Gå tillbaka till artikeldetaljer Kohtaamisen taide

Kohtaamisen taide – yhteisötaiteen ideaaleja ja käytäntöjä

Tarkastelen artikkelissani yhteisötaiteen parissa toimivien kuvataiteilijoiden käsityksiä ja kokemuksia yhteisötaiteesta. Vuorovaikutus ja yhteisen tilan luominen ovat yhteisöllisen taiteen avainkäsitteitä. Yhteinen tila on avoin ja ristiriitainen, toimintaa ja kamppailua sisältävä ajatusrakennelma. Tuon artikkelissani esiin yhteisötaiteen parissa toimivien kuvataiteilijoiden kokemuksia ja käsityksiä yhteisötaiteesta. Tarkastelen taiteilijapuhetta lähinnä estetiikan sekä laajemman yhteiskunnallisen ajattelun ja dialogisen filosofian perspektiiveistä. Yhteisöllisen taidetoiminnan yleistymiseen liittyy monia ongelmia, jotka hahmotan luovuuden ja hallinnan välisinä jännitteinä. Miten ”kohtaamisen taide”[1] tulee todeksi, vai tuleeko?

Tutkimuksen taustaa

Tutkimukseni aineistona on vuonna 2011 tekemäni kysely yhteisötaiteen parissa toimiville taiteilijoille.  Kysely oli valtakunnallinen ja välitettiin Suomen Kuvataidejärjestöjen Liiton kautta. Internetissä toteutettuun kyselyyn vastasi 23 taiteilijaa. Vastaajina oli sekä vasta-alkajia että uranuurtajia yhteisötaiteen kentältä.

Laadin kyselyn – Yhteisötaiteen horisontteja – väitöskirjani alkuvaiheessa. Yhteisötaiteen maailma on niin lavea, että olen tuntenut välillä hukkuvani siihen.  Myös taiteilijapuheessa ilmenee tuo moninaisuus, rikkaus ja ristiriitaisuus. Yhteisötaide tai yhteisöllinen taidetoiminta ovat löytäneet paikkansa laajalla kulttuurin kentällä.  Käytän näitä käsitteitä yleiskäsitteinä, joiden alle sijoittuu erilaisten kontekstien ja määritelmien kirjo.

Asetin taiteilijoille kyselyssä runsaasti avoimia kysymyksiä:

– Miten määrittelet yhteisötaiteen?
– Mikä Sinulle on erityisen tärkeää yhteisötaiteessa?
– Mistä saat aiheet tai ideat yhteisötaiteen toteuttamiseen?
– Mitä muita termejä käytät tai haluat käyttää omasta yhteisötaiteestasi?
– Mitkä ovat tavoitteesi yhteisötaiteilijana?
– Kerro esimerkkejä työstäsi
– Minkälaisia tehtäviä näet yhteisötaiteella olevan nykypäivän Suomessa?

Avoimet kysymykset ja niiden runsaus saattoivat olla ongelmallisia: vastaukset riippuivat vastaajien asennoitumisesta kyselyyn, kirjallisen ilmaisun tavoista ja/tai kyvyistä, mielialoista, sanojen ja käsitteiden monimerkityksisyydestä. Toisaalta, vastaukset avoimuudessaan ja ilmaisuvoimassaan antoivat runsaasti olennaista tietoa siitä moninaisesta taiteen maailmasta, joka yhteisötaiteen nimikkeen alla esittäytyy.  Syvensin kyselyä myöhemmin syksyllä 2012 haastattelemalla kahta taiteilijaa, Ritva Harlea (Helsinki) ja Minna Bengs-Shresthaa (Seinäjoki). Minna Bengs-Shrestha toi kiinnostavalla tavalla esiin yhteisötaiteilijan kansainvälisen toimintaympäristön ja taiteen sidoksen sosiaaliseen ja historialliseen ympäristöönsä. Ritva Harle on yksi yhteisötaiteen uranuurtajista Suomessa ja hänellä on kokemuksia yhteisötaiteen kehityksestä lähes kolmenkymmenen vuoden ajalta. Yhteisötaiteilijoiden vastaukset olen koodannut numeroilla K1- K23. Kullekin kyselyyn vastanneelle taiteilijalle on siis annettu oma numerokoodinsa.

Hahmotan tutkimuskysymykseni yhteisötaiteen ideaalien ja käytäntöjen välisinä jännitteinä.  Keskeisiksi käsitteiksi artikkelissa nousevat ‘vuorovaikutus’ ja ‘kohtaaminen’. Tarkastelen niitä estetiikan näkökulmasta: estetiikka luo laajempaa kehystä maailman kohtaamiselle ja taiteen merkityksenannoille. Estetiikka onkin noussut tärkeään välittäjän asemaan yhteisötaiteen teorian ja tutkimuksen piirissä.

Grant K. Kesterin dialogisen taiteen teorian perustana on kantilainen esteettinen ajattelu. Tähän linkittyy dialoginen filosofia, jonka vaikutusvaltaisia edustajia ovat Martin Buber (1878–1965) ja Emmanuel Levinas (1906–1995). Dialogiseen filosofiaan samoin kuin yhteisölliseen taidetoimintaan liittyy läheisesti oppiminen. Friedrich Schillerin (1759–1805) ja John Deweyn (1859–1952) esteettisen kasvatuksen teoriat tuovat lisäarvoa taiteen merkityksille ‘yhteisen’ ajattelun prosessissa. Rajaan ne kuitenkin tässä vaiheessa käsittelyn ulkopuolelle. Tavoitteeni tässä artikkelissa – käytännön toimijana – on tuoda esiin yhteisötaiteen ongelmakenttiä ja katvealueita. Löydän kannustajani Hannah Arendtista (1906–1975):

Ajattelemattomuus – huoleton piittaamattomuus – toivoton hämmennys tai itsestään selviksi ja joutaviksi muuttuneiden ”totuuksien” tiedostamaton toistaminen – on mielestäni aikamme silmiinpistäviä piirteitä. Ehdotukseni on hyvin yksinkertainen, keskittyä ajattelemaan sitä, mitä teemme.[2]

Oma toimintani yhteisötaiteen parissa on luonut esiymmärrystä taiteilijoiden puheelle ja yhteisötaiteen positioille taiteen ja kulttuurin kentillä. Olen toiminut yhteisötaiteen parissa kulttuuriyhdistyksessä, kolmannella sektorilla yli kymmenen vuoden ajan useimmiten projektien suunnittelijana, koordinoijana ja työpajojen ohjaajana. Välittäjän roolista (yleisö/yhteisö, julkinen sektori, taiteilijat)seuraa useita, mielestäni olennaisia kysymyksiä taiteen ja yhteiskunnan suhteista.

