisuus kokoontua ainakin kerran vuodessa kuulemaan kollegoita myös muualta Suomesta. Mukana oli satakunta osallistujaa niin Turusta, Rovaniemeltä, Oulusta, Helsingistä kuin Tampereeltakin. Seuraavaan TAHITIin toivoisi osallistuvan myös kaikkien taidehistorian laitosten vakituisen henkilökunnan. Tieteellisen keskustelun paikkana Tahiti on verraton mahdollisuus kehittää suomalaista taidehistoriaa. Taidehistorian alan ainoan tieteellisen seuran kokoontuminen kertoo muidenkin alojen tutkijoille taidehistorian tilasta. Siksi on olennaista, että suurin osa TAHITI 5:n luennoista on nyt saatettu vertaisluetuiksi artikkeleiksi.
Mielenkiintoiseksi kokoonpanon tekee se, että mukana on niin taiteellisen tutkinnon tehneitä kuin taidehistorioitsijoita. Tällainen taiteentutkimuksenvälinen kohtaaminen on mitä tervetulleinta. Taidehistoriaa kirjoitetaan parhaimmillaan läheisessä suhteessa taiteilijoihin, kuten jo Giorgio Vasari 1500-luvulla osoitti.
TAHITIn pitopaikka Rovaniemellä innosti nykytaiteen tutkijoita pohtimaan erityisesti pohjoisen taiteen ominaisuuksia. Eläimistö, ankarissa oloissa selviytyminen ja luonnon ilmiöt ovat keskeinen osa Lappia. Poro, käsityö, tuuli ja valo, esiintyvät eri muodoissa kirjoituksissa. Taidehistorian kannalta nuo aiheet jatkavat taiteessa vuosisatoja käytettyjä teemoja. Jotkut aiheista olivat keskeisiä jo antiikissa ja renessanssissa. Nykytaide käyttää ja käsittelee niitä omalla tavallaan.
Muuttuvuus ja hetkellisyys sopivat kirjoittajien aiheiksi ympäristössä, jossa tunturilla hiihtäessä kirkas ja kuulas sää saattaa muuttua minuuteissa läpinäkymättömäksi pyryksi, jossa ei enää tiedä onko päivä vai yö. Kuolema on alati läsnä näissä luonnon olosuhteissa.
Henkilökohtaisuuden kokeminen ja nykytaiteen poliittisuus vallitsevat artikkeleita. Myös sukupuolentutkimus vaikuttaa Rovaniemenkin perusteella jatkavan taidehistorian tärkeänä metodina. Se on kuitenkin liuennut osaksi kaikkea tutkimusta; näkökulmaksi taidemaailmaan ja taideteoksen aiheeseen. Mielestäni tämä kehitys tuottaa mielenkiintoisempia ajatuksia kuin feminismin vuosia sitten paikalleen jääneiden vuorosanojen toisto.
Mistä sitten nykytaiteen tutkimuksen metodit näissä artikkeleissa muodostuvat? Mitään valtametodia ei näytä ainakaan näiden artikkeleiden perusteella olevan. Silti metodin tärkein tehtävä; pitää tutkija valitsemansa näkökulman tiellä, näyttää toteutuvan. Joissain artikkeleissa paremmin, joissain kevyemmin.
Mukana on perinteistä taiteen historiaa koostavaa ja luokittavaa aineistoa. Tämä lisää Lapin ja saamelaisen kuvaston muutoksien tuntemusta.
Taiteilijan teoksien taustalla olevan aineiston ja ajattelun hahmottaminen on toinen tie. Tätä pohditaan niin taiteilijan tuotantoa ulkoapäin tarkastelemalla, taiteilijan työtä läheltä seuraamalla että taiteellisen tutkimuksen välinein taiteilijan itsenä tekemänä. Uudet yhteisöllisen taiteen muodot sekä taiteen käyttö kaupunkibrändiä luomassa lisäävät tuottajan roolin osaksi teoksien toteutumista.
Taideteoksena olemisen ontologiaa pohditaan useammassakin artikkelissa. Nykytaiteessa teos ei aina ole määriteltävissä tarkkarajaisesti. Teoksen tehtävää pohtiessa ongelma muuttuu olennaisesti ja teosmaisuus saa aivan uusia piirteitä myös vanhemmassa taiteessa.
