Maisema on tutkimuksen, ympäristöhavaintojen ja taiteen näyttämö, jolla on syvällinen merkitys ihmisten elämänpiirin määrittelylle ja lopulta myös ihmisten hyvinvoinnille. Maisemista on eri aikoina esitetty toisistaan poikkeavia kirjallisia ja visuaalisia näkökulmia, jotka yhdessä täydentävät kuvaa maiseman käsitteellisestä kokonaisuudesta. Artikkelissani tarkastelen millä tavoin käsitykset maisemista ovat muovautuneet ja miten tutkimuksen ja havaintojen maailma on omaksuttu osaksi yhteiskunnallisten toimien kenttää. Maisema on käsitteenä kehittyvä ja maisemat ovat samanaikaisesti fyysisesti muutoksellisia. Tätä havainnollistan valokuvien avulla.
Ihmisen suhdetta maisemaan on pohdittu laajasti ja moniaalla. Paitsi itse maisemat, myös näkemykset ja tulkinnat maisemista ovat muuttuneet ja kehittyneet ajan mittaan. Maiseman tietyt ominaispiirteet ovat olleet meille ihmisille merkityksellisiä kautta aikojen, mutta maisemiin kohdistuvat tarkastelutavat ovat muovautuneet, laajentuneet sekä terästyneet ajan mittaan – viimeisimmän puolentoista sadan vuoden aikana systemaattisen maisematutkimuksen siivittämänä. Maisemien tarkkailuun, havainnointiin ja tutkimiseen on taiteen ja tieteen kehittymisen myötä tullut koko ajan uusia välineitä ja menetelmiä.
Meitä ympäröivät maisemat jaetaan usein luonnonmaisemiin ja kulttuurimaisemiin. Maantieteilijä Carl O. Sauerin mukaan alue ennen ihmisen vaikutuksen ilmaantumista on alkuperäinen luonnonmaisema, ja ihmisen toiminnat ilmenevät kulttuurimaisemissa, jotka muuttuvat kulttuurien muutosten ja kehittymisen myötä.[1] Myös maiseman muutoksellisuuteen, dynaamisuuteen on jo pitkään kiinnitetty huomiota maisematutkimuksessa.[2] Maiseman ominaispiirteisiin kuuluvat liike ja muutos. Eli kaikki se mikä maisemissa tapahtuu ajan mittaan, äkillisesti, jatkuvasti tai vaiheittain.
Pyrin tässä artikkelissa osoittamaan millä tavoin maisemien ja niiden muutosten havainnoinnista ja tarkkailusta on siirrytty niiden tutkimukseen ja lopulta tarkoitukselliseen maisemien suojeluun. Näkökulmani kohdistan kulttuurimaisemiin, ja tarkastelun kehikoksi soveltuu maantieteilijä Petri J. Raivon yhteenveto kulttuurimaisemien tutkimuksen jäsentymisestä kolmeen luokkaan: 1. Maisema alueellisena kategoriana ja kronologisena tilana, 2. Maisema suunnittelun ja suojelun kohteena, ja 3. Maisema osana subjektiivista elämismaailmaa. Näistä lähtökohdista Raivo määrittelee maisematutkimuksen keskeisimmiksi traditioiksi ensin mainitun sekä sen ohella maiseman tapana nähdä ja jäsentää kulttuurisia ympäristöjä.[3]
Tuon seuraavassa tarkastelun piiriin paitsi otteita maisematutkimuksen eri aloilta, myös muuta maisemien tarkasteluun liittyvää aineistoa, kuten maisemaa koskevia kirjallisia kuvauksia, sitä säätelevää lainsäädäntöä sekä valokuvia. Näiden kaikkien on tarkoitus havainnollistaa maisematutkimuksen monenlaisia näkökulmia sekä sitä yhteiskunnallista toimintaa, joka nykyään maisemiin kohdistuu. Aloitan tarkasteluni subjektiivisista maisemahavainnoista, etenen siitä maisematutkimuksen maailmaan, ja lopuksi hahmottelen maisemansuojelun lähtökohtia ja näkökulmia.
Maiseman subjektiivisen havainnoinnin ja esittämisen lähtökohdat
Maisemista saatavat kokemukset ja havainnot ovat olleet osa ihmisen elämis- ja elämysmaailmaa ihmiskunnan alkuajoista asti. Maisema oli jo varhaisille esi-isillemme olemassaolon näyttämö, toiminnan ympäristö, jota havainnoitiin monin tavoin. Maiseman lukutaito oli varhaisille metsästäjille elinehto. Metsästys edellytti sopivia maastoja. Suunnistus tehtiin maan muotojen ja taivaankappaleiden tarkastelun perusteella. Otolliset asuinpaikat sisälsivät eloonjäämisen kannalta oleelliset elementit: asumukset läheisine riistamaineen ja veden lähteet. Tuo alkuihmisten maisema on asiana juurtunut niin sisäämme, että muinaisafrikkalaisten optimiympäristö, puoliavoin kumpuileva maasto vesistöineen täyttää monien tutkimusten mukaan myös nykyihmisen ihannemaiseman.[4] Englantilaistyyppinen puisto tai Hämeenkyrön kumpuileva kansallismaisema ovat tämän asian esimerkinomaisia nykyajan todentumia. (Kuva 1.)
Alkujaan tiedot ja kokemukset otollisista asuinpaikoista ja maisemista välittyivät suullisena tietona, myös tarinoiden kautta. Maiseman tarkkailuun liittyvä suullinen perintö välittyy nykyaikaan kansanrunoudessa. Tätä havainnollistaa esimerkiksi Kalevala[5], missä Kullervolle kerrotaan mistä hänen pitäisi lähiomaisiaan hakea:
Hyvä on sinne päästäksesi,
ouonkin osatakseksi,
Korven kolkka käyäksesi,
joen ranta juostaksesi.
Astut päivän, tuosta toisen,
astut kohta kolmannenki,
kulet kohti luotesehen.
Vaara vastahan tulevi:
sie astu alatse vaaran,
käy vaaran vasenta puolta!
Tuostapa joki tulevi
oikealle puolellesi:
käy sitä joen sivua
kolmen kosken kuohumitse!
Tulet niemen tutkaimehen,
pääyt päähän pitkän kaiskun;
tupa on niemen tutkaimessa,
kalasauna kaiskun päässä.[6]
Tämä Kalevalan katkelma valottaa maisemahavaintojen ja maiseman ymmärtämisen merkitystä entisaikojen ihmisille. Kulkua, havaintoja ja kommunikointia helpottamaan paikoille ryhdyttiin antamaan nimiä. Monet paikannimet ovatkin hyvin vanhaa perua, maisemien todentamisen varhaista kulttuurista aineistoa.[7]
Inhimillinen näkökulma maisemien tarkkailusta on ensiksi taltioitunut varhaisiin kirjallisiin tuotoksiin. Maiseman havainnoinnista on kyse esimerkiksi monessa Raamatun[8] kohdassa. Sen Vanha Testamentti alkaa Ensimmäisellä Mooseksen kirjalla, missä luomistyötä esitellään näin:
1:9 Jumala sanoi: ”Kokoontukoot taivaankannen alapuolella olevat vedet yhteen paikkaan, niin että maan kamara tulee näkyviin.”
1:10 Jumala nimitti kiinteän kamaran maaksi, ja sen paikan mihin vedet ovat kokoontuneet, hän nimitti mereksi.[9]
Sitten esitellään ihmistä paratiisissa:
2:8 Herra Jumala istutti puutarhan itään, Eedeniin.
2:9 Herra Jumala kasvatti maasta esiin kaikenlaisia puita, jotka olivat kauniita katsella ja joiden hedelmät olivat hyviä syödä.
