Yksilö, kertomus ja historia – 1800-luvun tutkimuksen verkoston 6. vuosikonferenssi, 30.-31.1.2014 Helsingissä

Monitieteinen ja -kielinen 1800-luvun tutkimuksen verkosto kokosi jälleen tammikuussa yhteen eri alojen tutkijoita, joiden intressit liittyvät 1800-lukuun tai sivuavat sitä. Tänä vuonna konferenssissa Helsingissä keskusteltiin yksilön roolista ja paikasta osana historian tutkimusta. Päivien aikana pohdittiin biografisen ja henkilöhistoriallisen tutkimuksen uusia suuntia monesta eri näkökulmasta. Mukana oli tutkijoita etenkin historian, kulttuurihistorian, kirjallisuustieteen ja taiteentutkimuksen aloilta.

Historiankirjoituksessa on viime vuosikymmeninä totuttu kuvaamaan tavallisia ihmisiä ja heidän elämäänsä esimerkkinä jostakin yleisemmästä; yksilö voi kertoa laajoista historiallisista aiheista.  Tässä biografia voi toimia metodina, jonka avulla tarkastella laajoja yhteiskunnallisia ilmiöitä ja prosesseja. Vastavuoroisuus on biografian tärkeä ydin, yksilö ja yhteisö (yhteiskunta) kommunikoivat yhdessä. Elämäkertojen painopiste onkin historian ja kulttuurihistorian tutkimuksessa tällä hetkellä elämän intiimeissä ja henkilökohtaisissa tapahtumissa, ei tutkittavan henkilön julkisessa vallassa tai elämässä.

”Muistamisen pakko ja unohduksen lohtu”

Tässä taidehistorioitsija Leena Valkeapään Emil Nervanderin (1840–1914) elämää käsittelevän esitelmän kauniissa ja runollisessa otsikossa  tiivistyy mielestäni paljon historian suuresta merkityksestä yksilölle. Kuten Valkeapää asian kiteyttää, muistaminen on pakko. Meille on tärkeää muistaa ja me haluamme, että muut muistavat meidät.

Muistot ihmisistä ja ihmisten muistot elävät yksilöissä, perheissä ja verkostoissa, niin kauan kuin heistä (niistä) puhutaan – tai kirjoitetaan osaksi historian tarinaa. David Berliner sanoo muistin käsitteen tulevan nykyään hyvin lähelle kulttuurin käsitettä. Kulttuurinen muisti on valikointia, päätöksiä siitä, mikä on tärkeää. Kaikkea ei voi pitää kulttuurisesti aktiivisena. Muistettavuudessa on tärkeää toistuvuus, sillä mikä tahansa menneisyyden representaatio ei ole kulttuurista muistamista.[1]

Filosofi Adriana Cavarero on todennut, että toisen elämäntarinan kerronta on hyvin inhimillistä toimintaa, koska me kaipaamme, että joku toinen kertoisi meistä. Näin me olemme olemassa eräänlaisen paljastamisen kautta.[2] Tarinallisuus ja ajalliset kerrostumat, niihin liittyvät tapahtumat ja niiden muistot luovat meissä ja jokapäiväisessä elämässämme uutta. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sekoittuvat meissä koko ajan. David Berliner sanoo, että muisti on menneisyyden jäljennös tässä hetkessä. Tämä menneisyyden kasauma toimii meissä, ja laittaa meidät toimimaan. Samalla Berliner on myös huolissaan muistamisen inflaatiosta. Hän siteeraa ranskalaista antropologia Joel Candauta, joka kuvaa, kuinka meidän suhteemme muistiin tai muistamiseen on pakkomielteinen. Kyvyttömyytemme käsitellä menetyksiä johtaa hänen mukaansa ongelmiin identiteettimme kanssa.[3]