Lea Kantosen väitöskirja ”Teltta – kohtaamisia nuorten työpajoissa” ja Mirja Hiltusen väitöskirja ”Yhteisölähtöinen taidekasvatus. Performatiivisesti pohjoisen sosiokulttuurissa ympäristöissä” ovat täyttyneet alleviivauksista, reunahuomautuksista, kysymys- ja huutomerkeistä. Kantosen tutkimus on avannut taiteilijan näkökulman dialogiseen, sosiaalisesti sitoutuneeseen taiteeseen. Teos sijoittuu taidemaailman kontekstiin ja kyseenalaistaa samalla taiteen institutionaalista valtaa. Mirja Hiltusen tutkimuksessa koulu ja taidekasvattajat ottavat osaa – toistaiseksi poikkeuksellisella tavalla – kylän yhteisen tilan ja tulevaisuuden luomiseen. Oma kysymyksenasetteluni perustuu tässä artikkelissa yhteisötaiteilijoiden ”kuuntelemiseen” ja liikkuu Kantosen ja Hiltusen tutkimuksen välimaastossa, Arendtin ehdotusta seuraten.

Työhuoneeni ikkunasta näkyy joka maanantai suomalaisesta todellisuudesta kertova leipäjono.  Alueen yhteistoimintaryhmän kokouksessa kuulen lapsesta, joka oli kiitellyt koulunsa (ilmaisen) sählykerhon vetäjää siitä, että ”köyhäkin voi harrastaa”. Työhuoneessani vierailee masennuksesta toipunut nuori nainen, joka puhuu ilon merkityksestä ja erilaisista väkivaltaisista kommunikoinnin tavoista. Jumppakerhoni ryhmässä on yli 80-vuotias nainen, joka on joskus harrastanut runonlausuntaa. Nyt hän kertoo asiasta häpeillen, eihän se ole mitään – taidetta. Luul, Somaliasta kotoisin oleva nainen kertoo, miten hyvä Meri-Toppilassa on asua. Emme elä abstrakteissa ympäristöissä.

Taiteen etnografinen käänne

Kaksi hankalaa käsitettä kohtaavat ‘yhteisötaiteessa’ ja tuloksena on uusi ristiriitainen käsite. Yhteisö-ajatteluun löytyy useita näkökulmia. Taide-sana sisältää jo käsitteenä arvoasetelman. Käsitteen taustalla on taiteen ja yhteiskunnan vuorovaikutuksesta kertova monisäikeinen prosessi, jonka Hal Foster on nimennyt taiteen etnografiseksi käänteeksi.[3]

Taiteen merkitys perustuu intersubjektiivisuuteen, maailmaan, jonka jaamme toistemme kanssa. Taiteen eristäytyminen, autonomiset ja eriytyneet merkitysmaailmat sekä arkitodellisuuden ylittävä symbolinen kieli, joka luo taiteelle (uskonnon, tieteen ja filosofian tavoin) oman symbolijärjestelmänsä, ovat vieneet kuitenkin pohjaa yhteiseltä ymmärrykseltä.[4] Modernin taiteen historiassa kommunikoimattomuutta on jopa pidetty taiteen merkkinä.[5]

Aikana, jolloin pysyvien totuuksien ja identiteettien sijasta maailma näyttäytyy erilaisina totuusversioina, taide pyrkii jälleen luomaan tuota yhteistä tilaa, jossa kommunikointi voi toteutua. Etnografisen käänteen mukainen ideaali viittaa ideaaliin kuvaan osallistuvasta ja havainnoivasta, läsnä olevasta taiteilijasta. Taiteilijasta tulee merkitysten tuottaja.[6]

Nicolas Bourriaud taustoittaa vuorovaikutuksen estetiikkaa aikamme ilmiöillä. Ideaali subjekti markkinatalouteen perustuvassa yhteiskunnassa on kuluttaja. Kaupallisuus on vallannut julkisen tilan ja mahdollisuudet kulutuksesta vapaaseen kohtaamiseen. Emansipaation luonteen omaava vuorovaikutuksellinen taidetoiminta valtaa julkista tilaa takaisin luomalla ihmisten välistä vuorovaikutusta ja tuottamalla kollektiivisia merkityksiä. Nykytaiteen poliittisen projektin Bourriaud näkee olevan juuri vuorovaikutuksen kehittämisessä.[7]

Yhteisen kaupunkitilan luominen ei ole vain taiteilijoiden projekti. Urbaani ja globaali aktiivinen kansalaistoiminta pyrkii uudistamaan käsitystä kaupunkitilasta.

“The Right to the City is the right to change ourselves by changing the city.” “Oikeus kaupunkiin on myös oikeus muuttaa itseämme kaupunkia muuttamalla”.  Slogan tuo esiin toiminnan ja oppimisen yhteyden. “Emancipation is a never ending story”. “Emansipaatio on päättymätön tarina.”[8] Taiteen ja kansalaistoiminnan yhteinen agenda kertoo yhteisen tilan luomisen laajemmasta kontekstista. Yhteisötaide onkin perinteisesti ollut lähellä kansalaistoimintaa.

Vuorovaikutuksellinen estetiikka (relational aesthetics) on Bourriaud´n mukaan aikakautemme taiteen uusi paradigma. Kun taiteilija loi aikaisemmin suhteita jumaluuteen ja renessanssista alkaen ihmisen ja maailman välille, 1990-luvulta alkaen taiteilija luo teoreettisen horisonttinsa ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta ja sen sosiaalisesta kontekstista. [9]

Yhteisötaiteen yhteisöt

Arkisessa kielenkäytössä yhteisöllisyys viittaa tunteenomaiseen yhteenkuuluvuuteen ja yhteiseen ajatus-, arvo- ja kokemusmaailmaan. Brittiläisen historiantutkija Eric Hobsbawm´n mukaan yhteisö-käsitettä alettiin käyttää silloin kun sosiologisesti katsoen yhteisöjä ei enää ollut.[10]  Politiikan tutkija Ernesto Laclaun mukaan yhteisöt ovat artikuloituja ja tuotettuja.[11] Yhteisöllinen taidetoiminta onkin suurelta osin keino tuottaa ja artikuloida yhteisö suppeammassa tai laajemmassa merkityksessä. Yhteisöllisyyttä, yhteisen ajattelua ja dialogia – sosiaalista muutosta ja vastuuta kaivataan ajassamme monella suunnalla. Erilaiset yhteisöajattelun tulkinnat näkyvät huolestuneisuutena, kyynisyytenä ja innostuneisuutena.[12]

Yhteisötaide on valtavirtaistunut, sen asemasta taiteen kentässä ei enää tarvitse keskustella, toteavat kyselyyni osallistuneet yhteisötaiteen uranuurtajat. (K14, K19). Yhteisötaiteesta on tullut osa suomalaisen kulttuuripolitiikan ja hyvinvointiyhteiskunnan retoriikkaa, taiteilijoiden toimintaa ja työllistämispolitiikkaa. Suosittuja  yhteisöllisen taidetoiminnan kohderyhmiä ovat maahanmuuttajat ja “syrjäytymisvaarassa olevat ” nuoret.  Taidemuseot ja kaupungit työllistävät taiteilijoita. Paikkasidonnaiset ja osallistavat ympäristötaiteen projektit edistävät matkailua ja työllisyyttä. Yhteisöllisiä taideprojekteja rahoitetaan usein EU-tuilla (kyselyssä tulivat esille Urban-, ESR- ja Leader-ohjelmat). Kaupungit ja kunnat luovat kulttuuristrategioita, joissa kulttuurista ja taiteesta syntyy hyvinvointia ja elävää kaupunkiympäristöä (esim. Oulun kulttuuristrategia 2009). Taiteilijoiden työllistämistä tukevat mm. opetus- ja kulttuuriministeriö, taidetoimikunnat ja kaupungit. Kaikkeen tähän liittyy yhteisöllinen ja osallistava taidetoiminta. Ketterät termit kuluvat ja tyhjenevät prosessissa, jossa ne joutuvat laajan joukon yhteiseksi nimittäjäksi.[13] Tänä päivänä yhteiseen maailmaan viittaavat yleistyneet osallistaminen, aktivointi ja vuorovaikutus. Käsitteet näkyvät ja kuuluvat sekä taiteen että hallinnon diskursseissa.

