Laajentuva keskiajan visuaalinen maailma – viisi uutta jalometallilöytöä Suomesta

Nykyinen keskiajan taidehistoria versoo antikvaarisen perinteestä. Antikvarismin määritelmät vaihtelevat, mutta eräs sen olennaisista piirteistä on aineistokeskeisyys.[2] Lähdemateriaaleja painottavan tutkimuksen tärkeitä tehtäviä on koota menneisyydestä kertovat jäljet ja kuvailla sekä määrittää niiden ikä ja valmistajat. Kuvailu on ymmärrettävä laajasti. Se kattaa niin teosten materiaalit, valmistustekniikat, käyttötavat ja keskiajan jälkeisen historian kuin ikonografisen analyysinkin.

Antikvarismi on luonut vanhan taiteen tutkimukseen ihanteen tutkimusaineiston läpikotaisesta tuntemisesta. Tutkijantyön lähtökohta on kaikkien arkkitehtonisten kohteiden, kaikkien paneelimaalausten tai kaikkien tietyn aikakauden tai alueen taideteosten jäljittäminen ja luokittelu. Aineistokattavuuden ideaali konkretisoituu tutkimukseen sisällytettyinä tai niiden pohjana olevina, järjestelmällisesti laadittuina teosluetteloina ja teosten vertailevana, usein tyylillisenä analyysina. Luetteloiden rinnalla toinen kattavuustavoitteesta juontuva julkaisutyyppi ovat yksittäisiä löytöjä esittelevät tieteelliset artikkelit ja tiedonannot.

Vaikka esimoderniin keskittyvä taidehistoria omaksui jo 1900-luvun loppuvuosikymmeninä modernin ja nykytaiteen tutkimukselle ominaisen teoriatietoisuuden, antikvaarinen aineistokeskeisyys ei suinkaan ole heikentynyt. Keskiajalta ja sitä edeltäviltä aikakausilta säilynyt lähdeaineisto on niin niukka ja hajanainen, ettei tutkimusta ole mahdollista tehdä ottamatta mahdollisimman yksityiskohtaisesti huomioon sen erikoisluonnetta ja valikoituneisuuteen vaikuttaneita tekijöitä. Toisaalta yksikin uusi aineistolöytö voi osoittaa vääräksi tutkimuksessa siihen saakka vallinneita käsityksiä.

Aineistokeskeisyys luonnehtii myös Pohjoismaiden keskiajan kuvallisen kulttuurin analyysia. Skandinaviassa ja Suomessa keskiajan taidehistoriassa keskeisessä asemassa on kirkollinen taide, sillä kirkkojen ulkopuolisesta materiaalista on säilynyt vain rippeitä. Ennen tuntemattomia teoksia tulee tutkijoiden tietoon hyvin harvoin. Toisinaan restaurointien yhteydessä paljastuu uusia kirkollisia taideteoksia,[3] mutta visuaalisesta kulttuurista kertovia löytöjä tehdään lukumääräisesti eniten arkeologisen kaivausten yhteydessä.

Aineistoon keskittyminen mainitaan silloin tällöin keskiajan taidehistorian heikkoudeksi, todisteeksi sen vanhakantaisuudesta. Asia on kuitenkin päinvastoin. Aineistolähtöisyys avaa tien nykytutkimuksen eturintamaan. Ensinnäkin aineiston mahdollisimman laaja analysointi tekee tutkimuksesta poikkitieteistä. Taideobjektien tutkimus luonnontieteellisin ja konservointiteknisin menetelmin sekä museologisen kokoelmatutkimuksen avulla on arkea keskiajan taidehistoriassa. Yhtälailla raja keskiajan arkeologian ja taidehistorian välillä on hyvin huokoinen. Toiseksi aineistokeskisyys on antanut keskiajan taidehistorioitsijoille väkevän tietoisuuden visuaalisten objektien historiallisuudesta ja kuvallisuuden aineellisuudesta. Muutoksen ja aineellisuuden käsitteet ovat taidehistorian nykykeskustelujen keskiössä muun muassa uusmaterialististen suuntausten vuoksi. Keskiajan taidehistoria on parhaimmillaan, kun antikvaarinen perinne sulautuu teoreettisesti herkkään lähestymistapaan.

