Porotaide – Nykytaidetta, kaupunkitaidetta ja Lapin matkailumarkkinointia

Lapissa porotaiteella tarkoitetaan poroaiheista taidetta sekä teoksia, joita taiteilijat tekevät käsityöyrittäjien kaltaisesti Lappi-kuvaa tuottaen. Porotaiteen käsite on noussut esiin Rovaniemellä, jossa kaupunki on rahoittanut useita poroaiheisia julkisia teoksia. Toisaalta monet Lapissa asuvat taiteilijat ja saamelaistaiteilijat käyttävät poron nahkaa, karvaa ja luuta taiteen materiaaleina ja poroa teostensa aiheena taiteessa, joka käsittelee heidän omaa kulttuuriaan ja ympäristöään. Tässä artikkelissa käsittelen poron kulttuurista merkitystä ja poroa kuvataiteen aiheena ja materiaalina. Nykytaiteessa on siirrytty poron kuvaamisesta poron käyttöön. Yhtäältä poron karvaa, sarvia ja luuta käytetään taiteen materiaalina. Toisaalta myös eläviä poroja käytetään teoksissa ja näyttelyissä. Luvussa Poro palkisilla tulkitsen poroaiheista taidetta, jota on tehty lappilaisen kulttuurin sisällä. Luvussa Porot vieropalkisilla käsittelen belgialaisen taiteilijan Carsten Höllerin Berliinissä esillä olleen näyttelyn, johon kuului eläviä poroja rinnastaen sen 1800–1900-lukujen saamelaiskulttuurin näytöksiin Keski-Euroopassa, Tea Mäkipään teokseen Petteri – Elämäni porona ja Toisissa tiloissa -ryhmän teoksen Porosafari. Kolmanneksi tarkastelen Rovaniemen julkisia poroaiheisia teoksia sekä niihin liittyvää keskustelua taiteen paikkasidonnaisuudesta, vapaudesta, rahoituksesta ja soveltavasta käytöstä. Pohdin, miten kuvataiteilijat osallistuvat mielikuvien tuottamiseen Lapista. Poroa ja poronhoitokulttuuria käsitelevä kuvataide ja jopa sitä kritisoivat taide vaikuttaa tulevan lähes väistämättä osaksi Lappi-brändiä ja matkailumarkkinointia.

Poron kulttuurinen merkitys Lapissa

Poronhoito on Lapissa olennainen osa koko kulttuuria. Lihantuotannon ohella poronhoito vaikuttaa Lapin maisemaan, käsitöihin ja matkailupalveluihin. Poronhoitoon liittyy elämäntapa, joka on sidoksissa luontoon ja vuodenkiertoon. Poronhoitokulttuuri on yhteisöllistä: paliskunnan poroja hoidetaan yhdessä ja esimerkiksi poroerotuksiin osallistuu yleensä koko perhe. Poronhoitajilla on henkilökohtainen suhde poroihinsa.[1] Porohoitajien suvuissa ihmiset ovat vahvasti juurtuneita ympäristöönsä tuntien luontoa ja usein jatkaen perinteitä yli sukupolvien.[2] Lapissa poronhoito on tärkeä elinkeino matkailun, palveluiden ja kaivos- ja metsäteollisuuden ohella. Suomessa valtio on määritellyt porojen sallituksi määräksi noin 200.000, jotta luonnonlaitumet eivät kuluisi liikaa. Kaikki porot ovat jonkun poronhoitajan omistuksessa, vaikka ne laiduntavat vapaina metsissä ja tuntureilla suurimman osan vuodesta.

Saamelaiseen poronhoitoon on vuosisatojen aikana rakentunut poroon liittyviä uskomuksia, arvoja ja käsitteitä. Poron sukupuolen, iän, sarvien muodon, karvan, ruumiinrakenteen ja käytön perusteella porolle on satoja nimityksiä.[3] Perinteisen paimennukseen perustuvan poronhoidon jatkuvuudella on suuri symbolinen merkitys saamelaiskulttuurille.[4] Porosaamelaiset ovat olleet nomadeja, jotka ovat jutaneet tuntureille ja merelle porojen luontaisen vuotuiskierron mukaan. Edelleen poronhoito, pororuuat ja poron taljasta ja nahkasta valmistetut vaatteet ja käsityöt ovat tunnusomaisia saamelaiskulttuurin piirteitä. Suomessa poroja on kuitenkin sekä suomalaisilla että saamelaisilla, kun Ruotsissa ja Norjassa poronhoito on vain saamelaisten elinkeino.

Porolla on keskeinen merkitys myös Lapin matkailussa ja se on eräänlainen nähtävyys maanteiden varsilla ja matkailuympäristöjen piha-aitauksissa. Amerikassa ja Englannissa joulupukin kuvataan kulkevan porojen vetämällä reellä, joten porot ovat olennainen osa erityisesti joulumatkailupalveluja. Siten joulumatkailuun keskittyneellä Rovaniemellä poroilla on iso symboliarvo. Lapin suurimmissa matkailukeskuksissa, kuten Levitunturilla ja lumihotelleissa poroilla ei sen sijaan ole yhtä isoa roolia. Niitä käytetään enemmän pienissä matkailuyrityksissä, joissa yhdistetään monia paikallis- ja luontaiselinkeinoja.

Poronhoitajilla on jatkuvia kiistoja metsä- ja kaivosteollisuuden kanssa, kun teollisuus valtaa tilaa perinteisiltä laidunalueilta. Kiistoja on ollut erityisesti Ylä-Lapissa vuodesta 2002 alkaen. Inarin paliskunnassa poronhoitajat kutsuivat Greenpeacen kampanjoimaan Lappiin, jossa se vastusti luonnonsuojelullisesti ja kulttuurisesti arvokkaiden vanhojen metsien hakkuita.[5] Kiista vietiin oikeuteen, ja vuonna 2009 Metsähallitus ja poromiehet pääsivät sopuratkaisuun.

Tutkija Lydia Heikkilän mukaan käsitykset poronhoidon ja laidunten tilasta ovat niin eriäviä, että poronhoitoa koskevaan puheeseen sisältyy kamppailua oikeudesta määritellä todellisuus ja arvomaailma. Heikkilä on analysoinut poronhoitoa koskevaa puhetta ympäristöhallinnan kontekstissa. Porottomien lappilaisten sekä matkailu- ja metsätalouden harjoittajien kielteiset asenteet poronhoitoon aiheutuvat yleensä kiistoista maankäytössä. Virkamiehet kuvaavat poronhoitoa usein ympäristöuhkana.[6] Petoviha ja ylilaiduntaminen vahingoittavat Lapin luontoa[7], ja lappilaisessa arjessa poroista voi toisinaan olla harmia esimerkiksi puutarhoissa ja kasvimailla.

