Tietämisen tavat. Uskomustarinat ja tutkimus Kalannin alttarikaapin äärellä

Artikkelissa esittelen Kalannin alttarikaappiin liittyvät uskomustarinat, erityisesti ne joissa kerrotaan kaapin ihmeenomaisesta saapumisesta kirkkoon.[1] Tarkastelen paikkakunnalla kerrottujen tarinoiden vaikutusta siihen, miten seurakuntalaiset suhtautuivat kaappiin sekä tarinoiden asemaa varhaisessa taidehistoriallisessa tutkimuksessa, varsinkin venäläistulkinnoissa. Pohdin myös miten kaksi tietämisen tapaa, tarinat ja tutkimus, kohtasivat Kalannissa.[2] Oliko taidehistoria-asiantuntijoiden näkemys alttarikaapin ”kreikkalaiskatolilaisuudesta” lopulta ratkaiseva sysäys, joka sai seurakunnan siirtämään sen pois alttarilta?

Uskomustarinat sisältävät jonkin yliluonnollisen, supranormaalin, elementin. Niiden sisältö on dramaattinen, suhtautuminen outoihinkin tapahtumiin mutkatonta ja kerronta usein pelkistettyä, joten kaikki yksityiskohdat nousevat merkittäviksi. Tarinat esitetään totena riippumatta siitä uskooko kertoja tai kuulija tarinan sisältöön.^_[3]

 

Visuaalisesti kiehtova tarina ja mielikuva uivasta kaapista painui muistiini jo opiskelijana. Kirjoittaessani artikkelia alttarikaapin tutkimuksen ja kuva-aiheiden tulkinnan varhaisvaiheista yhdessä Elina Räsäsen kanssa alkoi tarina askarruttaa minua toden teolla. Päätin koota julkaistut ja arkistoista löytyvät julkaisemattomat maininnat tarinasta niin kattavasti kuin mahdollista. Etsinnän lopputulos oli yllätys, sillä yhden toistuvan tarinan sijasta löysin lukuisia erilaisia tarinaversioita, tähän mennessä 16 muistiinmerkintää tai viittausta.

Kalannin alttarikaappi on esillä Kansallismuseossa.[4] (Kuva 1) Kaappi on attribuoitu 1420-luvun vaiheilla Hampurissa työskennelleelle Meister (mestari) Franckelle.[5] Kalannin asemaa kaapin alkuperäisenä sijoituspaikkana on epäilty, sitä on pidetty liian loisteliaana pieneksi ja syrjäiseksi katsottuun ”maalaiskirkkoon”. Tilaajana on haluttu nähdä piispa Maunu Tavast ja alkuperäisenä paikkana Turun tuomiokirkko.[6] Meister Franckea käsitelleessä seminaarissa syyskuussa 2013 useat saksalaiset osallistujat otaksuivat, ettei kaappia ole voitu hankkia Kalantiin, mutta he muuttivat käsityksiään vierailtuaan kirkossa.[7] Mielikuvat kirkon ”pienuudesta” ja ”syrjäisyydestä” osoittautuvat vääriksi kun paikalla käy itse ja asiaa tarkastelee 1400-luvun maantieteen ja yhteiskunnan toiminnan kannalta. Turusta noin 40 kilometriä pohjoiseen sijaitseva Kalanti oli tuolloin monien vauraiden sukujen asuinpaikka ja mereltä päin lähestyttäessä kirkonseutu oli hyvien kulkuyhteyksien äärellä. Nykyisin pienoinen Sirppujoki oli purjehduskelpoinen lähellä kirkkoa sijaitsevaan Männäisten koskeen saakka. Kirkkokaan ei todellisuudessa ole lainkaan pieni ja vaatimaton vaan aikanaan loisteliaasti koristeltu ja arkkitehtuuriltaan näyttävä.[8] (Kuva 2)

Artikkelini kannalta keskustelussa on kiinnostavaa erityisesti se, että Kalannin alttarikaapin kohtaaminen tuntuu aiheuttavan yhä saman hämmästyneisyyden tunteen kuin vuonna 1874: kuinka Kalannissa voi olla tällainen kaappi? Kysymys siitä miten alttarikaappi tuli Kalantiin askarruttaa tutkimusta edelleen.