Suomessa keskiajan aineistokirjoa ovat 2000-luvulla kasvattaneet tieteellisten kenttätöiden ohella metallinilmaisinta käyttävät harrastajat. He ovat haravoineet suuria alueita eri puolilla maata ja paljastaneet lukuisia uusia esinelöytöjä. Metallinilmaisinharrastuksen nopea kasvu on kärjistänyt muinaisjäännösten suojelun ja aineistojen käsittelyn ongelmia,[4] mutta metallilöydöt ovat joka tapauksessa rikastaneet käsitystä keskiajasta. Etenkin ymmärrys kirkkojen ulkopuolisesta kuvallisuudesta on avartunut.[5] Seuraavassa esittelen viisi tuoretta metallinilmaisinharrastajien tekemää jalometallista löytöä. Niistä neljä edustaa sellaisia keskiajan esinetyyppejä ja kuvallisia ratkaisuja, joita ei ole Suomesta aiemmin tunnettu. Uudet löydöt tuovat menetyksen tunteen rinnalle innostuksen, joka ilmenee säilyneiden esineiden kuvailuna ja luokitteluna.

Raision kirkonkylän hopeasormus

Elokuussa 2013 Eero Lehtimäki haravoi metallinilmaisimellaan Raision kirkon läheisellä peltoaukealla, joka jää Raisionjoen ja 8-tien väliin. Keskiaikaisen Pyhän Martin kirkon kohdalla, noin 30 metriä joesta länteen hän löysi hopeisen sormuksen (Kuvat 1–2).[6] Aivan löytöpaikkaa vastapäätä Raisionjoen toiselle puolelle osuu Leijapuiston päiväkodin tontin eteläkulmaus.

 

Sormus on kullattua hopeaa, vaikka kultaus on karissut monin paikoin. Kanta on suurehko ja muodoltaan katkaistu kartio. Katkaistulle pinnalle on kuvattu kasviaihe, joka koostuu keskusrangasta ja siihen päällekkäin V-kirjaimen muotoisesti asetellusta kolmesta lehvästä. Kartion viettävää osaa kiertää kaksi majuskelikirjaimin kaiverrettua tekstiä. Tekstejä erottaa kaksi ristikuviota. Niissä ristin vaakapuun molempiin päihin on lisätty pystyviivat ja sakaroiden väliin pienet pisteet. Tekstit ovat varsin vaikeaselkoisia, mutta niissä saattaa lukea + AVE [tai AVI] + M:E [tai AV:I]. Sormuksen latteaa kehää kiertää friisi, joka koostuu sarjasta X III -kuvioita. Kehässä kannan molemmin puolin on palkkimaiset, koristeettomat levennykset.

Suomesta ei tunneta muita samanlaisia sormuksia. Meillä on kuitenkin säilynyt joitakin kappaleita sormustyyppiä, joka on ajoituksellisesti ja tyylillisesti lähellä raisiolaista löytöä. Myös niissä on kantaa molemmin puolin koristavat kehään tehdyt levennykset. Kanta on katkaistun pyramidin muotoinen, ja sitä on koristeltu palmettikuvioin. Toisinaan kannan keskelle on istutettu jalokivi, mutta tekstejä siihen ei kaiverrettu. Tällaisia sormuksia tunnetaan Suomesta neljä kappaletta. Yksi niistä on Turun Koroistenniemen kirkonraunioista, kaksi Mikkelin Visulahden myöhäisrautakautisista haudoista ja yksi Karjalankannaksen Kaukolan Kekomäen kalmistosta. Löydöt ajoittuvat 1200-luvun jälkipuoliskolle.[7]

 

Raision sormuksen koristelu on epäselvä, mutta saman sormustyypin skandinaaviset edustajat auttavat sen ymmärtämisessä. Statens Historiska Museumin kokoelmissa Tukholmassa säilytetään kullattua hopeasormusta, joka on tuntematonta alkuperää. Sen kanta on muodoltaan katkaistu kartio. Keskelle on kaiverrettu liljakuvio, ja kantaa kiertää teksti + AVE MARIA. Sormus on tyylillisin perustein ajoitettu 1200-luvun loppuun tai 1300-luvun alkuun.[8] Myös Ruotsin Stenkumlan Snäckarvesta paljastuneesta kätkölöydöstä on samantyyppinen sormus, mutta siinä liljakuvio on toteutettu heraldisena, ei naturalistisena.[9]

Etelä-Norjan Smedsrudista on irtolöytönä talletettu kullattu hopeasormus, jossa keskusaiheena on lilja, Marian neitsyyden ja puhtauden symboli. Sitä kiertää teksti +AVEMRON. Alf Hammervold tulkitsee tekstin tarkoittavan lausetta Ave maria ora pro nobis tai Ave Maria regina ora pro nobis. Teksti on viittaus enkeli Gabrielin tervehdykseen Neitsyt Marialle: ”Ole tervehditty, Maria, sinä armon saanut!” (Luuk. 1:28). Samalla se on keskiajalla suositun esirukouksen alku. Hammervold ajoittaa sormustyypin 1200- ja 1300-luvuille,[10] mutta ajoituksen voi rajata 1200-luvun loppupuolelle ja 1300-luvun alkuun.[11]