Antti Pakkasen ja Jarno Valkosen selvityksen mukaan eteläisissä paliskunnissa poronhoitajilla ei ole tällä hetkellä isoja konflikteja muun paikallisväestön kanssa. 1990-luvulla ilmapiiri oli kielteinen, kun porottomien maanomistajien yhdistys arvosteli porotaloutta. Asutuksen keskittyminen taajamiin ja maatalouden vähentyminen ovat sen jälkeen tehneet tilaa porotokille. Median ja erityisesti yleisönosastokirjoitusten koetaan kuitenkin loukkaavan poronhoitajia. Kirjoitukset käsittelevät yleensä porojen laiduntamista ja poronhoitajille maksettavia suurpetoeläinvahinkokorvauksia.[8]

Porotutkimusta on tehty Suomessa lähinnä 1960-luvun jälkeen. Noin 120 tutkijaa on julkaissut yli 500 tieteellistä, kansainvälistä artikkelia sekä yli 200 muuta tieteellistä julkaisua. Ne ovat käsitelleet eniten eläimen ruumiinrakennetta ja elintoimintoja sekä ekologiaa ja käyttäytymistä. Myös porotalous, porojen loiset ja sairaudet sekä ekosysteemit ovat Suomessa tutkittuja aiheita. Vaikka tutkimus on tuottanut tietoa elinkeinon kannattavuuteen vaikuttavista tekijöistä, kuten poromääristä, ylilaidunnuksesta, lisäruokinnasta, tuista, ja peto- sekä liikennevahingoista, ei porotalous ole Suomessa kovin kannattavaa.[9] Päätoimisia poronhoitajia on Suomessa alle tuhat henkeä.[10]

Poron kuvaamisesta poron käyttöön taiteessa

Taidehistoriassa tunnettuja porojen kuvaajia ovat olleet Ruotsissa eläneet saamelaiset Nils Nilsson Skum (1872–1951) ja kirjailija Johan Turi (1854–1936), jotka kuvittivat piirroksillaan saamelaista elämää, kuten porotokkia tuntureissa[11]. Norjalainen John Andreas Savio (1902–1938) kuvasi saamelaisia poroineen puupiirroksissaan 1930-luvulla. Hänen teoksiaan on käytetty paljon saamelaisia käsittelevien tekstien kuvituksissa.[12] Suomen Lapin ensimmäisiä kuvaajia on ollut puolestaan taidemaalari Juho Kustaa Kyyhkynen (1875–1909). Hänen aiheitaan olivat Lapin maisema ja saamelainen elämänpiiri poroineen.[13] Kemijärveläisen Maija Kellokummun teos Poro vanhalla Sallatunturilla valmistui vuonna 1927 ja päätyi Kemijärven säästöpankin kokoelmaan.[14]

1970-luvulla Sodankylään, Sodankylä-talon eteen, on valmistunut taiteilijaprofessori Ensio Seppäsen toteuttama pronssinen patsas, joka esittää poromiestä ja poroa  Muoniossa Hilkka Ukkola on tehnyt poroaiheista grafiikkaa erityisesti 1970- ja 80-luvuilla. Hänen isänsä oli poromies, jonka menehtymisen jälkeen Ukkola työsti useita luonnoksia ja piirroksia poroaiheista oman surutyönsä osana. Teoksessa Tyttö ja vasa (1996) on saamenpukuinen tyttö, jonka sylissä on kuolleelta vaikuttava vasa. Teos on Sodankylän terveyskeskuksen vuodeosastolle sijoitettu lasipaneeli.[15]

Nykyään Reijo Raekallio, joka on Kittilän Pöntsössä asuva ja työskentelevä taidemaalari, on yksi tunnetuimmista poroaiheisten maalausten tekijöistä. Raekallio kuvaa useissa maalauksissaan porotokkaa ja poroerotusta, jossa eläimet näyttävät elinvoimaisilta ja karikatyyrimäisen villeiltä. Inarilainen taiteilija Pekka Hermanni Kyrö maalaa puolestaan teoksia, joissa kuvapinnalla on yksi poro henkilö- tai muotokuvan tyyliin. Hän on tehnyt myös tilannekuvia poron teurastuksesta.

Poroista on perinteisesti saatu lihan ja maidon ohella vuotia, jänteitä ommellangoiksi, karvoja pehmikkeiksi sekä luita, sorkkia ja sarvia rakennus- ja koristemateriaaleiksi.[16] Saamelaiskulttuurissa poroista saaduilla materiaaleilla on tehty vaatteita, kenkiä, tarve-esineitä ja koruja. Saamelaiskäsityötä kuvataan sanalla duodji, jonka Gunvor Guttorm määrittelee käsityöksi, johon saamelaiskulttuurissa on ollut materiaaleja ja käyttötarvetta. Duodjiin liittyy merkityksiä ja arvoja käsityöperinteen kantaessa nykyaikaan siirtyneitä perinteisiä tietoja ja taitoja. Saamelaisalueella käydään keskusteluja ja kiistoja duodjista määritellen muun muassa, kuinka paljon perinteisiä työtapoja ja muotoja voi uudistaa ja ketkä duodjia voivat tehdä. 1970-luvun lopulla on otettu käyttöön uusi saamelainen sana dáidda, joka tarkoittaa taidetta.[17]

Saamelaistaide on saamelaisen tekemää taidetta. Saamelaisen taiteilijan ei tarvitse käsitellä saamelaiskulttuuria tai käyttää perinteisiä materiaaleja tai työtapoja ollakseen saamelaistaiteilija.[18] Käytännössä yleisö kuitenkin usein odottaa saamelaistaiteen näyttelyiden käsittelevän saamelaiskulttuuriin liittyviä aiheita tai sisältävän perinteisillä materiaaleilla tehtyjä teoksia. Useat saamelaiset nykytaiteilijat käsittelevätkin saamelaista identiteettiään ja kulttuuriaan teoksissaan ja soveltavat duodjia taiteeseensa. Siten poronkarva, -nahka, sarvet ja luut ovat usein kollaasien, installaatioiden ja veistosten osia. Esimerkiksi saamelaistaiteilijat Per Isak Juuso, Aslaug Juliussen, Iver Jåks ja Outi Pieski ovat saamelaisia nykytaiteilijoita, jotka ovat käyttäneet teoksissaan poronluuta ja sarvia. Toisaalta myös pohjoismaiden valtaväestön ihmiset, jotka asuvat poronhoitoalueella, voivat käyttää samoja materiaaleja ja aiheita omaa elinympäristöään ja kulttuuriaan kuvaavissa teoksissa. Luonnollisesti myös muut kuin poronhoitoalueella asuvat ihmiset voivat olla kiinnostuneita poroista ja käsitellä niitä taiteessaan.

