Tällä julkaisulla haluamme juhlia ja onnitella 60 vuotta täyttävää Pekka Korvenmaata, Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun muotoilun professoria ja Helsingin yliopiston taidehistorian dosenttia. Pekan monipuolinen ura on edistänyt ja vahvistanut niin taidehistorian, arkkitehtuurihistorian, muotoiluhistorian kuin muotoilupolitiikan kenttiä. Halusimme juhlajulkaisussa suunnata katseen erityisesti suomalaiseen muotoiluun ja muotoilun historian tutkimukseen, samalla tuoden esille Pekan uranuurtajan roolin tällä alueella Suomessa. Juhlajulkaisu kattaa siis vain osan Pekka Korvenmaan laajoista tutkimusintresseistä ja kollegaverkostoista.
Suomessa taideteollisuuden tai muotoilun historiaa opetetaan tai tutkitaan useissa oppiaineissa ja yliopistoissa. Alalle on ominaista jonkinasteiseen reunaan tai marginaaliin asettuminen, mitä alan tutkijat toisaalta ovat kompensoineet hakeutumalla aika ajoin toistensa seuraan. Pekka Korvenmaa on ollut keskeinen henkilö tutkijoiden keskinäisessä verkostoitumisessa Suomessa ja ulkomailla. Tätä verkostoa edustaa omalla tavallaan nyt käsillä oleva juhlajulkaisukin. Taidehistorian seuran traditioon kuuluva juhlakirja 60-vuotiaalle on tällä kertaa erikoisnumero Taidehistorian seuran TAHITI-verkkolehdessä, mikä on mitä sopivin foorumi, kun muistetaan Pekka Korvenmaan aktiivinen toiminta Taidehistorian seurassa, muun muassa Seuran puheenjohtajana 1990-luvulla. Digitaalinen verkkolehti on julkaisuvälineenä tuore ja innovatiivinen, ja edustaa uutta laajan lukijakunnan tavoittavaa kanavaa.
Kutsuimme kirjoittajiksi Pekan kollegoita ja muotoilun tutkijoita eri tahoilta. Juhlajulkaisun muoto noudattaa TAHITI-verkkolehden formaattia: Tieteelliset artikkelit ovat oma kokonaisuutensa, samoin kuin Kirja-arvostelut, jossa tällä kertaa katsotaan julkaisujen lisäksi näyttelyitä. Kentältä ja arkistoista avaa puolestaan kahden tapauksen avulla näkökulmia muotoilun historian tutkimukseen.
Lehdessä on kaksi kolumnistia, jotka molemmat kirjoittavat Pekasta. Heitä on hyvä lainata heti tähän alkuun. Pyysimme Renja Suominen-Kokkosta, Pekka Korvenmaan opiskelutoveria ja ystävää, kertomaan tämän vaiheista. Suominen-Kokkonen kuvaa Pekan määrätietoista matkaa taidehistorian opiskelijasta suomalaisen muotoilututkimuksen puolestapuhujaksi ja eteenpäin viejäksi myös kansainvälisille foorumeille. Suominen-Kokkonen aloittaa syksystä 1973, jolloin Pekka Korvenmaan taidehistorian opinnot käynnistyivät Helsingin yliopistossa. Molempien työura alkoi taidehistorian laitoksella, ja kirjoituksessaan Suominen-Kokkonen kuvailee myös oppiaineen historiaa Helsingin yliopistossa. Taideteolliseen korkeakouluun siirtymisen yhteydessä Korvenmaan tutkimuksellinen mielenkiinto suuntautui teollisiin prosesseihin arkkitehtuurin ja muotoilun alueilla. Renja Suominen-Kokkonen on tiiviisti seurannut kollegansa uraa yhteisistä opiskeluvuosista alkaen ja tehnyt hänen kanssaan yhteistyötä aina viimeaikaisiin työprojekteihin arkkitehtuurihistorian ja Aalto-tutkimuksen parissa.