2:10 Eedenistä sai alkunsa joki, joka kasteli puutarhan ja joka sieltä lähtiessään jakautui neljäksi haaraksi.[10]
Syntiinlankeemuksen ja vedenpaisumuksen jälkeen päästään rakentamaan Babylonin tornia:
11.3 Ja he sanoivat toisilleen: ”Tehkäämme tiiliä ja polttakaamme ne koviksi.”
11:4 He sanoivat: ”Rakentakaamme itsellemme kaupunki ja torni, joka ulottuu taivaaseen asti. Sillä tavoin saamme mainetta emmekä myöskään hajaannu yli koko maan.”[11]
Näin Raamatussa voidaan katsoa tulevan kuvatuksi maiseman ja kulttuurimaiseman synnyn ja kehityksen mekanismit.
Zev Naveh ja Arthur S. Lieberman toteavat, että maailmankirjallisuudessa maisemaan viittaava sana mainitaan ensimmäisen kerran Raamatun Psalmien kirjassa (48:2), missä hepreankielinen sana ’noff’ merkitsee kaunista yleisnäkymää Jerusalemiin, yli kuningas Salomonin temppelin, linnojen ja palatsien.[12]
Vanhan Testamentin suomenkielisessä käännöksessä tämä viittaus maisemaan ilmenee tosin vain häivähdyksenomaisesti. Tuossa samaisessa Psalmissa 48 hahmotellaan Siionia, Jumalan kaupunkia näin:
Ps. 48:2 Suuri on Herra, ylistäkää häntä! Hän asuu omassa kaupungissaan pyhällä vuorellaan.
Ps. 48:3 Se kohoaa korkealle, se on koko maan ilo. Siion on kuin pohjoinen vuori, se on suuren kuninkaan kaupunki.[13]
Monien kulttuurien kansaneepoksissa ja suullisessa perinnössä on maailman synnystä omat kuvauksensa. Kalevalan ensimmäisessä runossa Ilman Impi laskeutuu mereen ja sotka tekee pesän hänen polvelleen.
Niin silloin ve’en emonen,
veen emonen, ilman impi,
nosti polvea merestä,
lapaluuta lainehesta,
sotkalle pesän sijaksi,
asuinmaaksi armahaksi.[14]
Hieman myöhemmin Kalevalan toisessa runossa Väinämöinen nousee autiolle maalle ja auttaa Sampsa Pellervoista muokkaamaan ympäristöä:
Pellervoinen, pellon poika,
Sampsa poika pikkarainen,
sep’ on maita kylvämähän,
toukoja tihittämähän!Kylvi maita kyyhätteli,
kylvi maita, kylvi soita,
kylvi auhtoja ahoja,
panettavi paasikoita.Mäet kylvi männiköiksi,
kummut kylvi kuusikoiksi,
kankahat kanervikoiksi,
notkot nuoriksi vesoiksi.[15]
Kalevalassa viitataan tavan takaa maisemiin, joskin yleensä varsin yleispiirteisellä tasolla. Siellä puhutaan erityyppisistä pinnanmuodoista, metsistä, soista, ihmisen muokkaamista ympäristöistä kuten ahoista, halmeista, kaskimaista. Erityisesti vesistöt ovat monien Kalevalan tapahtumien näyttämönä.
Meille nykyihmisille on vanhojen kirjallisten kuvausten, kansanperinteen ja paikannimien ohella tarjolla myös konkreettista todistusaineistoa muinaisaikaisista maisemista. Sitä tuottaa arkeologia kaivaustensa ja esinelöytöjensä avulla. Myös esimerkiksi erilaisten sedimenttilöytöjen arviointi ja siitepölyaineistojen analysointi tuottavat tietoa muinaisista maankäytöistä.
Nykyaikaan säilyneistä monenlaisista isommista ja pienemmistä jäänteistä voidaan hyvin arvioida ja analysoida menneiden aikojen maisemia ja niiden kehitystä. Esimerkiksi vanhoista kartoista päästään käsitykseen menneiden aikojen maisemista, ja lisäksi niistä voidaan tehdä päätelmiä myös julkaisuajankohtaa edeltävistä tapahtumista pitkän matkaa taaksepäin.[16] Inhimilliset havainnot ja niiden taltiot sekä todisteet entisestä maankäytöstä luovat meille kulttuurimaisemien sisällöllisen perustan sekä lähtökohdan tarkastella maisemien muutoksia.
Maisemat määrittyvät tutkimuskohteeksi
Maisema omaksuttiin tieteellisen tutkimuksen kohteeksi ensiksi maantieteessä.[17] Maiseman käsittelyn lähtökohtana voidaan pitää valistusajan luontoon pohjautuvien alueiden hahmottelua Saksassa ja Ranskassa; nämä ’luonnolliset alueet’ nähtiin hallinnollisten alueiden vastapainona.[18]
Maisematutkimus käynnistyi varsinaisesti 1800-luvun puolivälin Saksassa. Länsimaisen luonnontieteellisen maailmankuvan keskeisiin rakentajiin kuulunut Alexander von Humboldt julkaisi vuosina 1845–1862 tuolloin tunnettua maailmankaikkeutta käsittelevän, kolme ja puoli tuhatta sivua laajan kirjoituskokoelman, jossa hän liitti maiseman käsitteen maanpinnan muotoihin, eri maiden tyypillisiin maisemiin, maisemamaalauksiin ja maiseman kirjallisiin kuvauksiin.[19] Maiseman käsite siirtyi Humboldtin vaikutuksesta taiteesta tieteeseen.[20]
Maisemamaalauksen ja kasvillisuuskuvausten graafiset esitykset Humboldt nosti esille luonnontutkimuksen elävöittäjänä:
”maisemamaalaus havainnollistaa maanpinnan monet piirteet, nostattaa kaukokaipuuta ja samaten ihanalla tavalla yllyttää lähtemään raikkaan luonnon pariin… Kuten tuoreet luonnonkuvaukset, myös maisemamaalaus lisää rakkautta luonnontutkimukseen … (ja) luonnonkuvaukset ja maisemamaalaus näyttävät meille ulkomaailman koko hahmossaan, rikkaassa monimuotoisuudessaan, ja nämä molemmat kykenevät yhdistämään aistinvaraisen ja epäaistinvaraisen”.[21]
Maisematutkimus on sittemmin kehittynyt alkuaikojen varsin deskriptiivisestä ilmiöiden kuvailusta monipuoliseen ja analyyttiseen suuntaan sekä kurottanut näkökulmiaan maantieteen ohella monen muunkin tieteenalan osaseksi. Tutkimuksen painopisteet ovat aikojen saatossa vaihdelleet. Tieteen kehittyessä maiseman alueellisuutta osoittava komponentti vahvistui ja visuaalisen maiseman merkitys vastaavasti väheni.[22]
Lopullisesti maiseman visuaalista ulottuvuutta ei tutkimusmaailmassa haudattu, sillä maisema visuaalisena ympäristönä alkoi taas 1980-luvulta alkaen ilmaantua uudelleen tieteellisiin julkaisuihin. Maisemasta tuli jälleen yleiskäsite joko kuvaamaan sitä ympäristöä johon tutkimus kohdistuu, havainnollistamaan ympäristön alueellista kehitystä luonnonmaisemasta kulttuurimaisemaksi tai osoittamaan oppiaineen osa-alaa kuten maisemaekologiaa, maisema-arkkitehtuuria, maisemasuunnittelua, maisemaestetiikkaa, taidehistoriaa.[23]
Nykyään maisema nähdään yhä useammin ihmisen ja hänen ympäristönsä sekä sen vuorovaikutuksen alituista muutosta kuvaavana käsitteenä kuin kaikkien samalla tapaa näkemänä kohteena.[24] Maisematutkimus sisältää nykyään monia, eri tieteenaloista lähtöisin olevia suuntauksia, jotka voidaan luokitella lähtökohdiltaan humanististen tai luonnontieteellisten tutkimustraditioiden piiriin. Kulttuurimaantieteen ja taidehistorian tutkimuksessa on sovellettu ikonografista tutkimusta, jossa maisemia tarkastellaan niiden sisältämien kulttuuristen viestien ja merkitysten kautta.[25] Tätä ns. panofskylaista tutkimusotetta ovat soveltaneet muun muassa Petri J. Raivo selvittäessään ortodoksisen kirkon ja suomalaisen kulttuurimaiseman kehittymisen suhdetta[26] sekä taidehistorioitsija Antti Vallius selvittäessään maaseutumaisemakuvaston luomia mielikuvia suomalaisesta maaseutukulttuurista.[27]
Luonnontieteellisen maisematutkimuksen piiriin kuuluu maisemaekologia, jossa maisemia pyritään mallintamaan luonnon ja maiseman monimuotoisuuden perusteella, mutta sen piirissä voidaan pyrkiä myös liittämään ihmisnäkökulma maisematason tutkimussovelluksiin.[28] Maiseman piirteiden ja sen muutosten arvioinnin tieteellisenä välineenä käytetään tällöin tavallisimmin yhdistelmää, joka perustuu karttojen, ilmakuvien, satelliittikuvien ja karttatietojärjestelmien eli GIS:n käyttöön.[29] Seuraavassa esittelen tarkemmin maiseman visuaalisten piirteiden tutkimusta sekä siihen liittyviä sovelluksia, joilla voidaan tarkastella maisemaa ja niiden muutoksellisuutta.
