Näkökulmia vuodesta 1973 lähtien: Pekka Korvenmaa, ystäviä ja taidehistoriaa

Syksyllä 1973 kun Helsingin yliopistossa elettiin vielä poliittisesti radikaalin ajanjakson viimeisiä henkäyksiä, uudet opiskelijat astelivat taidehistorian laitoksen omaan luentosaliin Engelin päärakennuksen ylimpään kerrokseen. Joukossa oli lukuisia, joiden nimiä ei tänä päivänä valitettavasti pysty muistamaan, mutta tietty perusjoukko pysytteli tiiviisti pääaineensa opintojen parissa. Tästä joukosta löytyivät myös ystävyyssuhteet, Leena Sälejoki, Pekka Korvenmaa, taidehistoriaa sivuaineena lukenut arkeologian opiskelija Jüri Kokkonen, joka jo pääsykokeen aikana oli ehtinyt tutustua Pekka Korvenmaahan, ja allekirjoittanut. Tavallaan Pekka Korvenmaan kiinnostus akateemisiin opintoihin alkoi hänen kotiseudultaan Kauttualta, jossa sijaitsevaa rautakautista Luistarin kalmistoaluetta alettiin kaivaa ja tutkia 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Nämä arkeologi Pirkko Lehtosalo-Hilanderin johtamat merkittävät kaivaukset kiinnostivat Korvenmaan poikia niin paljon, että Pekkaa arkeologian opiskelu houkutteli, mutta taidehistoria tuntui kuitenkin tarjoavan enemmän työmahdollisuuksia Suomessa.[1]

Taidehistorian professorimme Lars Pettersson tuntui aluksi etäiseltä, mutta kuuntelimme innolla hänen luentojaan antiikista, Bysantista ja suomalaisista puukirkoista. Ensimmäisen vuoden opiskelijoiden kanssa kuitenkin tiiviimmin työskentelivät assistentit Jukka Ervamaa ja Timo Vuorikoski. Proseminaarivaiheeseen päästyämme opettajaksi tuli Kalevi Pöykkö, joka oli vastaikään väitellyt aiheenaan yliopistomme päärakennus. Oppiaineen kirjastosta ja sen viereisestä pienestä kuva-arkistosta löytyivät amanuenssit Kaarina Pöykkö ja Riitta Nikula. Viihtyisän kirjastomme ilta-aukiolosta huolehti vielä amanuenssi Eeva Tähtinen. Me fuksit luimme antiikin ja renessanssin kipsikopioita täyteen ahdetussa niin kutsutussa appro-salissa (nykyisessä opintosalissa) tiiviisti H. W. Jansonin Suurta taidehistoriaa koko syksyn, koska yleisen taidehistorian peruskurssin kuulusteluja oli vain yksi ennen joulua.

Näin jälkeenpäin on kiinnostavaa ajatella niin opiskelijayhteisöämme kuin ensimmäistä opettajakuntaamme. Etäiseltä tuntuvasta professori Petterssonista, LP:stä, tai Petteristä tuli Pekka Korvenmaan ja minun esimies, pro gradu -töidemme ohjaaja, ja henkilö, joka pitkälti viitoitti meidän kummankin tutkimusintressien suuntaa myös jatkossa. Kaikista opettajakunnan jäsenistä Timo Vuorikoskea lukuun ottamatta, joka päätyi Sara Hildénin taidemuseon ensimmäiseksi johtajaksi, tuli myöhemmin taidehistorian professoreita, Nikulasta ja Ervamaasta Helsingin yliopistoon. Pekka Korvenmaa nimitettiin taidehistorian laitoksen kuva-arkiston amanuenssiksi vuonna 1981, ja itse tulin erinäisten viransijaisuuksien ja yliopiston museossa työskentelyn jälkeen 1983 hoitamaan Kaarina Pöykön amanuenssin virkaa hänen siirryttyään Jyväskylän yliopistoon.