Raision sormus on suomalaisen kronologian mukaan varhaiskeskiaikainen esine. Ajoitus sopii korun löytöpaikkaan, sillä Raisio kuuluu Suomen vanhimpiin seurakuntiin. Kirkon lähialueiden kylät ovat olleet asutettuja jo 1200-luvulla.[12] Löytö sijoittuu siten samaan aikakauteen Turun Koroistenniemeltä löydetyn hopeasormuksen kanssa.

Hahkialan kartanon koru

Hämeenlinnan Hauhon Hahkialan kartanon mailla järjestettiin Kanta-Hämeen menneisyyden etsijät ry:n niin sanottu kutsuvieraspiippailu lokakuussa 2013. Päivän ajan harrastajat haravoivat kartanon alueella. Iällisesti löydöt ulottuivat myöhäisrautakaudelta uuden ajan esineisiin. Tapahtumaan osallistuneen Harri Kanasen saaliiseen sisältyi rautakautisen rannerenkaan ja kupurasoljen katkelmat, mutta myös pieni hopeasta valmistettu koru (Kuvat 3–4). Lattea, pyöreä esine on leveydeltään noin 2 cm.[13] Alun perin arkeologi totesi löydön liian nuoreksi, jotta sillä olisi museaalista arvoa, ja palautti sen Kanaselle. Tapaus paljastaa ikävällä tavalla museoalan tämänhetkisen esinetuntemuksen tason.

 

Hahkialan korun etupuoli on kullattu, ja taustapuolen kiinnityslenkin pinnassa on jäämiä kuparista. Esine on valmistettu kolmesta yhteen juotetusta osasta: kehämäisestä rungosta, sen keskelle sijoitetusta kuva-aiheesta ja taustapuolelle kiinnitetystä metallitangosta, joka päättyy pyöreään lenkkiin.

Korua kehystää kuusipoimuinen pilviverho. Keskusaihe esittää Neitsyt Marian äitiä eli Pyhää Annaa. Hänellä on sylissään pienempi hahmo, Maria, ja heidän välissään istuu kolmas henkilö, Jeesus-lapsi. Kolmikko muodostaa keskiajan taiteessa yleisen Pyhä Anna itse kolmantena -aiheen.

Kananen poimi esineen talteen kartanorakennuksen kaakkoiskulmalla olevan Hyvikkälänjärven eteläpuolelle avautuvalta pellolta. Löytöpaikka on suurin piirtein puolivälissä kahta rautakautista kohdetta. Lännessä on Haapahuhdan kuppikallio, ja idässä ja koillisessa Haapahuhdan esinekeskittymä, josta maaliskuussa 2014 metallinilmaisimella paikallistettiin myöhäisrautakautisia ja keskiaikaisia asuinpaikkalöytöjä. Hahkialasta oli jo tätä ennen löydetty joitakin rautakautisia esineitä.[14]

 

Hahkialan kylä mainitaan kirjallisissa lähteissä ensimmäistä kertaa vuonna 1437, kun ritari Olavi Tavast järjestytti siellä Hauhon käräjät.[15] Seuraavan kerran käräjiä tiedetään siellä pidetyn vuonna 1479.[16] Kylän maita läänitettiin 1400- ja 1500-luvulla eri henkilöille, jotka eivät asuneet kylässä. Merkittävin omistaja oli Tavast-suku. Kaarle-herttua teloitutti Arvid Henrikinpoika Tavastin nuijasodassa vuonna 1599, ja tämän jälkeen maat joutuivat kruunulle.[17]

Korun käyttötapa ja ajoitus

Keskiajalta tunnetaan ryhmä hopeasta tehtyjä koruja, joissa on kiinnitystä varten samanlainen horisontaalinen, silmukkapäinen tanko kuin Hahkialan kartanon löydössä. Ne ovat hakasia, joilla kaksi puvun tai tekstiilin lievettä on kiinnitetty toisiinsa. Hakasen parina oli samannäköinen koru, jossa horisontaalisen tangon päässä on renkaan sijasta koukku. Näin kaksi korua muodostavat toisiinsa kiinnittyvän parin. Usein hakasinpareissa on koristeaiheen ympärillä pieniä reikiä, joiden avulla korut on ommeltu kiinni kankaaseen. Hahkialan korussa reikiä ei ole. Se on kuitenkin voitu kiinnittää tekstiiliin pujottamalla lanka puhkinaiseksi jätetyn keskustan aukon läpi, mutta taustapuolelle kiinnitetyn poikittaisen lenkkipäisen tangon yli.