Retkikunta kohtaa tarinat

Alttarikaappi tuli laajan yleisön tietoisuuteen ja tutkimuksen piiriin kesällä 1874 Suomen Muinaismuistoyhdistyksen toisen taidehistoriallisen tutkimusretken työskentelyn myötä. Kalannissa retkikunnalle kerrottiin uskomustarinoita kaapin saapumisesta Kalannin kirkkoon ja epäonnistuneista yrityksistä saada sitä pois. Retkikunta kuuli ainakin kaksi tarinaversiota, sillä Helsingfors Dagbladin anonyymin kirjoittajan ja Aspelinin mainitsemat tarinat poikkeavat toisistaan.[9] Vuoden 1874 jälkeen tarina jäi elämään suppeina viittauksina erilaisissa julkaistuissa teksteissä.

Ensimmäisen kerran uskomustarina mainittiin jo vuonna 1855 Suomettaren julkaisemassa alttarikaapin kuvauksessa. Sen lopussa todetaan yks’kantaan: ”Vanhat eivät tiedä, mistä tämä taulu on saatu; sanotaan se merestä löydyksi.”[10] Tästä päättelen, että tarinoita oli olemassa jo ennen kuin retkikunta kävi Kalannissa, niitä ei keksitty paikkakunnalla vierailevien ”muinaismuistoherrojen” iloksi.[11] 1870-luvulla tarina toistui Helsingfors Dagbladin jutussa, Aspelinin retkikertomuksessa ja väitöskirjassa, sekä Nervanderin keskiajan taidetta käsittelevässä kirjassa vuonna 1888. Seuraavalla vuosikymmenellä tarinat tulivat esille kerran, kun Kyläkirjaston Kuvalehti esitteli lyhyesti kolme eri tarinaversiota.[12] Museovirastosta löytyi sinne lähetetyn paikkakuntaa koskevan historia-aineiston mukana komea tarina vuodelta 1907. Seuraavalla vuosikymmenellä tarina merkittiin muistiin kerran. Vuodelta 1920 on Museovirastossa vuonna 1907 kerrotun tarinan toinen versio samalta kertojalta.[13]

Runsain sato on vuodelta 1935, jolloin järjestettiin Kalevalan riemuvuoden kilpakeräys. Kansanrunousarkiston kokoelmiin saatiin tässä yhteydessä talteen seitsemän versiota.[14] Kun nämä tarinat merkittiin muistiin enimmäkseen vanhoilta ihmisiltä, tarkoittaa se sitä, että he kuulivat tarinat todennäköisesti 1800-luvun puolella, mahdollisesti jopa lähellä taidehistoriallisen tutkimusretkikunnan vierailun ajankohtaa. Kalannissa oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa olemassa vireä ja monipuolinen tarinaperinne.

Kalannissa kerrottu tarina on poikkeuksellinen. Monet kirkkoihin liitetyistä tarinoista, kuten esimerkiksi kuvaukset kirkon rakentamista häiritsevistä hiisistä tai peikoista, toistuvat pienin muunnelmin paikkakunnalta toiselle. Tähän mennessä en ole löytänyt muualta Suomesta muistiinmerkintää vastaavasta uivan alttarikaapin tarinasta.[15]

Uiva kaappi

Tarinat muodostavat eri aiheista kutoutuneen verkoston, jota yhdistää mereltä tulemisen suunta ja kaapin tahto tulla Kalannin kirkkoon. Merellä on vahva rooli, se ei ole vain paikka vaan myös toimintaa. Tarinoissa on laivoja ja niiden kapteeneja, merirosvoja ja haaksirikkoja. Kuudessa tarinassa todetaan yksinkertaisesti, että kaappi ”löydettiin” tai se ”oli” meressä. Kaikki tarinaversiot ovat yksimielisiä siitä, että kaappi tuli vesitse. Kalannista katsoen kaappi on siis viehättävän afroditemäisesti vaahtosyntyinen: sen tulosuunta on meri, sillä jokeakin pitkin tullessaan se ui vastavirtaan eli mereltä päin. (Kuva 3)

Tavoitteeni ei ole ollut etsiä ja rekonstruoida kokonaista tai oikeaa ”alkuperäistä” tarinaa, sellaista ei ole. Tarinoista on olemassa monia versioita, jotkut niistä ovat vain lyhyitä toteamuksia. Pienet aiheet muodostavat eri versioissa erilaisia yhdistelmiä monimutkaisena vyyhtenä. Muodostaakseni tarinoista helpommin hahmottuvan yhtenäisen kokonaisuuden jaoin yksittäiset muistiinmerkinnät pieniin osiin ja yhdistin samanlaiset osat keskenään. Näin jaoteltuna tuloksena on yksi suuri tarinakokonaisuus ja muutama siihen liittyvä pienempi kokonaisuus. Seuraavia muodostamiani tarinakokonaisuuksia lukiessa täytyy siis muistaa, että ne ovat yhdistelyn tuloksia. Mikään yksittäinen muistiinmerkitty tarina ei sisällä kaikkia elementtejä. Seuraavassa esitän neljä muodostamaani tarinakokonaisuutta ja esimerkkejä niihin liittyvistä versioista.