Suominen-Kokkonen arvelee, että Korvenmaa on tämän hetken suomalaisista taidehistorioitsijoista kansainvälisesti tunnetuin. Samanlaisen todistuksen antaa Pekan kollega ja ystävä, arvostettu muotoiluhistorian professori Jonathan M. Woodham, joka on ollut mukana design history -tutkimusalueen kehityksessä sen 40-vuotisen historian ajan. Woodham luo katsauksen muotoiluhistorian tilanteeseen vuonna 2014. Hän kuvaa moniäänistä, aiheiltaan ja toimijoidensa osalta maailmanlaajuiseksi levinnyttä tutkimussuuntausta, jonka julkaisutoiminta on ennennäkemättömän vilkasta ja monipuolista. Woodham näkee muotoiluhistorian verkostona, jonka rakentumisessa olennaisia ovat esimerkiksi konferensseissa tapahtuvat uudet kohtaamiset. Tällöin myös yhteistyötä ja verkostoa kannattelevien yksilöiden, kuten Pekka Korvenmaan, merkitys korostuu.
Suomalaisen muotoiluhistorian historiaa
Suomalaisen muotoiluhistorian ja osin myös muotoilusta kirjoittamisen ja tutkimuksen juuret ovat syvällä 1870-luvulla. Tuolloin perustettiin maan muotoilijakoulutuksen monopolia pitkään hallinnut Veistokoulu eli nykyinen Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu, joka on myös Pekka Korvenmaan pitkäaikainen työpaikka. Koulun perustamisen taustalla olivat Carl Gustaf Estlanderin pamfletit suomalaisen muotoilun tilanteesta, ja toive tuoda maahan eurooppalainen taideteollinen kulttuuri.[1] Koulun ja sen pitkäaikaisen ylläpitäjän, kansalaisten järjestöstä kehittyneen Suomen Taideteollisuusyhdistyksen toiminnan myötä alkoi rakentua se suomalaisen muotoilun kenttä, jota edelleenkin voidaan tutkia ja josta kirjoittaa.
Reilut sata vuotta myöhemmin, vuonna 1991, Helsingin yliopistossa taidehistoriasta väitellyt[2] Pekka Korvenmaa valittiin Taideteollisen korkeakoulun nimellä tunnetun oppilaitoksen ensimmäiseksi tutkimusjohtajaksi. 1990-luvusta tuli vuosikymmen, jolloin suomalainen muotoilututkimus saavutti Korvenmaan mukaan täysi-ikäisyyden.[3] Vuodesta 2000 lähtien muotoilun ja kulttuurin professorina toiminut professori Pekka Korvenmaa on aktiivisesti työskennellyt laajentaakseen ja syventääkseen tuota kenttää. Miltei ensi töikseen Taideteollisen korkeakoulun tutkimusinstituutin tutkimusjohtajana Pekka Korvenmaa järjesti vuona 1992 taideteollisuuden tutkimuksen nykytilaa ja kehitysnäkymiä tarkastelevan seminaarin ”Kuka tutkii ja kenen tuella?”. Seminaarin pohjustukseksi tehtiin kartoitus alan tutkimustoiminnasta Suomessa.[4] Tästä seminaarista alkaen Korvenmaa on järjestänyt lukuisia korkeatasoisia, kansainvälisiä konferensseja, tuonut alan kansainvälistä tutkimusta Suomeen ja tarjonnut mahdollisuuksia suomalaisille tutkijoille esitellä omaa työtään kansainvälisesti. Hän on itse tutkinut ja julkaissut ahkerasti, kuten kirjastosihteeri Reijo Sarmajan kokoama bibliografia[5] kertoo, ja edistänyt uuden tutkimuksen syntymistä useiden tutkimushankkeiden johtajana ja väitöskirjojen ohjaajana.