Valkeapään tutkimuksen kohde kirjailija ja taidehistorioitsija Emil Nervander esitti eläessään yllättävän toiveen: hän halusi, että hänet unohdettaisiin. Hän meni toiveessaan jopa niin pitkälle, että määräsi tulevan hautansa Harjavallan hautausmaalla nimeämättömäksi. Elämänsä ja uransa Nervander kuitenkin omisti muiden muistamiselle ja muistiin merkitsemiselle. Asetelma herättää monia kysymyksiä: Eikö Nervanderin ääneen lausuttu unohtamisen halu johda hänen kohdallaan pikemminkin paremmin muistamiseen? Ja samaan aikaan, eikö muistaminen ole myös mitä suurimmassa määrin unohtamista? Kun jokin asia muistetaan ja merkitään muistiin, peittää se samalla alleen monia muita mahdollisuuksia ja tapahtumien kerrostumia. Huolimatta siitä, mitä Emil Nervander itse toivoi , ja osittain juuri siksi, hänet muistetaan edelleen. Leena Valkeapää on omistanut viime vuodet Emil Nervanderin muistamiselle kirjoittaen hänen elämäkertaansa, joka ilmestyy vuonna 2014 Taidehistorian seuran kustantamana.

Muistettu taiteilija

Taidehistorioitsija Hanne Selkokari käsitteli konferenssiesitelmässään elämäkerran roolia suomalaisen taidehistorian kirjoittamisen historiassa. Aiemmin biografialla oli vahva asema taidehistorian tutkimuksen kentässä. Suomen taiteen historiassa 1880-luvulta eteenpäin ryhdyttiin julkaisemaan lukuisia tutkimuksia ja elämäkertoja suomalaisista taiteilijoista. Nämä kirjoitukset olivat kansallisia projekteja ja rakennettuja mielikuvia suomalaisista taiteilijoista, esimerkkeinä vaikkapa elämäkerrat Johannes Takasesta (1849 – 1985) tai Werner Holmbergista (1830 – 1860). Myöhemmin 1900-luvulle tultaessa elämäkertojen asema ja tyyli jatkui 1800-luvun hengessä. Selkokarin tutkima taidehistorioitsija Aune Lindström (1901 – 1984) kirjoitti lukuisia elämäkertoja suomalaisista taiteilijoista, etenkin sotien välisenä aikana, perinteisiin nojaten. Vaikutteita tuli taidehistorian professoreilta  J. J. Tikkaselta (1857 – 1930) ja Onni Okkoselta (1886 – 1962).

Myöhemmin jälkistrukturalismin myötä tekijä autenttisen luovuuden lähteenä julistettiin vanhentuneeksi ja myös taiteilijaelämäkerroista tuli akateemisessa taidehistorian tutkimuksessa ongelmallisia. Kuitenkin samaa aikaan taidekirjoittamisessa (etenkin näyttelyjulkaisuissa) taide ja elämä-kirjoittaminen säilyi, ja on säilynyt tähän päivään saakka.

Selkokari toi konferenssiesitelmässään esiin orastavan suunnanmuutoksen taidehistorian ajankohtaisessa tutkimuksessa myönteisempään suuntaan suhteessa elämäkertatutkimukseen. Myös taidehistorioitsija Tutta Palin on pohtinut elämäkerrallisen tutkimuksen paikkaa taidehistorian kirjoittamisessa. Hän kysyy etenkin taidekirjoittamiseen ja näyttelyjulkaisuihin viitaten, onko elämäkerrallista tutkimusta koskaan edes laitettu syrjään taidehistoriallisessa tutkimuksessa?[4] Myös Selkokari nosti puheenvuorossaan esiin museot ja retrospektiiviset näyttelyt sekä niihin liittyvät katalogit, jotka ovat  osin jopa korvanneet perinteiset monografiset taiteilijaelämäkerrat. Erilaiset retrospektiivisellä otteella toteutetut näyttelyt ovat edelleen museoiden suosituimpia näyttelyitä. Niihin liittyvät (välttämättömät) näyttelykirjat pitävät lähes aina sisällään kronologisen kertomuksen taiteilijan elämän ja teosten välisestä yhteenliittymästä. Näyttelyt taas vahvistavat vanhaa taiteen kaanonia, jota aiemmin muokattiin elämäkertojen kautta.