Poro palkisilla – poron karvat, sarvet ja luut kuvataiteen materiaaleina

Saamelaistaiteilija Outi Pieski asuu ja työskentelee Utsjoella. Hänen tuotantoonsa kuuluu maalauksia, kollaaseja ja installaatiota. Teokset viittaavat selvästi saamelaiskulttuuriin sekä materiaaleiltaan että aiheiltaan. Esimerkiksi Linnunlaulupuu (2008) on veistos poronkalloista, poronluusta ja solmitusta silkistä. (Kuva 1). Poronkallon ympärille kääritty silkkihuivi inhimillistää kallon pääksi. Sarvella istuu puinen pikkulintu. Useissa Pieskin maalauksissa ja installaatiossa on puolestaan pieniä nukkeja, jotka on tehty poronnivelistä. Nuket ovat perinteisiä saamelaisia leluja. Joissakin nukeissa Pieski yhdistelee poronniveliin nykymateriaaleja, kuten karkkipapereita ja muovia. Siten esiin nousee kaiken materiaalin uudelleen käyttäminen yhtenä saamelaiskulttuurin perinteenä.

Hanna Kanto on Haaparannalla asuva taiteilija, jonka tuotantoon kuuluu maalauksia, installaatioita ja videotaidetta. Hän on asunut aiemmin Kipisjärvellä, jossa hän on maalannut useita porosaamelaista elämänpiiriä kuvaavia teoksia poroineen ja poronhoitajineen. Suojat -sarja (2009) on installaatio, jossa on kolme porontaljan muotoista elementtiä seinällä. Yksi osa on tehty särkyneestä pleksistä, keskimmäisessä on aseteltu taljan karvapuoli seinää vasten ja kolmas on valmistettu satiinista. Viima varjoissa -näyttelyn tiedotteessa Kanto avaa teoksen teemoja kuvaten teurasporoista nyljettyjen taljojen olevan pohjoisessa tuttu näky rakennusten seinillä ja puiden rungoilla. Ne  ovat kestäviä suojia pakkasta ja viimaa vastaan.[19]

Rovaniemellä asuva Leila Lipiäinen käsittelee teoksissaan poroon liittyviä kulttuurisia merkityksiä. Hänen teoksensa Omakuva I (2012) materiaaleina ovat naisen hatun puinen muotti eli hattutukki ja hopeanväriset huonekalunupinaulat. (Kuva 2). Nämä naulat muodostavat poronsarven kuvion puiseen päähän. Teos viittaa pohjoissuomalaiseen sanontaan, jonka mukaan Lapissa kauan asuvalle kasvaa sarvet päähän. Lipiäinen on asunut Lapissa vuodesta 1981 lähtien, sekä Inarissa, Sodankylässä että Rovaniemellä. Hänen teoksena Minä vaadin (2002) on myös eräänlainen muotokuva kuvaten itsenäistä ja vahvaa naista. Triptyykissä on kolme osaa, joissa tekoturkikset roikkuvat poronsarvinaulakoissa. Vaadin on poronaaraasta käytetty nimitys urosten ollessa hirvaita. Vaatimen sarvet kasvavat keväällä, jotta se voi puolustaa itseään ja syntyvää vasaansa niin petoeläimiltä kuin vasattomilta mustasukkaisilta naarasporoilta.[20]

Kalliotaiteessa on usein kuvattuna sarvipäisiä ihmisiä. Ne esittävät joko naamioitunutta metsästäjää tai peuran tai hirven muodon ottanutta shamaania. Taru kultasarvisesta peurasta kertoo puolestaan uskomuksen metsäpeura Meandasista, joka nai Lapin tytön.[21] Poroon, kuten moniin muihinkin eläimiin, liittyy uskomuksia eläimen ja ihmisen liitosta sekä metamorfoosista. Tämä uskomusperinne vaikuttaa monen taiteilijan teoksissa. Erik Blombergin (1913–1996) ohjaamassa klassikkoelokuvassa Valkoinen peura (1952) noiduttu tyttö muuttuu miehiä houkuttelevaksi peuraksi. Pellolaisen kuvanveistäjän Essi Korvan teos Valkoinen peura (2010) on poronsarvinen naisen muotokuva. Leila Lipiäisen teos Valkoinen peura (2009) on puolestaan triptyykki, jossa kolme alumiinikattilaa on päällystetty valkoisella huovalla. Kullatut sarvet ovat ikään kuin puhkoneet kattilan siten, että ne pistävät kattiloiden kansista ulos. Lipiäinen kertoo teoksen viittaavaan mystiseen, maagiseen ja petolliseen kauneuteen.[22] Valkoinen peura -elokuvan juonta vasten teoksen voi tulkita kuvaavan keittotaitoa reittinä miehen sydämeen.

Rovaniemellä asuva Timo Jokela keräsi nälkään kuolleiden porojen pääkalloja Inarin metsistä teokseensa Metsäkeskusteluja (2005). (Kuva 3). Teos käsittelee Ylä-Lapin metsäkiistaa, jossa Metsähallitus ja poronhoitajat asettuivat vastakkain. Teoksessa on tukkipuita nojallaan ruumisarkkua muistuttavia lautalaatikoita vasten. Kustakin arkusta pilkottaa poronkallo sarvien työntyessä niistä ulos. Installaation osana on myös männynkantoihin kiinnitettyjä peilejä, joissa on otteita metsurien työtään kuvaavasta puheesta. Jokelan ympäristötaiteen aiheena ovat olleet myös porojen korvamerkit. Vuonna 2005 hän toteutti Pallastunturille lumi-installaation Isien merkit. Se on isokokoinen lumiaihio, jossa on lovina ja kuvioina alueen poronhoitajien käyttämiä korvamerkkejä.

