Tunnette ehkä virallisen tarinan Vladimir Leninin viimeisistä sanoista. Sen joka kertoo, että juuri ennen kuolemaansa Leninin kuultiin kiittävän kuolleen linnun noutanutta metsästyskoiraa sanoilla: ”Hyvä koira!”
Kuulin venäläisiltä kollegoiltani vaihtoehtoisen kertomuksen. Sen mukaan Lenin oli pitkän sairautensa loppuvaiheessa menettänyt ymmärryksensä ja kosketuksen todellisuuteen. Hän makasi koomassa reagoimatta ympäristöön tai läheisiinsä. Kuitenkin eräänä päivänä kaikkien yllätykseksi Lenin avasi silmänsä ja huoahti: ”Hyvä koira.” Sairashuoneeseen oli eksynyt koira, joka nuoli Leninin kättä. Koiran lämpimän kielen kosketus yhdisti miehen hyytyneet hermoradat viimeisen kerran ja muodostivat ymmärrettävät sanat: ”Hyvä, koira”.
On oikeutettua kysyä, miten nämä tarinat liittyvät kuvataiteen välittäjäammatteihin? Olisi houkuttelevaa vastata, että nykyisessä tiiviiden viestien ja kirkkaiden brändien ajassa myös kuvataiteeseen liittyvät tarinat – viralliset ja vaihtoehtoiset – ovat niin kutsuttujen välittäjien toiminnan ydintä. Taideteoksiin ja taiteilijoihin liittyvät viralliset tarinat kerrotaan oikeille kohdeyleisöille ja medioille koulutetuin sanakääntein, vaihtoehtoiset lipsautetaan sosiaalisessa mediassa. Molemmilla on tarkoituksensa.
Mutta tässä kirjoituksessa ei nyt ole kyse tuosta. Tämä teksti käsittelee taiteen välittämiseen ja esittämiseen liittyviä virallisia instituutioita, jotka koostuvat epävirallisista ja inhimillisistä toimijoista.
Näkökulmani pohjaa parinkymmenen vuoden tyypillisen epätyypilliseen taidehistorioitsijan työhön (vrt. Karhunen, Leskinen, Ortiz-Nieminen tässä numerossa) museopedagogina, kuraattorina, opettajana, luennoitsijana, kirjoittajana, koordinaattorina, asiantuntijana ja tutkijana. Taiteen välitystyö olkoon kattokäsite erilaisille ammatillisille risteyksille, verkostoille, eristeille, liukasteille, pehmikkeille, selityksille, kyseenalaistamisille ja vaikenemisille.
Tehtyäni vuosia näitä edellä mainittuja projektitöitä, tajusin kuuluvani freelancereiden nk. portfoliosukupolveen, joka ei määritellyt itseään työpaikkansa tai ammattinimikkeensä kautta, vaan kokosi päällekkäiset työnsä portfolioon ja uskoi työidentiteettinsä olevan itsensä näköinen. Identiteetin perustana oli asiantuntijuus ja sosiaaliset taidot, itseluottamus ja epävarmuuden sietokyky, vapauden ja uuden oppimisen rakastamisen pakko. Ja taiteen sekatyöläisen lasi oli ehdottomasti ennemmin puoliksi täysi kuin puoliksi tyhjä.
Mutta elämä yllätti: kuusi vuotta sitten aloitin vakityössä – eli toistaiseksi voimassaolevassa työsuhteessa – oman erikoisalani taidemuseossa. Mielekäs, intoani vastaava työ, mahtavat työkaverit, tiimi ja kohtuullisesti resursseja täytti myös freelancerin unelman. Työ sisälsi sopivassa kompromississa päätäntävapautta ja valmiiksi sovittuja, kiinnostavia sisältöjä. Työssä oli tietenkin rutiineja, mutta myöskään ihan jokaista asiaa ei tarvinnut neuvotella ihan joka kerta alusta asti uudelleen.
Mitä tapahtui ammatti-identiteetilleni? Identiteettini oli ollut tukevasti tyypillisen epätyypillinen taiteen sekatyöläinen ja yhtäkkiä – vaikka työn sisältö ei olennaisesti muuttunut ja päällekkäiset projektit jatkuivat – harteilleni laskeutui edustamisen ja instituution viitta. Jo parin viikon kuluttua työsopimuksen allekirjoittamisesta sain freelancer-kollegoiltani ja taiteilijoilta kuulla institutionalisoituneeni ja rutinoituneeni. Säännöllisille lounastauoille naureskelin aluksi itsekin.
Instituution nimissä toimiminen toi valtaa ja vastuun: taidemuseossa saattoi toteuttaa hulvattomiakin hankkeita nopealla varoitusajalla, mutta ulkopuolista vapaaehtoistyötä niihin ei enää ollut reilua pyytää. ”Mulla on idea. Lähdetkö mukaan?”-kysymys piti oppia muotoilemaan ”Museo toteuttaa hankkeen näissä budjettiraameissa. Sopiiko tämä ja onko sinulla toiminimi vai verokortti?”