Opiskelijaelämä varsinkin opiskelijoiden ainejärjestö Eidoksessa tuli Pekka Korvenmaalle tutummaksi kuin itselleni. Eidos, vaikka ei ollutkaan 1970-luvun ainejärjestöistä poliittisesti radikaalein, ei oikein minua tuolloin puhutellut. Senkin parista kun löytyi kovin radikaaleja ääniä, mikä aiheutti melkoista skismaa ainakin suhteessa professori Petterssoniin. Tuon ajan radikaalinuorten silmissä opettajakunta Petterssonin johdolla ilmeisesti tuntui konservatiiviselta. Heille ei silloin tullut mieleen, että jatkosodan pahimman hyökkäysvaiheen Karjalan kannaksella kokenutta Petterssonia ei marxismi-leninismi paljon voinut viehättää. Oma arkeologian sivuainevalintani vei minua enemmänkin arkeologien ainejärjestön Fibulan toimintaan, missä opiskelun ja arkeologisten tutkimuskaivausten ohessa harrastettiin ankaraa juhlintaa niin Vanhassa Manalassa kuin professori C.J. Meinanderin johdolla laitoksen ”bileissä”.

Kuva 1. Pekka Korvenmaa 1980-luvun alussa Taidehistorian laitoksen kirjaston niin kutsutussa lasikopissa. Valokuva: Taidehistorian oppiaineen kuvakokoelma.

Taidehistorian laitoksesta tuli siis Pekka Korvenmaan ja minun työpaikka, jossa ehdimme yhdessä työskennellä aina 1990-luvun alkuvuosiin saakka. [Kuva 1] Työtoveruuteen liittyi edelleen myös opiskelutoveruus, koska jatkoimme Lars Petterssonin jalanjäljissä arkkitehtuuritutkimusta myös jatko-opiskelijoina. Pekan aiheeksi valikoitui alun perin Petterssonin antamasta seminaarityöaiheesta tuolloin hämmästyttävän vähän aiempaa tutkimusta kiinnostanut arkkitehti Lars Sonck, jonka parissa hän sitten vietti vuosia, aina väitöskirjaan asti.

Pro gradu -työnsä valmistuttua Pekka Korvenmaa oli ollut mukana työryhmässä, joka valmisteli arkkitehti Sonckia käsittelevää näyttelyä ja julkaisua Suomen rakennustaiteen museoon. Näyttelyhanke perehdytti lopullisesti Korvenmaan Sonckin hyvin merkittävään, lähes 60 vuotta kestäneeseen uraan ja tuotantoon. Lars Sonckin Tampereen rakennuksia ja henkilöhistoriaa oli aiemmin tutkinut Paula Kivinen, mutta syvempi kokonaisvaltainen analyysi arkkitehtuurista puuttui. Korvenmaan väitöskirja[2] tarjoaa tällaista yksittäisen arkkitehdin professionaalisen toiminnan ja asiakassuhteiden valotusta, ja samalla työ paneutuu vuosien 1900–1910 aikana syntyneiden rakennushankkeiden lähilukuun. Väitöskirja antaa vastauksia siihen, miksi Sonck pystyi toiminnallaan uudistamaan suomalaista arkkitehtuuria ja miten hänen oma aikansa hänet arvioi. Merkittävintä kuitenkin Pekka Korvenmaan työssä on hänen paneutunut analyysinsa rakennusten materiaalis-teknisistä ominaisuuksista, kirjallisia lähteitä ja tilojen käyttötarkoitusta ristiin valottamalla.

Noina vuosina yhteiseksi kiinnostuksemme kohteeksi muodostui myös Taidehistorian seura. Pekka Korvenmaasta tuli seuran ensimmäisen puheenjohtajan, Aimo Reitalan aikana sihteeri ja itsestäni seuran hallituksen jäsen. Sihteeriys sitten periytyi myöhemmin minulle Henrik Liliuksen ollessa seuran puheenjohtaja.