Kyselyyn osallistuneiden taiteilijoiden kertomuksissa tulevat esille perinteiset taiteen oppimisympäristöt: päiväkodit, lasten kuvataidekoulut ja -leirit, kansalaisopistot ja muut oppilaitokset. Taidetoiminta on laajentunut uusiin ympäristöihin, kuten vanhusten, mielenterveyskuntoutujien ja vammaisten palvelukoteihin. Yhteisöllisyys ei näyttäydy näissä ensisijaisena kiinnostuksen kohteena taiteilijalle: enemmänkin on kysymys yksilön ohjaamisesta, luovasta ilmaisusta tai terapeuttisesta voimaannuttamisesta. Ohjattu, tavoitteellinen vuorovaikutus voi olla osa ryhmän toimintaa ja oppimista.

Kyselyssä yhteisön rakentamisen mekanismit näkyvät selkeimmin lähiötaiteessa ja paikkasidonnaisissa yhteisötaiteen projekteissa.  Nykykielellä ilmaistuna kyse on jälleen osallisuuden, aktiivisen kansalaisen, viihtyvyyden, turvallisuuden ja hyvinvoinnin tavoitteista.

Yhteisöllisen, osallistavan taiteen ympäristö on usein avoin, julkinen paikka ja tila, ei kiinteämpi ja rajatumpi yhteisö. Yhteistä tilaa rakennetaan vuorovaikutuksella ja kokemuksellisuudella. Maaretta Jaukkuri näkee yhteisen tilan (common space) käsitteen yksityisen ja julkisen tilan väliin sijoittuvana vuorovaikutuksen (henkisenä) tilana.[14] Yhteisen kuvitteluun ja luomiseen liittyy tänä päivänä myös laajempi taloudellinen ja poliittinen ulottuvuus commons, yhteiset hyödykkeet, merenrannat, luonnonvarat, ilma, vedet… Tästä alkaa myös kamppailu, haaveilu ja utopioiden etsiminen.[15]

Yhteisöllisyyden, osallistamis- ja aktivointitavoitteiden räjähdysmäisen kasvun takaa löytyy hallinnollinen ja normatiivis-poliittinen ulottuvuus yhteisöllisyyden tuottamisen tapana: yhteisöt nähdään ratkaisuna hyvinvointivaltion kriiseihin. Taustalla on kysymys taloudellisesta, poliittisesta ja ideologisesta vallasta, joka postmodernissa muodossaan piiloutuu kasvottomuuteen ja hallinnollisiin rakenteisiin. Kasvava köyhyys ja epätasa-arvo jäävät aktivointi-diskurssien varjoon. Ideologista puhetta sävyttää huoli hyvinvointivaltion passivoivasta vaikutuksesta, aikamme kulttuurin yltiöyksilöllisyydestä ja piittaamattomuudesta.[16]

Suomalaista hyvinvointivaltiota on uudistettu uusliberalistisen ideologian mukaisesti 1990-luvulta alkaen.  ”Kolmannen tien” ohjelmassa valtion, markkinoiden ja kansalaisten rooleja pyritään yhdistämään, mikä on merkinnyt kolmannen sektorin roolin kasvua sekä tietoista yhteisöllisyyden rakentamista erilaisilla hallinnollisilla projekteilla.[17] Malli näkyy selkeästi EU-ohjelmien aktivointi ja inkluusio-tavoitteissa, joilla pyritään löytämään vastauksia työttömyyteen, köyhyyteen ja marginaalisuuteen.Taiteen roolin korostaminen hyvinvointiajattelussa istuu tähän hallintomalliin. Peruskäsitteitä ovat osallistaminen ja valtaistaminen, jotka ovat tuttuja myös yhteisötaidepuhunnassa.

Yhteisö-käsite on usein liian vaativa tai ahdas määrite käsittelemälleni taiteen alueelle. Taiteilijoiden toiminta viittaa usein yhdessä tekemiseen, joka ei tapahdu yhteisössä tai tuota yhteisöä. Joskus kyseessä on yhteisöä laajemman ajattelun ja vuorovaikutuksen, yhteisen tilan (common space) luominen. Osallistava taidetoiminta luo usein tuota julkista tai yhteistä tilaa: osallistamisen voi tulkita taiteilijan tarjoamana mahdollisuutena osallistumiselle. Yhteinen tila viittaa politiikan teoriaan, jolloin voimme puhua myös yhteisen tiedostamisen prosesseista.[18] Nähdäkseni osa yhteisötaiteesta sopii paremmin tähän ilmiöön – ei varsinaisesti kapeampaan ja vaativampaan yhteisö-ajatteluun. Yhteisössä tapahtuva taidetoiminta voi myös sitoutua laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin, yhteisen tilan luomiseen ryhmän tai yhteisön omasta näkökulmasta.

Yhteisön kanssa työskentelevän taiteilijan tavoitteena voi olla yhteisyyden tunteen luominen, mutta myös yhteisöllisen identiteetin kyseenalaistaminen, toiseuden olemuksen purkaminen. Yhteisöllisyyden tunteen pimeä puoli voi merkitä jakoa meihin ja muihin, toisiin. Leimaaminen ja stereotyyppiset käsitykset tuntemattomasta ja vieraasta aiheuttavat helposti erilaisuuden olemuksellistamista. Kun yhteisötaidetoiminta kohdistuu ”syrjäytyneisiin”, työttömiin nuoriin, monikulttuurisiin ryhmiin, vanhuksiin, vammaisiin jne., vaarana on olemuksellistamisen lisäksi holhoaminen. Yhteisötaideprojektien hallinnallisuuden ja byrokratisoitumisen kasvaminen voivat lisätä mahdollisuuksia, että ihmiset nähdään lähinnä toiminnan kohteina.[19]

Yksilöllisen identiteetin tukeminen ja leimauttavasta ryhmäidentiteetistä irrottautuminen voi olla myös yhteisötaiteen toimijan missio. Voimauttamisen eetos näkyy useiden kyselyyn vastanneiden taiteilijoiden puhunnassa. Tällöin toiminta keskittyy enemmän yksilön ohjaamiseen esimerkiksi taideopetuksessa ja terapeuttisessa työskentelyssä.  Filosofi Jukka Hankamäki näkee yhtenäisen ja kiinteän (ei hajautetun) yksilöllisen identiteetin sisältävän parhaat ainekset myös erilaisuuden hyväksymiseen. ”Ihmisten epävarmuus omasta minuudestaan voi altistaa auktoriteeteille altistumiseen”, toteaa Hankamäki kommenttina rasismille ja maahanmuuttajiin kohdistuvalle vihamielisyydelle.[20]

Voimauttamista ja voimautumista voi katsoa monesta eri näkökulmista. Yksilöllinen voimauttaminen on ristiriitaista, kun yhteiskunnalliset sidokset purkautuvat ympäriltä, eikä kilpailu- ja suoritushenkinen ilmapiiri tue voimautumista, päinvastoin. Yhteisöllinen taidetoiminta ei sulje pois yksilöllisyyttä; päinvastoin se voi tuoda esiin yksilön, persoonan, joka syntyy Buberin mukaan dialogissa ja vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Voimautuminen voi tapahtua myös yhteisöllisesti; yhteiskunnallisena aktivoitumisena, vastuuna ja huolehtimisena, hyväntekeväisyytenä.