Maisemien havainnointi kuvataiteessa ja valokuvissa
Maalaustaiteella on paljon annettavaa maisematutkimukselle, sillä taiteilijoiden luomat maisemakuvat ovat tärkeitä dokumentteja aikakautensa maisemista, ja ne kertovat ihmisen ja luonnon suhteesta ja sen kehittymisestä muokaten maisemakäsityksiä.[30] Maisemamaalaukset ovat historiallisen maantieteen verraton lähdeaineisto, mikäli niiden tulkinnassa noudatetaan riittävää varovaisuutta. Maalaus kuten karttakin on suhteellinen malli maisemasta, ei tarkka kopio. Taiteilijan näkemys on kytköksissä aikakautensa tietoon ja sovinnaisiin käytäntöihin; taiteilija näkee sen minkä ymmärtää ja haluaa ilmaista.[31]
Maisemamaalaus tuli Euroopassa itsenäiseksi taidemuodoksi 1600-luvulla hollantilaisen koulukunnan myötä. Sitä ennen esitetyt maisemat olivat yleensä lähinnä muotokuvien ja historiallisten maalausten taustakuvia. Hallitsevaksi taidemuodoksi maisemamaalaus ehätti vasta 1800-luvulla, jolloin se kehittyi nopein harppauksin. Valokuvauksen yleistyminen alkoi kuitenkin asettaa kyseenalaiseksi taiteen tarkoituksen luonnonilmiöiden kopioimisessa. Kameran käyttö murskasi maalaustaiteen ja luonnontieteen yhteyden syrjäyttäessään maalarit ja piirtäjät luonnontieteen piiristä eräitä erikoisaloja lukuun ottamatta.[32]
Taide on edistänyt ympäristökuvamme muotoutumista terästämällä havaintokykyämme ja kehittämällä esteettistä tajuamme. On ilmeistä, että monet mielikuviemme maisemat eri seuduista ja maista perustuvat niistä nähtyihin maalauksiin tai valokuviin. Pelkät sanalliset esitykset eivät riittäisi havainnollistamaan kaikkia maiseman ilmiöitä.[33] Esimerkiksi maanpinnan muotoja ja syntyhistoriaa kuvailevaa geomorfologiaa olisi vaikeata ymmärtää ilman havainnollistavia kuvia.[34]
Valokuvauksesta alkoi maisemien taltioinnissa uusi jakso ihmiskunnan historiassa. Valokuvauksen soveltuvuus maisemien ja ympäristön dokumentointiin oivallettiin jo varhain.[35] Aluksi valokuvaukseen suhtauduttiin hämmentynein mielin; ihasteltiin sen todellisuutta yksityiskohtaisesti jäljentävää luonnetta. Koska valokuva ymmärrettiin totuuden vastineeksi, sitä ei mielletty taiteeksi. Pikemminkin ajateltiin, että valokuvaus tekee maalaustaiteen tarpeettomaksi. Kuten hyvin tiedetään, niin ei käynyt, mutta sen sijaan valokuvaus vaikutti voimakkaasti maalaustaiteen kehittymiseen. Maalaustaide saattoi vaivihkaa irrottautua visuaalisesti havaittavan kopioimisen tarpeesta.[36]
Maisemien luonnon- ja kulttuuripiirteet näyttäytyvät niistä otetuissa valokuvissa visuaalisesti ilmenevinä muotoina. Niitä voidaan tarkastella ja tulkita maisematutkimuksen eri keinojen avulla. Valokuvassa näkyvällä ilmiöllä on fyysisessä ympäristössä realistinen vastineensa, jota voidaan kuvasta tutkia kriittisen tieteellisen realismin esittämien käsitysten mukaisesti.[37]
Valokuva sitoo maisemasta tehtävät havainnot kuvanottohetkeen. Kuvat ovat maisemista tehtyjä historiallisia taltiointeja, mikä on tärkeä lähtökohta maisemien muutosten seurannalle.[38] Eri aikoina samasta paikasta otetut täsmällisesti rajautuvien kuvaparien avulla voidaan tarkastella kyseisen paikan maisemamuutoksia yksityiskohtaisesti. Tällaisten kuvaparien avulla voidaan pohdiskella laajemminkin maisemamuutoksien luonnetta ja laajuutta. (Kuva 2.)
Valokuvaa pidetään dokumenttina, objektiivisena otoksena, näytteenä maisemasta. Pitää kuitenkin ottaa huomioon että valokuvat ovat myös tekijänsä tulkintoja, harkittuja rajauksia. Monasti valokuvilla on ollut erityisiä tarkoituksia, poliittisiakin. I.K. Inhan valokuva on peräisin sarjasta, jossa hän taltioi suomalaisia viljelymaisemia Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyssä esitettäväksi. Kun vanhoja valokuvia tarkastellaan, onkin syytä ottaa huomioon tällaiset mahdolliset lataukset.
Vanhojen valokuvien uudelleenvalokuvaus eli toisintokuvaukset ovat nykyään suosittu tapa hahmottaa maisemissa tapahtuneita muutoksia. Toisintokuvauksien edelläkävijämaana voidaan pitää Yhdysvaltoja, missä sitä on systemaattisesti harjoitettu jo pitkään. Valokuvaaja ja geologi Mark Klett on kuvannut vuosina 1977–1979 sekä 1997–2000 näyttävästi uudelleen Yhdysvaltojen länsiosien maisemia, jotka on alun perin kuvattu 1860–1870-luvulla noilla seuduilla vaeltaneiden tieteellisten tutkimusretkikuntien toimesta.[39]
Vastaavia kuvasarjoja on kuvattu eri puolilla maailmaa. Ne ovat mielenkiintoa herättäviä ja monia katselijoita puhuttelevia. Vanhojen valokuvien käyttämisen ehkä suurin ongelma on, että aina ei voida tietää mitä varten kuvat on otettu, mikä on valokuvaajan tarkoitus ollut kuvatessa ja ennen kaikkea se mitä hän on jättänyt kuvaamatta.