Fenomenologian tilallisuuden ja kokemuksellisuuden välinen tarkastelu vaikuttaa myös vahvalta. Se liittyy osaksi erityisesti yhteisöllisyyttä ja performanssia pohtivan taiteellisen tutkimuksen metodista asennetta, tuoden väljyyttä tarkastella taidetta tuntemuksien tasolla.
Varsinaista tieteellistä koostetta Lapin taidehistoriasta ei ole. Se voisi hyvin olla yhteispohjoismainen taidehistoria-hanke. Siinä voitaisiin pohtia syvemmin myös teosten semioottisia ulottuvuuksia. Aihepiirit jo näidenkin artikkeleiden perusteella liikkuvat maagisesta kuvasta mediamaisemaan.
Siukosen hirttäytyvä Palsa
Pohjoisen taiteilija ei ole sivistymätön tai koulutustaustaltaan heikompi kuin etelän taiteilija. Tämä käy hyvin ilmi, kun tamperelainen TaT Jyrki Siukonen pohtii kittiläläisen taiteilijan Kalervo Palsan (1947–1987) maalauksien itsemurhaa käsitteleviä aiheita. Palsa luki paljon niin kaunokirjallisuutta kuin filosofiaakin. Siukonen seuraa kuinka kirjailijoiden Erno Paasilinnan ja Pentti Haanpään itsetietoisen taiteilijan asenne sopi Kalervo Palsan taiteilijakäsitykseen. Taiteilijan tuli olla vastahangassa yhteiskunnan normeihin sekä eläessään että kuollessaan. Ehdottomuuden esikuvana Palsalle toimi taidemaalari Vilho Lampi.
Itsemurhaa kuvaavat teokset kehittyivät Kalervo Palsan päähänpinttymäksi. Hänen perustelunsa aiheelle olivat kuitenkin intellektuaaliset. Itsemurhaan yhdistyy kuoleman lisäksi filosofinen vastuu omasta elämästään. Erityisesti hirttäytyminen kiehtoi Palsaa. Hirttäytymiseen kun liittyy myös vahva seksuaalisuus kuristamisleikeistä lähtien. Jyrki Siukonen taustoittaa kuinka Kalervo Palsan teoksien itsemurha-aiheisiin kiertyy erityisesti filosofi Ludvig Wittgensteinin elämä ja ajattelu.
Hautala-Hirvioja ja kolme saamelaista taitelijasukupolvea
FT Tuija Hautala-Hirvioja Lapin yliopistosta tutkii, kuinka saamelainen taiteilijuus muuttui valtakansan arvojen assimilaatiosta saamelaisidentiteetin vahvistamiseen ja city-saamelaisuuden esiintuloon. Saamelaistaiteeseen on aina liittynyt duodji, käsityötaide. Sen ilmentymät näkyvät edelleen symboleina ja affekteina nykytaiteessakin. Erityisesti käsitöissä, soittimissa ja poronhoidossa käytetyt merkit viittaavat saamelaiseen identiteettiin ja kuvastoon.
Kirjoittaja korostaa Nils-Aslak Valkeapään (1943–2001) merkitystä radikalisoituvan 1970-luvun saamelaistaiteen vahvana hahmona. Toiseen 1990-luvun sukupolveen Hautala-Hirvioja nostaa niin graafikko ja installaatiotaitaiteilija Merja Aletta Ranttilan (s. 1960) kuin utsjokilaista sukujuurta edustavan valokuvaaja Marja Helanderin (s. 1965). Helander edustaa jo city-saamelaisia, etelässä syntyneitä, toiselta vanhemmaltaan saamelaisia. Molempien teoksissa saamelaisuus elää vahvana.
Ranttilalla aiheina ovat saamelainen shamanismi tai lestadiolaisen yhteisön sulkeutuneisuus ja vanhoillisuus Helanderin käsitellessä valokuvissaan etelän ihmisen paluuta Lappiin ja sen kohtaamista. Molemmat käsittelevät saamelaisuuden vaikeita aiheita. Mukana on kuitenkin hiukan huumoriakin.
Lapin stereotypioilla kiusoittelu sekä Lapin luonnonvarojen hyödyntäminen, tai ryöstö, ovat saamelaistaiteen muuttumattomina pysyviä aiheita. Tämä näkyy inarilaisen Markku Laakson (s. 1970) populaarikulttuurin eri muotojen kohtaamisessa Elvis Lapissa -maalauksista Outi Palton kaivosteollisuutta ja saamelaisen oikeuksia manifestoiviin teoksiin. Näissä otetaan käyttöön median kuvasto ja myös sen välineet. Hautala-Hirviojan sanoin saamelaiset ovat saaneet oman taidesissinsä, joka sinkoaa suopunkinsa sosiaaliseen mediaan.