Yhteisötaiteen käsitteet

Yhteisötaiteen käsitteet ovat tulleet Suomeen lähinnä Yhdysvalloista. Lainakäsitteet sopivat uuteen ympäristöön usein vaikeasti ja taiteilijat joutuvat kamppailemaan niiden kanssa. Suzanne Lacyn esille tuoma New Genre Public Art (uusi julkinen taide) ei ole vakiintunut suomalaiseen ympäristöön ja käsitteistöön. Public viittaa Yhdysvalloissa enemmän poliittiseen toimintaan,[21]  Suomessa julkinen viittaa julkiseen sektoriin ja yleiseen. Toinen yleistynyt käsite on osallistava taide (participatory art), joka on myös ongelmallinen. “Osallistavassa taiteessa on  vallankäyttöön vivahtava piirre, mutta siinä taiteilija mahdollistaa osallistumisen. Termi on myös silloin sopiva, kun yhteisö ei ole tarkasti rajattavissa.” (K10). Kuvaus on hyvä, mutta arkikäyttöön kovin monisanainen. Sosiaalisesti sitoutunut taide (socially engaged art) viittaa sitoutumiseen ja sosiaaliseen ryhmään – ei nähdäkseni niinkään yhteisökeskeiseen tai yhteisöä tuottavaan ajatteluun. Dialoginen taide (dialogical art) ja vuorovaikutuksellinen taide (relational art) nostavat  keskiöön dialogin, vuorovaikutuksen ja niihin kuuluvan prosessin. Tulkitsen “diskursiivisen häirinnän” (K15) viittaavan yhteiskunnan instituutioiden hegemonisten valtarakenteiden ja käytäntöjen kyseenalaistamiseen.

Suurin osa kyselyyni osallistuneista taiteilijoista on omaksunut käsitteet, jotka kertovat taidemaailman kansainvälisyydestä. Muita kyselyssä esille tulleita määritteitä olivat ihmissuhdetaide, taide joka toteutuu ihmisten parissa, prosessitaide, performanssi  ja rehellinen taide. Prosessitaide ja ihmissuhdetaide nostavat keskiöön yhteisölliseen taidetoimintaan liittyvän prosessin. Yhteisöllisyydestä voi tulla taiteen eettinen tai moraalinen ideaali, johon viittaa myös näkemys rehellisestä taiteesta.

Vieraskieliset käsitteet voivat jäädä hämäriksi ja moniselitteisiksi, vaikka ne osoittavatkin diskurssin hallintaa rahoittajan ja taidekentän suuntaan. Yhteisötaide ja yhteisöllinen taide viittaavat lämpimään ja gramscilaisittain tarkasteltuna suostuttelevaan termiin. Ne ovat helppokäyttöisempiä ja tulleet jo tutuiksi laajalle yleisölle.

Yhteisö on taiteilijalle usein hankala termi. Taiteilija ei toimi useinkaan valmiiden yhteisöjen kanssa tai näe tehtävänsä olevan varsinaisesti ”yhteisöllistämisessä”.  Yhteisö ei ole homogeeninen massa, vaan koostuu yksilöistä. Osallistaminen, aktivointi, vuorovaikutus ja dialogi näyttävätkin yleisemmiltä käsitteiltä vuonna 2013 sekä hallinnollisissa että taidemaailman diskursseissa. Onko aika jo ajanut yhteisö-käsitteen ohi? ”Mielestäni yhteisötaide etsii myös muiden taiteen tekemisen muotojen tavoin jatkuvasti rajojaan ja pyrkii määrittelemään itseään uudestaan.” (K13)

Yhteisön taide?

Vuorovaikutus, prosessinomaisuus ja sitoutuneisuus ovat yleisesti tunnustettuja ja keskeisiä yhteisötaiteen kriteereitä. Samalla ne edustavat tiukempaa tulkintaa yhteisötaiteesta. Vuorovaikutuksessa ja dialogissa tärkeää on kuuntelemisen taito. Pitempiaikainen sitoutuminen tuo mukanaan yhteisöllisen toimintaan kuuluvan prosessin. Se, miten avoin tai ennalta määritelty lopputulos on, kertoo luovuuden ja hallinnan luomista jännitteistä.

Ritva Harlen lähiöprojekteissa ihmisten osallisuudelle on löytynyt paikka luontevasti: ihmisten erilaiset taidot ja osaaminen ovat olennainen osa projektin toteutumista. Ihmisen arvostus ja voimautuminen nousevat itse toiminnasta. Sitoutumisen prosessi voi olla pitkäaikainen. Lea Kantonen jakaa kalifornialaisen, yhteisötaiteen teoriaa ja kritiikkiä kehittäneen taiteilijan Suzanne Lacyn huomion taiteilijan roolien jatkumon tarkkailijana, toimittajana, tulkitsijana ja aktivistina.[22] Myös Harle sanoo parhaimpien yhteisötaideteostensa sisältävän kamppailun kysymyksiä.

Yhteisölähtöisyys on vaativa haaste: yhteisö ei tule hakemaan taiteilijaa töihin. Pitkäaikainen sitoutuminen voi olla toimijoiden kannalta ideaalista, käytännössä se ei useinkaan ole mahdollista. Miten taiteilija voi toteuttaa hankettaan yhteisölähtöisesti? Esimerkkinä tuon esiin taiteilija Minna Bengs-Shresthan toiminnan Länsi-Saharan pakolaisleirillä, missä hän keräsi ja tallensi paikallista suullista kertomusperinnettä. Tarinat esitettiin varjoteatterina, nukkeja oli valmistettu myös taiteilijan omassa tuttavapiirissä Seinäjoella. Taustalla oli kontakti sikäläisen taidefestivaalin kuraattoriin ja tietoa pakolaisleirin oloista, paikallisesta kulttuurista ja leirin tarpeista. Suullisen tarinaperinteen tallentamista voi verrata Lönnrotin runojen tallentamiseen ja suomalaisen kansallisen identiteetin rakentamiseen. Minna Bengs-Shrestha kertookin pitävänsä tärkeänä taiteen hyödyllisyyttä. Hänen näkemyksenä mukaan “kauniilla on myös merkitys hyvä”. Taide on aina sidoksissa sosiaaliseen ja historialliseen kontekstiinsa.