Tuolloiset Taidehistorian seuran järjestämät ekskursiot olivat tärkeä seuran jäseniä yhteen kokoava tekijä. Pekka Korvenmaan järjestämistä retkistä mieleenpainuvimpia oli kartanoretki Länsi-Uudellemaalle ja Varsinais-Suomeen. Retken kohteiksi valikoituivat muun muassa Sjundbyn kartano Siuntiossa ja Lempisaari tuolloisessa Askaisten kunnassa. Matkat vaativat järjestäjältään melko paljon, nämäkin mainitut kartanot olivat yksityisomistuksessa, joten sihteeri sai muiden käytännön asioiden ohessa hoitaa neuvottelut ruotsinkielisten aatelisten kanssa. Vanha kreivitär Adlercreutz, joka otti meidät Sjundbyssä vastaan suoraryhtisenä, silmälappu leikatun silmänsä päällä, asui kartanoa tuolloin yksin. Perheelle oli ollut suuri asia saada suvun kartano Porkkalan alueluovutuksissa takaisin vuonna 1956. Siksi kreivitär ylpeänä esitteli edesmenneen puolisonsa tekemää kartanon alueen pienoismallia, joka oli syntynyt niinä epävarmoina vuosina, jolloin ei vielä tiedetty milloin alueet mahdollisesti palautetaan. Matkan jatkuessa Lempisaareen professori Lars von Haartman vaimoineen otti ystävällisesti vastaan bussilastillisen taidehistorioitsijoita kotiinsa, vanhaan C. F. Schröderin suunnittelemana pidettyyn 1700-luvun rakennukseen, missä ei ainakaan tuolloin ollut vesijohtoa. Siitä huolimatta saimme kartanon kirjastohuoneessa pienten cocktail-leipien ja sherrylasillisten ääressä tutkia kartanon suuria atlaksia ja muita teoksia, joiden professori von Haartman katsoi ehkä kiinnostavan meitä. Retki jatkui vielä toiseen Schröderin suunnittelemaan kartanoon Paimion Wicksbergiin, missä sihteeri matkan päätteeksi kertoi kartanon kupeessa olevan vanhan hautausmaan laidalle rakennetusta Lars Sonckin kirkosta. Muistikuva juuri tästä onnistuneesta retkestä on ehkä jäänyt mieleeni siksi, että myöhemmin sihteeriksi itse joutuneena, ja joitakin retkiä järjestäneenä, tiesin niihin sisältyvästä työmäärästä.

Kummatkaan emme kuitenkaan jääneet vain Taidehistorian seuran sihteereiksi. Pekka Korvenmaasta tuli seuran kuudes puheenjohtaja vuonna 1997, jolloin itse tulin jälleen valituksi seuran hallitukseen. Pekan jälkeen astuin vuorostani vetämään puheenjohtajuutta. Sen jälkeen ovatkin nuoremmat voimat saaneet seurassa paljon uudistuksia aikaan.

Pekka Korvenmaa nimitettiin vuonna 1991 Taideteollisen korkeakoulun tutkimusjohtajaksi. Hänet valittiin myöhemmin Muotoilun osastolle professoriksi ja viimeiset vuodet hän on toiminut Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun varadekaanina. Hänen tutkimuskiinnostuksensa suuntautuivat Taideteolliseen korkeakouluun siirtymisen yhteydessä teollisiin prosesseihin arkkitehtuurin ja muotoilun alueella, joskin nämä teemat kiinnostivat häntä jo 1980-luvun lopulla. Tuolloin hän toimi muun muassa tutkijana Yhdysvalloissa Pennsylvanian yliopistossa. Taideteollisen korkeakoulun rehtori Yrjö Sotamaan aikana koulun muotoiluopetus kansainvälistyi ja Pekka Korvenmaa myös verkottui kansainvälisesti. Onkin todettava, että hän on varmasti tämän hetken taidehistorioitsijoistamme kansainvälisesti tunnetuin. Kun häneen yrittää olla yhteydessä, vastaukset tulevat luentomatkoilta joko Euroopan, Aasian – Turkista Hong Kongiin ja Japaniin – Yhdysvaltojen tai Etelä-Amerikan yliopistoista. Hänen lukuisten väitöskirjaohjattaviensa joukossa on myös ollut useita kansainvälisiä tutkijoita kotimaisten ohella. [Kuva 2]

Kuva 2. Pekka Korvenmaa Mimar Sinanin suunnitteleman Suleimanin moskeijan pihalla Istanbulissa huhtikuussa 2014, seurassaan professori Aino Niskanen, Jüri Kokkonen ja Renja Suominen-Kokkonen. Valokuva: Sirkkaliisa Jetsonen.