Maisemamuutosten tarkastelu
Jos maisemamuutoksia halutaan tarkastella valokuvien avulla ns. objektiivisesti, riippumatta valokuvaajan mieltymyksistä ja tietoisista tai tiedostamattomista valinnoista, tulisi dokumentoinnin kuvausjärjestelyt suunnitella niin, että kuvaajan maastossa tekemien valintojen mahdollisuus minimoidaan. Omassa maisemamuutoksia selvittäneessä Visuaalinen maisemaseuranta -valokuvaushankkeessani lähtökohdaksi otettiin kartat. Suomalaisia viljelymaisemia ja niittyjä lähdettiin taltioimaan valitsemalla ensin tutkimusalueet, ja niiltä valittiin kuvauspisteet karttatarkastelun perusteella. Kultakin kuvauspisteeltä kuvaajan tuli ottaa valokuvat kohti kutakin pääilmansuuntaa.[40]
Visuaalinen maisemaseuranta -hankkeesta on kertynyt valokuva-aineistoa vuodesta 1996 lähtien, kultakin tutkimusalueelta noin viiden vuoden väliajoin kuvattuna. Viimeisimmät kuvaukset on tehty vuosina 2010–2012.
Kuva-aineistosta voidaan tarkastella ja tulkita niitä maisemamuutoksia, joita Suomen pelloilla ja niityillä on tapahtunut EU-jäsenyyden alkuaikoina. (Kuva 3.) Kuvat muodostavat myös lähtökohdan, kun tulevaisuudessa halutaan
tarkastella maisemien muutoksia. Koko kuva-aineisto on taltioitu LUKE:n (Luonnonvarakeskus) arkistoon, tutkijoiden käytettäväksi.[41] Visuaalisen maisemaseurannan kaltaisten systemaattisten maisemaseurantojen etu on myös se, että todistusaineistoksi jää myös maisemamuutoksien välivaiheita, jotka yleensä nopeasti tapaavat jäädä unholaan.
Kulttuurimaisema ei ole Eurooppaan rajautuva käsite eikä näkökulma. Olen seurannut Länsi-Afrikkalaisen Beninin kulttuurimaiseman nopeita muutoksia viiden vuoden välein. (Kuva 4.) Kulttuurimaiseman ilmeneminen ja
muotoutuminen perustuu ihmisen toimintoihin, kulloisissakin luonnonoloissa ja kulttuurisissa oloissa erityyppisiä tuloksia tuottaen. Erityispiirteet poikkeavat, mutta pääsääntö on sama: luonnon ja ympäristön hyödyntäminen ihmiseloa mahdollistamaan. Maiseman muutoksien havainnointi ja tulkitseminen auttaa parhaimmillaan tekemään tuosta vuorovaikutuksesta kulttuurisesti ja ekologisesti kestävää. Maisemaan liitetty käsitteistö voi tehdä tuosta tarkastelusta ja tarvittavien tavoitteiden asettelusta kaikille ymmärrettävää.
Ajan ja maiseman muutoksen suhde ei ole suoraviivainen. Maisemamuutoksia on monen laatuisia ja laajuisia. Kun niitä pyritään hallitsemaan, on tärkeätä oivaltaa syy- ja seuraussuhteet. Valokuvien avulla voidaan saada luotettavaa, havainnollista ja ymmärrettävää aineistoa tällaisen tarkastelun pohjaksi.
Valokuvien avulla voidaan tarkastella maisemamuutosten luonnetta muutenkin. Maisemamuutokset on jaettavissa kahteen ryhmään: pysyviin maisemamuutoksiin ja palautuvaan vaihteluun.[42] Palautuvasta vaihtelusta esimerkkeinä ovat vuorokaudenajat tai vuodenkiertoon liittyvät ilmiöt. On selvää, että maisemat muuttuvat vuosien mittaan, mutta maisemamuutoksia tapahtuu myös lyhyinä ajanjaksoina. Kun tarkastelun aikahaarukkaa tiivistetään, alkavat havainnot kohdistua maisemassa olevaan liikkeeseen. Jossain vaiheessa eteen tulee piste, jolloin on vaikeata erottaa mikä maisemassa on muutosta ja mikä on liikettä. Voiko eilispäivän maisema olla enää sama huomenna? (Kuva 5.)
Maisemat hallinnossa ja yhteiskuntaelämässä
Maisema on paitsi visuaalisesti havainnoitava alue, myös luonnon, ihmisen ja yhteiskunnan toimien näyttämö, jota eri traditioiden mukaisissa maisematutkimuksissa pyritään selvittämään. Maiseman – maan – käyttö on inhimillisen olemassaolon perusta. Yhteiskunta on sitä säädellyt eri aikoina kansalaistensa elinehtojen järjestämiseksi ja säätelemiseksi. Maisema on yhteiskunnallisena käsitteenä varsin nuori, mutta luontoa, ympäristöä, maisemia on tietoisesti muokattu ihmiskunnan alkuajoista lähtien. Järjestäytyneiden yhteiskuntien aikakaudella maisemia muokkaavat säädökset on kirjattu lakeihin. Seuraavassa tarkastelen ensin vanhempaa lainsäädäntöä, joka on vaikuttanut nykyisten maisemien kehittymiseen, ja tuonnempana tarkastelen maisemien tilaa ohjaavia nykyisiä lakeja ja esittelen joitakin hallinnossa tehtyjä toimenpiteitä näiden säädöksien toteuttamiseksi.
Vuodelta 1899 olevan Suomalaisen lakiteoksen säädökset pohjautuvat Ruotsin Valtakunnan lakiin, joka on alkujaan ”hyväksytty ja noudatettavaksi otettu valtiopäivillä vuonna 1734” ja siinä on huomioon otettu myös ”ne lisäykset, selitykset ja muutokset, jotka ovat voimassa Suomen Suuriruhtinaanmaassa”.[43]
Tuonaikaisissa laeissa ei suoraan puhuta maisemista, mutta maahan, rakentamiseen ja maankäyttöön liittyviä säädöksiä on monenlaisia ja yksityiskohtaisia. Rakennuskaaren ensimmäisessä luvussa säädetään ”Miten kylän asema on määrättävä ja tilukset jaettavat.”: ”Kun talonpojat aikovat uudesta rakentaa kylän, on sille määrättävä niin suuri asema, (kuin mahdollista on ja tarpeelliseksi harkitaan,) niin että kukin talo tulee, valkeanvaaran tähden, toisista erilleen rakennetuksi.”[44]
Säädetään myös siitä (6 luku) ”Miten peltoja ja niittyjä on hoidettava ja enennettävä, aitoja pantava ja ojia kaivettava.”[45] (11. Luku) ”Laitumesta ja karjan kaitsemisesta sekä paimentamisesta” sanotaan, että: ”Aitaamatonta maata ja laidunta saakoot kaikki, joilla siinä on osa, pitää syöttömaana sekä siellä käyttää sekaisin eläimiänsä.”[46]
”Kasken polttamisesta” säädetään Rakennuskaaren 14. luvussa: ”Peltoaitauksessa, niityssä ja syöttöhaassa saapi jokainen kaataa ja kaskeksi polttaa vähäistä kelvotonta metsää, kuitenkin niin, ettei hedelmäpuita, mastopuita taikka laivaksiksi tai hirsiksi kelpaavia puita sillä vahingoiteta…”, sekä ”Aidan ulkopuolella älköön kukaan kaskea polttako, paitsi jos joku tahtoo tehdä niittyä tahi peltoa ja siihen ei ole tilaa aitauksen sisällä taikka se on tarpeellista laitumen vuoksi…”[47]
Näitä entisaikojen lakipykälistä käy ilmi, että tuolloin elettiin luontoistaloutta lähenevissä olosuhteissa. Säädettiin niistä asioista, mitkä elämälle tärkeitä ovat. Erilaiset säädökset ja niiden takana olevat yhteiskuntapoliittiset näkökulmat ja päätökset ovat näin vaikuttaneet maisemien muotoutumiseen.