Olin samaa mieltä kuin Kaija Kaitavuori, joka tässä numerossa kirjoittaa, että ”taideinstituutiolla ja sen toiminnalla on aina jokin tavoite ja arvopohja, ja sen sisältö ja tieto on kontekstisidonnaista, jonkun luomaa ja jostain intressipositiosta määriteltyä” ja ymmärsin myös, että määrittelin ja rakensin itse toiminnallani taideinstituutiota. Ja olin vahvasti osaltani vastuussa instituution toiminnasta ja arvoista, sisällöstä, tiedosta ja intressipositiosta. Aloin hokea: instituutiot ovat yhtä joustavia kuin niissä toimivat ihmiset.
Mistä päästäänkin tekstini ytimeen: miten toimia samaan aikaan joustavasti ”vapaan” asiantuntijan ja sisältöihmisen identiteetillä ja silti kannattaa kulttuuriorganisaatioiden jatkuvuutta ja kantaa siitä vastuunsa? Miten säilyttää instituutioissa yksi- tai kaksisuuntaisen välittämismallin sijaan työn olemus freelance–työn kaltaisena risteysmäisenä ja verkostomaisena?
Keskustelemme museossamme usein taideinstituutioiden nykyisistä haasteista. Leikittelemme ajatuksella, että taideorganisaatioissa pitäisi noudattaa mediatalojen mallia, jossa jokainen työntekijä luo omaa persoonallista ”toimittaja- tai asiantuntijaprofiiliaan” ja viestii siitä sosiaalisessa mediassa ja eri kanavissa. Olisiko se ratkaisu ”kasvottoman” ja ”nimettömän” taideinstituution ongelmaan? Takaisiko se läpinäkyvyyden ja lähestyttävyyden? Toisaalta parhaimmillaan instituutioiden vahvuus on tiimityö: vaikka jauho ja muna miten viestivät somessa omaa osuuttaan ja erityislaatuaan, vasta yhteinen keitos kohoaa korvapuustiksi.
Taide- ja kulttuuri-instituutioiden pysyvyys on mielestäni sivistyneen yhteiskunnan merkki. Pysyvyys ei merkitse jämähtäneisyyttä vaan jatkuvuutta ja sitä, että kulttuuri sekä taiteilijoiden ja taiteen asiantuntijoiden työ nähdään olennaisena ja pysyvänä osana yhteiskuntaa. Se muuttuu ja muovautuu. Ajattelun voisi rinnastaa valtion määrittelyyn: säiliömäisestä, rajoilla suljetusta mallista tulisi siirtyä huokoiseen verkostoajatteluun. Käytännössä se mielestäni tarkoittaa erilaisten toimijoiden palkkauksen helpottamista, instituutioissa toimivien ihmisten liikkuvuuden tukemista, uutta opettavien ja ajattelun tuoreutta ylläpitävien harjoittelijoiden palkkauksen järkeistämistä ja monenlaisten työidentiteettien sallimista. Uskon, että taideinstituutioiden vahvuus syntyy siitä, että ne kykenevät tukemaan erilaisia työidentiteettejä ja ihmisten erilaisia vahvuuksia toimia taiteen välittämisammatissa. Instituutiot ovat yhtä joustavia kuin niissä toimivat ihmiset.
Ettehän ole ehtineet unohtaa Leniniä ja koiraa? Lienee aika kertoa, miten metafora mielestäni liittyy taiteen välittäjäammatteihin.
Kaksi erilaista tarinaa kuvaavat mielestäni haasteita, jotka on sisäänrakennettu taiteen välittäjäammatissa toimivan ihmisen työhön. Ensimmäinen tarina korostaa koiran ja isännän institutionaalisia asemia ja pönkittää niitä. Se painottaa koiran roolia hyvän ja ennakoidun työsuorituksen tekijänä. Isännän roolituksesta saatte itse päättää: onko Lenin taiteilija vai taideinstituutio? Epävirallinen tarina kertoo toimijoiden yllättävän hedelmällisestä vuorovaikutuksesta, jossa ymmärretyksi tuleminen, ihminen henkisenä ja fyysisenä kokonaisuutena ja tunne-elämys kohtaavat. Tarinoissa voi tarkastella myös sitä, mistä ja miten työn palkitsevuus syntyy. Mistä työ tekijäänsä kiittää? Ensimmäisessä koira saa kiitoksen hyvin suoritetusta tehtävästä, jälkimmäisessä keskiössä on välittämisen ja mielekkyyden yhteys. Siinä on se ydin: Työn mielekkyyden nuolaisu.
FT Anna-Kaisa Rastenberger työskentelee intendenttinä Suomen valokuvataiteen museossa. Hän on nykyvalokuvaan erikoistunut taidehistorioitsija, joka viime keväänä väitteli suomalaisen valokuvan kansainvälistymisestä. Rastenberger on työskennellyt tutkijana, luennoitsijana, vapaana kirjoittajana, taiteen yleisötyön parissa sekä päätoimittajana visuaaliseen kulttuuriin erikoituneessa KUVA-lehdessä. Hän on kysytty suomalaisen valokuvataiteen asiantuntijana niin kotimaassa kuin kansainvälisesti.