Lipiäinen, Pieski, Kanto ja Jokela ovat käyttäneet poronkarvaa ja -sarvia teosten materiaaleina ja käsitelleet poroa ja poronhoitokulttuuria oman kokemuksensa kautta. Teokset ovat kulttuurin sisällä tehtyjä tulkintoja ja kuvauksia. Vastaavasti oululainen kuva- ja mediataiteilija Antti Tenetz on käyttänyt poroa aiheenaan. Hänen interaktiivisen mediateoksensa Jäljet (Traces, 2009) on videoprojisointi poroista, jotka tulevat uteliaana lähelle. Mikäli katsoja huudahtaa tai lyö käsiään yhteen, äänisensori saa videon porot hypähtämään kauemmas. Tenetz kuvailee porojen vaeltavan vuosittain jättäen jälkiä – poropolkuja – reiteilleen. Hän pitää poroja liikkuvuuden ja näkymättömyyden ruumiillistumina arktisella alueella, joka on historiallisesti ollut rajaton. Teoksessaan Tenetz pyrkii kuvaamaan, miten erämaan kulkijat jättävät jälkiä olemassaolostaan.[23]

Tutkija Sisko Ylimartimo on tulkinnut lappilaisten nykytaiteilijoiden, kuten Raekallion, Kyrön, Kannon ja Jokelan, poroaiheisia teoksia artikkelissaan Taiteilee porojen kanssa. Hän toteaa, että taiteilijat välttävät kliseitä. Sen sijaan porot ilmenevät taiteilijoiden voimaeläiminä, ja perinne saa uusia merkityksiä.[24] Poroaiheiden ja poromateriaalien runsaus Lapin kuvataiteessa heijastaa poron merkittävyyttä kulttuurin osana ja identiteettisymbolina.

Porot vieropalkisilla: porot näytöksissä ja pseudotieteessä

1800-luvun puolivälistä 1930-luvulle ainakin 30 saamelaisryhmää kiersi Euroopassa poroineen. He olivat osa näyttelyitä, joissa esiteltiin maailman luonnonkansoja eurooppalaisissa huvipuistoissa, sirkuksissa ja eläintarhoissa. Saamelaiset osallistuivat näyttelykiertueisiin vapaaehtoisesti ja palkallisesti. Porot kärsivät matkoista kuollen usein niiden aikana. Poroja yritettiin kouluttaa myös sirkuseläimiksi. Lapinpukuihin puetut koirat oppivat kouluttajien mukaan ratsastamaan poroilla ja ajamaan porojen vetämissä pulkissa. Vuonna 1909 porojen oli tarkoitus esiintyä sirkuksessa Berliinissä. Näytös kuitenkin epäonnistui, kun porot säikähtivät valonheittimiä ja musiikkia.[25]

Porojen ja saamelaisten näyttelyihin Euroopassa liittyi tutkimusintentioita. Veli-Pekka Lehtolan mukaan antropologit mittasivat lappalaisten kalloja Berliinin eläintarhassa. Näytännöt eivät kuitenkaan sitoutuneet tieteeseen, vaan tähtäsivät popularisointiin ja elämyksellisyyteen.[26] Ne perustuivat rotuteorioihin ja kolonialismiin. Näyttelyitä on kritisoitu laajasti saamelaisten hyväksikäytöstä. Toisaalta esimerkiksi maailmannäyttelyiden etnografisiin esityksiin ei liity vastaavaa kritiikkiä. Tutkija Veli-Pekka Lehtola pohtiikin, että etnografisten museoiden toiminta hyväksytään niiden tieteellisten tarkoitusten takia. Populaarikulttuurissa vastaavaa toimintatapaa paheksutaan.[27]

Taiteilija Carsten Höller[28] vei vuonna 2010 poroja Berliiniin Hamburger Bahnhof nykytaiteen museoon. (Kuva 4). Näyttelyn nimi oli Soma viitaten vanhaan huumaavana aineena käytettyyn juomaan, jota on valmistettu kärpässienistä muinaisintialaisen uskonnon rituaalien osana noin 5000 vuotta sitten.[29] Arktisilla alueilla shamaanien tiedetään syöneen kärpässieniä, jotka aiheuttavat voimakasta pahoinvointia ja aistiharjoja. Väitetään, että sieniä syöneen virstaa juodessa kokee huumauksen mutta välttää pahoinvoinnin. Myös porot voivat syödä kärpässieniä.

Soma -näyttelyssä oli 12 poroa, 24 kanarialintua, 8 hiirtä ja kaksi kärpästä sekä kärpässieniä esittäviä isoja veistoksia. Tilan keskellä oli sienenmuotoinen hotellihuoneena toimiva koroke, jossa oli sänky ja minibaari. Yleisö sai ostaa majoituksen näyttelytilasta. Kokonaisuus oli rakennettu ikään kuin tutkimusasetelmaksi, jossa yleisö sai seurata kärpässienten vaikutusta eläimiin. Toisella puolella näyttelytilaa olevia poroja ruokittiin tavallisella rehulla ja toisella puolella mahdollisesti kärpässienillä. Poron virtsaa lisättiin muiden eläinten ruokaan ja kerättiin pulloihin, joita säilytettiin jääkaapeissa kärpässienten kanssa. Näyttelytilassa majoittuvat maksavat asiakkaat saivat käyttää poron virtsaa ja sieniä jääkaapeista. He eivät kuitenkaan voineet tietää, onko virtsa peräisin tavallista rehua vai sieniä syöneiltä poroilta.[30]

Höller korostaa, että vaikka näyttely muistutti tutkimusasetelmaa kokeineen ja kontrolliryhmineen, kyse ei ollut tieteellisestä tutkimuksesta. Näyttelyvieraiden kokemukset ja havainnot olivat näyttelyssä oleellisinta.[31] Koeasetelmasta ei kerätty tutkimusaineistoa eikä havaintoja dokumentoitu. Tutkimusta muistuttava muoto oli teoksen tyylikeino.