Edelliset esimerkit muinaisista lakipykälistä kertovat maisemien käytön yksityiskohdista, mutta moni entisaikojen säädöksistä on vaikuttanut ratkaisevasti maisemien rakenteisiin laajastikin. Keskiajan sarkajako[48] piti maamme eteläisten osien kylät tiiviinä ryhminä sekä niiden viljelylohkot niitä ympäröivinä tasakokoisina kuvioina. Ruotsin valtiopäivillä vuonna 1757 hyväksytty isojakoasetus käynnisti meilläkin maankäytön rakenteen mullistuksen, jossa tiiviit maaseutukylät vähitellen hajosivat ja nykyisen tyyppinen haja-asutus alkoi syntyä.[49]
Kansalaisien toimintaa ohjaavien säädösten myötä oli siirrytty maisemien sattumanvaraisesta käytöstä niiden hallinnolliseen säätelyyn, joka perustui maankäytön tarkoituksenmukaiseen järjestämiseen ja ohjaamiseen. Maankäytön säätely ja suunnittelu on samalla myös maisemasuunnittelua.
Maisemista tulee suunnittelun ja suojelun kohde
Nykyiseen lainsäädäntöömme on otettu monia ympäristöä ja maisemia sekä niiden vaalimista koskevia säädöksiä. Niissä ilmenee myös itseisarvoinen tavoitteellisuus ympäristön ja maisemien laadun vaalimisessa. Enää ei toimita pelkästään elinkeinonharjoittamisen ehdoilla, vaan pyritään turvaamaan myös ympäristöllemme määriteltyjä yhteiskunnallisia ja absoluuttiseksi arvioituja arvoja.
Perustuslakimme määrittelee perusoikeudet. Sen 20 §:ssä todetaan että:
”Vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille. Julkisen vallan on pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus terveelliseen ympäristöön sekä mahdollisuus vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon.” [50]
Tämä on voimakas ilmaus, joka toisaalta heittää pallon kansalaisille, mutta myös viranomaisille. Kulttuurimaisemien tilan voidaan katsoa olevan merkityksellinen meidän kaikkien perusoikeuksiemme kannalta.
Maankäyttö- ja rakennuslain 5§ määrittelee ”alueiden käytön suunnittelun tavoitteet”, joiden mukaan ”Alueiden käytön suunnittelun tavoitteena on … edistää muun muassa: rakennetun ympäristön kauneutta ja kulttuuriarvojen vaalimista sekä luonnon monimuotoisuuden ja muiden luonnonarvojen säilymistä.”[51]
Maankäyttö- ja rakennuslakiin sisältyvissä valtakunnallisissa alueidenkäyttötavoitteissa[52] todetaan että:
”Alueidenkäytössä on varmistettava, että valtakunnallisesti merkittävät kulttuuriympäristöjen ja luonnonperinnön arvot säilyvät. Viranomaisten laatimat valtakunnalliset inventoinnit otetaan huomioon alueidenkäytön suunnittelun lähtökohtina. Maakuntakaavoituksessa on osoitettava valtakunnallisesti merkittävät kulttuuriympäristöt ja maisemat. Näillä alueilla alueidenkäytön on sovelluttava niiden historialliseen kehitykseen.” [53]
Luonnonsuojelulain tavoitteisiin sisältyvät muun muassa ”luonnon monimuotoisuuden ylläpitäminen sekä luonnonkauneuden ja maisema-arvojen vaaliminen”.[54] Nämä asiat otetaan huomioon muun muassa kansallispuistoja perustettaessa. Luonnonsuojelulaissa on myös luku 5 ”Maiseman suojelu”, jossa määritellään, että ”Luonnon- tai kulttuurimaiseman kauneuden, historiallisten ominaispiirteiden tai siihen liittyvien muiden erityisten arvojen säilyttämiseksi ja hoitamiseksi voidaan perustaa maisema-alue.”[55] Tällaisia maisemanhoitoalueiksi kutsuttuja alueita on ympäristöministeriön päätöksellä perustettu toistaiseksi neljä: Skärlandetin maisemanhoitoalue, Hyypänjokilaakson maisemanhoitoalue Kairalan-Luiron maisemanhoitoalue sekä Simon maisemanhoitoalue.[56] Maisemiin joko suoraan tai epäsuorasti viittaavia ilmauksia löytyy myös maa-aineslaista sekä maa- ja metsätalouden lainsäädännöstä sekä muinaismuistolaista.
Maankäyttö- ja rakennuslain tarkoittamat valtakunnalliset inventoinnit ilmaisevat selkeimmin sen mitä nykyään tarkoitetaan kulttuurimaiseman arvoilla. Valtakunnallisesti arvokkaat maisema-alueet on selvitetty ympäristöministeriö maisema-aluetyöryhmän työnä 1990-luvulla, ja valtioneuvosto teki 5.1.1995 periaatepäätöksen koskien maisema-alueita ja maisemanhoidon kehittämistä.[57] Parhaillaan ympäristöministeriössä on menossa maisema-alueiden päivitysinventointi, jonka tarkoitus on johtaa aluevalikoiman tarkistamiseen ja täydentämiseen. Tuossa inventoinnissa keskitytään maaseudun kulttuurimaisemiin, erityisesti viljelymaisemiin ja muihin alkutuotannon synnyttämiin maisemiin. Työn on tarkoitus valmistua vuoden 2016 aikana.[58]
Valtakunnallisesti merkittävistä kulttuurihistoriallisista ympäristöistä valmistui ensimmäinen selvitys vuonna 1993 ympäristöministeriön ja Museoviraston työnä.[59] Siinä esiteltiin 1772 kohdetta, jotka oli arvioitu rakennus- ja kulttuurihistorialtaan arvokkaiksi. Valikoimaan sisältyi kulttuurimaisemia, kyliä, kaupunginosia sekä yksittäisiä rakennuksia ja rakenteita. Koska selvitys oli osittain limittäinen valtakunnallisesti arvokkaiden maisema-alueiden kanssa, teki Museovirasto tästä selvityksestä päivityksen vuonna 2009.[60] Siinä kohteiden määrää karsittiin, kun huomio kohdennettiin keskitetymmin rakennushistoriallisiin arvoihin ja maisemakohteiden määrää vähennettiin.
Hallinnollisesti määriteltyjen maisemien ja kulttuuriympäristöjen ohella ympäristöministeriö on vuonna 1993 laatinut lisäksi erillisen listauksen kansallismaisemista.[61] Kansallismaisemiksi nimettiin 27 aluetta, joiden valinta oli Suomen itsenäisyyden 75-vuotisjuhlaan liittyvä hanke. Valinnat suorittanut työryhmä käytti työnsä lähtökohtana tuoreita selvityksiä maisema-alueista ja kulttuurihistoriallisista ympäristöistä. Kansallismaisemia ei kuitenkaan rajattu kartalle, eikä niitä tarkoitettu viranomaistoimien perusteeksi. Kansallismaiseman käsitettä ei ollut juurikaan käytetty aiemmin, mikä nykykatsannossa vaikuttaa hämmästyttävältä. Kansallismaisemien valinnasta virisi laaja yhteiskunnallinen keskustelu, joka sittemmin on jatkunut ja syventynyt monien aihepiiriin liittyvien tutkimushankkeiden myötä.[62]
Eurooppalainen maisemayleissopimus määrittelee maisemansuojelun tulevaisuuden tavoitteet
Kansainvälisellä tasolla maisema-asioiden hallinnassa tärkein asiapaperi on Eurooppalainen maisemayleissopimus, joka laadittiin vuonna 2000. Se on ainoa yksinomaan maisemiin kohdistuva kansainvälinen sopimus. Suomessa sopimus tuli voimaan huhtikuussa 2006. Tällä hetkellä sopimukseen kuuluu 38 Euroopan neuvoston jäsenvaltiota, minkä lisäksi kaksi maata on sopimuksen allekirjoittanut.[63]
Maisemasopimus koostuu artikloista, joihin sopimuksen hyväksyneet maat sitoutuvat. Jokainen osapuoli toteuttaa sopimusta omalla tavallaan; joskin on huomattava, että mitään sanktioita sopimuksen rikkomisesta ei koidu.