Kansainvälisenä ilmiönä yhteisötaide ei ole 90-luvun jälkeen ollut erityisesti sidoksissa mihinkään poliittiseen suuntaan tai ideologiaan. Yhdistävä tekijä on eettisyyden eetos.[23] Taiteilija on sidoksissa paitsi taiteen maailmaan myös laajempaan yhteiskunnalliseen diskurssiin. Mielenkiintoista onkin nähdä, korvaako osallistava taide vähitellen yhteisötaiteen.  Jälkimmäisen perusretoriikkaan kuuluu hankalampi yhteisölähtöisyys: yhteisöä on vaikea hallita.

Hahmotan yhteisötaiteilijoiden ideaalit kysymyksillä taiteilijoiden henkilökohtaisista ja yleisistä tavoitteista sekä laajempana kysymyksenä yhteisötaiteen tehtävistä yhteiskunnassa. Vastaajien ideaalit tulevat toiminnan eri perspektiiveistä. Itseilmaisun tukeminen liittyy opetukseen, voimaantuminen on taideterapeuttisen toiminnan ideaali. Taiteilijoiden kollektiivinen työskentely rohkaisee ja luo uusia näkökulmia. Yksityiset ja yleiset tavoitteet ovat yhteneväisiä, joten olen yhdistänyt ne ja luokitellut viiteen eri ryhmään. Taiteilijalla saattoi olla tavoitteita useastakin ryhmästä. Järjestys kertoo karkeasti tavoitteiden yleisyydestä.

Yhteisötaiteen ideaalit:

1. vuorovaikutuksen edistäminen, yhdessä tekeminen ja oppiminen
2. kokemuksellisuus, havahduttaminen
3. ihmisten sosiaaliseen ja fyysiseen ympäristöön sekä yhteiskunnan  rakenteisiin   vaikuttaminen
4. taiteen saavutettavuus
5. taidemaailman ja instituutioiden kritiikki

Keskityn tarkastelemaan yleisintä yhteistä tavoitetta, vuorovaikutusta yhteisötaiteessa. Miten vuorovaikutus tulee esiin taiteilijoiden puhunnassa ja miten se peilaa teoreettisia ja filosofisia ajatusmalleja? Neljä muuta tavoitetta tulevat esiin välillisesti ja palaan niihin myöhemmissä artikkeleissani.

Yhteisötaiteessa on monia vuorovaikutuksen kenttiä ja sen hallinnollisessa kielessä on arkipäiväistynyt sana toimijuus (human agency). Toimijuus viittaa yhteisölliseen toimintatapaan ja tällöin yksilöllinen tekijyys voi hämärtyä. Tilanteesta syntyy erilaisia odotusarvoja yhteisötaiteelle: kenen taidetta? Onko yhteisö taiteilijan aputyövoimaa tai työkalu? Onko yhteisötaide edes Taidetta?

Taiteen astuminen ulos ”valkoisesta kuutiosta” on merkinnyt taiteilijan työtehtävien moninaistumista. “Olen viime aikoina toiminut oikeastaan monessa kohtaa nykytaiteen kentän rajoilla, niinkin, etten koko ajan itsekään tiedä teenkö taidetta, jotain muuta vai monta asiaa yhtä aikaa.” (K12). Taiteilijan työtä uhkaa myös byrokratisoituminen.  “..ennakkotyöhön ja erilaisten hakemusten täyttelyyn menee vähintään tuplaten se aika kuin varsinaiseen työn tekemiseen. Byrokratia on niin jäyhää tässä maassa, että monet lannistuvat jo pelkästään sen kourissa ja ryhtyvät tekemään pöytälaatikkotaidetta itselleen.” (K14).

Kuvataiteilijan työskentely on ollut perinteisesti yksinäistä verrattuna esimerkiksi teatteri- ja musiikkimaailman ammatilliseen työnjakoon. Kuvataiteilijoiden yhteistyö ja yhteistyöryhmät murtavat perinteistä yksilö-taiteilija-mallia. Kyselyssä taiteilijoiden keskinäinen yhteistyö koettiin avartavaksi ja rohkaisevaksi. (K7). Taiteilijat osallistuvat myös moni- ja poikkitaiteellisiin tuotantoihin, joissa työnjako perustuu erilaiseen ammattitaitoon ja erikoistumiseen. Taiteilijalla voi olla myös laaja verkosto yhteistyökumppaneita yhteiskunnan eri sektoreilta. Mielenkiintoinen kysymys onkin, miten taiteilija määrittää (tai voi määrittää) oman tehtävänsä ja työalueensa. ”Menin yhteistyötahojeni pariin taiteilijana, en sosiaalityöntekijänä.” (K9). Vastaus herättää mielenkiinnon, millaista on (tai voisi olla) vuorovaikutus ja dialogi moniammatillisissa työryhmissä?

Selkeä fordistinen työnjako korosti asiantuntijuutta ja ammatillista osaamista, mikä loi myös asiantuntijavaltaa. Aikamme monimutkaistunut ja -ulotteinen maailma asettaa uudenlaisia vaatimuksia asiantuntijuudelle. Perhetyön ja voimauttavan videon yhdistämistä tutkinut Päivi Lehtonen näkee, että yksiäänisyys ja saumaton tieto ovat korvautumassa moniäänisyydellä ja dialogilla. Asiantuntijuus määritellään vuorovaikutteisuutena, verkostoina, tiedon tuottamisena ja luovuutena.[24]

Taidekriitikko Claire Bishop näkee, että taiteen laajentuminen sosiaalityön ja politiikan kentille merkitsee ongelmia itse taiteelle. Bishop kritisoi malleja, joissa prosessi nostetaan etusijalle ja unohdetaan taide ja taiteen toissijainen yleisö – se, joka ei ollut paikalla.[25] Myös Mika Hannula viittaa paikkasidonnaisen taiteen tuomiin haasteisiin kommunikaatioprosessissa, jossa monenkaltaiset toimijat tuovat odotuksensa ja vaatimuksensa: taide menettää ilmaisuvoimaansa.[26]

Kohtaamisesta ja kohtaamattomuudesta

Samalla kun taide on irtaantunut arjesta, se on eristäytynyt estetiikasta laajassa merkityksessä. Teemu Mäki näkee arjen estetiikan synonyymina eskapismille, joka

”auttaa ihmistä näkemään tavallisuuden kunnollisuutena, yhteiskuntakelpoisuutena ja se auttaa häntä hakemaan yhteisesti tunnistetulla tavallisuudella muiden ihmisten seuraa, tukea ja hyväksyntää.”[27] Yhteisötaiteen näkökulmasta katsoen Mäen ajatukset näyttävät yksisuuntaisilta.

Estetiikka on Immanuel Kantista (1724–1804) lähtien ollut lähinnä taidefilosofiaa, mutta sanaa käytetään epämääräisesti. Esteettinen samaistetaan arkikielessä kauniiseen ja pinnalliseen. Ossi Naukkarinen näkee estetisoitumisen liittyvän imagopolitiikkaan, visuaalisen kulttuurin kasvuun, elämysorientoitumiseen sekä aistimellisuuden ja ruumiillisuuden korostumiseen. Nämä piirteet tulevat esille mediassa, kulutuksessa ja markkinataloudessa.[28] Estetiikka asettuu toisin yhteisötaiteessa, se sulautuu Toisen kohtaamiseen, poliittiseen ja filosofiseen ajatteluun ja toimintaan.