Vaatteenhakasia, joissa pyöreään tai monilehtiseen kehään on juotettu kiinni kiinnityslenkki, ei ole aiemmin löydetty Suomesta. Turun Koroistenniemeltä on tosin talletettu hopeinen, vaakunakilven muotoinen vaatteenhakanen 1300-luvulta.[18] Myös siinä kiinnityskoukku on juotettu esineen selkäpuolelle. Lähimmät verrokit Hahkialan korulle ovat ruotsalaisissa museokokoelmissa.

Mälarenilla Adelsön saarella sijaitsevat Alsnö hus -nimisen linnan rauniot. Sinne kuningas Magnus Ladulås rakennutti 1280 palatsimaisen kesäasunnon. Kuninkaallisia kirjeitä allekirjoitettiin linnassa 1200- ja 1300-lukujen taitteessa. Rakennus paloi ja raunioitui 1300-luvun lopussa. Vuosina 1916–1918 jäänteitä tutkittiin arkeologisesti. Löytöaineistoon sisältyy kaksi hopeista vaatteenhakasta.[19] Molemmissa on hopeinen, nelilehtinen kehys, jonka ulkoreunalla on tasaisin välein neljä pientä lenkkiä, joista esine on ommeltu kankaaseen. Kehykseen on juotettu myös varsinainen kiinnityslenkki. Keskusaiheena on heraldinen leijona.

Länsipohjan Nederkalixista on talletettu niin sanottu Tören aarrelöytö. Esineistönsä perusteella 1300-luvun puolivälin tienoilla kätketty aarre sisältää neljä kappaletta hopeisia vaatteenhakasia.[20] Kaikkien kehän muotona on kuusilehdykkä, jonka lehtien väleissä on kiinnittämistä varten pienet puoliympyrät. Korujen ulkoreunalle on kiinnitetty kävynmuotoinen puolipallo, jonka alapuolella on kiinnityshaka. Keskusaiheena on naisenpäinen taruolento. Toinen ajoituksellisesti kiinnostava kätkö on Tanskan Själlannin lounaisosasta, Slagelsen kaupungista. Kyseessä on Tanskan suurin keskiaikainen aarrelöytö, joka kaivettiin maahan vuoden 1376 jälkeen. Siihen sisältyy viisi kullattua hopeaa olevaa vaatteenhakasta, joissa kuusilehdykän sisälle on sijoitettu suurikyntiset aarnikotkat.

Skandinavian 1300-luvun aarrekätköt ovat antaneet ajoituksen myös Berliinin Kunstgewerbemuseumin kokoelmissa olevalle vaatteenhakaselle. Kullatusta hopeasta valettu esine on kuusilehdykän muotoinen ja sen takana on lenkkiin päättyvä kiinnitystanko. Keskusaiheena on heraldinen kotka. Koru on hankittu huutokaupasta, joten sen aiempi historia jää tuntemattomaksi. Stefan Krabath ja Lothar Lambacher ajoittavat hakasen 1300-luvulle. Ajoitus perustuu yhtäältä skandinaavisiin aarrelöytöihin ja toisaalta Puolan Opolesta paljastuneen kätkölöydön nelilehdykänmuotoisiin vaatteenhakasiin. Aarre on muiden esineidensä perusteella arvioitu tulleen maahan lasketuksi vuoden 1310 tienoilla.[21]

Muotonsa puolesta Berliinin koru on lähinnä hämäläistä löytöä, mikä viittaisi senkin tulleen valmistetuksi 1300-luvulla. Korutyypin ajoituksiin liittyy kuitenkin vääristävä tekijä. Pohjoismaissa ja saksankielisellä alueella poikkeuksellisen monet suuret aarrekätköt ajoittuvat 1300-luvulle. Sen sijaan seuraavan vuosisadan aarrekätköjä ei juuri ole, mikä vaikuttaa myös korujen valmistushetken määrittämiseen – usein kätköjen kaltaiset suljetut löydöt ovat ainoa keino haarukoida vaikeasti ajoitettavien jalometalliesineiden ikää.