On mielenkiintoista miten sopimus määrittelee maisemat. Ensimmäisessä artiklassa sanotaan, että ”’maisema’ tarkoittaa aluetta sellaisena kuin ihmiset sen mieltävät ja jonka ominaisuudet johtuvat luonnon ja/tai ihmisen toiminnasta ja vuorovaikutuksesta”. (Kuva 6.)
Tässä määritelmässä yhdistyy maisematutkimuksen kaksi erilaista traditiota, luonnontieteellinen ja humanistinen. Toisaalta korostetaan maiseman alueellista, konkreettista merkitystä, ja toisaalta taas tunnustetaan inhimillisten mielikuvien ja tulkintojen tärkeys. Maisematutkimuksen tuloksia sovelletaan näin yhteiskunnan järjestelmiin.
Toisen artiklan soveltamisalassa määritellään, että sopimusta
”sovelletaan sopimuspuolten koko alueeseen ja se käsittää luonnon-, maaseutu- ja taajama-alueet sekä taajamien reuna-alueet. Soveltamisalaan sisältyvät maa-, sisävesi- ja merialueet. Yleissopimus koskee yhtä lailla huomattavina pidettäviä maisemia kuin arkiympäristöjä ja huonolaatuisiakin maisemia.”
Sopimuksen mukaan maisemaan siis sisältyy käytännössä kaikki, koko ympäristömme, kaikkine eri elementteineen. Oleelliselta on se, että ympäristöämme tarkastellaan maiseman näkökulmasta, johon myös edellä todetut määreet antavat viitteitä. Määrittely sisältää myös maisemien arvotuksen kolmiportaisuuden: arvokkaat, tavalliset ja pilaantuneet maisemat. Yhtäältä tämä tarkoittaa, että maisemia on mahdollista arvottaa, ja toisaalta se ainakin epäsuorasti merkitsee sitä, että huonolaatuiseksi päässeitä maisemia on mahdollista ja tarpeellista kohentaa. Maisemien ylläpitoon, hoitoon ja suojeluun sisältyy näin selkeätä tavoitteellisuutta.
Maisemasopimus velvoittaa osapuolia harjoittamaan maisemapolitiikkaa. Meillä sellaista ei ole varsinaisesti vielä tehty, kuten ei useimmissa muissakaan maissa. Ensimmäinen siihen suuntaan tähtäävä aloite on valtioneuvoston 20.3.2014 hyväksymä kulttuuriympäristöstrategia, jossa kulttuuriympäristöön todetaan kuuluvan rakennettu ympäristö, kulttuurimaisema ja muinaisjäännökset. Strategiassa todetaan hyvin hoidetun ja elinvoimaisen kulttuuriympäristön lisäävän ihmisten hyvinvointia. Sen toimenpiteisiin sisältyy Eurooppalaisen maisemayleissopimuksen päämääriä kuten se, että kulttuuriympäristön merkitys ja arvo tunnistetaan. [64]
Maisemasopimus edellyttää monia toimenpiteitä, jotka ovat meillä toteutuneet jo sopimuksesta riippumatta. Näistä esimerkkejä ovat maisema-asioiden sisältyminen lainsäädäntöön ja suunnittelujärjestelmiin sekä maisemiin ja kulttuuriympäristöihin kohdistuvat selvitykset.
Sopimus on tuonut myös uutta. Sopimuksessa korostetaan kansalaisten osallistamista. Tästä esimerkkinä on luonnonsuojelulain mukaisten maisemanhoitoalueiden valmistelu.[65] Niitä perustettaessa korostetaan paikallista aloitteellisuutta. Kullekin maisemanhoitoalueelle laaditaan hoito- ja käyttösuunnitelma, joka laaditaan asukkaiden, kyläorganisaatioiden, suunnittelijoiden ja viranomaisten yhteistyönä.[66] Maisemanhoitoalueiden määrittelyn lähtökohtana on maisemiin kohdistuneet selvitykset, joiden tavoitteita pyritään toteuttamaan sovittamalla kansalaisten näkökulma maisemanhoidon toimenpiteiden edistämiseen. Ihmisten subjektiiviset maisemakäsitykset on näin mahdollista saada käytännön maisemanhoidon käyttövoimaksi.
Maisemasopimus edellyttää että maisemia muuttavat tekijät tunnistetaan. Tätä varten Suomen ympäristökeskus (SYKE) laati aihetta käsittelevän internetsivuston, jossa valokuvien avulla esitellään maaseutumaisemien muutoksia.[67] Näin aiemmin esitelty Visuaalisen maisemaseurannan tutkimushanke toteuttaa suoraan maisemasopimuksen määrittelemiä velvoitteita. Sopimus myös kannustaa kansainväliseen yhteistyöhön ja rajat ylittävään maisemayhteistyöhön, joka meillä on saatu alkuun Lapissa Pohjois-Kalottialueen naapurimaiden yhteishankkeiden muodossa.[68]
Tuosta Lapin ELY-keskuksen aloitteesta syntyneestä pohjoismaisesta maisemayhteistyöstä on avautunut uusia näkökulmia, kun saamelaiset kulttuurimaisemat saadaan paremmin mukaan eurooppalaisista maisemista ja maisemakäsityksistä käytävään keskusteluun. Saamelainen kulttuurimaiseman käsite perustuu luontoon ja sen hyödyntämiseen. Maisema ei silloin välttämättä sisällä ihmisen valmistamia rakennelmia, vaan käsitys maisemasta perustuu sen myötä elämiseen, kokemuksellisuuteen sekä luonnonantimien ja laiduntavien eläinten hyödyntämiseen.[69] Toivoa sopii, että tämä hallinnon kautta avautuva saamelaisen kulttuurimaiseman näkökulma tulee vastaisuudessa huomioiduksi maisematutkimuksen piirissä. (Kuva 8.)
Ajat ja maisemat
Vaikka maisemat ovat aikansa lapsia, niin hetken lapsia ne eivät ole. Maisemien syntyyn ja olemassaoloon sekä muutoksiin vaikuttavat pitkät prosessit. Tapahtumat jotka saavat alkunsa ja muotonsa sekä luonnonvoimista että ihmisen toimien vaikutuksesta.
Maisemien tarkastelun ja muokkaamisen lähtökohtana on ollut luonnon paikallinen ja käytännöllinen hyödyntäminen. Siitä on siirrytty paikallisesti ja kansallisesti säädeltyyn toimintaan, ja lopulta on päädytty kansainväliseen analyyttiseen tiedonvaihtoon ja yhteistyöhön. On mielenkiintoista nähdä, miten nämä ajattelun ja toiminnan eri tasot tulevat aikanaan vaikuttamaan käytännössä itse maisemiin, samoin kuin se, miten taiteen ja tutkimuksen kenttä tähän osallistuu.
Yhteiskunnan laatimat säädökset vaikuttavat maisemien muutoksiin, mutta siitä riippumattakin maisemat muuttuvat, ja samalla myös käsitykset maisemasta muuttuvat. Jotta yhteiskunnallinen päätöksenteko voisi vastata näihin muutoksiin, niin vastaisuudessakin tarvitaan maisemien monitieteistä tutkimusta ja maisemien ilmiöiden monentasoista tarkastelua ja muutosten seurantaa. Parhaimmillaan tutkimus, taide, henkilökohtaiset ja yleiset havainnot, kokemuksien tulkinta sekä yhteiskunnallinen keskustelu ohjaavat poliittista päätöksentekoa tekemään järkeviä ratkaisuja maisemien kehittymisen säätelyssä.