Ansaitseminen vaikuttaa olennaiselta motiivilta sekä Höllerin Soma -näyttelyssä että saamelaiskulttuurin näytöksissä eläintarhoissa ja sirkuksissa. Soma -näyttelyyn majoittuneet yövieraat maksoivat paikastaan tuhat euroa yöltä. Lisäksi Höller tuotti 100 kappaleen sarjan poronsarvipäisiä haarukoita (Somagabel). Ne ovat juuri samanlaisia kuin Lapin matkamuistoliikkeissä myytävät lusikat, teesihdit ja pullonavaajat. Höllerin sadan kappaleen haarukkasarja on kuitenkin numeroitu ja signeerattu. Haarukan ja sen aitoustodistuksen voi ostaa 450 euron hintaan.[32]

Höller on menestyvä nykytaiteilija. Hänen suhteensa poroon ja pohjoiseen kulttuuriin on kuitenkin ulkokohtainen. Samantapainen teos on Tea Mäkipään Petteri – Elämäni porona (Petteri – My Life as a Reindeer, 2007). Berliinissä asuva suomalainen taiteilija Tea Mäkipää toteutti videoteoksen työskennellessään Kemijärven taiteilijaresidenssissä. Hän kiinnitti videokameran yhden poron sarvien väliin. Kamera siis ikään kuin kuvasi, mihin poro katsoo, vaikka poron näkökenttä on toki hyvin erilainen kuin yhden kameran linssillä. Poron silmät sijaitsevat pään molemmin puolin. Siten poron näkökenttä on lähes 360 astetta eikä poro näe tarkasti suoraan eteensä. Lisäksi poro pystyy havaitsemaan ihmissilmälle näkymättömän ultraviolettivalon. Kotisivuillaan Mäkipää kuvailee, että video kuvaa Petteri-poron päivittäistä elämää sen omassa ympäristössään Lapissa. Videon hän kertoo tallentaneen muun muassa poron henkilökohtaisia kiinnostuksenkohteita. Hän myös kuvailee poron olevan vapaana tuntureilla ja metsissä juokseva eläin. Teoksen tavoitteeksi Mäkipää määrittelee kaupunkilaisten ymmärryksen lisäämisen ympäristöstä, jonka ihmiset jakavat toisten eläinten kanssa. Petteri oli kuvannut tavallista elämäänsä muutaman päivän ajan.[33] Mäkipää on editoinut videomateriaalista kahdenkymmenen minuutin videoteoksen. Kotisivuilla julkaistujen still-kuvien perusteella Petterin tavallinen päivä on poroaidassa.

Mäkipää on toteuttanut videoteoksen Pelkosenniemellä Koparan poropuistossa.[34] Siellä turistit voivat tutustua poroihin ja kokea erilaisia poroseikkailuja, kuten poronpolkuja, -safareja ja -retkiä. Kopara tarjoaa mainoksensa mukaan myös koulutettuja ja kokeneita ammattiporoja mainos- ja elokuvakäyttöön.[35] Elokuva-alan ammattiporon käyttö Mäkipään teoksessa kyseenalaistaa teoksen autenttisuuden poron luontaisen ympäristön dokumenttina. Petteri ei ole poro, joka nulkkaisi eli juoksentelisi vapaana tuntureilla.

Toisissa tiloissa on helsinkiläinen esitystaiteen ryhmä, joka pyrkii kielellis-ruumillisen harjoittelun ja jäljittelyn keinoin tutkimaan inhimillisen kokemuksen rajoja sekä lähestymään ei-inhimillisiä olemis- ja kokemismuotoja, kuten eläin-, kasvi- ja kivikuntaa. Ryhmä on toteuttanut Suomessa, Tanskassa ja Italiassa Porosafari-vaellustaidetapahtumia.[36] Tapahtuma on kolmivaiheinen. Porokoulutuksessa taiteilijat kertovat poroista ja porosafarin pelisäännöistä. Varsinaisessa porosafarista osallistujat vaeltavat tokkana esimerkiksi lähiöissä tai puistoissa. Poroerotuksesta osallistujat käsittelevät kokemustaan julkisessa tilaisuudessa. Ryhmä kuvaa Porosafaria urbaaniksi tutkimusmatkaksi poron kokemusmaailmaan. Tutkimisen tavoite tarkoittaa osallistujien subjektiivista kokemusta laumaeläimenä käyttäytymisestä. Osallistujat liikkuvat ryhmänä ja puhumattomana valiten toisiaan havainnoimalla johtajansa. Tokka liikkuu esimerkiksi talojen pihoille välittämättä ihmisille sovinnaisista rajoista. Taiteilijat toimivat porokoirina, jotka huolehtivat turvallisuudesta autoteillä.

Toisissa tiloissa -ryhmä toteutti Porosafarin Rovaniemellä syyskuussa 2013 (kuva 5). Osallistujia oli vain kymmenisen henkeä, kun yleensä tapahtuma tuotetaan 50–80 osallistujalle. Rovaniemellä osallistujien määrää saattoivat verottaa päällekkäiset kulttuuritapahtumat. Toisaalta paikalliset saattoivat kokea, että tuntevat poron eläimenä helsinkiläistä taiteilijaryhmää paremmin tai että Rovaniemellä on jo liikaa poroaiheista taidetta. Porosafarin ytimenä ei kuitenkaan ole poro sinänsä, vaan osallistujien kokemus laumakäyttäytymisestä ja kaupunkiympäristön ja -luonnon välitilasta. Toisissa tiloissa -ryhmä aikoo toteuttaa jatkossa myös Susisafareja.

 

Porotaide kaupunkitaiteena Rovaniemellä

Rovaniemen kaupungin kulttuurilautakunta päätti vuonna 2008 lisätä Rovaniemen kiinnostavuutta kulttuurikohteena ja elävöittää kaupunkikuvaa taiteella. Lapin lääninhallitus rahoitti Pororaito -projektin, jossa pyrittiin tuottamaan kaupunkiin korkeatasoisista julkista taidetta. Teosten tuli toimia kaupungin maamerkkeinä ja vaikuttaa kaupungin imagoon positiivisesti. Idean taustalla oli Keski-Euroopassa kiertänyt yhteisötaidetapatuma CowParade, jossa pääkaupungit täyttyivät vuorollaan sadoista värikkäiksi maalatuista muovilehmistä.[37]