Suurin ja eniten ihmeitä sisältävä tarinakokonaisuus on yksinkertaistettuna seuraava: 1) Kaappi on peräisin a) haaksirikkoutuneesta laivasta, b) Jerusalemin temppelistä ja joutunut  mereen, c) Putsaaren kirkosta[16], josta merirosvot sen ryöstivät, he kuitenkin haaksirikkoutuivat ja vain kaappi selvisi. 2) Kaappi kelluu meressä, se huomataan toisesta laivasta. 3) Kaappia koetetaan nostaa laivaan, mutta se on liian painava. 4) Kaapille ryhdytään antamaan lupauksia siitä mihin se viedään, esimerkiksi Laitilaan tai Pyhämaalle, mutta sitä ei saada nostettua merestä. 5) Kaappi luvataan viedä Kalantiin, jolloin se nousee kevyesti laivaan. 6) Kaappi saadaan kuljetettua helposti Kalannin kirkkoon.

Vanhat ihmiset ovat myös totena kertoneet, että kirkon vanha alttarikaappi, harvinainen kalleus, mikä nyt on Kansallismuseossa, on merestä löydetty. Sen oli aavalla merellä nähnyt kelluvan joku purjehtia. Sitä oli silloin koetettu saada ylös laivaan, mutta se painoi niin hirveästi, ettei se millään pelillä ottanut noustakseen. Sitä luvattiin sitte jo lahjoittaa useampaankin kirkkoon, mutta se vaan ei ottannut noustakseen. Viimein se luvattiin lahjoittaa Uudenkirkon kirkkoon ja silloin se aivan keveästi nousi merestä ja saatiin laivan kannelle. Tuotiin sitte kirkkoon ja oli alttarin kaunistuksena vuoteen 1884, jolloin kirkkoa restauroidessa silloiset muinaismuistoherrat sen hylkäsivät, ikävä kyllä paikaltaan ja asettivat kuorin pohjoispuoliselle seinälle. Siitä se sitten joutui nykyiselle paikalleen Kansallismuseoon ollen laatuaan kai ainoa koko Pohjoismaissa.[17]

Kalanin kirko entine alttar taul o pitän tuotama Jerusalemin tempelis ko se oll hävitet taul oll meres. Jotkut merimiehe oli kovas meri häräs ja löysi se taulu he lupasi se Uudelkirkol jos he pelastuva. Uuskirko ja Pyhämaa kirko ova uhrikirko täy antta mitä o luvan muuto tapattu lupajal onnettomus. Alttar taul tuotti mutt vietti Pyhämaaha mutt ei saattu ko ristikonkil sit vietti Laitla siel käve samal taval. Ko Uudell kirkol tuotti nii nätist men ete vaevaka oll. Nyh se o Helsinki museos.[18]

En dag i fordna tider seglade sjöröfvare fjerranifrån till Putsaari i Nykyrko skär, landstego därstädes och bortröfrade ifrån dervarande kyrka alla dess dyrbarheter, däribland ett altarskåp samt bortförde bytet till sina skepp och afseglade. Någon tid därefter uppkom stark storm. Röfvarskeppet förliste och bytet gick till botten utom altarskåpet, som var af träd. Det slöt på vattnet. Efter stormen kom ett kafferdifartyg seglande i Nykyrko skär. Kaptenen såg altarskåpet simma på vattnet. Han låt lägga ut en båt för att se hvad det var. Skåpet lades i släp. Sjömännen förde det till sidan af fartyget. Kaptenen fann hvad det var och befallde hala upp det på däck. Sjömännen fattade tag i skåpet, men kunde ej, oaktadt alla ansträngningar få skåpet upp på däck. När kaptenen märkte detta, gjorde han det löftet att förära det än till den ena än till den andra kyrkan, blott det skulle lyckas. Därvid uppräcknade han en mängd kyrkor. Det hjälpte ej. Slutligen förbandt han sig att donera skåpet till Nykyrko kyrka. Så det hjälpte. Skåpet halades på däck med största lätthet. Kaptenen höll sitt gifna löfte och förde skåpet till Nykyrko kyrka, där det uppställdes på altarbordet.[19]