Toistaiseksi maisemien tarkastelu on painottunut eurooppalaisperäisen kulttuurin lähtökohtiin. Tätä täydentämään tarvitaan laajempaa, globaalia maisemanäkökulmaa, joka onkin vähitellen kehittymässä. Kun maisemia tarkastellaan, on lähtökohdaksi hyväksyttävä se, että ihmisen toiminta on kaikkialla tuottanut lisäarvoa, kulttuuria, joka myös parhaimmillaan on rikastuttanut luontoa. Kulttuurimaisemien ilmiöiden monisuuntainen tarkastelu voi auttaa ymmärtämään enemmän itseämme, ehkä jopa hyväksymään tehtyjä virheitä, mutta parhaimmillaan viitoittaa myös korjaamaan tehtyjä vahinkoja ja välttämään erheitä tulevaisuudessa.
TaT, FK Tapio Heikkilä työskentelee ympäristöministeriössä ympäristöneuvoksena vastaten maisemanhoidon ja -suojelun tehtävistä. Hän on Suomen edustaja Eurooppalaisen maisemayleissopimuksen kansainvälisessä yhteistyössä Euroopan Neuvostossa. Heikkilän maisematutkimuksen alaan kuuluva väitöstyö Visuaalinen maisemaseuranta, kulttuurimaiseman muutoksen valokuvadokumentointi julkaistiin vuonna 2007. Valokuvatuotannossaan hän keskittyy ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksen tuloksena syntyneiden kulttuurimaisemien taltiointiin ja visualisointiin.
[1] Sauer, Carl O. 1925. The morphology of landscape. – University of California Publications in Geography. Vol 2. No. 2:19–54. University of California Press, Berkeley, 37.
[2] Esimerkiksi Karl Sapper kiinnitti huomiota maisemakuvan muutoksiin, jotka ovat seurausta valaistuksen, säätilojen, vuorokaudenaikojen ja vuodenaikojen vaihtelusta sekä pitempien ajanjaksojen myötä tapahtuvista asioista. Myös edellä mainittu Carl O. Sauer (1925) totesi maiseman olevan alituisessa muutoksessa. Ks. Sapper, Karl 1922. Geologischer Bau und Landschaftsbild. 2. Auflage. 216 S. – Friedr. Vieweg & Sohn Akt.-Ges., Braunschweig, 10–20. ja Sauer, Carl O. 1925, ks. ed.
[3] Tutkimuksessaan Petri J. Raivo jäsentää maisematutkimuksen lähestymistavat kolmeen tutkimuskäytäntöön, käyttäen lähtökohtanaan maantieteilijä Michael Jonesin tutkimustuloksia. Ks.
Raivo, Petri J. 1996. Maiseman kulttuurinen transformaatio. Ortodoksinen kirkko suomalaisessa kulttuurimaisemassa. Nordia Geographical Publications. Vol 25:1, 5–6.
Jones, Michael 1991. The elusive reality of landscape concepts and approaches in landscape research. Norsk Geographisk Tidsskrift 45:229–244.
[4] Yleisinhimillisenä suosikkimaisemana pidetään ihmiskunnan alkukodin mukaista puoliavointa savannimaisemaa, jossa parhaimmillaan on vettä näkyvillä. Ks. esim. Porteous, J. Douglas 1996. Environmental Aesthetics. Ideas, Politics and Planning. London & New York: Routledge, 25–27.
[5] Lönnrot, Elias: Kalevala. 2002 (1849). Helsinki: Like.
[6] Lönnrot, Elias: Kalevala. 2002, 260.
[7] Halonen, Johanna 2002. Meidän nimemme. Teoksessa Heikkilä, Tapio & Halonen, Johanna: METELI SEIS. Helsinki, RAK, 14.
[8] Pyhä Raamattu 1993 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos. Jyväskylä: Gummerus.
[9] Pyhä Raamattu 1993, 9.
[10] Pyhä Raamattu 1993, 10.
[11] Pyhä Raamattu 1993, 16.
[12] Naveh, Zev & Lieberman, Arthur S. 1984. Landscape Ecology. Theory and Application. New York: Springer Verlag, 358.
[13] Pyhä Raamattu. 1993, 473.
[14] Lönnrot 2002, 8.
[15] Lönnrot 2002, 11.
[16] Lehtinen, Leena 2005. Karttojen kertomaa. Vanhojen karttojen kautta maiseman historiaan. Helsinki, Ympäristöministeriö ja Genimap.
[17] Granö, Olavi 1982. Maisematutkimus maantieteen traditiona. Terra 94(1), 7.
[18] Granö, Olavi 1996. Tieteellisen maisemakäsityksen muodostuminen ja tulo Suomeen. Taidehistoriallisia tutkimuksia 17. Turun yliopiston Maantieteen laitoksen julkaisuja n:o 154, 46.
[19] Humboldt, Alexander von 1913 (1845–1862). Kosmos. Entwurf einer physischen Weltbeschreibung. Berlin & Leipzig: Deutsche Bibliotek. Keisteri, Tarja 1990: The study of changes in cultural landscapes. Fennia, 168(1), 36.
[20] Granö 1996, 45.
[21] Humboldt 1913, 74–129. Suomennos Tapio Heikkilä.
[22] Granö 1996, 45.
[23] Granö 1996, 45–46. Ks. myös Heikkilä, Tapio 2007a: Visuaalinen maisemaseuranta. Kulttuurimaiseman muutosten valokuvadokumentointi. Teksti. Helsinki: Musta Taide & Taideteollisen korkeakoulun julkaisusarja A76, 34.
[24] Jones, Michael 2003. Human geographical landscapes: J.G. Granö’s approach to landscape as scientist and artist. Teoksessa Origin of Landscape Science. J.G. Granö and a New Pure Geography for a New State. Toim. Granö, Olavi. Turku: Turun yliopiston maantieteen laitoksen julkaisuja n:o 167, 72.
[25] Raivo, Petri J. 1996, 10.
[26] Raivo, Petri J. 1996.
[27] Vallius, Antti 2013. Kuvien maaseutu. Maaseutumaisemakuvaston luomat mielikuvat suomalaisesta maaseutukulttuurista. Jyväskylän yliopisto 2013.
[28] Hietala-Koivu, Reija 2003. Lost Field Margins, A Study of Landscape Change in Four Casse Areas in Finland Between 1954 and 1998. Turun yliopiston julkaisuja AII:165, 9
[29] Hietala-Koivu, Reija 2003, 11.
[30] Tiitta, Allan 1982. Suomalaisen maiseman hahmottuminen kirjallisuudessa ja kuvataiteessa. Terra 94(1), 13.
[31] Rees, Ronald 1973. Geography and landscape painting. An introduction to a neglected field. Scottish Geographical Magazine 89 (3), 148, 149,153.
[32] Rees 1973, 147-148. 153-154.
[33] Rees 1973, 156.
[34] Rees 1973, 153. Tätä havainnollistavat esimerkiksi Davis, William Morris 1909. Methods and models in geographical teaching. Teoksessa Geographical Essays by William Morris Davis. Toimittanut Johnson, D. W. Boston etc: Ginn & co. sekä Davis, William Morris 1912. Die Erklärende Beschreibung der Landformen. Leipzig & Berlin: Teubner.
[35] Ks. esim. Francis, George E. 1888: Photography as an aid to local history. Proceedings of the American Antiquarian Society. Vol 5: 274–282.
Hausen, Reinhold 1881-1883. Kuustö slott. 2. Akademisk afhandling. 2. Historisk-arkeologisk beskrifning. Helsingfors: J.c. Frenckell & son.
[36] Heikkilä 2007, 53.
[37] Ks. esim. Niiniluoto, Ilkka1990: Maailma, minä ja kulttuuri. Helsinki: Otava, 62–64. sekä Heikkilä 2007a: 77.