Pekka Korvenmaa on kartoittanut Suomen muotoiluhistorian historiaa vuonna 2012 ilmestyneessä antologiassa Scandinavian Design Alternatives Histories.[6] Kartoitus osoittaa, että muotoiluhistorian kirjoittaminen muodostaa harvan rihmaston. 1990-luvun alkuun tultaessa Suomessa oli kaksi keskeistä alan yleisesitystä: Erik Kruskopfin Suomen taideteollisuus. Suomalaisen muotoilun vaiheita (1989) ja Leena Maunulan artikkelit kirjasarjassa Ars. Suomen taide (1989–90). Seuraava kattava kokonaisesitys suomalaisesta muotoiluhistoriasta on kaksikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 2009, ilmestynyt Pekka Korvenmaan Taide & Teollisuus: Johdatus suomalaisen muotoilun historiaan, joka ilmestyessään myös englanniksi on ensimmäinen kansainvälisille lukijoille suunnattu kattava yleisesitys suomalaisen taideteollisuuden ja muotoilun historiasta.[7]
Taideteollisuuden ja muotoilun historian väitöskirjoja on perinteisesti tehty taidehistorian alalla – niin Suomessa kuin muuallakin. Sittemmin muotoilun historiaan liittyvillä tutkimuksilla on väitelty useilla eri tieteenaloilla (taidehistorian lisäksi historia, käsityötiede, taloustiede, etnologia, sosiologia) ja erityisesti myös suunnittelualoilla. Taideteollisen korkeakoulun väitökset, Päivi Hovin Mainoskuva Suomessa: kehitys ja vaikutteet 1890-luvulta 1930-luvun alkuun (1990) ja Päikki Prihan Pyhä Kaunistus. Kirkkotekstiilit Suomen Käsityön Ystävien toiminnassa 1904–1950 (1991) ovat varhaisimpia alan edustajia Suomessa. Väitöskirjoja on tehty Suomessa eniten taidehistorian alalla. Lähes yhtä paljon muotoilun historian tutkimukseen liittyviä opinnäytteitä on julkaistu Taideteollisen korkeakoulun eri koulutusohjelmissa, jossa tahti on kiihtynyt 2000-luvulla. Alan väitöksiä on tehty myös esimerkiksi Helsingin yliopiston käsityötieteessä ja Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa. Jos 1990-luvulla valiteltiin perustutkimuksen niukkuutta tai suoranaista puutetta, niin tähän asiaan on selvästi tullut muutos. Myös kirjoittajakaarti on huimasti laajentunut, siitä kertovat uudemmat antologiat, joissa muotoilun historiaa eritellään moninaisista näkökulmista ja erilaisin äänenpainoin.[8]
Muotoilun historian tutkimus on alusta pitäen ollut kiinnostunut muusta kuin ”sankari- ja sankaritarhistorioista”, kuten Jonathan M. Woodham omassa kolumnissaan tässä julkaisussa kirjoittaa. Tälle kriittiselle asennoitumiselle on ollut tietysti perusteensa, mutta silti on hämmentävää, että Suomessa ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole tehty väitöskirjatasoisia akateemisia opinnäytteitä suomalaisen taideteollisuuden ja muotoilun ns. suurista nimistä – ei sen paremmin Tapio Wirkkalasta, Timo Sarpanevasta tai Kaj Franckista kuin Saara Hopeasta tai Gunnel Nymanistakaan. Henkilöihin liittyvä tutkimus on tapahtunut nimenomaan museon näyttelytoiminnan yhteydessä. Keskeinen julkaisukanava on ollut alan valtakunnallinen erikoismuseo, Designmuseo (Taideteollisuusmuseo vuoteen 2002 asti), jonka näyttelyt ja julkaisut ovat 1970-luvun lopulta lähtien tuottaneet perustutkimusta ja julkaisseet eri alojen tutkijoiden työtä. Muotoiluhistoriaan ovat paneutuneet erityisesti yliopistoissa taidehistorian koulutuksen saaneet, mutta useimmiten akateemisen maailman ulkopuolella, esimerkiksi museoissa, työskennelleet.[9]
Mistä kirjoitamme, kun kirjoitamme muotoilusta?
Taideteollisuutta rajaavat aina lukuisat, alaa itseään laajemmat tekijät, kuten talous, kulttuuripolitiikka ja tekniset innovaatiot. Tuotokset, kunkin ajankohdan taideteollisuus, ovat riippuvaisia näistä ulkoisista ehdoista. Lisäksi taideteollisuudelle tunnusomaista on monialaisuus ja sirpaleisuus. Eri alojen sisäinen kehitys sekä suunnittelun ja tuotannon ehdot ovat poikenneet toisistaan voimakkaasti.[10]
Tietty monialaisuus ja vahva kriittinen ote kuuluu tämän alan tutkimukseen lähtökohtaisesti samoin kuin erityinen suhde arkeen ja käyttäjiin. Kansainvälisellä kentällä muotoiluhistorian, (design history), eriytymiseen ja vahvistumiseen omaksi tutkimuksen ja kirjoittamisen alueeksi 1980-luvulla liittyi taiteilijakeskeisen tutkimuksen kritiikki. Tuotantoprosessi sekä esineen fyysinen ja symbolinen tuotanto nähtiin merkittäväksi tutkimuskohteeksi ja rinnalla vaikutti feministinen ymmärrys naistoimijoiden tutkimuksen merkityksestä. Lähteiden ja aineistojen valinta korostui, koska ne vaikuttavat ratkaisevasti siihen, miltä muotoilu tutkimuksessa ”näyttää” – esimerkiksi tutkitaanko lehtimainoksia vai taideobjekteja. 1990-luvulla huomio siirtyi yhä vahvemmin muotoilun kuluttajiin. Populaarikulttuurin aineistojen mukaan ottaminen on madaltanut aitaa taiteen ja kulttuurin (kulttuurihistorian) tutkimuksen välillä.[11] Sittemmin myös ei-ammatillinen muotoilu on tullut yhä vahvemmin mukaan keskusteluun.