Vuorovaikutus ja kohtaaminen ovat yhteisötaiteen keskeisiä ideaaleja. Jaettu asiantuntemus voi olla tasa-arvoista tekijöiden vuorovaikutusta. Liitänkin vuorovaikutuksen enemmän puheen ja keskustelun piiriin. Kohtaamisella viittaan esteettiseen kokemukseen ja suhteeseen.

Voimakasta taustatukea yhteisötaide on saanut fenomenologisesta ja kantilaisesta avoimen kohtaamisen ajatuksesta sekä dialogisesta filosofiasta.  Luonnon ympäristön estetiikasta kirjoittava Emily Brady näkee, että taidekontekstissa estetiikan arvot ovat kiinteämmät, “vakuumipakatut”, arjen estetiikka on avointa. Bradyn tulkinnan mukaan Kantin teoriassa on kyse maailman kohtaamisesta: “avaamme itsemme kohteelle ja sallimme sen ottaa meidät valtaansa”.Ympäristön kokemisessa aistit, tunne ja mielikuvitus luovat yhdessä erityisen esteettisen kokemuksen. Keskeinen käsite on pyyteettömyys, joka on kontemplatiivista toimintaa: ensisijainen huomio annetaan kohteelle. Kokemus mahdollistaa myös luopumisen kartesiolaisesta ihmiskeskeisestä ajattelusta.[29]

Esteettinen kokemus on noussut tärkeään asemaan ympäristöestetiikassa. Se on osa luonnosta, ympäristöstä ja arvoista käytävää keskustelua.  Emily Bradyn tavoin Grant K. Kester luo perustaa dialogisen taiteen teorialle Kantin ajatuksista. Siinä, miten kohtaamme ympäristön, luonnon ja ihmisen on yhtäläisyyksiä. Kester tuo esiin myös Kantin moraalisen imperatiivin ja common sense -käsitteen – yhteisen-ideaalin. Esteettinen kohtaaminen mahdollistaa Kesterin tulkinnan mukaan kommunikoinnin ja asioiden tarkastelun laajemmasta näkökulmasta, ei vain omista eduista käsin. Tietoisuus universaalisuudesta viittaa mahdollisuuteen ideaalin toteutumiseen tulevaisuudessa, jolloin olemme avoimia radikaalille toiseudelle.[30]

Esteettisyyteen kutoutuu taiteilijapuheissa usein eettisyys. Bishop varoittaa kuitenkin moraalin, moralismin ja etiikan sotkemisesta. Hän varoittaa sovittelevaan ja sovinnaiseen prosessiin antautumisesta, missä ristiriidat, pelot, turhautuminen ja negatiiviset tunteet on suljettu pois prosessista. Ristiriidat ja ongelmat voivat olla olennaisia taiteilijan työlle. Eettisyys voi olla pinnallista moralismia ja huolehtivaisuutta, joka jo etukäteen sulkee pois sosiaalisen todellisuuden käsittelyn.[31] Kyselyni taiteilijat tunnistavat ristiriidat yhteisöllisessä työssä: yllätyksellisyys, valtataistelut ja väärinymmärrykset kuuluvat arkeen ja toiminnan prosessiin.  Bishopin kritiikki on kuitenkin vakavampaa.

Dialogisen filosofian keskeisiä käsitteitä ovat keskustelu, toiseus ja kohtaaminen.  Dialoginen filosofia painottaa erityisesti yleiseen hyvään pyrkivää eettisyyttä, keskusteluun tulee liittyä pyrkimys toisen parhaaseen. Levinasille etiikka oli ensimmäinen filosofia. Buberin Sinä-Minä -suhde edustaa autenttista kohtaamista, kun taas Minä-Se -suhde on mekaaninen ja olemuksellistava. Toinen on eettisen asenteen mukaan ensimmäinen siksi, että ihminen voi löytää oman eettisyytensä vain suhteessa toiseen ihmiseen. Ihminen voi olla itselleen myös tuntematon toinen. Uutta ja oppimisen arvoista itsestä voi löytää uutta vain, jos opettajana toimii itselle erillinen, vieras, toinen. Kun kohtaaminen laajenee kolmanniuteen, ei ole enää kysymys lähimmäisestä, vaan myös etäisestä.[32]

Yhteiskunnallisten diskurssien ristiriitaa ja dialogisen suhteen puuttumista Hankakoski kuvaa puhumalla “elämismaailman kolonisaatiosta”, missä “sosiaaliteknokraattinen kieli ja ajattelu pyrkivät hyökkäämään ihmisten arkipäiväiseen elämään ja kaappaamaan persoonallisesti merkitykselliset asiat yksiulotteisen hallintokielen valtaan”.[33]

Toiminta erilaisessa kulttuuriympäristössä tuo selkeimmin esille kysymyksiä taiteilijan ja taiteen paikoista:“Minua on kiinnostanut toiseus ja olen ihmetellyt miten tehdään teoksia toiseuden kanssa ilman, että tulee olleeksi kulttuuri-imperialisti”. (K12) Erilaisuus nähdään usein toiseutena: toisia ovat vammaiset, maahanmuuttajat, vanhukset, mielenterveysongelmaiset jne. Ajattelu voi Hankamäen mukaan viitata tällöin jonkun ryhmän olemuksellistamiseen (Vanhuksetkin iloitsevat taiteesta!). Kohtaaminen luo tällöin häilyvää ja epämääräistä suvaitsevaisuutta, joka on altista muuttuvalle mielipideilmastolle. Yhteisötaidetoiminnan kohderyhmiä ja edunsaajia ovat usein maahanmuuttajat, syrjäytyneet /syrjäytymisvaarassa olevat/ katvenuoret jne. Tällöin kohtaaminen voi perustua mekaaniselle Minä-Se -suhteelle, jossa toinen on objekti.

Levinasin ajatukset näyttävät olevan monen nykytaiteilijan, myös yhteisötaiteilijan työskentelyn taustalla, tiedostetusti tai tiedostamattomasti. Hänen mukaansa ihminen on transsendentaalinen, tavoittamaton olento, johon yhteys tapahtuu satunnaisina kohtaamisina. Toisen ihmisen kohtaaminen on kasvojen kohtaamista, yllätyksen ja hätkäytyksen mahdollisuus. Levinasin filosofiassa korostuu osapuolten sijasta suhteessa oleminen ja ihmisen vastuullisuus toista kohtaan. Etiikan perusta ei ole ilmaistavissa sanotun tai puhutun kielen piirissä. Siitä mihin kielen rajat päättyvät, alkaa etiikka. Etiikka on pikemminkin asenteellinen kuin älyllinen tai tiedollinen asia. [34]

Keskeistä on kohtaaminen. Taide muodostuu kokonaistilanteesta, kaikesta mitä tuossa tilanteessa tapahtuu.” K22 -  ”Yhteisötaide koskettaa läheltä sen tekemiseen osallistuvia ihmisiä. He panevat likoon tunteitaan, kokemuksiaan, itsensä. Ja heidän itseymmärryksensä toivon mukaan lisääntyy projektin kulkiessa. (K12)

Dialogisessa filosofiassa kohtaaminen toteutuu Minän ja Sinän välillä. Kohtaaminen voi olla vavahduttavaa – ilman sanoja ja keskusteluita. Kohtaaminen voi purkaa toiseutta, toisen näkemistä kohteena, joka on ominaista Minä-Se -suhteelle.