Thor Kielland esittelee Bergenistä tunnettuja kuusilehdykkäisiä vaatteenhakasia. Hän ajoittaa ne tyylillisin perustein 1400-luvulle.[22] Ajoitus tuntuu myös Hahkialan korun osalta vanhempaa ikää todennäköiseltä. Siinä itsessään on nimittäin kaksi tyylillisesti 1300-lukua nuorempaa piirrettä. Ensimmäinen näistä on kehän poimutettu pilviverho. Vastaavanlainen aihe on toteutettu esimerkiksi Turun linnan edustalta Aurajoesta löydettyyn kullattu hopeasormukseen. Kannassa on Neitsyt Marian hahmo sylissään Jeesus-lapsi. Heidän takaansa säteilee valonkiharoita, jotka viittaavat Ilmestyskirjan mainitsemaan apokalyptiseen naiseen. Kuva-aihetta kiertää pyöreä, poimuileva pilviverho. Turun sormus ajoittuu vuoden 1500 tienoille.[23]

Toinen Hahkialan korun 1400-lukuun viittaava piirre on Pyhä Anna itse kolmantena -aihe. Se yleistyy Keski-Euroopan saksankielisellä alueella vasta 1400-luvun aikana.[24] Vaatteenhakasen aihe kuuluu Elina Räsäsen luokittelussa Suomen puuveistoksissa yleisimpään I-tyyppiin, jossa Anna istuu lapsensa ja lapsenlapsensa sylissään.[25] Kaikki kuva-aihetta esittävät suomalaiset puuveistokset ajoitetaan 1400-luvulle tai 1500-luvun alkuun niin, että suurin osa on valmistettu 1400-luvun jälkipuoliskolla.[26] Vaikka siis Hahkialan korun tyyppi tunnetaankin jo edeltävältä vuosisadalta, on erittäin luultavaa, että itse koru valmistettiin 1400-luvulla.

Maskun Lemun hopealusikka

Lokakuussa 2013 Mikael Bogel poimi talteen hopealusikan Maskun Järäisten kylästä, Nyynäisten kartanosta noin 1,5 km länsi-luoteeseen (Kuvat 5–6). Löytöpaikka sijoittuu Nousiaistentieltä haarautuvan, Raittumäen suuntaan kääntyvän autotien ja sitä jatkavan polun varrelle, heti peltoaukean päättymisen jälkeiseen maastoon.[27]

 

Lusikka on 11 cm pitkä. Sen pisaran muotoinen pesä vie yli puolet koko esineen mitasta. Pesän pohjukkaan on kaiverrettu goottilaista tekstinauhaa muistuttava koriste, mutta siihen sijoitetut merkit eivät ole kirjaimia tai ainakaan niistä ei muodostu ymmärrettäviä sanoja. Tällainen näennäinen tekstinauha on tavallinen piirre keskiajan ja uuden ajan alun lusikoissa. Sen sijaan varren koristelu on ainutlaatuinen Suomessa. Varren alaosa muodostaa jalustan, jonka päälle seisomaan on kuvattu Neitsyt Maria sylissään Jeesus-lapsi. Marialla on päällään poimuileva mekko ja päässään kruunu. Hän on siten taivaan kuningatar.

Täysplastillisen koristeen ohella toinen lusikan poikkeuksellinen ominaisuus on sen varren ja pesän raaka-aineen ero: edellinen on selvästi tummempi kuin jälkimmäinen. Metallipitoisuuksien lähempi mittaus on osoittanut, että molemmat ovat kuitenkin hopeaa varren ollessa hopeapitoisempi. Osat on valmistettu erillisinä ja yhdistetty juottamalla.

Statens Historiska Museumin kokoelmissa säilytetään hopealusikkaa, jonka varteen on kuvattu vastaavankaltainen, täysplastillinen ja kruunattu Neitsyt Maria sylissään Jeesus-lapsi.[28] Pesä on rikkaasti kaiverruksin koristeltu. Siinä on muun muassa riimutekstein varustettuja tekstinauhoja,[29] mutta ne ovat todennäköisesti lisätty lusikkaan vasta 1600-luvulta. Pesässä on myös roomalaisin numeroin merkitty vuosiluku 1451. Numeroiden goottilaiset minuskelikirjaimet viittaavat siihen, että vuosiluku kuuluu alkuperäiseen koristeluun. Lusikan historia on muutoin tuntematon.

 

Vaikka ruotsalaisessa ja maskulaisessa lusikan figuurit eroavat tyylillisesti toisistaan, jälkimmäisen lyhyt, tanakka varsi sekä pisaramainen pesä viittaavat 1400-lukuun.[30] Harjavallan Lammaistenkoskesta on löydetty 1200-luvulla valmistettu hopealusikka, ja Vöyrin pappilasta talletettu lusikka ajoittuu 1300-luvulle, mutta pääosa suomalaisista keskiaikaistyylisistä hopealusikoista on valmistettu 1500-luvun alkupuolella.[31] Maskun 1400-luvun lusikka on siten iältäänkin erikoinen.