Muotoilusta on käytetty eri vuosikymmeninä hyvin kirjavasti eri nimikkeitä: muotoilu, design, taideteollisuus, koristetaide, hyötytaide, käyttötaide, esinetaide, sovelletut taiteet, teollisuustaide, tuote-estetiikka ja niin edelleen. Yleistermi ”taideteollisuus” alkoi 1970-luvulta alkaen korvautua ”muotoilulla”, ja muotoilun tai designin käsite on sittemmin Suomessa omaksuttu alan historian aikaisempien vaiheidenkin nimittäjäksi. Nykyinen kielenkäyttö ei aseta termejä kronologiseen järjestykseen, vaan niitä käytetään vaihdellen, kontekstista riippuen.[12] Helsinki oli vuonna 2012 ”muotoilupääkaupunki” eli ”designpääkaupunki”, ja designin läsnäolo suomalaisessa julkisuudessa on viimeisten vuosikymmenten mittaan laventunut huikealla vauhdilla. Kysymys siitä, miten muotoilu on rajattavissa – mitä design on – elää kuitenkin tässäkin tilanteessa vahvana. Digitalisoitumisen sekä yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen myötä muotoilu kohdistuu yhä useammin tuotteisiin, joiden olomuoto on jopa aineeton. Immateriaalisessa palvelumuotoilussa muotoillaan palveluja käyttäjälähtöisesti, ”muotoilun menetelmiä hyödyntäen”.
Mistä muotoilussa on siis kysymys? Esineistä, esineiden suunnittelijoista vai esineiden käyttäjistä, materiaalisista objekteista, niiden valmistustavoista, suunnitelmista, piirustuksista, valokuvista, prototyypeistä, mainoksista tai esittelyistä, omista, muiden tai kuvitelluista käyttökokemuksista? Ammattiin koulutettujen suunnittelijoiden töistä vai maallikkojen muotoilukokemuksista? Vastaus on: näistä kaikista.[13] Muotoilun määritelmällinen väljyys tekee siitä ameban, joka näyttäisi helposti löytävän tarttumapinnan milloin mistäkin yhteydestä, ja hyvä niin – muotoilu on myös näkökulma. Lopultakin termien erottaminen jää tutkijan tehtäväksi kutakin historiallista kontekstiaan tulkiten.
Näkökulmia muotoilun historiaan
Käsillä olevan Pekka Korvenmaan juhlajulkaisun artikkelit kertovat omalta osaltaan tämän hetken tutkimuksen tilanteesta. Artikkelit painottuvat yhden muotoilun osa-alueen, sisustusten ja huonekalujen suunnittelun alueelle, joka on ollut tärkeä myös Pekka Korvenmaan tutkimuksissa. Mainittakoon vaikka Pekka Korvenmaan varhaisiin suuriin tutkimushankkeisiin kuulunut monografia Ilmari Tapiovaarasta.[14] Artikkelit etenevät kronologisesti 1900-luvun alusta 1970-luvulle. Temaattisesti näkökulmat vaihtelevat yksittäisten tekijöiden ideologioista pohdintaan muotoilijakoulutuksen politisoituneesta tilanteesta 1970-luvulla.