Toisessa tarinakokonaisuudessa kaappi tulee jokea pitkin, tarkimmat versiot määrittelevät sen uineen Sirppujokea vastavirtaan Männäisten koskeen saakka.[20] Kaappi ”kaapataan” joesta ja viedään kirkkoon, tai sille tehdään lupauksia kuten meressäkin ja saadaan sitten vietyä suostumuksensa mukaisesti alttarille. (Kuva 4) (Kuva 5)

Altarskåpet kom simmande mot strömmen uppför Sirppujoki ända till Männäis fors. Där fattade Nykyrkoboarne tag i det och stålde skåpet på altarbordet i sin kyrka.[21]

Tarinan mukaan oli tämä taideteos uinut rantaan hukkuneesta laivasta. Erään tarinatoisinnon mukaan oli se uinut vastavirtaan pitkin jokea, mistä seurakuntalaiset sen kaappasivat kiinni ja veivät kirkon alttarille.[22]

Ofvannämnde altarskåp kom flytande uppför Sirppujoki emot strömmen ända till Männäis forss. Skåpet upptogs på land. Man fann det vara ett altarskåp. Det fördes till kyrkan, uppställdes på altarbordet och öppnades.[23]

Kolmannen tarinakokonaisuuden mukaan alttarikaappi löytyy rannalta – meren vai joen, sitä ei tarkenneta – josta se saatiin vietyä helposti yhdellä hevosella Kalannin kirkkoon.

Uurenkirko alttarkaap löyretti merest. Se ei liikkun rannalt kahre heose vetämän. Vast ko luvatti se Uuttekirkko viäd, nii yksiki heone sen liikutti.[24]

Neljäs tarinakokonaisuus jäi elämään taidehistorian tutkimuksissa. Silloin mainittiin tarinoiden kertovan, että kaappi oli peräisin haaksirikkoutuneesta laivasta ja uinut tai ajautunut rantaan.

Traditionin mukaan on arvollinen teos eräästä hukkuneesta laivasta uinut rantaan.[25]

Tästä alttarikaapista kertoo kansantaru, että se olisi ajaantunut maalle vieraasta laivasta, joka tavaroineen ja miehistöineen hukkui sikäläisessä saaristossa.[26]

Kalannissa kerrottiin myös uskomustarinoita, jotka tukivat kaapin tulotarinaa, sillä ne vahvistivat ajatusta kaapin taidosta muuttua painavaksi tai kevyeksi tarpeen mukaan sekä sen halusta pysyä Kalannin kirkossa. Näissä tarinoissa ”ryssät” ryöstivät alttarikaapin, joka muuttui niin painavaksi ettei sitä saatu kuljetettua pois. Kun ryöstäjät hylkäsivät kaapin tielle, saivat paikkakuntalaiset vietyä sen kevyesti takaisin kirkkoon. Toisessa versiossa kaappia saatiin vietyä vain kirkkomaan holvatulle portille asti.

Ryssien ryöstöaikeet. Vanhat ovat kertoneet, että isovihan aikana ryssät ryöstivät kirkon ison kellon ja alttarikaapin ja aikoivat ne viedä mennessään pois. Saivatkin ne viedyksi Isonummen mäkeen asti, mutta siinä tuli tenä. Kuorma seisahtui mäen alle ja siitä ei saatu paikaltaan hievahtamaan. Paikaltaan ei saatu siirtymään, vaikka hevosia pantiin vetämään vaikka kuinka paljon ja miehiä ympäri niin paljo kun joinkin mahtui. Rahkeet ja aisat vaan katkeilivat, mutta kuorma ja reki ei vaan paikaltaan siirtyneet. Kauvan aikaa turhaan ponnisteltuaan oli ryssien pakko siirtää kello ja alttarikaappi pois kuormastaan tien sivuun ja sitte kyllä pääsivät taas eteenpäin. Kun sitte saatiin tietää, että ryssät ne sinne olivat jättäneet, meni pari miestä yksinäisellä härjällä sinne, nostivat kellon ja alttarikaapin rekeen ja toivat taas paikoilleen ja keveästi kulkivat kotiin päin. Oli aivan kuin härkä ei olisi tuntenut mitään kuormaa perässään olevan. Niin keveästi tulivat kotiin päin, vaikka koko ryssien joukko niitä voinut saada poisviedyksi.[27]

Århundraden förgingo ända till stora ofredens tider. Nykyrko kyrka plundrades på sina dyrbarheter af fienden. Äfven altarskåpet förde soldaterna ut. Då man burit det till stora hvalfporten, gjorde det så svårt matstånd att fienden lemnade det dit. Församlingsboarne återförde skåpet tillbaka i kyrkan.[28]

