http://vapriikki.fi/nayttelyt/suomalaisten-pyhiinvaellukset-keskiajalla/
Toukokuussa Helsingin Sanomissa Jussi Pullinen pohti kolumnissaan taidetta ja sen merkityksiä (HS 21.5.2015, http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1432093365978). Kirjoituksessa toimittaja toteaa, että taiteella itsellään on merkitystä eikä sen tarkoitus ole suoranaisesti tuottaa hyötyä, ainakaan sellaista hyötyä, jonka voi välittömästi mitata. Pullinen korostaa, ettei taiteen tehtävä ole tuottaa tulosta vaan se toimii pikemminkin edellytyksenä tai pohjana yleiselle hyvinvoinnille. Taide on arvokasta taiteena. Performanssitaide on taidetta siinä missä muutkin taiteet ja sillä on merkitystä, julistaa toimittaja. Tämän kaiken taidehistorioitsija mielellään allekirjoittaa. On hienoa, että Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla kirjoitetaan positiiviseen sävyyn taiteesta – kerrankin taide on julkisuudessa muutakin kuin menoerä!
Puolustaessaan (nyky)taiteen oikeutta olla taidetta toimittaja tulee kuitenkin esittäneeksi harhaanjohtavia yleistyksiä muun muassa vanhasta kristillisestä taiteesta. Vaikkakin vain sivulauseen muodossa, toimittaja kuitenkin toteaa kristillisen taiteen olleen aikanaan vain väline uskonnon levittämiseen, vailla muita merkityksiä. Toimittaja antaa ymmärtää, että kristillinen taide on syntynyt ikään kuin pakotettuna, koska ”muunlainen taide ja sen tekijät poltettiin.”
Kirjoitus osoittaa, kuinka huonosti vanhaa taidetta tunnetaan. Jopa taidealalla työskenteleville vanha taide saattaa olla vierasta. Juuri tästä syystä on ilahduttavaa, että Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla -näyttely Vapriikissa on järjestetty ja se on osoittautunut menestykseksi. Keskiaikaisen taiteen kohdalla on huomioitava anakronismi, joka syntyy itse käsitteestä taide. Keskiajalla se, jota nyt kutsumme taiteeksi, kuului käsityön piiriin, tämän lisäksi teokset olivat tilattuja sen sijaan, että ne olisivat vapaan taiteilijan mielijohteesta toteutuneita. Keskiajan taidetta ei siis siinä merkityksessä ollut, minkä nyt käsitteelle annamme.[1] Vapriikin näyttelyssä esillä olevat pyhimysveistokset, relikvaariot ja pienet matkamuistoesineet, joita pyhiinvaeltajat toivat mukanaan, tekevät kuitenkin näkyväksi keskiajan esteettiset pyrkimykset ja taiteellisen ilmaisun. Käytänkin tässä kirjoituksessa esineistöstä nimityksiä taide ja teos.
Teosten taustalla vaikuttaa kristillinen kulttuuri. Sen sijaan, että kristillinen kulttuuri olisi rajoittanut taidetta, se on mahdollistanut sen. Teosten ymmärtäminen vaatii siten myös tämän kulttuurin ymmärtämistä. Näyttelyn kartat ja dokumentit pyhiinvaelluksista tukevat tässä tehtävässä, ne ovat niiden ihmisten jättämiä jälkiä, jotka aikanaan kohtasivat teokset. Usein taidenäyttelyissä (ja -historiassa) teosten kohtaajat jäävät vähemmälle huomiolle, mutta tällä kertaa Vapriikin näyttely keskittyy erityisesti heihin.
Tavanomaisesti taiteesta puhuminen on puhetta etäältä. Teosta tarkastellaan sen ulkopuolelta eikä sen ”sisältä” itse taidetilanteessa. Nykyään taidehistoriassa kiinnitetään huomio myös elämykseen tai kokemukseen, joka syntyy taidetilanteessa, puhutaan katsojan sijaan taiteen vastaanottajista tai kohtaajista. Kohtaaminen onkin oleellisessa osassa keskiaikaisessa taiteessa. Pyhiinvaelluskohteet ja pyhän kohtaaminen tuottivat vahvan kokonaisvaltaisen esteettisen kokemuksen. Pyhimyskuvien ja -veistosten kunnioittamien oli moniaistista: veistoksia koskettiin, koristeltiin ja suudeltiin, ne tuoksuivat hyvältä. Niitä myös kannettiin juhlakulkueissa. Kokemus teoksesta, niiden kunnioittaminen, on välttämätön osa itse teosta.