Lusikan löytöpaikka sijoittuu Järäisten ja Valpperin kylien väliselle alueelle. Valpperin kylän nimi oli asiakirjoissa pitkään Falckenberg, ja se esiintyy ensimmäisen kerran 1400-luvulla. Kylässä oli 1550-luvulla piispa Morthenin omistama talo, josta 1580-luvulla tuli rälssitila. Falckenberg kuului Nyynäisten kartanolle 1620-luvulta 1700-luvun alkupuolelle.[32] Nyynäinen on puolestaan keskiaikainen kartano. Se mainitaan rälssitilana jo 1300-luvun asiakirjoissa. Ensimmäinen tiedossa oleva omistaja oli Turun linnanpäällikkö Klaus Lydekenpoika Djäkn 1400-luvun alussa. Keskiajalla Nyynäinen oli Suomen merkittävimpiä kartanoita.[33] Lusikka on varsin vauraasta miljööstä.

Kemiönsaaren Östermarkin hopeasormus

Syyskuussa 2014 Olavi Kauppinen löysi Kemiönsaaren Östermarkin kylästä hopeasormuksen (Kuvat 7–8).[34] Se on valmistettu hopeasta ja kullattu, vaikka kultausta onkin enää jäljellä vain koristelun uurteissa. Muodoltaan sormus on myöhäiskeskiaikaista niin sanottua ikonografista tyyppiä. Sormuksen kehä levenee takaa, joka on korkeudeltaan noin 9 mm, kohti 23 mm:n mittaista etuosaa.

 

Sormuksen etuosan keskusaihe esittää Kristusta ristillä. Hänen ympärillään seisovat Neitsyt Maria ja apostoli Johannes. Kalvaarioaihe on sijoitettu rengasmaiseen kehään, mikä tekee keskustasta medaljonkimaisen. Se on puolestaan ympäröity seppeleellä, jossa on kuusi kukkaa. Kokonaisuuden ylä- ja alapuolelle on kiinnitetty koristepallo. Keskusaiheen molemmilla sivuilla avautuu kukka, jonka varsi jatkuu kehän taakse niin, että kukat sulautuvat takana yhteen.

Ikonografiseen tyyppiin laskettavia sormuksia on suomalaisissa museokokoelmissa kolmisenkymmentä. Jos Kemiönsaaren sormusta ei lasketa, kuudessa niistä on kalvaarioaihe. Kolme näistä on mahdollisesti Pohjanmaalta ja yksi pohjoiselta Inkerinmaalta, mutta niiden alkuperää ei tunneta varmuudella. Ainoat kappaleet, joiden löytöpaikat tiedetään paremmin on Ahvenanmaan Lemlandin kirkosta talletettu sormus sekä Savukosken Mukkalan hautausmaan arkeologissa kaivauksissa löydetty sormus. Savukosken koru paljastui haudasta, jonka on arveltu kuuluneen 1500- ja 1600-luvun taitteessa haudatulle shamaanille. Muotonsa puolesta Savukosken sormus on selvästi erilainen, tyylitellympi ja pienempi kuin Kemiönsaaren ja Lemlannin vastineet. Kemiönsaaren sormus ajoittuu vastineidensa ja tyylinsä perusteella 1500-luvun alkuun.

 

Kemiönsaaren sormus paljastui Östermarkin Smedsin tilan ja peltoalueiden väliseltä maa-alueelta. Vuoden 1566 maakirjan mukaan Östermarkin ja Västermarkin kylissä oli yhteen laskettuna kahdeksan verotilaa. Kyliä kutsuttiin vielä 1500-luvulla yhteisellä nimellä Mark.[35] Sormuslöytö on talonpoikaisesta maaseutuympäristöstä, eikä sitä voi kytkeä läheisyydessä olevaan kartanoon, kirkkoon tai pappilaan.

Janakkalan Pappilanpellon hopeasormus

Huhtikuussa 2014 Mikko Mäkelä poimi talteen hopeasormuksen katkelman Janakkalan kirkon ja pappilan väliseltä pellolta (Kuvat 9–10).[36] Esineestä on jäljellä vain kanta ja hieman kehää, mutta niiden perusteella se on kuulunut Kemiönsaaren löydön kaltaisesti ikonografiseen tyyppiin. Kannan keskusaiheena on sydän, jonka vastakkaisista suunnista lävistää ristikkäin menevät nuolet. Nuolenkärjet ovat säilyneet, mutta sulkapäät hävinneet. Sydän risteineen on sijoitettu kehämäiselle alustalle, jonka reunassa on lehväkuviointia. Kannan taustapuolella on niitti, jolla keskusaihe on kiinnitetty kantaan. Kantaa kannattelee ylöspäin taivutetuissa käsissään kaksi alastonta ihmishahmoa, jotka seisovat vierekkäin kehän suuntaisesti.