Julkaisussa on kuusi tieteellistä artikkelia. Harri Kalhan artikkeli käsittelee Walter Benjamin ambivalenttia auran käsitettä ja suhteuttaa sitä taideteollistumisen uhkaan Benjamin omissa kirjoituksissa, mutta osin myös ns. kilometrivalokuvan unohdetun historian valossa. Artikkelin juuret ovat hänen 1997 ilmestyneessä väitöskirjassaan Muotopuolen merenneidon pauloissa. Suomen taideteollisuuden kultakausi. Mielikuvat, markkinointi, diskurssit. Monet muistavat kirjan ilmestymisen ja itse väitöstilaisuudenkin, jossa Pekka Korvenmaa toimi vastaväittäjänä. Kalhan väitöskirja avasi uusia näkökulmia taidehistoriaan ja tapoja tutkia muotoilua diskurssianalyysin avulla. Tässäkin julkaisussa Kalhan kiinnostus on sekä esineissä (postikortit, ”kilometrivalokuva”) että niistä tuotetussa teksteissä, samalla kun Kalhan oma teksti tavoittelee kirjoittamisen auraattisuutta. Artikkeli muistuttaakin siitä, että tutkija on aina itsekin luova tekijä muotoillessaan omaa puhettaan tutkimusaiheesta.
Renja Suominen-Kokkosen aikaisemmat Aino Marsio-Aalto -tutkimukset täydentyvät artikkelilla, jossa lähiluvun kohteena on Aino Marsio-Aallon matkapäiväkirja 1930-luvulta. Tukholma, Malmö, Amsterdam, Pariisi, Lontoo, Bryssel, Zürich, Milano – Aaltojen kansainvälisistä kontakteista saadaan nyt lukea Aino Marsio-Aallon muistiinpanojen myötä konkreettisia yksityiskohtia. Mistä Aino oli kiinnostunut, miten hän työskenteli kirjatessaan havaintojaan muistiin? Suominen-Kokkonen osoittaa matkapäiväkirjan avulla, että Marsio-Aallon osaaminen on ollut monipuolisempaa ja hänen merkityksensä Artekin toiminnan suunnittelussa jo ennen yrityksen perustamista suurempi, kuin mitä aikaisemmin on ajateltu.
Maija Mäkikalli, kirjoittaa Helsingissä 1920-luvulla toimineesta Oy Huonekalutaide – Möbelkonst Ab:stä. Kyseessä on lyhytikäinen Bomanien huonekalusuvun perustama yritys, josta ei aiemmin ole oikeastaan tiedetty tai kirjoitettu mitään. Mäkikallin arkistolöydöt yrityksestä ovat vähäiset, ja tilanne on verrattavissa moniin samantyyppisiin, lyhytaikaisiin ja pieniin toimijoihin ja ilmiöihin muotoilun kentällä. Lähteiden vähyys asettaa haasteita tutkimukselle. Mäkikallin kirjoitus osoittaa kuitenkin, että kun varjoon jäänyttä tapausta tutkitaan mikroskooppisesti ja tulosta verrataan aikansa makroympäristöön, historiankuva täydentyy ja rikastuu.
Visa Heinonen ja Mika Pantzar tarkastelevat suomalaista kodinsisustusta Kaunis Koti -lehden palstoilla 1950-luvun puolivälissä. Huomion kohteena on maaseudun ja kaupungin välinen suhde kodinsisustamista koskevissa artikkeleissa ja mainoksissa. Ajankohtana, jolloin suomalaisten ostovoima vähitellen lisääntyi ja uusia kodintarvikkeita pesukoneista muovitavaroihin alkoi olla markkinoilla, suomalainen kodinsisustuslehti piti luonnonläheisyyttä tärkeänä ihanteena. Artikkeli tuo uudella näkökulmallaan uutta tietoa modernisoituvaa suomalaista kotia koskevaan tutkimuskeskusteluun.