Kuvataiteilijoiden elämäkerroissa on omia erityispiirteitä. Taiteilijaelämäkertojen kirjoittaminen on perinteisesti ollut paljolti syiden ja/tai seurauksien sanelua, jonkinlaista yritystä lukittuihin totuuksiin kausaliteettien johdattamana. Samalla taiteilija ja teokset on herkästi niputettu yhteen. Taiteen tutkija Catherine M. Soussloff kritisoikin taiteilijaelämäkertojen piirissä vallinnutta (ja usein edelleen vallitsevaa) tapaa lukita taiteilija kiinni omaan taiteeseensa. Hänen mukaansa taiteilija on pääasiallisesti nähty nerona ja näin häneltä on viety henkilökohtainen persoonallisuus.[5] Näin ei kuitenkaan tarvitse olla, sillä elämäkerta voidaan hahmottaa samalla lailla kompleksisena kuin elämä itsekin; epäloogisena, hauraana ja monikerroksisena. Kysymys taiteilijasta ja hänen teoksistaan onkin moniulotteisemmin hahmottuva.

Taiteilijaelämäkerrassa on kyse vuorovaikutuksesta yksilön ja hänen elämänsä sekä häntä edustavien tekstien (tässä myös teosten) välillä.[6] Kaikki tutkittavat aineistot näyttävät, miten tutkijan ja tutkimuskohteen välinen suhde ei ole ongelmaton. Aineistot ovat merkityksellisyyden ketjuissaan loputtomia ja samalla ne myös ohjaavat käsityksiämme niistä. Taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreck toi kuvataiteilija Ellen Thesleffin (1869 – 1954) elämäkerran rakentumista käsittelevässä esitelmässään esiin, kuinka kuvallisia esityksiä voi tarkastella jälkinä taiteilijan aikeista ja ajatuksista sekä häntä ympäröineiden tapahtumien, ympäristön ja elämän ymmärryksestä.

Taiteilijan työt ovat täällä edelleen meidän koettavinamme ”lihallisina” objekteina ja ”todisteina” hänen toiminnastaan ja urastaan. Ne ovat osa meidän aikaamme juuri nyt, mutta samalla ne ovat myös hänen aikaansa ja kokemaansa. Taidehistorioitsija Yvonne Erikssonin mukaan taiteilijan teoksista voi tehdä johtopäätöksiä hänen elämästä, kiinnostuksen kohteista sekä inhimillisistä ja poliittisista arvoista. Sen sijaan taitelijan henkilökohtainen elämä tai viittaukset hänen kokemuksiinsa eivät välttämättä ole näkyvissä.[7] Myös Tutta Palinin mukaan taideteoksen voi laittaa osaksi taiteilijan elämänvalintoja ja poliittisia päämääriä, koska se avaa meille mahdollisuuksia nähdä pidemmälle, kuin mitä pelkästään teoksia katsomalla pääsisi.[8]

Teokset ovat juurtuneet menneisyyteen; niiden aiheet, värit, siveltimenjäljet, koko, kehykset ja marginaalit näyttävät monia ajallisuuteen ja paikallisuuteen ulottautuvia seikkoja ja tekoja. Taiteilijan elämäkertaa kirjoittava voi taideteosten äärellä pohtia Hans Beltingin muotoilemaa katsomisen kontekstia: olisiko mahdollista nähdä taiteilija tarkkailemassa ja työskentelemässä ja katsojan katsomassa häntä ja hänen teoksiaan? Beltingin mukaan kuvat eivät ole vain seinillä tai katsojan päässä. Ne eivät ole olemassa ”itsekseen”, vaan ne tapahtuvat ja ottavat paikan välittymisen ja tarttumisen, havainnoinnin tai aistimisen kautta. Beltingin mukaan meidän ruumiilliset kokemuksemme mahdollistavat meille tunnistaa visualiselle aineistolle luontaisen dualismin. Kieli on kuvien välittämisen väline, mutta samalla se tarvitsee ruumiimme saadakseen mukaan henkilökohtaisen kokemuksen ja merkityksen.[9]