Huhmarniemi porotaiteen jäljillä
Rovaniemeläinen TaM Maria Huhmarniemi tarkastelee pohjoisen tunnetuinta asukkia, poroa niin taiteessa kuin osana Lapin matkailumarkkinointia. Huhmarniemi kartoittaa artikkelissaan porojen kuvauksen historiaa Johan Turin (1854–1936), Juho Kustaa Kyyhkysen (1875–1909) ja Hilkka Ukkolan (s. 1949) kautta Timo Jokelaan (s. 1956). Lapissa Porolla on aivan oma asemansa Lapin alueen symbolina. Huhmarniemi keskittyy kuitenkin pääasiassa Suomen Lapin taiteilijoihin.
Porolla on Lapin taiteessa sekä itsenäisen aiheen asema että taiteen koristava tehtävä. Erityisesti Rovaniemellä taiteilijoille on Pororaito-hankkeesta 2011 alkaen tarjoutunut mahdollisuuksia sijoittaa poroaiheisia teoksia kaupunkikuvaan. Lapin yliopiston Arctic Circles on toteuttanut lukuisia ympäristöprojekteja, joissa poroaiheella on ollut keskeinen sija. Näissä poroaiheinen lumi- ja jäätaide on näkynyt niin luonnossa kuin kaupungissa.
Sano ei porotaiteelle on rovaniemeläisen taiteilijan Mark Robertsin (s. 1970) 2012 toteuttama manifesti, jossa hän levitti tarroja, joissa poroa piirtävä käsi on poron varoituskolmion sisällä. Porotaiteen kategorisointi herättää keskustelua pohjoisen taiteilijoiden piirissä. Tuloksena on matkailutuotteiden kuvaston ironisointia, joka herättää paitsi keskustelua myös uusia näkökulmia Lapin kulttuuriin. Keskeistä tässä kehityksessä ovat taiteen tuottamisen rakenteet ja poliitikkojen tahto. Huhmarniemen sanoin poroa ja siihen liittyvää kulttuuria on vaikea, ellei mahdoton, käsitellä ilman, että teokset väistämättä tulisivat osaksi Lappi-brändiä.
Niemelä paikannuksen ja videoperformanssin jäljillä
Turkulaisen FM Riikka Niemelän aiheena ovat teknologiaa käyttävän liikkumiseen perustuvien performanssien muodot ja moodit. Hän pohtii varhaisten Auki-ryhmän 1980-luvun alun videotaideteosten ja uudempien, esimerkiksi Antti Laitisen GPS-paikannukseen perustuvien, performanssien välisiä suhteita ja muutoksia. Molemmissa ollaan liikkeessä. Toisessa performanssia välittää videokuva, toisessa kuljettu matka muodostuu kuvioksi, jonka piirtää GPS-paikannin.
Lajityyppien risteytymänä Niemelä ehdottaa, että teknisin perustein tyypittelyn sijaan tällaisia teoksia on mielekkäämpää tarkastella välittyneisyyden moodin näkökulmasta. Teknologian avulla välittynyt performanssi tapahtuu toisessa paikassa kuin katsoja on. Välittyminen luo aivan oman, teknologisen silmän kautta tapahtuvan tarkastelumoodin. Niemelän sanoin performanssiteoksen merkitykset muotoutuvatkin erilaisina ja eriaikaisina teoskokemuksina, joita yhtä hyvin elävä kuin teknisesti välitetty esitys tuottavat.
Kontturin tasa-arvoinen katse
Empirismin paluu metodisena periaatteena oli keskeistä turkulaisen FT Katve-Kaisa Kontturin esitelmässä uusmaterialistisesta tutkimuksesta. Kontturin esitelmän sanoin: ”On tärkeää ehdottaa, ettei tulkinnassa ole olennaisinta medium vaan se millaisia liikkuvia merkityksiä taide esittää ja miten nämä yli perinteisten ilmaisumuotorajojen yhdistyvät muuhun kuvakulttuuriin.”