Satu Kähkönen tarttuu artikkelissaan muotoilukritiikkiin, jota on toistaiseksi tutkittu kovin vähän Suomessa. Tapauksena on Annikki Toikka-Karvonen, joka on yksi 1950–60 -lukujen ahkerimmista kirjoittajista tällä alueella. Taideteollisuuden kultakausi toteutui myös lehtijulkisuudessa, johon syntyi suoranainen uuden kirjoittamisen alue sanomalehdissä sekä kotiin ja sisustamiseen erikoistuneissa lehdissä. Toikka-Karvosen ura on tästä tärkeä esimerkki, ja hän esitteli lukijoille muun muassa suomalaisen muotoilun keskeisinä pidettyjä näyttelyitä. Kähkönen kiinnittää huomiota siihen, että Toikka-Karvosen lehtikritiikki ei noudata vakiintunutta käsitystä kultakauden heroisoivasta, mestarimuotoilijoita pönkittävästä taideteollisuuspuheesta, vaan kriitikko kannusti nuoria alalle astuvia ammattilaisia. Toikka-Karvosen ”urakehitys” taidehistorian opiskelijasta valistusmieliseksi kirjoittajaksi muistuttaa historioitsijan koulutuksen hankkineiden arkisista työkentistä, jotka ovat myös sukupuolitettuja.
Leena Svinhufvudin ja Kärt Summatavetin yhteisartikkeli pohjautuu haastattelumateriaaliin, jossa yksilöt – muotoilun opettajat, alan entiset opiskelijat – muistelevat kollektiivisena pidettyä 1970-lukua Taideteollisen korkeakoulun historiassa. Artikkelissa vastikään tallennettuja muisteluja peilataan Pekka Korvenmaan artikkeliin (1999) ”politiikan vuosista”.[15] Esille nousevat sekä muotoilukoulutuksen, muotoilututkimuksen että laajemmin historian ja aikalaiskuvan kirjoittamisen haasteet. Kirjoittajat kysyvät haastateltaviltaan, mitä ”TaiKissa” todella tapahtui 1970-luvulla? Yksittäisten vastaajien keskenään ristiriitaisetkin muistot ja kertomukset antavat useita erilaisia vastauksia ja herättävät lisäkysymyksiä. Artikkeli osoittaa, että historian kirjoitus on uusiutuvaa ja sitä kannattaa päivittää.
Kirja-arviot -osiossa esitellään yksi verkkonäyttely ja kaksi museonäyttelyä. Samalla arvoidaan myös museonäyttelyiden ohessa ilmestyneet julkaisut. Minna Tuulas-Inkinen arvioi modernia tanskalaista tapettisuunnittelua käsittelevän uuden kirjan sekä näyttelyn. Taiteilijatapetit eli suunnittelijan nimellä ja taiteilijaprofiililla brändätyt tapettimallistot ovat kiehtova kansainvälinen ilmiö, joka on tähän asti jäänyt syrjään modernin muotoilun historiasta. Ajanmukaiset tapetit olivat kuitenkin muun muassa Bauhausin menestystuote. Tanskassa taiteilijatapetit tekivät läpimurron 1930-luvulla ja kaupallinen menestys jatkui 1960-luvulle. Tuulas-Inkinen, joka valmistelee väitöskirjaa suomalaisista taiteilijatapeteista, löytää kiinnostavia yhteyksiä myös Suomeen.
Susanna Aaltonen arvioi Hotelli- ja ravintolamuseon verkkonäyttelyn, jonka aiheena ovat helsinkiläisravintoloiden sisustukset 1920- ja 30 -luvulla. Etenkin 20-luvun sisustukset ja niiden suunnittelijat ovat melko vähän tutkittuja Suomessa ja verkkonäyttely tuo alkuperäisaineistoa yleisön helposti saataville. Nettiin on koottu museoiden kokoelmista aikalaisvalokuvia suosituista ravintoloista ja kahviloista, kuvia esineistöstä ja jonkin verran myös sisustuspiirustuksia. Huvielämää ja sen näyttämöitä esittelevä nettinäyttely voi olla inspiroiva lähde myös muotoiluhistorian tutkijalle.
Maija Mäkikalli arvioi sisustusarkkitehti ja muotoilija Ilmari Tapiovaaran 100-vuotisjuhlanäyttelyn Designmuseossa sekä näyttelyn yhteydessä julkaistun kirjan. Mäkikalli kiinnittää arviossaan huomiota historiallisen ymmärryksen ja merkitysten rakentumisen prosesseihin ”mestarimuotoilijan” jälkimaineessa. Hän kysyy, mitä kaikkea tässä päivässä tuotettua voidaan panna menneisyyden ihmisten nimiin. Ilmari Tapiovaaran oeuvressä, elämäntyössä, puolison ja työtoverin, sisustusarkkitehti Annikki Tapiovaaran rooli on konkreettinen attribuoinnin haaste, jota ei Designmuseon näyttelyn yhteydessä saatu kunnolla ratkaistuksi.