Taiteilijaelämäkerran rakentumisprosessin yhteydessä on mahdollista käyttää ruumiinfenomenologiaa työkaluna. Sen avulla liikuttaisiin ”ulkoisen” ja ”sisäisen” tuolla puolen, sillä kieli ja diskurssiajattelu eivät ole ainoita, missä ihminen palautuu menneisyyteen ja kulttuuriin. David Berlinerin mukaan fenomenologisessa lähestymisessä yritetään tavoittaa ihmisen havainnoinnin tapoja ja sitä, kuinka ihmiset muistavat, unohtavat ja tulkitsevat uudelleen omaa menneisyyttään. Ihmiset muistavat ja kokevat muistojaan monista eri näkökulmista, jolloin myös ihmisen kehoa voi lähestyä muistamisen näkökulmasta, elämälle välttämättömän muistamisen paikkana.[10]

Päättymätön yksilö – Ajatuksia henkilöhistorian muuntuvasta kohteesta

Jukka Sarjala Turun yliopistosta puhui biografisen tutkimuksen tekijän monimutkaisesta tilanteesta, missä tutkijan tulisi pystyä osoittamaan elämän olevan muutakin kuin tekstuaalista toimintaa. Sarjala puhuu tukaluudesta, jonka muodostavat maailma, aika ja paikka. Tämä rautahäkki muovaa ihmisestä aikansa tuotteen, mikä myös pakottaa hänen luovuutensa aikansa vangiksi tutkijan silmissä. Käsitykset kohteen mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista ovat pääosin tutkijan omasta käsityksestä lähtöisin ja näin historiasta tulee rajoja ja sulkeutumisia.

Sarjala ei etsi absoluuttista vapautta, vaan hän yrittää demokratisoida sen, mitä on aiemmin nähty suurissa miehissä ja naisissa. Tutkijalla voisi olla mahdollisuus etsiä kohdettaan jatkuvasti muuttuvana ja joustavana – jonakin, joka on matkalla koko ajan jonnekin toisaalle. (Kuten varhaisromantikot sanoivat, ”unendlich”, tässä merkitykseltään myös ääretön, ei vain päättymätön.) Sarjala kysyykin provosoivasti, voisiko henkilöhistoriaa kirjoittaa henkilön inhimillisyyttä korostamatta? Biografiat kun perinteisesti vahvistavat ennakkokäsityksiä tutkimuskohteen inhimillisyydestä.

Saksalaisen romantikko E.T.A. Hoffmannin (1776 – 1822) ”Nukuttaja-kertomus” (Der Sandmann, 1817) käsittelee arkipäivän ja kuvitellun risteytymiä. Hoffmann pohtii kertomuksessaan, millaiseksi olennoksi ihmisyksilö hahmottuu:

Ei ole mitään kummallisempaa ja hullumpaa kuin todellinen elämä.

Sarjala on pohtinut Nukuttaja-kertomuksen yhteydessä, miten se viittaa tai liittyy ihmisen päättymättömyyteen. Jos kerran historia on fiktiota, miksei tutkija voisi tuoda joukkoon jotakin epätavallista ja ihmettä, mikä löytyisi yksilöstä? ”Nukuttajassa” päähenkilö Nathanael ei osaa eikä halua erottaa kuvitelmia ja arkitodellisuutta toisistaan. Myöskään lukija ei voi sanoa, mikä on todellista ja mikä on henkilön omaa kuvitelmaa, mielikuvitusta, mielenhäiriötä tai vastaavaa. Nathanaelin demoni toimiikin kertomuksessa maailmassa, eikä hänen mielessään. Näin tekstin antama käsitys on ambivalentti. Sarjala kysyykin, ovatko kirjassa kuvatussa ihmisessä (ja ihmisessä yleensä) kiinnostavampaa hänen inhimilliset tunnusmerkkinsä, vai hänen rajattomuutensa ja vaikutuksille alttiina olemisensa?