Vapaasti tulkiten pyhimyskuvien ja -veistosten käytössä ja kunnioituksessa voi nähdä performanssitaiteelle tyypillisiä piirteitä kuten hetkellisyys, jossa teoksen luonne muuttuu eri tilanteiden ja kokijoiden myötä. Voikin kysyä, missä teos sijaitsee, itse materiaalisessa työssä vai kohtaajan ja teoksen välisessä kokemuksessa? Marcel Duchampin tiedetään sanoneen, että vasta katsoja tekee teoksen valmiiksi. Oma kohtaamiseni teosten kanssa on kuitenkin erilainen kuin keskiaikaiset kohtaamiset, sillä Vapriikissa teokset ovat irrotettu kontekstistaan, kirkkotilasta ja katolisesta hartauselämästä. Näyttelyssä voimme nähdä vain jäljelle jääneen materiaalisen työn. Teokset kantavat hiljaisina mukanaan historiansa, ikään kuin salaisuutena.
Melko lähelle keskiaikaista tunnelmaa voi toki päästä myös Vapriikissa. Näyttely etenee pyhiinvaellusmatkaa mukaillen: ensin esitetään syitä lähtöön sekä matkaan vaadittavia dokumentteja. Matkalla kohdataan teoksia ja ostetaan matkamuistoja. Lopulta matka huipentuu pyhien reliikkien eli pyhäinjäännösten äärelle. Näyttelytila on rakennettu muistuttamaan keskiaikaista tilaa, valaistus on maltillinen ja tilanjakajat on viimeistelty koristekuvioin, taustalla soiva vaimea musiikki lisää keskiajan tuntua. Näyttelyssä kävijä voi tehdä oman pienen vaelluksensa näyttelytilassa, halukkaille jaetaan leimat pyhiinvaelluspassiin, joita salivalvoja tarjoaa kylläkin ensisijaisesti vain lapsille.
Kartat ja erilaiset dokumentit kuten testamentit ja suojeluskirjeet korostavat pyhiinvaeltajien matkantekoa. Kävelyreitit ja itse matka olivat oleellinen osa pyhää kokemusta. Se muodosti koreografian, joka yhdisti suomalaiset osaksi Eurooppaa ja toi lähemmäs taivaallista Jerusalemia. Näyttelyssä esitetyt kartat ja muut dokumentit kertovat pyhiinvaeltajien ympäristöön jättämistä jäljistä. Näistä jäljistä tulee väistämättä mieleen 1960–1970-luvun maataide ja erityisesti kävelyreiteistä muodostuvat teokset: molemmissa tapauksissa ympäristöä on muokattu keholla, myös ympäristön ja ihmisen vuorovaikutus on korostunut. Pyhiinvaelluksissa oli tärkeä tuntea maa jalkojen alla ja kulkea avojaloin mahdollisimman askeettisessa varustuksessa. Toki nykytaiteilijalla on täysin eri motiivit kuin keskiaikaisella pyhiinvaeltajalla, sillä maataiteen tekijä haluaa haastaa ja laventaa taiteen rajoja, kun taas pyhiinvaeltaja oli ennen kaikkea hengellisellä vaelluksella. Yhtä kaikki, kuten pyhiinvaeltajien reittejä Vapriikissa, myös maataiteen tekijän teoksia tarkastellaan jälkikäteen galleriassa, usein karttojen ja muiden dokumenttien valossa. Näin ajatellen pyhiinvaellukseen lähtijällä oli rooli sekä taiteen kokijana ja teosten kohtaajana että aktiivisena tekijänä ja osallisena tässä suuressa rituaalisessa tapahtumassa.
Keskiaikainen pyhiinvaeltaja kohtasi perillä vaelluskohteessa pyhäinjäännöksen, usein upeasti koristellussa pyhäinjäännöslippaassa. Vapriikissa on esillä British Museumista lainassa olevia relikvaarioita, joissa on tavoiteltu kullan ja jalokivien hohtoa ja loistetta kuparilevyillä, kristalleilla sekä emaloinnilla. Nämä lippaat voivat hyvinkin olla hienointa ja kauneinta, mitä vaeltaja koskaan aiemmin on nähnyt tai tulee näkemään. Ne ovat lupaus tulevasta, taivaallisesta Jerusalemista, jonka loistoa pyhät esineet tavoittelevat. Ennen pääsyä pyhäinjäännöksen luo vaeltaja astuu ylelliseen kirkkotilaan, jonka rikkaudet häikäisevät silmiä. Tästä matkaaja jatkaa kohti pyhintä, alttaria, jossa reliikki sijaitsee. Reliikin äärellä ollaan kauan, sen luona jopa nukutaan.[2] On selvää, että emme voi puhua ainoastaan taiteen katsomista, kun on kyse keskiaikaisesta kristillisestä taiteesta. Taidetilanteessa aistittiin kaikilla aisteilla ja samoja pyrkimyksiä on taiteessa ollut jälleen 1900-luvulta alkaen.