Poron valintaa Rovaniemen ympäristötaiteen teemaksi puolsi Alvar Aallon vuonna 1954 suunnittelema poronsarvi-asemakaava. Kartalla viheralueiden reunustamat liikennealueet muistuttavat poron sarvia ja rajaavat kaupungin ydinaluetta, joka yhdessä Ounas- ja Kemijokien kanssa piirtää poron pään sivuprofiilin. Lisäksi Rovaniemellä on ollut jo aiemmin toteutettuna yksi poroaiheinen veistos: Upi Kärrin suunnittelema Joulumaan porot (1995–1996) Rovaniemen lentoasemalla. Joulumaan porot teoksessa on kahdeksan takajaloiltaan ilmaan nousevaa poroa, jotka on valmistettu teräksestä ja kristalleista. Teoksen poron profiilista on tuotettu Rovaniemen matkailun tunnus, joka esiintyy esimerkiksi logoissa ja markkinointituotteissa, kuten koruissa ja pinsseissä. Porot ovat myös osa rovaniemeläistä kaupunkikulttuuria, kun keskustan Koskikadulla järjestetään vuosittain poroajokilpailut. Pororaito -hankkeen taustalla vaikutti ympäristötaiteen mieltäminen paikkasidonnaiseksi taiteeksi. Ympäristötaiteen voi määritellä paikkaan sijoitetuksi, paikkaan soveltuvaksi ja paikan määrittelemäksi. Paikan määrittelemässä taiteessa suunnittelu sisältää paikan fyysisten ominaisuuksien, historian ja sosiokulttuurisen tilanteen ja tarinoiden huomioinnin teosten lähtökohtana[38].

Pororaito -hankkeen rahoituksella Rovaniemelle toteutettiin neljä veistosta, jotka sijoitettiin Alvar Aallon suunnittelemien kaupungintalon, kirjaston ja teatterin ympäristöön. Teuvo Tuomivaaran, Risto Immosen ja Sauli Miettusen veistokset ovat materiaaleiltaan, mittakaavaltaan ja muotokieleltään tyylikkäitä perinteisiä veistoksia, joilla on fyysisiltä ominaisuuksiltaan vain hyvin löyhä suhde sijoituspaikkaansa. Tom Engblomin kaksi punakeltaista betoniporoa, eli teos Oonko mie tiellä, toimivat sen sijaan sekä veistoksina että liikenteen esteinä betoniporsaiden tapaan. (Kuva 6). Ne viittaavat humoristisesti ihmisten tavallisiin kohtaamisiin porojen kanssa maantiellä, jossa porot todella ovat matkanteon tiellä.

 

Pororaito -hankkeen tuloksissa ilmenee tutkija Laura Uimosen kuvaama tilanne, jossa taiteen koristava tehtävä säilyy riippumatta taiteen sijoittamistavoista ja kiinteästä yhteydestä ympäristöönsä. Taideteokset muodostavat julkisia ulkoilmataidegallerioita ja oman kerroksensa kaupunkitilaan. Taiteen kerrostumaa tuetaan myös julkisen taiteen verkkosivustoissa, patsas- tai taidekävelyreittien esitteissä ja tietoisena kaupunkitilan kehittämisenä.[39]

Tutkija Maija Anttila, joka on tarkastellut Kankaanpään pyrkimystä profiloitua taidekaupungiksi julkisella taiteella, toteaa että pikkukaupungissa pitää olla taiteenalalla omaleimainen linja. Kaupungin pitäisi erottua taiteen kentällä taidekaupunkien joukossa.[40] Voidaankin pohtia, onko porotaiteeseen profiloituminen onnistunut erottautumisen keinona. Joulumaan imagon näkökulmasta poron valinta ympäristötaidehankkeen aiheeksi voidaan pitää perusteltuna.

Rovaniemelle on toteutettu poroaiheisia teoksia Pororaito -hankkeen jälkeenkin. Yksi teoksista on teräksinen Saaren sarvi, jossa poronsarvi nousee liikenneympyrän keskelle Saarenkylässä. Teoksen on suunnitellut kuopiolainen taiteilija ja teollinen muotoilija Risto Pentikäinen. Hän voitti vuonna 2011 Rovaniemen kulttuurilautakunnan järjestämän vuosittaisen ympäristötaiteen kilpailun, jonka avulla kaupunkiin on tuotettua uusia teoksia vuodesta 2010 alkaen. Rovaniemen kaupungin ympäristötaiteen kilpailussa ilmenevät julkiselle taiteelle tyypilliset taidetoiveet, joita Laura Uimonen on analysoinut kirjassaan Taidetta suunnitteluun. Taidetoiveissa nousee usein esiin idea taiteiden yhdistämisestä.[41] Rovaniemen kaupungin ympäristötaidekilpailussa on korostunut sekä taiteiden yhdistämisen toive että teosten funktionaalisuus, kun teoksilla on haluttu muun muassa viitoittaa Rovaniemen nähtävyyksiä ja tukea kaupungin yhteisöllisyyttä. Kilpailujen voittajien koulutustausta on vaihdellut kuvataiteesta muotoiluun ja maisema-arkkitehtuuriin.[42] Uimosen mukaan kokonaistaideteoksen ihanne luo ristiriitaisia odotuksia arkkitehdin ja kuvataiteilijan tehtävistä. Lisäksi osalle nykytaiteilijoista ja muotoilijoista voi olla vierasta työskennellä kokonaisuudelle alistuvana suunnittelijana. Erityisesti kaupunkitilan koristelua tuottavan käsityöläisen asema voi olla taiteilijalle vastenmielinen.[43]

Taiteilijan työnkuvan ja osaamistarpeen muutos ilmenee projekteissa, joissa taiteilija palkataan asiantuntijaksi tai konsultiksi kaupunkitilan suunnitteluhankkeisiin. Rovaniemellä on toteutettu ydinkeskustan vetovoimaisuuden kehittämishanke, johon Timo Jokela osallistui taiteilijana. Jokela on tunnettu paikan historiaa esiin nostavista teoksistaan, joissa hän on usein käyttänyt vanhoja puu- ja omistusmerkkejä. Euroopan Union rahoittaman kehittämishankkeen (2006–2008) päätoteuttaja oli Suunnittelukeskus Skoy Oy[44]. Suunnittelussa muutettiin 1960-luvulla rakennettu Rovakatu kävelypainotteiseksi kauppakaduksi ja laajennettiin Koskikadun kävelykatua. Jokelan osallistumisen myötä uusille kävelykadun osuuksille tehtiin kadun graniittikiveyksiin vanhojen rovaniemeläisten talojen puumerkkejä. Kemijoen rantaan toteutui aukio, jonka keskellä on graniittilaatoista tehty kompassi. Siinä on esitetty Lapin luonnonrikkaudet Olaus Magnusta lainaten. Poronsarvet ovat puolestaan aiheena Koskikadulla isokokoisessa valoprojisoinnissa vanhan kerrostalon seinässä.[45]