Taiteilijapuheet ovat osa taidemaailman diskurssikamppailua. Kun yhteisöllinen taidetoiminta avautuu laajemmalle kulttuurin kentälle, sen arvottaminen on vaikeaa. Taidemaailman ja -instituutioiden asettamat kriteerit (mm. mielikuvan omaperäisyys ja aitous) ja diskurssivalta eivät sovi ongelmattomasti yhteisötaiteen maailmaan. “Taidemaailman vinkkelistä yhteisötaide ei ole lainkaan seksikästä, varsinkaan silloin jos yhteisötaidetoimintaa ei tee jo entuudestaan taidemaailmassa kelpuutettu taiteilija”. (K6). Tärkeää onkin erilaisten tavoitteiden ja “piilo-opsien” (piilo-opetus-suunnitelmien – Ritva Harlen ilmaus) pohtiminen ja tiedostaminen. Yhteisötaidetta tulee mielestäni arvioida laajassa kulttuurin ja yhteiskunnallisen ajattelun kentässä. Kulttuuri ei ole vain taiteen ja taiteilijoiden valtakunta.

Yhteisötaiteella on erilaisia kohderyhmiä, tavoitteita, prosesseja – kukin projekti on ainutlaatuinen. Tiivistän vuorovaikutukseen ja kohtaamiseen liittyviä jännitteitä seuraavilla havainnoilla:

1.  Ulkopuolisen maailman läsnäolo ja ristiriidattomuus. Yhteisölliseen taidetoimintaan liittyy eritasoisia ja erilaisia oppimisen kokemuksia. Kokemuksellinen oppiminen on aikuiskasvatuksen ja taidekasvatuksen piirissä tunnettu menetelmä. Marjo Räsäsen kehittämässä kokemuksellisessa taideoppimisessa kokemus, reflektointi, käsitteellistäminen ja tuottava toiminta liittyvät jakamisen ja keskustelun kautta tapahtuvaan oppimisprosessiin.  Reijo Miettisen kysymys heittää epäilyksen varjon tähän (kolbilaiseen) kokemuksellisen oppimisen ideaaliin. Miten tuo prosessi ottaa huomioon ulkopuolisen maailman? Jääkö kohtaaminen yksilölliseksi ja vain välittömäksi kokemukseksi? Miettinen näkee myös ongelmana humanistisiin ja antropologisiin arvoihin sidotun oppimisen mallin. Kohtaaminen tapahtuu tässä ja nyt – ulkopuolinen maailma suljetaan ulos. Kokemuksen jakaminen voi olla Miettisen mukaan olla ihmissuhteiden ja organisaatioiden managerointia.[35] Tähän ongelmaan viittaa myös Bishop.

2.  Prosessit ja hallinnollinen valta. Yhteisötaiteen, kuten yleensä taiteen olemukseen, kuuluu vähintäänkin toiminnan sisäistä vapautta. Kohtaamisen ongelmia syntyy, kun kohtaamisessa ei olekaan ideaalin mukaista aikaa ja mahdollisuutta prosessille. Avoimuus (ja moni muukin asia) on vaarassa, kun kohtaamisen tavoitteet, toimijat ja kohderyhmät, osallistujamäärät ryhmittäin, aikataulut ja prosessit, on asetettu etukäteen jopa viideksi vuodeksi. Hallinnollista ohjausta säädellään lisäksi projektien pilotti- ja konsepti-ajattelulla, siirrettävyydellä, painopisteillä jne. Projektit ja hankkeet käyvät kovaa kilpailua rahoituksesta: tällöin on hallittava myös rahoittajan diskurssit ja kieli.

3.  Se on vain taidetta?  Kate Crehanin mukaan Bourriaud´n vuorovaikutuksellisen estetiikan paradigman ongelma on, että se saattaa jatkaa taidemaailman diskurssien ongelmaa. Vuorovaikutuksellinen, osallistava taide pysyy taiteen kentässä. Pitää tietää, mikä on taidetta, olla lukutaitoinen.[36] Bourriaud´n kriitikot näkevät vuorovaikutuksellisessa taiteessa muitakin ongelmia. Osallistuja ei voi kyseenalaistaa tai kritisoida taiteen ideaa.[37] Jotkut kyselyyni vastanneista taiteilijoista toivat esiin tämän ongelman: yleisö on alisteinen taiteilijan intentioille. Elämys ja kokemus jää avoimeksi – ei hallittavaksi – ristiriidattomaksi ?

4.  Taiteilijan ja yhteisön / yleisön suhde yhteisöllisessä taidetoiminnassa. Yhteisöllinen työskentely on antoisaa, yllätyksellistä ja vaativaa: se vaatii taiteilijalta monenlaisia taitoja. Ritva Harle toteaakin: “Taiteilijan tärkein työväline on maailmankatsomus.”

Kohtalon radikaali sidos

Yksilön ja yhteisön tai yhteiskunnan suhteen pohtiminen on mielestäni erityisen tärkeää yhteisötaiteessa. Jargonit ja hyväntahtoinen retoriikka voivat peittää enemmän kuin paljastaa. Filosofi Slavoj Zizek tuo esiin yhden sovellutuksen dialogisen filosofian Minä – Sinä- suhteesta.  Aikamme ilmiöitä tarkasteleva filosofi tuo esiin jakamisen kokemuksen yhteyden narsismiin, joka liittyy ryhmään sulautumiseen. Samalla se sulkee pois todellisen subjektien välisen kanssakäymisen.  Metaforana ilmiölle Zizek tuo esiin Time-lehden vuonna 2006 valitseman “Vuoden henkilön”, “sinän”. “Sinä” on  jokainen, joka käyttää nettiä ja luo siihen uusia sisältöjä. Lehden kansikuvan valkoisesta näppäimistöstä heijastui peili, josta lukijat näkivät itsensä. Lehden toimittajat perustelivat valintaansa viittaamalla nykyisin tapahtumassa olevaan siirtymään instituutioista yksilöihin. Zizek näkee kysymyksen olevan ideologisesta valinnasta. Häiritsevät jännitteet ja ristiriidat voidaan peittää. Kyberdemokratia ei tarvitse kohtaamisia.[38]

Ajattelu on ankaraa työtä. Yhteisötaide elää luovuuden ja hallinnan jännitteiden välimaastossa ja vapauden ideaali hiertää taiteilijan kengässä: “Taide on vapaata, sille ei voi asettaa ulkopuolelta tulevia tehtäviä. Jos siinä sivussa syntyy jotain muuta hyvää, niin se on extra-bonus, mutta lähtökohta se ei voi olla.” (K17).

Keskustelu jatkuu – yhteenvetona tuon esiin Jakke Holvaksen talouden metafysiikkaa käsittelevästä tutkimuksesta löytämäni, alun perin yhteiskuntakriitikko Jean Baudrillard´n ajatuksen “kohtalosta radikaalina sidoksena”: “Mikäli oleminen on vapaata, olemme kapitalismissa. Mutta mikäli olemme ja elämme sidoksissa, emme elä kapitalismissa. Kapitalismi on järjestelmä, joka pysyy hengissä vain jos se onnistuu katkomaan sidokset”.[39]

Yhteisötaiteen perspektiivistä “vaihtoehtoisen ajattelun” rinnalle avautuu käsitys “kohtalon radikaalista sidoksesta”: “Tärkeintä on se, että se mitä teen on itseä todella koskettavasta lähtökohdasta”. (K11). Tulkitsen taiteilijaa omavaltaisesti ja sijoitan ajatuksen “kohtalon radikaaliin sidokseen”.