Tältä pohjalta Sarjala kysyy, miten henkilöhistoriaa voisi tulkita yksilön päättymättömyyden näkökulmasta? Ensinnäkin tutkimus yksilön kyvystä muuttua joksikin toiseksi edellyttää inhimillisen ja ei-inhimillisen rajan madaltamista. Tämä raja nimittäin estää tutkijaa näkemästä yksilön kykyä muuttua joksikin toiseksi ja olla jotakin kaikkea muuta kuin tuttua. Rajan madaltaminen perustuu aavisteluun ja kauhunkin tunteeseen sekä oireiden tunnistamiseen, joista voisi päätellä tuntematonta. Tarkastelun kohteena ei olekaan tuttu, inhimillinen ja turvallinen subjekti. Eikö esimerkiksi taiteen tutkimuksessa perinteinen monografiamuotoinen taiteilijan ja teokset yhteen kietova kirjoittaminen nimenomaan vahvista tätä ahtauttavaa tuttuutta, joka ei anna mahdollisuuksia tuntemattoman tavoitteluun?

Esimerkkinä omista tutkimusaiheistaan Sarjala mainitsee musiikin kyvyn muuttaa yksilöä. Musiikkia ei hänen mukaansa kannata inhimillistää, vaan se on pikemminkin voimaa ja liikettä. Yksilön kyky muuttua joksikin toiseksi on parhaiten tarkasteltavissa mikrotasolla, koska muutokset ovat pieniä ja hienovaraisia. Mikrotasolla Sarjala tarkoittaa ruumiin ja mielen liikkeitä eli arkipäiväisiin tekoihin ja puheisiin liittyviä nopeasti muuttuvia tapahtumia. Ne paljastuvat pienissä eleissä, ohimennen. Makrotasot taas ovat vakaampia ja yksilön päättymättömyyden vastine makrotasolla on ympäristön monimuotoisuus. Se palautuu myös yksilöön, koska ympäristö tuottaa jatkuvasti mahdollisuuksia muuttua joksikin toiseksi. Ympäristön kompleksisuuden ymmärtäminen edellyttää henkilöhistoriassa monien eri alojen tutkijoiden yhteistyötä.

Sarjala kysyy, entäpä jos ei esiintyisikään autonomisia subjekteja? Näin rajat aineellisen ja aineettoman välillä muuttuisivat ja olisikin tiloja ja aloja, missä ihmiset liikkuisivat toisiinsa yhtyen. Yksilöä voisi ajatella voimien ja liikkeiden kontaktipintana yhdessä muiden toimijoiden kanssa, puhtaasti materiaalisena. Filosofi Rosi Braidottin mukaan nykyinen teknologian välittämä yhteisömme, esimerkkeinä robotit, digitaalinen elämä tai  kehoon yhtyvät proteesit, hälventää perinteistä eroa ihmisen ja toisen välillä tuodessaan esiin myös ihmisen epäluonnollisen rakenteen. Braidottin edustama posthumanistinen ajattelu ja määrittely johtaa meitä ymmärtämään useita tapoja olla maailmassa lihallisina ja aineellisina olentoina. Tämä lähestymistapa antaa mahdollisuuden muokata identiteettejämme lukuisiksi.[11]

1800-luvun tutkimuksen verkoston  seuraava konferenssi pidetään tammikuun 2015 lopussa Tampereella. Siellä syvennytään pohtimaan kansainvälisyyttä sekä ihmisten ja aatteiden liikkuvuutta otsikolla ”Suomi maailmalla ja maailma Suomessa”.

Taiteen tutkijat ovat erittäin tervetulleita osallistumaan verkoston toimintaan ja konferensseihin. Tunnelma Helsingissä oli mukaansatempaavan innostunut ja keskustelut antoisia ja vilkkaita!

Lisätietoja: http://www.finlit.fi/tutkimus/1800/index1800.htm

 

 

Viitteet:

---