Omakohtainen kokemukseni porotaiteeseen muodostui kesällä 2012, kun suunnittelin Lapin yliopiston kansainvälisen kesäkoulun ArctiCircles ympäristötaidekurssia professori Glen Couttsin kanssa. Aioimme tehdä Rovaniemelle väliaikaisia ympäristötaideteoksia pajusta. Kun kesäkoulujen tuottaja kävi neuvotteluja rahoittajien, eli Rovaniemen kehityksen, Rovaniemen kaupungin ja Rovaniemen Matkailu & Markkinoinnin kanssa, nousi kesäkoulujen teemaksi joulupukin kotikaupunki. Samaan aikaan Rovaniemellä lanseerattiin juuri uudistettu punainen Santa’s hometown logo. Siten kesäkoulun työpajan teosten aiheiden tuli liittyä joulupukkiin. Päätimme, että veistokset jatkaisivat pororaitoa teemalla ”Santa´s Summer Reindeers”. Poro luontui hyvin veistosten aiheeksi, koska kesäkoulut oli suunnattu arktisten alueiden yliopistojen ja oppilaitosten opiskelijoille, joita saapui muun muassa Murmanskista ja Jakutiasta poronhoitoalueelta. Opiskelijat tekivät pajuporoja, jotka sijoitettiin kesäkurssin jälkeen rahoitukseen osallistuneiden yritysten edustoille. (Kuva 7). Työpajan osana järjestimme myös keskustelutilaisuuden porotaiteesta.

ArctiCircles -ympäristötaidekurssi oli osa soveltavan kuvataiteen opetusta, jossa taiteen kenttää ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta pyritään laventamaan. Samalla soveltavaan kuvataiteeseen liittyy kuvataiteilijoiden uusien ansaitsemiskeinojen kehittämistä tilanteessa, jossa taiteen apurahat ja julkinen rahoitus on vähentynyt. Soveltavassa kuvataiteessa taiteilijat toteuttavat nykytaideprojekteja, jotka voivat nousta yhteiskunnallisista tai elinkeinoelämän tarpeista ja toteutua yhteistyössä esimerkiksi kuntien, yrittäjien ja eri ammattialojen kanssa. Lapissa yhteistyötahoja ovat usein matkailuyritykset. [46] Soveltavan kuvataiteen professorina toimivan Timo Jokelan mukaan paikkasidonnaista soveltavaa kuvataidetta ovat esimerkiksi taajamien ja matkailukeskusten imagoa luovat ja markkinoita edistämään pyrkivät julkiset taideteokset sekä paikallisyhteisöjen kulttuuriperintöön ja traditioon liittyvät yhteisinä paikallisina symboleina toimivat teokset.[47] Emeritusprofessori Stuart W. MacDonaldin mukaan soveltavan kuvataiteen produktiot Skotlannissa ovat osoittaneet taiteella olevan matkailuelinkeinoihin liittyvää taloudellista vaikutusta. Taideprojektien alueellinen syrjäisyys ei ole vähentänyt niiden vaikuttavuutta.[48]

Kuvataiteilijat Lappi-brändin kyseenalaistajina

Rovaniemen kaupungin porotaiteen buumi on herättänyt Lapin taiteilijoiden keskuudessa keskustelua julkisesta taiteesta ja sen rahoituksesta. Rovaniemeläinen kuvataiteilija Mark

Roberts toteutti keväällä 2012 manifestin, Sano ei porotaiteelle. (Kuva 8). Hän tulosti tarroja, joissa poroa piirtävä käsi on poron varoituskolmion sisällä. Roberts kritisoi Rovaniemen kaupungin ympäristötaiteen linjaa, jossa taide rinnastuu käsityöläisyyteen ja Rovaniemen matkailumarkkinoinnin välineeksi. Porotaide viittaa poroaiheisiin teoksiin, kuten Pororaito -projektiin, ja toisaalta kuvataiteeseen, jossa taiteilijat työllistyvät sisällöltään ennalta määriteltyjen tilaustöiden tuottajaksi. Porotaide kategorisoi myös Lapin kuvataidetta yleensä. Lapin taiteilijoiden odotetaan usein tuottavan teoksia, jotka kuvaavat lappilaista kulttuuria ja ympäristöä, kuten saamelaistaiteilijoiden oletetaan käsittelevän saamelaiskulttuuria.

Myös Mari Keskikorsu on tehnyt poroaiheisen matkailumarkkinointia kritisoivat teoksen Poron kaupunkivierailu (Reindeer’s Urban Visit, 2008). Siinä hän kuljettaa täytettyä poroa Helsingin keskustassa. Poro käy Töölönpuistossa ja Senaatintorilla. Turistit halaavat ja valokuvaavat poroa ja lapsi kiipeä poron selkään istumaan. Matkamuistoliikkeen edessä poro päätyy vastakkain toisen täytetyn poron kanssa. Teos on osa Keskikorsun Mikropaliskunta -projektia, jossa hän kuljetti täytettyä poroa Nuorgamista Hankoon. Taiteilija oli kiinnittänyt poron sarviin kameran, johon tallentui kuvia matkan varrelta. Kuvien GPS-koordinaattien avulla hän koosti kartan, jossa matkareitti kulkee Suomen halki.[49] Teoksen tavoitteena oli käsitellä suomalaisuuden symboleita, ei poroa itsessään. Keskikorsu kertoo, että Paavo-poroa pyydetään säännöllisesti edustamaan suomalaisuutta matkamessuille ja tapahtumiin. Hän ei kuitenkaan vuokraa poroaan näihin tarkoituksiin, koska taideprojektin tavoite oli päinvastainen: projektissaan hän pyrki kriittisyyteen.[50]

Keskusteluun liittyvät näkemykset matkailijoita palvelevasta kuvataiteesta. Esimerkiksi Pororaitoon kuuluvien veistosten teoskuvia on tuotteistettu postikorteiksi ja kasseiksi. Useat taiteilijat ja kaupunkilaiset kokevat kuitenkin, että julkisen taiteen tulisi palvella ensisijaisesti kaupunkilaisia itseään ja heidän viihtyisyyttä. Se tuottaisi elävää ja aitoa kaupunkikulttuuria, josta myös matkailijat voisivat nauttia. Useat nykytaiteilijat ovatkin kritisoineet teoksissaan matkailutuotteiden autenttisuuden puutetta. Esimerkiksi Kalle Lampelan ja Eemil Karilan ryhmä Contemporary Santa Claus Artists´Association on tuottanut ironista kuvastoa Lapin joulumaasta ja joulupukista. Vastarinnaksi tarkoitetut teokset omaksutaan kuitenkin usein osaksi samaa kulttuuria, jota ne kritisoivat. Siten Keskikorsun täytettyä Paavo-poroa pyydetään maskotiksi matkamessuille. Sano ei porotaiteelle -manifesti on osa porotaidetta ja maailmalla esillä olevat Contemporary Santa Claus Artists´Association -ryhmän teokset vahvistavat mielikuvaa Rovaniemestä joulupukin kotikaupunkina. Toisaalta teokset herättävät keskustelua ja uusia näkökulmia Lapin kulttuuriin ainakin alueellisella tasolla.