Kendall Walton vieläpä toteaa että valokuvan katsoja näkee kirjaimellisesti sen näkymän, josta kuva on otettu. Ks. Walton, Kendall 1984: Transparent pictures: on the nature of photographic realism. Critical Inquiry 11(2), 252.
[38] Heikkilä 2007a, 78.
[39] Ks. Klett, Mark, Manchester, Ellen & Verburg, JoAnn 1984. Second View. The Rephotographic Survey Project. Albuquerque: The University of New Mexico Press.
Klett, Merk, Bajakian, Kyle, Fox, William L., Marshall, Michael, Ueshina, Toshi & Wolfe, Byron 2004: Third View, Second Sights. A Rephotographic Survey of the American West. Santa Fe: Museum of New Mexico Press.
Ks. myös: http://www.thirdview.org/3v/home/index.html (haettu 15.5.2015)
[40] Heikkilä 2007a,
Heikkilä, Tapio 2007b. Visuaalinen maisemaseuranta. Kulttuurimaiseman muutosten valokuvadokumentointi. Kuvat. Visual Monitoring of Finnish Landscapes. Photographic Documentation of Changes in Cultural Landscapes. Helsinki: Musta Taide & Taideteollisen korkeakoulun julkaisusarja A76, 34.
[41] Heikkilä, Tapio 2014. Maisemamuutosten dokumentointi ja seuranta valokuvaamalla. Metsä ja kuva – Vuosilusto 10. Metsähistorian Seura & Lusto, Suomen metsämuseo, 55–67.
Ks. myös Visuaalisen maisemaseurannan kuva-aineistoa esittelevä internetsivusto: http://www.muuttuvamaalaismaisema.fi/fi/ (haettu 28.5.2015).
[42] Heikkilä, 2007a, 162–163.
[43] Suomalainen lakiteos 1899, 3. painos. Helsinki: SKS, III.
[44] Suomalainen lakiteos 1899, 109.
[45] Suomalainen lakiteos 1899, 115.
[46] Suomalainen lakiteos 1899, 125.
[47] Suomalainen lakiteos 1899, 127.
[48] Sarkajaosta yleispiirteisesti: http://fi.wikipedia.org/wiki/Sarkajako (haettu 29.5.2015). Sarkajaon vaikutukset näyttäytyvät 1600-luvun kartoissa, ks. Huittisten Sampun kylän kartta vuodelta 1646, Lehtinen 2006. 18–19.
[49] Lehtinen 2005, 47–57.
[50] Suomen perustuslaki. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731 (haettu 16.5.2015).
[51] Maankäyttö- ja rakennuslaki (1999/132) https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990132 (haettu 23.5.2015).
[52] http://www.ymparisto.fi/fi-FI/Elinymparisto_ja_kaavoitus/Maankayton_suunnittelujarjestelma/Valtakunnalliset_alueidenkayttotavoitteet (haettu 23.5.2015).
[53] Valtakunnallisissa alueidenkäyttötavoitteissa nimetään seuraavat inventoinnit: Valtakunnallisesti arvokkaat maisema-alueet (Ympäristöministeriö, ympäristönsuojeluosasto, mietintö 66/1992), Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt (RKY 2009) ja Valtakunnallisesti merkittävät esihistorialliset suojelualuekokonaisuudet (Sisäasiainministeriö, kaavoitus- ja rakennusosasto, tiedotuksia 3/1983). Näiden inventointien tarkoittamat kohteet tulee siis osoittaa maakuntakaavoissa, jotka puolestaan toimivat ohjeena yksityiskohtaisemmalle alueiden käytön suunnittelulle, kuten kuntien yleiskaavoille.
[54] Luonnonsuojelulaki (1996/1096) https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1996/19961096 (haettu 23.5.2015).
[55] Luonnonsuojelulaki (1996/1096).
[56] http://www.ym.fi/fi-fi/Luonto/Luonnon_monimuotoisuus/Luonnonsuojelualueet/Maisemanhoitoalueet (haettu 23.5.2015).
[57] Haapanen, Antti ja Heikkilä, Tapio 1993. Maisemanhoito. Maisema-aluetyöryhmän mietintö I. Helsinki: Ympäristöministeriö, Painatuskeskus Oy.
Haapanen, Antti ja Heikkilä, Tapio 1993. Arvokkaat maisema-alueet. Maisema-aluetyöryhmän mietintö II. Helsinki: Ympäristöministeriö, Painatuskeskus Oy.
http://www.ymparisto.fi/fi-FI/Luonto/Maisemat/Arvokkaat_maisemaalueet (haettu 29.5.2015)
[58] http://www.maaseutumaisemat.fi (haettu 29.5.2015).
[59] Ympäristöministeriö & Museovirasto 1993: Rakennettu kulttuuriympäristö. Valtakunnallisesti merkittävät kulttuurihistorialliset ympäristöt. Helsinki: Museoviraston rakennushistorian osaston julkaisuja 16.
[60] http://www.rky.fi/read/asp/r_default.aspx (haettu 29.5.2015).
[61] Putkonen, Lauri (toim.) 1993. Kansallismaisema. Helsinki: Ympäristöministeriö, Alueidenkäytön osasto.
[62] Heikkilä 2007a, 85–87.
Heikkilä, Tapio 2000. Suomalainen kulttuurimaisema. Helsinki: Tammi, 76.
Häyrynen, Maunu 2005. Kuvitettu maa. Suomen kansallisen maisemakuvaston rakentuminen. Helsinki: SKS.
Lukkarinen, Ville & Waenerberg, Annika 2004. Suomi-kuvasta mielenmaisemaan. Kansallismaisemat 1800- ja 1900-luvun vaihteen maalaustaiteessa. Helsinki: SKS.
Eskola, Taneli 1997: Teräslintu ja lumpeenkukka. Aulanko-kuvaston muutosten tulkinta. Helsinki: Musta Taide ja Finnfoto.
[63] Eurooppalainen maisemayleissopimus eli Firenzen sopimus on tehty vuonna 2000. Alkuperäinen sopimusteksti: http://www.coe.int/t/dg4/cultureheritage/heritage/Landscape/Publications/Convention-Txt-Ref_en.pdf
Sopimukseen liittyvä kaikki aineisto on internetsivulla: http://www.coe.int/t/dg4/cultureheritage/heritage/Landscape/default_en.asp
Suomen hyväksymä sopimusteksti on internetsivulla: http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/2006/20060014 (haettu 23.5.2015).
[64] http://www.ym.fi/kulttuuriymparistostrategia (haettu 29.5.2015) ja https://helda.helsinki.fi/handle/10138/43197
[66] Kairalan-Luiron maisemanhoitoalueen suunnitelma on tästä hyvä esimerkki. Ks. Kokko, Marjut, Kurkela, Anna, Pihkala, Antti & Tallavaara, Kari 2009: Komiat kylät pohjoisen maisemassa – Kairalan ja Luiron maisemanhoitoalueen hoito- ja käyttösuunnitelma. Suomen ympäristö 8/2009 (https://helda.helsinki.fi/handle/10138/38021, haettu 29.5.2015).
[67] http://www.muuttuvamaalaismaisema.fi (haettu 28.5.2015)
[68] Raasakka, Noora & Sari Sivonen (toim.) 2012: Pohjoiset maisemat. Eurooppalaisen maisemayleissopimuksen toteuttaminen Pohjois-Kalotin kunnissa. – Konferenssi Inarissa 7.–9. syyskuuta 2011. Lapin Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus. Raportteja 48/2012.
[69] Ks. myös: Magga, Päivi & Eija Ojanlatva (toim.) 2013. Ealli biras – elävä ympäristö. Saamelainen kulttuuriympäristöohjelma. Sámi museum – Saamelaismuseosäätiö.