 

Sydänaihe esiintyy myös Karjalankannaksen Kivennavalta 1800-luvun lopulla löytyneessä ikonografisessa hopeasormuksessa. Korussa kukkaseppeleet ympäröivät sydäntä, mutta sitä eivät lävistä nuolet. Kehään on kuvattu siivekkäät enkelit. Sen sijaan Ruotsin Skånen Solbergan pitäjästä talletetussa hopeasormuksessa sydän on kahden ristikkäin menevän nuolen lävistämä. Koru on tyylillisesti ajoitettu 1500-luvun alkuun.[37]

Janakkalan sormuksen kehän suuntaisesti seisovalle parivaljakolle vastineet on haettava myös Suomen ulkopuolelta. Statens Historiska Museumin kokoelmissa on kaksi vastaavalla tavalla koristeltua hopeasormusta, mutta niiden alkuperä on tuntematon.[38] Etelä-Norjan Opplandin Valdresista on hopeasormus, jossa kaksi alastonta hahmoa kannattelee keskusaihetta.[39] Lisäksi Tanskasta tunnetaan vastaavalla kuva-aiheella koristeltuja keskiaikaisia sormuksia.[40] Kaikki nämä skandinaaviset vertaiskappaleet on ajoitettu tyylillisin perustein 1400-luvulle tai 1500-luvun alkupuoliskolle. Janakkalan sormus on saman ikäinen, mutta pikemmin 1500-luvun alkupuolelta kuin 1400-luvulta.

 

Nuolien lävistämä eli haavoittunut sydän on Kristuksen rakkauden ja kärsimyksen symboli, mutta yhtä lailla myös maallisen rakkauden tunnus, Cupidon jousen aikaansaannos. Sormusten kaksi alastonta ihmishahmoa kannattelemassa keskusaihetta on useimmiten tulkittu Aatamiksi ja Eevaksi eli ihmiskunnan alkujuureksi (1. Moos. 2:22–24). Aihe on lähtökohtaisesti raamatullinen, mutta sen voi ymmärtää myös viitteeksi maalliseen rakkauteen, erityisesti avioliittoon.[41] Luultavasti Janakkalan sormuksen symboliikka tarkoituksellisesti mahdollistaa yhtä aikaa sekä hartaudellisen että maallisen tulkinnan.[42]

Hopeasormuksen löytöpaikka on Janakkalan kirkon ja pappilan välisellä pellolla. Pitäjän vanhin kirkkorakennus lienee vuoden 1400 tienoilta, mutta nykyinen harmaakivikirkko on rakennettu vuosien 1510 ja 1520 välisenä aikana.[43] Pappilaa koskevat kirjalliset lähteet ajoittuvat 1600-luvulle ja sen jälkeiseen aikaan, mutta se on todennäköisesti ollut nykyisellä paikallaan keskiajalta lähtien.[44] Irtolöytönä hopeasormuksen alkuperä jää arvailujen varaan, mutta se saattaa hyvinkin olla peräisin pappilasta.

Metallilöydöt ja keskiajan visuaalinen kulttuuri

Antikvaarista perinnettä noudattaen olen edellä esitellyt viisi metalliesinettä Varsinais-Suomesta ja Hämeestä. Ajoituksiltaan ne kattavat laajan jakson 1200-luvulta 1500-luvun alkupuolelle. Neljä on aiemmin Suomesta tuntematonta tyyppiä tai kuva-aiheiltaan poikkeuksellisia, mikä tekee tuoreista löydöistä erityisiä keskiajan visuaalisen kulttuurin kannalta: ne laajentavat ja sävyttävät käsityksiä kirkkojen ulkopuolisesta elämästä sekä kirkollisen taiteen merkityksestä maalliselle esineistölle. Aineistokeskeisyys johtaa arvioimaan uudestaan aiemman tutkimuksen oletuksia.