Katve-Kaisa Kontturin artikkelin kohde ovat Helena Hietasen (s. 1963) omakuvien poseeraukset, valokuvaajana Eva Persson (s. 1969). Hietanen aloitti ne sen jälkeen, kun häneltä syöpäleikkauksessa poistettiin molemmat rinnat. Kontturi pohtii näissä käytettyä kuvaustapaa ja kuinka se poikkeaa valokuvauksen normatiivisuuksista. Katve–Kaisa Kontturi pohtii Simon O’Sullivanin kirjoitusten kautta horisontaalista kuvaustapaa, joka korostaa tasa-arvoista tilannetta. Kuvattavan ja kuvaajan ollessa samalla tasolla vältetään kuvakulmasta seuraava valta-asetelma. Hietasen kuvissa käytettävän katseen todetaan poikkeavan medikalisaation kuvien normatiivisuuksista. Valokuvataiteessa Kontturi liittää Hietasen kuvat Jackie Staceyn ja Jo Spencen sairastumisestaan ottamiin 1990-luvun alun omakuviin.
Kontturin käyttämä, filosofi Rosi Braidottin (s. 1954) figuraation käsite poikkeaa representation logiikasta korostaen yllätyksellisyyttä ja arvaamattomuutta. Figuraation käsitteen kautta Kontturi pohtii Helena Hietasen teosten tapahtumallisuutta, ruumiillisuuden kartoitusta Rosy Martinin valokuvaterapian tapaan. Siinä kuvattavalle annetaan mahdollisuus jonkin tapahtumiseen ja kuvaushetken kaappaamisen sijaan keskitytään tämän tapahtuman kokemiseen.
Roponen-Lunnas yhteisötaiteen haasteissa
Oululainen, Lapin yliopistossa väitöskirjaansa laativa Pirjo Roponen-Lunnas pohtii vuorovaikutuksen kehittämistä yhteisötaiteessa estetiikan näkökulmista. Tässä estetiikkaan linkittyy dialoginen filosofia Martin Buberista (1878–1965) Emmanuel Levinasiin (1906–1995). Hannah Arendtin (1906–1975) ajatus keskittymisestä ajattelemaan sitä, mitä teemme, kannustaa kirjoittajaa pohtimaan yhteisötaiteen roolia taiteessa ja yhteiskunnassa.
Kirjoittaja on toiminut projektien suunnittelijana, koordinoijana ja ohjaajana. Välittäjän roolissa hän pohtii kysymyksiä taiteen ja yhteiskunnan roolista. Työhuoneesta näkyy leipäjono ja kirjoittajan asiakkaat vaihtelevat nuorista väkivaltaista kommunikointia pohtivista naisista taiteen helposti haltuun ottaviin vanhuksiin. Kirjoittaja pohtii tällaisesta dialogisesta suhteesta muodostuvaa yhteisötaidetta.
Artikkelissa pohditaan niin yhteisötaiteen intersubjektiivisuutta, toistensa kanssa jaettua maailmaa kuin etnografista käännettä, jossa taiteilija muodostaa merkityksiä. Nicolas Bourriaudia mukaillen nykytaiteen poliittinen projekti on vuorovaikutuksen kehittämisessä. Yhteisötaidetta ei kirjoittajan mukaan oikein voi pitää vastavirtanakaan, koska taidepolitiikka on ominut sen itselleen osaksi hyvinvointiyhteiskunnan retoriikkaa. Tästä seuraa yhteisötaiteelle haaste.
Lampelan työ tekijäänsä kiittää
Rovaniemeläinen TaT Kalle Lampela pohtii artikkelissaan omia teoksiaan taiteellisen tutkimuksen kautta. Hän selvittää performanssin, maalaamisen ja taidehistorian suhdetta eräisiin omiin käsitteellisiin teoksiinsa. Kalle Lampela pohtii kuinka taiteen teon kautta voisi päästä lähimmäs kriittisen teorian ajatuksia.
Kalle Lampelalle teos on omimmillaan sitä tehtäessä. Tämä käsityöläisasenne soveltuu Lampelan tavoittelemalle negatiiviselle dialektiikalle. Siinä ”periaate” on aina väliaikainen, altis muutoksille ja tulemisen tilassa. Taideteos tavarana liittyy yleensä taiteen taloudelliseen vaihtoarvoon. Mutta kuinka toteuttaa teoksia, jotka ainakin periaatteessa voisivat pikemminkin tehdä näkyväksi sosiologi Fredrik Jamesonin (s. 1934) luonnehtimaa negativiteettia, joka lakkaamatta jäytäisi kaikkia saatavilla olevia positiviteettejä, kunnes sillä on enää vain oma tuhoava energia ajettavanaan?