Näyttelyn pyhimysveistokset ja -kuvat keskittyvät suomalaisten suosikkipyhimyksiin kuten Annaan, Birgittaan, Jaakobiin ja Olaviin. Kansallismuseosta lainattu, tuntemattomasta kirkosta peräisin oleva, Pyhä Anna itse kolmantena -puuveistoksen kohdalla voi huomata jäänteitä rikkaasta värityksestä: pukujen laskoksista voi erottaa vihreää, sinistä, keltaista ja punaista. Veistos on taidokkaasti veistetty: pienen Jeesuksen kiharat ja Marian palmikot ovat viimeisteltyjä samoin kuin Annan puvun laskokset. Pienet värifragmentit muistuttavat veistosten ylipäänsä olleen kauttaaltaan maalattuja ja koristeltuja. Pälkäneen kirkon Pyhää Jaakobia esittävässä veistoksessa sen sijaan on yhä näkyvissä runsas väritys ja Jaakobin puku on kuvioitu. Veistokset eivät siis ole vain veistoksia, vaan niissä yhdistyy maalaustaide ja veistotaide. Elina Räsänen onkin sanonut veistosten olleen oikeastaan kolmiulotteisia maalauksia.[3]
Keskiaikaiset pyhimysveistokset eivät tyypillisesti olleet itsenäisiä veistoksia, vaan ne kuuluivat johonkin ryhmään tai kokonaisuuteen. Säilyneet pyhimysveistokset ovat oletettavasti olleet osa suurempaa alttarikaappia tai niillä on ollut oma pyhimyskaappinsa. Näyttelyssä esillä olevasta Urjalan kirkon alttarikaapista saa käsityksen kuinka kokonaisvaltainen taideteos alttarikaappi on: sen lisäksi että teos on ikään kuin kolmiulotteinen maalaus, jota ympäröi kaksiulotteiset maalaukset (ovet), siihen liittyy myös liike. Kun kaapin ovia sulkee ja avaa, teos muuttuu. Kaapin avaamisen voi kuvitella olleen erityinen hetki, jota odotettiin. Näin muisti ja odotus kietoutuvat myös oleellisesti teoksiin. Veistokset ovat siten myös ”käsitetaidetta”, jossa teoksen idea voi olla tärkeämpi kuin materiaalinen työ. Vaikka veistokset ovatkin korkealaatuisesti toteutettuja, keskiajan henkilölle niiden todellinen arvo piilee kuitenkin siinä mihin ne viittaavat.
Palaan takaisin Helsingin Sanomien kolumniin, jossa toimittaja antaa ymmärtää, että vanha kristillinen taide on jotenkin epäonnistunutta ja tästä syystä sitä muistellaan ”vain kohteliaasti nyökytellen”. Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla -näyttelyä kiertäessäni mieleni ei tee nyökytellä kohteliaasti vaan kumartaa syvään. Keskiaikainen taiteellinen ilmaisu näkyy, tuoksuu, kuuluu ja tuntuu. Lisäksi se on tarkkaan harkittua ja sisältää monimutkaisia merkitysrakenteita. Se on kaikkea muuta kuin kirkon pakottamaa naivia räpellystä. Itse pyhiinvaellustakin voi pitää kokonaistaideteoksena, jossa visuaalisuuteen yhdistyy kehollisuus. Vapriikin näyttelyssä materiaalisten teosten lisäksi huomioidaan kohtaajan osallisuus. Pyhimysveistos tai relikvaario itsessään ei ole vielä koko taideteos, vaan siihen kuuluu kunnioittaminen ja vaeltaminen, oman kehon käyttäminen ja kokeminen, jopa äärirajoihin asti.
Kirjoittaja on porvoolainen opettaja sekä taidehistorian maisteriopiskelija.
[1] Ks. Valkeapää, Leena: Suomen keskiajan taidehistorian tutkiminen. Teoksessa Lamberg, M., Lahtinen A., Niiranen, S. (toim) 2009. Keskiajan avain.
[2] Krötzl, C. Suomalaisten pyhiinvaellukset osana eurooppalaista perinnettä. 2014, 52. Teoksessa Katajala-Peltomaa, S., Krötzl, C. ja Meriluoto-Jaakkola, M. (toim.) 2014. Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla – Kun maailma aukeni. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1399. Tampereen museoiden julkaisuja 136. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.
[3] Räsänen, Elina. Ruumiillinen esine, materiaalinen suku. Tutkimus Pyhä Anna itse kolmantena -aiheisista keskiajan puuveistoksista Suomessa. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 116. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys 2009, 14.