Kentältä ja arkistosta -osion tekstit täydentävät osaltaan juhlajulkaisun kokonaisuutta kertoen siitä, miltä muotoiluhistorian tutkimuksen tilanne näyttää juuri nyt. Tekstiili- ja vaatetussuunnittelun alan tutkimuksen ja jatko-opintojen pitkäaikainen professori Päikki Priha arvioi omaan kokemukseensa nojaten historian tutkimuksen mahdollisuuksia Aalto-yliopistossa. Tässä korkeakoulussa tutkimuksen rooli ei ole ollut millään tavoin itsestään selvä, ja opettaja on usein joutunut perustelemaa oppilaille historian merkitystä. Priha sanallistaa keskeisen haasteen: ”Miksi kaivella menneitä, kun tavoitteena on ennennäkemättömän ja -kokemattoman luominen?” Priha on kuitenkin saanut kiinnostuksen heräämään, sillä hän voi luetella omalta alaltaan, tekstiilitaiteesta huikean määrän 2000-luvulla julkaistua tutkimusta.
Taideteollisesta korkeakoulusta väitellyt Juha Järvinen kertoo kirjahankkeestaan, joka rikkoo perinteisen design-keskustelun rajoja. Hän tutkii DDR-muotoilua eli itäsaksalaista tuotemuotoilua osana marxilais-leniniläistä ideologiaa. Suomalaisissa tavarataloissa myytiin varsin paljon itäsaksalaisia muotoilutuotteita vielä 1980-luvun alussa. Järvinen selvittää, miten sosialistinen ideologia kytkeytyy tavaroiden maahantuontiin ja jälleenmyyntiin ja kysyy myös, vaikuttivatko itäsaksalaisten tavaroiden tuotantoprosessissa vaikuttava ideologia tavaroiden käyttäjiin.
[1] Estlander, Carl Gustaf 1871. Den finska konstens och industrins utveckling hittills och hädanefter. Helsingfors: K. E. Holms förlag; Estlander, Carl Gustaf 1875. Vid konsflitens härder i Tyskland, Österrike, Schweitz och Belgien. Helsingfors.
[2] Korvenmaa, Pekka 1991. Innovation versus Tradition. The Architect Lars Sonck, Works and Projects 1900–1910. Translation Jüri Kokkonen. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja = Finska fornminnesföreningens tidskrift 96. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys.
[3] Fallan, Kjetil; Munch, Anders V.; Korvenmaa, Pekka; Johnsen, Espen; Kristoffersson & Zetterlund, Christina 2012. A Historiography of Scandinavian Design. Teoksessa Scandinavian Design: Alternative Histories. Toim. Kjetil Fallan. London: Berg, 24.
[4] Taideteollisen alan tutkimustoiminta. Kartoitus 1992. Toim. Jari Björklöv & Päivi Tahkokallio. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu, Taideteollinen tutkimusinstituutti.
[8] Ks. esim. Suomalainen muoto 1–3. 2008–2009. Päätoim. Susann Vihma. Helsinki: Weilin+Göös; Rajaton Muotoilu. Näkökulmia suomalaiseen taideteollisuuteen. 2011. Toim. Paula Hohti. Helsinki: Taideteollisuustaiteen Liitto Ornamo;
[10] Korvenmaa, Pekka 2009. Taide & Teollisuus. Johdatus suomalaisen muotoilun historiaan. Helsinki: Taideteollisen korkeakoulun julkaisu B88, 9–10.
[11] Muotoiluhistorian kirjoittamisen kansainvälisestä kehityksestä ks. esim. Woodham, Jonathan M. 1997. Twentieth-Century Design. Oxford History of Art. Oxford & New York: Oxford University Press, 258–273.
[13] Muotoiluhistorian kirjoittamisen vallitsevista haasteista ja suuntauksista ks. esim. Writing Design. Words and Objects. 2012. Toim. Grace Lees-Maffei. London, New York: Berg. Katso kirjan suomenkielinen arvio Svinhufvud, Leena 2012. Paljon sanoja designista, TAHITI 3/2012. http://tahiti.fi/03-2012/kirja-arvostelut/paljon-sanoja-designista/ (haettu 25.10.2014)