Tutkimuksellisesti Pekka Korvenmaan siirtyminen Taideteolliseen korkeakouluun luonnollisesti merkitsi muotoilun tulemista yhdeksi hänen tieteellisen kiinnostuksensa pääkohteeksi. On kuitenkin todettava, ettei hän näinä vuosina ole unohtanut arkkitehtuuritutkimusta. Jo 1990-luvun alussa teimme yhteistyötä Suomen Arkkitehtiliiton satavuotista olemassaoloa juhlistavan kirjan kanssa. Pekka Korvenmaa, sen lisäksi että kirjoitti tähän Arkkitehdin työ -nimisen julkaisuun, toimi kirjan toimittajana.[3] Oma osuuteni liittyi juuri valmisteilla olleeseen väitöskirjaani varhaisista suomalaisista koulutetuista arkkitehtinaisista. Korvenmaan osuus käsitteli arkkitehtien roolia sodan ja materiaalisten tuhojen keskellä, kun maan oli päästävä jaloilleen ja aloitettava mittava jälleenrakentaminen. Kiinnostus teollisesti esivalmistettujen puutalojen tuomiseen suomalaisille markkinoille näkyi artikkelissa selvästi.

Pekka Korvenmaa olikin hieman tätä ennen saanut valmiiksi mittavan tutkimuksensa Kauttuan ruukin alueen historiasta.[4] Tämä 1600-luvun rautaruukki tuli 1870-luvulla Antti Ahlströmin omistukseen, ja raudan valmistaminen vaihtui hänen kauttaan paperiteollisuudeksi.  Teos on tiivis läpileikkaus suomalaista teollisuutta, mutta samalla se valottaa myös suomalaisten teollisuusjohtajien merkitystä maan rakentamiselle. A. Ahlström Osakeyhtiö ei vain rakentanut ruukinympäristöön työläisilleen asuintaloja, vaan palkkasi jo 1930-luvulla Alvar Aallon kaavoittamaan aluetta. Toinen maailmansota kuitenkin suuntasi yhtiön toimintaa laajamittaiseen talotuotantoon Varkauden tehtaalla. Aallon toimisto suunnitteli Ahlströmille 1941 monipuolisen puurakenteisen talovalikoiman, joka oli tarkoitettu tehdasmaiseen esivalmistukseen. Nämä AA-järjestelmän talot toimitettiin rakennuspaikalle esivalmistettuina, muun muassa seinät olivat valmiita puisia elementtejä. Talojen kokoamiseen ei tarvittu kovin montaa henkilöä, ja pystytysohjeet seurasivat talopaketin mukana. Tällainen standardeihin ja normeihin perustuva rakentaminen tuli entistä tärkeämmäksi sodan jälkeisessä tilanteessa, kun satoja tuhansia ihmisiä oli asutettava uudelleen.

Alvar Aalto ja hänen toimistonsa tuotanto on erityisesti liittynyt niihin hankkeisiin, joissa olemme tehneet yhteistyötä. Tärkeimpänä ehkä voidaan pitää Alvar Aalto Akatemian monografiahanketta, jossa päämääränä on julkaista Aallon merkittävimpinä pidetyistä rakennuksista omat eräänlaiset biografiansa. Pekka Korvenmaa, joka on Alvar Aalto Akatemian jäsen, on ollut hyväksymässä aikoinaan omaa osuuttani tässä sarjassa. Vuonna 2003 ilmestynyt Aaltojen Helsingin kotitaloa koskeva julkaisu oli samalla sarjan ensimmäinen nide, jota olin Juhani Pallasmaan kanssa suunnitellut jo useamman vuoden ajan. Pekka Korvenmaa oli seuraavana vuonna toimittamassa ja osin kirjoittamassa sarjan seuraavaa nidettä, joka käsitteli Kotkan Sunilan selluloosateollisuuden aluetta tehtaineen ja asuinalueineen.[5] Tämänlaajuista modernin arkkitehtuurin rakennuskokonaisuutta Aallon toimisto ei aiemmin eikä enää myöhemmin päässyt toteuttamaan.