Porotaiteen tekeminen kaupungin imagon vahvistamiseksi tai porotaiteen vastustaminen heijastaa taiteen suhdetta talouteen. Uimosen mukaan tämä suhde on monitahoisempi kuin ajatus joko markkinalähtöisen suunnittelun omaksumisesta tai sen vastustamisesta. Taiteen ja talouden suhde on muuttunut taiteen autonomiaestetiikan purkautumisen myötä. Tästä huolimatta markkinalähtöisyys ja taloudellisen hyödyn tavoittelu nostavat taiteilijoiden vastarinnan taiteilijan muuttuneesta asemasta ja roolista sekä uhasta menettää taiteen mahdollisuus toimia yhteiskunnallisena kritiikkinä. [51] Kalle Lampela on tutkinut suomalaisten kuvataiteilijoiden asenteita taiteen hyödyntämiseen. Tutkimuksen näkökulmia ovat taide kannanottona, kansainvälisyytenä, tuotteistamisena ja valtana. Tutkimuksen perusteella kuvataiteilijoiden enemmistö pitää hyödyntämiseen perustuvaa kulttuuripolitiikkaa ristiriitaisena ja epämielekkäänä. Samalla Lampela kuitenkin toteaa, että taiteen autonomisuutta, josta taiteilijat puhuvat, ei nyky-yhteiskunnassa ole olemassa.[52]

Vaikka suurin osa taiteilijoista puolustaa taiteen autonomisuutta, osa kokee, että taidetta voi soveltaa yhteiskunnassa. He laajentavat toimintatapaansa perinteisestä kuvataiteesta esimerkiksi tapahtumallisuuteen, yhteistyöprojekteihin ja interventioihin. Kaupunkitaide on yksi soveltavan kuvataiteen mahdollinen foorumi, mikäli taiteilija hyväksyy virkamiesten ja rahoittajien taidetoiveet teostensa suunnittelun reunaehdoiksi.

Pohdintaa

Porotaiteen kritiikki liittyy kysymykseen korkeatasoisesta julkisesta taiteesta. Saataisiinko kaupunkeihin kiinnostavampia ja vaikuttavampia taideteoksia, jos taiteilijoiden suunnittelu olisi vapaampaa? Yrittäjien osallistuminen taideprojektien rahoitukseen vastikkeellisuutta vaatien kaventaa edelleen taiteilijan vapautta. Esimerkiksi ArctiCircles -työpaja, jossa kansainvälisten kesäkoulujen opiskelijat tekivät poroveistoksia, nosti esiin keskustelun rahoittajan vallasta kuvataiteen ja taideopetuksen sisältöön. Mikäli kunta- ja yritysrahoituksen osuutta taiteen tukena halutaan lisätä, on taiteilijoiden hyväksyttävä yhteistyön luonne tilaustöinä. Taideopiskelijoiden työpajassa ennalta määritelty lopputulos työskentelyn tuloksesta kaventaa kuitenkin mahdollisuutta keskittyä taiteellisen ilmaisun opiskeluun ideoinnin ja suunnittelun tasolla. Toisaalta opiskelijoiden on hyvä saada kokemuksia kunta- ja yritysyhteistyössä ja taidemaailman vaihtoehtoisista ansaitsemismalleista yhteiskunnassa, jossa taiteen ja kulttuurin apurahoitus pienenee jatkuvasti. Myös Carsten Höllerin näyttelyn oheistuotteena myytävä haarukasta toimii esimerkkinä kaupallistamisen taidosta.

Carsten Höllerin ja Tea Mäkipään teokset ovat porotaidetta, jossa poro on irronnut kulttuuristaan. Poro vaikuttaa edustavan eksoottista elementtiä, jota asetetaan ikään kuin tutkimuskohteeksi. Tutkimusasetelma on kuitenkin vain teosten tyylikeino, eikä taiteilijan tavoitteena ole poron tai poronhoitokulttuurin todellinen havainnointi tai kuvaaminen. Myös Toisissa tiloissa -ryhmän Porosafarin tavoitteena on tutkimus, jolla kuitenkin tarkoitetaan osallistujien uutta kokemusta.

Kaikkea Lapin porotaidetta ei ole tehty ulkokohtaisesti tai matkailua palvellen, kuten ilmenee Outi Pieskin, Hanna Kannon, Leila Lipiäisen ja Timo Jokelan teoksista. Poro ja porotaide ovat osa lappilaista ja saamelaista kulttuuria moniulotteisine merkityksineen. Taiteilijat työstävät teemoja, jotka he kokevat henkilökohtaisesti merkityksellisiksi. Samalla poronhoitoalueella asuvat ihmiset voivat nähdä nykytaidetta, joka käsittelee heidän omaa kulttuuriaan ja elinympäristöään. Taiteen kentällä on tilaa myös porotaiteelle. Poroa ja siihen liittyvää kulttuuria on kuitenkin vaikea, ellei mahdoton, käsitellä ilman että teokset väistämättä tulisivat osaksi Lappi-brändiä.

 

Maria Huhmarniemi on kuvataiteilija, tutkija ja kuvataidekasvatuksen lehtori Lapin yliopistossa Rovaniemellä. Hän valmistelee väitöskirjaa, joka käsittelee nykytaiteilijoiden ja eri alojen tutkijoiden yhteistyötä ympäristöaktivistisessa taiteessa. Hän on toiminut Soveltavan kuvataiteen maisteriohjelman projektipäällikkönä ja opettajana Lapin yliopistossa vuosina 2011–2013.