Järjestimme huhtikuussa New Yorkissa neljän eurooppalaisen kulttuuri-instituutin ja kriitikoiden kansainvälisen AICA-liiton yhteistyönä keskustelutilaisuuden eurooppalaisen taidekritiikin tilasta.[1] Intensiiviset alustukset ja niitä seurannut keskustelu pitivät newyorkilaisyleisön visusti penkeissään kolmen tunnin ajan aurinkoisena sunnuntaipäivänä. Sekä panelistien puheenvuoroista että yleisön kommenteista kävi sangen selväksi, että laajasti ottaen taiteesta kirjoittaminen on, jollei kriisissä, niin ainakin useamman tien risteyksessä. Kritiikin tilaan ja tilanteeseen vaikuttavat yhtä lailla taidemaailmaa ja sen toimijoita muokkaavat globaali uusliberalismi ja lokaalit politiikat kuin sähköisen julkaisemisen tuottamat mahdollisuudet ja haasteet.
Internet tarjoaa nettisivustoineen, facebookeineen ja blogimuotoineen todellakin uudenlaisia mahdollisuuksia sekä populaarille kritiikille että tutkimukselle, mutta myös monenlaisille muille taiteesta kirjoittamisen muodoille ja tavoille, jotka eivät välttämättä istu perinteisten kirjoittamisen genrejen sisään. Etenkin populaarin kirjoittamisen suhteen sähköisen ja sosiaalisen median ympäristö paitsi lupaa potentiaalisesti hyvinkin laajoja yleisöjä, myös periaatteessa madaltaa julkaisemisen kynnystä “kenen tahansa” ylitettäväksi. Tarkoittaako tämä sitä, että kuka tahansa voi myös ryhtyä kriitikoksi?
Vaikka esimerkiksi moni kuvataidekriitikko on hankkinut työhön tarvittavan kokemuksen taiteilijana, on taiteentutkimuksen opiskelu ollut yksi keskeinen kriitikon ammattiin valmistava ja suorastaan johdattava tekijä. Sekä taiteilijuus että taiteen historiaa ja visuaalisen kulttuurin teorioita opiskelemalla hankittu koulutus ovat tuottaneet asiantuntijuutta. Uusien medioiden ja klikkauskilpailun aikakaudella julkaisujen kulttuuritoimitukset eivät kuitenkaan välttämättä enää toimi perinteiseen tapaan asiantuntijuuden arvioijina tai portinvartijoina, vaan blogimaailmassa sanansa saa kuuluville ken haluaa. Myös perinteisten sanomalehtien journalistiset linjaukset tuntuvat häivyttävän asiantuntijuuden painoarvoa, kun kulttuuritoimittajista, entisistä taiteenala-asiantuntijoista leivotaan joka alan mielipidevaikuttajia.
Tässä – kieltämättä jollain tapaa aiempaa demokraattisemmassa – tilanteessa vastuu asiantuntijuuden arvioimisesta onkin siirtynyt yhä enemmän lukevan yleisön kontolle. Olen sitä mieltä, että yleisö tunnistaa edelleen asiantuntevan kirjoittajan. Ja tämä tunnistaminen juontaa jälleen taiteen tutkimuksen ja siihen perustuvan kirjoittamisen – ja tutkimuksen lukemisen – merkitykseen.
Taiteentutkimusta ja sen opetusta tarvitaan, jotta taiteesta kiinnostunut lukeva yleisö edelleen osaisi vaatia analyyttistä, perusteltua, kontekstualisoivaa ja historiantajuista, estetiikan kysymyksiä ymmärtävää, sisällön ja muodontajuista tekstiä luettavakseen, tuodaan se heidän eteensä sitten muodossa missä hyvänsä ja välineellä millä hyvänsä. Omalla kohdallani tutkimuksen tekemiseen ja kriittiseen ajatteluun liittyy aina pyrkimys kertoa aiheistani paitsi samantyyppisiin kysymyksiin vihkiytyneille, myös tavoitella laajempaa lukijakuntaa. Kaapata kritiikin ja tutkimuksen kysymysten äärelle joku, jota ne aiemmin eivät ole heilauttaneet.
Kritiikki, ja jopa siitä keskusteleminen metatasolla, nimittäin edelleen liikuttaa, herättää tunteita. Tämäkin kävi ilmi huhtikuisen sunnuntaipäivän kritiikkikeskustelussa New Yorkissa. Saman pöydän ääressä puhuttiin myös niinsanotusti “pienillä kielillä” julkaisemisen tärkeydestä, mikä tietenkin liittyy myös omakielisen ajattelun oikeutukseen. Niin manner-eurooppalaisen tutkijan kuin kriitikonkin etuoikeutena kun on mahdollisuus tavoitella lukijoita tekstilleen ainakin kahdella kielellä: omalla äidinkielellään ja tutkimuksen ja taidemaailman lingua francalla, englanniksi. Pyritään siihen, että tämä mahdollisuus säilyy oikeutenamme, myös julkaisemisen tienristeyksissä.
FT Leena-Maija Rossi on Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutin johtaja. Hän on taidehistorian ja naistutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa ja visuaalisen kulttuurin dosentti Turun yliopistossa. Rossi on julkaissut laajasti visuaalisen kulttuurin ja sukupuolen kysymyksistä ja toiminut myös kuraattorina tehden yhteistyötä useiden kotimaisten ja ulkomaisten näyttelyinstituutioiden kanssa.