Kaikki viisi esinettä on löydetty pellolta tai pellon lähettyviltä. Paikat ovat tyypillisiä metallinilmaisinharrastajien haravointikohteita, mutta pellot ovat erityisiä monimuotoisen käyttönsä tähden. Ennen koneellistettua maanviljelyä pelloilla liikkui runsaasti ihmisiä, ja niillä vietettiin paljon aikaa. Esineitä päätyi pelloille navetasta sekä pihapiiristä kerätyn ja pelloille levitetyn lannan mukana.[45] Osa esineistä on mahdollisesti piilotettu vain väliaikaisesti pelloille ja niiden liepeille, mutta sitten unohtuneet kätköihinsä. Esineitä on pistetty peltoihin myös paremman sadon takaamiseksi tai toisen viljaonnen viemiseksi, minkä voi todeta kansaperinteen maanviljelystaioista.[46] Tietoja vastaavista taioista on myös 1600-luvun käräjäpöytäkirjoista.[47] Koska syyt esineiden päätymiseen peltoihin olivat näin moninaisia, yksittäisen löydön päätymisen historia jää useimmiten tuntemattomaksi.

Jos löytöyhteyden analyysia laajennetaan lähiympäristöön, viiden metalliesineen välille hahmottuu yhtäläisyyksiä. Raision kirkonkylän ja Janakkalan pappilanpellon hopeasormukset ovat aivan kirkon ja kirkonkylän viereisiltä pelloilta. Hahkialan vaateenhakanen on kartanon mailta, ja Maskun hopealusikka vastaavasti Nyynäisten kartanon lähettyviltä. Ainoastaan Kemiönsaaren Östermarkin hopeasormus on maaseutumiljööstä vailla lähellä olevaa kirkkoa tai kartanoa.

Metallinilmaisinlöydöt ovat maaseudulta: kirkonkyliltä, kartanonmailta tai maatiloilta. Maaseutu on ymmärrettävä historialliseksi rakentuneeksi kokonaisuudeksi. Keskiajan Suomessa vallan ja talouden järjestelmät muovasivat siitä aineelliselta kulttuuriltaan kaupunkien ja linnojen veroisen: agraariympäristö ei asettunut urbaanin vastakohdaksi perifeerisyyden tai muodillisen jälkeenjääneisyyden merkityksessä.[48] Olivat jalometalliesineiden omistajat sitten talonpoikia, pappeja tai aatelisia, neljä korua ja yksi ruokailuväline eivät olleet mitä tahansa esineitä, vaan jo metalliarvonsa vuoksi arvostettuja. Niiden koristelussa hyödynnetty kuvasto paljastaa keskiaikaisen visuaalisen kulttuurin rikkauden, joka perustui kirkollisessa taiteessa tunnettujen aiheiden toistamiseen maallisessa yhteydessä. Oikeastaan erottelu uskonnolliseen ja maalliseen esineistöön tai koristeluun on keskiajasta puhuttaessa harhaanjohtava. Jaottelun sijaan kristillisyys ja sen kuvasto – uskonnolliseksi kutsuttu taide – pitemminkin muodosti perustan, jolta maallinen esineistö ammensi merkityksensä.[49] Esineiden kuva-aiheiden valinnoista välittyy pyhän perheen tärkeys ja varsinkin Neitsyt Marian suosio maallikkojen hartauselämässä.

Antikvarismiin sisältyy ajatus täydentämisestä eli jo koottujen luetteloiden ja kuvausten kasvattamisesta tai aukkojen täyttämisestä uusien löytöjen avulla. Täydentäminen perustuu oletukselle, että on olemassa kokonaisuus, oli se sitten menneisyyden menetetty esineiden ja kuvien täydellinen kokoelma tai nykytutkijan saavutettavissa oleva säilyneiden jälkien kaikenkattava luettelo. Pyrkimys lähdeaineistojen täydellisyyteen voi vaikuttaa pakkomielteiseltä ja turhalta, mutta viiden tuoreen metallilöydön esittely osoittaa, että yksittäisetkin esineet voivat horjuttaa vakiintuneita käsityksiä ja suunnata tutkijaa uudenlaisten kysymysten äärelle: Mikä on maallisen esineistön ja kirkollisen kuvaston suhde? Millaisia merkityksiä ja kokemuksia muodostui käytettäessä pyhimysten kuvia ja raamatullisia aiheita maallisissa koruissa ja ruokailuvälineissä?

 

FT Visa Immonen on arkeologian dosentti ja tutkija Turun yliopiston ihmistieteiden tutkijakollegiumissa (TIAS). Hän on kiinnostunut keskiajan aineellisesta kulttuurista ja kuvallisuudesta sekä ylellisyyskulutuksesta. Lukuvuoden 2015–2016 Immonen työskentelee Getty-instituutissa Los Angelesissa USA:ssa.

 

---