 

Pirjo Roponen-Lunnas on toiminut historian ja kuvataiteen opettajana peruskoulussa ja vapaan sivistystyön parissa lähes 30 vuoden ajan. Lisäksi hän on työskennellyt yhteisötaiteen parissa Kulttuurivoimala – Culture Power Station -yhdistyksessä vuodesta 2000 alkaen, jossa hän on keskittynyt Oulussa, Meri-Toppilan lähiössä olevan ”Kulttuurisiilon” kehittämiseen yhteisöllisen kulttuuri- ja taidetoiminnan avulla. Roponen-Lunnas valmistelee väitöskirjaa ‘Yhteisötaiteen horisontit’ Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa.

 

1. Byschewski, Janusz 2007. The Art of Encounter. Luento Biennale Perämeri-seminaarissa 16.2.2007, Kulttuurikeskus Kemi. Järj. Kulttuurivoimala – Culture Power Station ry.

2. Arendt, Hannah 2007 (2002). Vita Activa. Ihmisenä olemisen ehdot. Alkuteoksella   The Human Condition (1958), useita kääntäjiä, toimitus ja käännöstyön ohjaus Riitta Oittinen. Tampere: Vastapaino, 13.

3. Hannula, Mika 2004. Nykytaiteen harharetket. Kommunikaatioprosessi valkoisen kuution ulkopuolella. Helsinki: Kuvataideakatemia, 99–114.

4. Berger, Peter L. & Luckmann, Thomas 1998 (1994). Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Tiedonsosiologinen tutkielma. Alkuteos The Social Construction  of Reality (1966).Toimittanut ja suomentanut Vesa Raiskila. Helsinki: Like, 51.

5. Kester, Grant H. 2004, Conversation pieces, Community + Communication in Modern Art. Berkeley: University of California Press, 17–49.

6. Hannula 2004, 9–14, 21.

7. Bourriaud, Nicolas 2010. Relational Aesthetics (1998). Alkuperäisteos Esthétique relationnelle, 9, 15.

8. Wildemeersch, Danny 2013, May. Blurring the Boundaries. Educational   challenges working in marginal areas with marginal groups. Presentation in seminar ”Active Citizenship and Social Housing”. Udine (Italy): Udine University /Grundtvig-program.

9. Bourriaud 2010, 27–29.

10. Hobsbawm, Eric 1999. Äärimmäisyyksien aika.  Tampere: Vastapaino, 536.

11. Palonen, Emilia 2008. Ernesto Laclau & Chantal Mouffe. Diskurssiteoriaa ja radikaalia demokratiaa. Teoksessa Politiikan nykyteoreetikoita. Toim. Kia Lindroos & Suvi Roininen. Tampere: Gaudeamus, 215–218.

12. Saastamoinen, Mikko 2009,  Aikalaiskeskusteluja yhteisöllisyydestä. Teoksessa Yhteisöllisyys liikkeessä. Toim. Karin Filander & Marjatta Vanhalakka-Ruoho.   Aikuiskasvatuksen 48. Vuosikirja, Kansanvalistusseura ja Aikuiskasvatuksen  Tutkimusseura. Jyväskylä: Gummeruksen Kirjapaino Oy, 48–64.

13. Palonen  2008, 213–215.

14. Hannula 2004, 163–166.

15. Wildemeersch 2013; Postkolonialistisen kasvatustieteen teoriat sisältävät  runsaasti yhteisiä lähtökohtia yhteisötaiteen teorioiden kanssa, esim. kolonialististen rakenteiden purkaminen, ”Learning from below” – oppiminen. Ks. Andreotti, Vanessa 2011. Actionable Postcolonial Theory in Education. Postcolonial Studies in Education. Great Britain: Palgrave Macmillan.

16. Wildemeersch 2013; Saastamoinen (2009) 46–52.

17. Mokka, Roope & Neuvonen, Aleksi 2006. Yksilön ääni. Hyvinvointivaltio yhteisöjen ajalla. Sitran raportteja 69. Helsinki: Edita.

18. Palonen 2008, 213–215.

19. Hankamäki, Jukka 2008 (2003). Dialoginen filosofia – Teoria, metodi ja politiikka. Helsinki: Yliopistopaino; Kester 2004, 163.

20. Hankamäki 2008, 283.

21. Renvall, Mika 2006. Suomentajan alkusanat teoksessa Dewey, John, Julkinen  toiminta ja sen ongelmat. Tampere: Vastapaino, 7–8.

22. Kantonen, Lea 2005. Teltta. Kohtaamisia nuorten taidetyöpajoissa. Helsinki: Like, 47.

23. Crehan, Kate 2011. Community Art. An Anthropological Perspective.        London:Berg, 80–83.

24. Lehtonen, Päivi 2008. Voimauttava video. Asiakaslähtöisyyden, myönteisyyden ja videokuvan muodostama työorientaatio perhetyön menetelmänä. Studies in Education, Psychology and social Research 343. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto,   28–37.

25. Bishop, Claire 2012. Artificial Hells. Participatory Art and the Politics of Spectatorship. Brooklyn: Verso, 18–23.

26. Hannula 2004, 173–179.

27. Mäki, Teemu 2009 (2005). Näkyvä pimeys. Esseitä taiteesta, filosofiasta ja politiikasta. Helsinki: Werner Söderströn Osakeyhtiö, 423.

28. Naukkarinen, Ossi 2005. Taiteistumisen muodot. Teoksessa Taiteistuminen. Toim. Levanto Yrjänä, Naukkarinen Ossi & Vihma Susann. Taideteollisen korkeakoulun julkaisu B 79: Helsinki, 14–19.

29. Brady, Emily 2003. Aesthetics of the Natural Environment. Edinburgh: University    Press, 7–11.

30. Kester 2004, 28–29, 34.

31. Bishop 2012, 26.

32. Hankamäki 2008, 37–39, 78, 128, 153.

33. Ibidem, 132.

34. Ibidem, 97–124, 283.

35. Miettinen, Reijo 2010. The Concept of Experiential Learning and John Dewey’s Theory of reflective Thought and Action.  International Journal of Lifelong Education. Publication details, including instructions for authors and subscription information: http://www.tandfonline.com/loi/tled20 Published online: 11 Nov 2010. (Haettu 7.9.2013).

36. Crehan 2011, 8.

37. On Nicolas Bourriaud´s Relational Aesthetics. Artintelligence 2009, March 23.    (Haettu 25.10.2012).

38. Zizek, Slavoj 2012. Väkivalta. Suom. Janne Porttikivi. Alkuteos Violence – Six Sideways Reflections (2008), 40–43.

39. Holvas, Jakke 2009. Talousmetafysiikan kritiikkiä. Episteme-sarja. Tutkijaliitto,Tampere: 227–241.