Lampela ottaa välineekseen kirjoituskoneen, asettaa siihen suuren, nelinkerroin taitellun syväpainopaperiarkin ja alkaa kirjoittaa. Ensin saksaksi Theodor W. Adornon (1903-1969) ajattelun ehdottomuudelle soveltuvalla mustalla värinauhalla Ästhetishe Theorie suomennoksesta puuttuvan Paralipomena-jakson, sitten suomennetun Esteettinen teoria -kirjan lähes kokonaan. Moneen kertaan päällekirjoitettu teksti menetti vähitellen luettavuutensa, paperi hapertui ja siihen tuli reikiä ja repeämiä, joista tuli osa teoksen ulkoasua. Toiselle arkille taiteilija kirjoitti punaisella Karl Marxin (1818–1883) Pääoma -kirjan. Kalle Lampelan kaltaiselle käsityöläiselle itse työskentelyprosessi on se osa, jossa työ tekijäänsä kiittää.
Johansson ilman kuvia
Helsinkiläinen FT Hanna Johansson pohtii luonnon aineettomia ilmiöitä fenomenogisen ajattelun kautta. Aiheet nivoutuvat Aby Warburgin 1890-luvulla taidehistoriaan ottamiin aiheisiin ilmasta ja tuulesta. Johanssonin sanoin: ”Warburg sai meidät näkemään, että tuuli ei ainoastaan kulje asioiden yli vaan koskettaa asioita siten, että ne muuttavat muotoa.” Tuuli ei enää ole vain drapedialle muotoa antava liike, vaan se on aihe itsessään.
Valon näkemisestä, ilmasta, tuulesta ja painovoimasta kirjoittaessaan Johansson katsoo nykytaiteen teoksia tilan kehien ilmentyminä. James Gibsonin ympäristön havaitsemisen kolmiosaista ekologiaa seuraten Johansson pohtii näkemisen useimmiten havaitsematonta osaa, näkymätöntä liikkumisen havaitsemisen mahdollistavaa ilmaa, mediumia. Painovoimalle altis substantiaalinen ympäristö taas vastaavasti hylkii liikkumisen ja havaitsemisen tuottavia ominaisuuksia.
Mediumin ja substanssin yhtymäkohtia Gibson kutsuu pinnoiksi. Ne ottavat vastaan ja heijastavat valoa. Usvalla ja sumulla on keskeinen osa erityisesti romanttista taidetta kaikkina aikoina. Hanna Johansson tarkastelee näistä käsitteistä käsin niin Botticcellin kuin nykytaiteenkin teoksia, kuten englantilaisen Ryan Ganderin ilmavirrasta muodostuvaa teosta 2012 Kasselin Documenta 13:en tyhjissä näyttelysaleissa.
Johansson esittää väitteen, että nykytaiteessa on eräänlainen painovoimaa vastustava pyrkimys. Tätä ajatusta hän pohtii niin islantilaisen Olafur Eliassonin kuin Tanja Koposen 2000-luvun teoksia analysoimalla. Hanna Johansson osoittaa, kuinka nykytaiteessa klassisen taidehistorian aiheisto näyttäytyy muuntuneena. Renessanssin teoksissa ilmavirta kuvasi ilmiöiden muuttumista henkisiksi. Nykytaiteessa ilma ymmärretään pikemminkin maallisena. Se on elämää kannattavista järjestelmistä sekä ensimmäinen että viimeinen. Siksi sen uudelleenajattelu näyttää olevan tämän päivän taiteilijoiden tehtävä.
Asko Mäkelä, FL, on helsinkiläinen taidehistorioitsija, jonka tutkimusalue maalaustaiteessa ovat erityisesti yhdysvaltalaiset 1950-luvun maalarit (Fenomenologisia aiheita abstraktin ekspressionismin kuvissa, 1996.) Mediataiteen ilmiöistä Töpseli-Mäkelä on huolehtinut niin kuraattorina kuin tutkijana 1980-luvun alusta lähtien. Museologian alueelta Mäkelä on kirjoittanut museoiden tietokantojen kehityksestä Suomessa (2004) sekä ensimmäisen tutkielman erikoismuseoiden historiasta (2009). Mäkelä toimi Mediakasvatuksen professorina Lapin yliopistossa 1995–1996. Valokuvataiteen museon johtajana 1996–2007 toimiessaan Mäkelä kehitti museosta keskeisen valokuvatutkimuksen keskuksen. Nyt eläkkeellä ollessaan hän jatkaa erityisesti taiteiden välisten reuna-alueiden tutkimusta.