Muotoilututkimuksen alueella oli kuitenkin ehtinyt jo vuonna 1997 ilmestyä hieno teos Ilmari Tapiovaarasta.[6] Tämän Pekka Korvenmaan kirjoittaman kirjan julkaisi espanjalainen Santa & Cole ja kirjahankkeen alullepanija puolestaan oli muotoilukeskus Centre d’Estudis de Disenny Katalonian Polyteknillisessä yliopistossa Barcelonassa. Korvenmaan Tapiovaara-tutkimus on osa sarjaa, jossa jo aiemmin oli tehty vastaavia nidoksia, muun muassa Arne Jacobsenista espanjalaisten muotoilijoiden lisäksi. Teoksen julkaisukielet ovat kastilia ja englanti. Se esittelee Ilmari Tapiovaaraa ja hänen tuotantoaan Suomen muotoilukentän kontekstissa. On selvää, että yli puolivuosisataa kestänyttä Tapiovaaran uraa ei kirjassa pyritä kartoittamaan kokonaisuudessaan, mutta se valottaa erityisesti toisen maailmansodan aikaista ja jälkeistä Tapiovaaran teollista huonekalutuotantoa. Teoksen varsin kattavan niin kutsutun suunnitelma-arkiston osuus tarjoaa lukijalle valokuvineen erinomaisen visuaalisen todisteen Tapiovaaran tuotannon monipuolisuudesta. Korvenmaan teksti myös avaa Tapiovaaran muotoilun taustoja, hänen vahvaa yhteyttään Aalto-kalusteisiin, ja sen lisäksi hänelle ominaista muotoilun, tuotannon ja markkinoinnin tehokasta yhdistämistä.

Pekka Korvenmaan viimeaikaisista julkaisuista merkittävin on kuitenkin hänen suomeksi ja englanniksi ilmestynyt yleisteoksensa suomalaisesta muotoilusta, jonka Taideteollinen korkeakoulu julkaisi omassa julkaisusarjassaan.[7] Taide & Teollisuus -yleisteoksen merkitys oppikirjana on selvä, mutta 1950- ja 1960-luvuilla elänyt lukija tavallaan peilaa uudelleen lapsuuttaan ja nuoruuttaan sen sivuilla. Taideteollisuuden ja muotoilun osuus suomalaisten kotien arjessa oli hallitsevaa. Keittiön esimerkki riittää avaamaan asiaa: hellalla porisi Antti Nurmesniemen suunnittelema ja Wärtsilän valmistama kahvipannu ja Timo Sarpanevan muotoilema ja Rosenlewin valmistama rautapata. Ruokapöydälle katettiin Kaj Franckin Kilta-asiat ja Saara Hopean juomalasit. Olohuoneesta löytyi isän merkkipäivänään saama Timo Sarpanevan Orkidea-vaasi, jonka isä otti vastaan Marimekon valmistamassa ja Vuokko Nurmesniemen suunnittelemassa Jokapoika-paidassa.

Pekka Korvenmaan kirja, joka haluaa painottaa erityisesti muotoilun muutosta toisen maailmansodan jälkeen, tutustuttaa lukijat kuitenkin myös siihen muotoilun alueeseen, joka on yleisesti jäänyt anonyymimmäksi. Arjen esineet Fiskarsin saksista, pappamopoista ja WC-istuimista lähtien kertoo omaa kiinnostavaa historiaansa siitä, miten teollinen muotoilu on kasvavassa määrin tullut koulutettujen suunnittelijoiden alueeksi. Kirja sen ohessa, että kertoo tarinaa enemmän tai vähemmän tunnetuista suomalaisen muotoilun esimerkeistä, kertoo myös siitä vahvasta näkemyksellisestä otteesta, mikä Pekka Korvenmaalla on myös tällä alueella.

Renja Suominen-Kokkonen on dosentti ja taidehistorian yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. Hän on toiminut Taidehistorian valtakunnallisen tohtoriohjelman johtajana vuosina 2009–2013. Hän on toiminut myös Suomen Akatemian tutkimushankkeen A Portrait of Art History ja pohjoismaisen Visions of the Past -nimisen NordForsk-tutkijaverkoston johtajana. Suominen-Kokkonen on tutkinut naisarkkitehteja ja taidehistorian historiaa. renja.suominen-kokkonen@helsinki.fi