Alttarikaappi ei suostunut lähtemään kirkosta ulos edes korjaamisen ajaksi. Kyläkirjaston Kuvalehti kertoi, että: ”Kerran ruvettiin kaappia viemään kirkosta ulos korjattavaksi, mutta ristikäytävällä teki kuvakaappi pystyt, niin ettei sitä voitu saada pitemmälle, vaan piti korjauksen toimittaa kirkossa.”[29] Samantyyppinen käsitys liittyi myös Nousiaisten kirkon Pyhän Henrikin sarkofagiin.[30]

Toisaalta ratkaisevalla Kalannista pois viemisen hetkellä kaappi ei enää vastustellut:

Nyt kansallismuseossa olevan Kalannin kirkon alttarikaapin ryöstivät ryssät isonvihan aikoina. Mutta se kävi niin raskaaksi, että juhdat jaksoivat sitä vetää vain n. 500 m. Turkuun päin. Kaappi oli tuotava takaisin. Käkölän Faari vainaja toi sen kuitenkin hevosellaan Turkuun, silloin kun se tuotiin Kansallismuseoon.[31]

Kertoiko tarina nyt siis uuden viestin: kaappi tiesi, että sitä viedään sen arvolle sopivaan paikkaan. Hevosen helpotukseksi se ei tehnyt pystyjä eikä heittäytynyt painavaksi.

Tarinoiden tarkoitus

Uskomustarinoilla oli useita tehtäviä. Katson niiden kaikkien liittyvän siihen, että alttarikaappi oli ihmeellinen seurakuntalaisille itselleen, ja ennen kaikkea se oli rakas ja merkityksellinen. Se oli todennäköisesti nähtävyys jota tultiin katsomaan kauempaakin. Kaappi muuttui sitä poikkeuksellisemmaksi mitä pidempään se pysyi alttarilla, varsinkin kun monet alttarikaapit oli jo aikoja sitten poistettu sivuseinille, sakaristoihin tai vinteille.[32] Vuonna 1855 Suomettareen kirjoittanut paikkakuntalainen ilmaisi asian näin:

Meillä on vanha kivikirkko ja sen sisässä semmoinen alttaritaulu, ettei sen vertaista mahda löytyä muualla Suomessa. Ei se komea ole, eikä liian kauniskaan, mutta merkillinen se on kuitenkin.[33]

Tarinoilla voitiin legitimoida kaapin olemassaolo juuri Kalannin kirkossa. Ihmeet ja kaapin halu tulla Kalantiin oikeuttivat sen paikan. Kertomalla mieleenpainuvia ja kirjaimellisesti ihmeellisiä tarinoita nostettiin oman paikkakunnan arvoa, tehtiin Kalanti näkyväksi muiden lounaissuomalaisten paikkakuntien joukossa: meilläpä onkin tällainen kaappi! Kalannin alttarikaappi oli poikkeuksellinen esine ja se ymmärrettiin hyvin Kalannissa ja sen naapuripitäjissä. Poikkeuksellinen esine pyhässä paikassa vaati selitystä ja selitysten oli syytä olla hyviä, suorastaan uskomattomia.[34]

Yliluonnollisista, ihmeellisistä tapahtumista kertomisella on useita ja usein rinnakkaisiakin tehtäviä ja merkityksiä. Tarinaan voidaan uskoa, mutta uskominen on tilanteesta riippuvaa ja voi vaihdella jopa kertomisen kestäessä, kuulijan reaktioista riippuen. Tarinoilla kertoja viihdyttää kuulijoita ja itseään, niillä voidaan varoittaa väärän toiminnan seurauksista tai niiden tavoitteena voi olla fyysisen ympäristön haltuunotto ja merkityksellistäminen. Kuulijaa voidaan koetella tai asettaa naurunalaiseksi. Tarinat voivat myös olla moraalinen kannanotto.[35]

Kertomisen erilaisia käyttötapoja ja tarkoituksia on mielestäni kiinnostava pohtia Kalannin uskomustarinoiden tapauksessa. Tarinat esimerkiksi liittyivät kiinteästi moniin tarkasti määriteltyihin paikkoihin kuten kirkkoihin, mereen, jokeen, jopa tien mutkiin. Kerrottu ihmeellinen tapaus merkitsi paikan erityiseksi, toisaalta paikat ja itse alttarikaappi palauttivat tarinat kerta toisensa jälkeen mieleen ja pitivät niitä yllä.[36] Alttarikaappitarinoiden kertominen saattoi olla myös moraalinen kannanotto. Ehkä juuri seurakunnassa ristiriitaa aiheuttanut kaapin siirtäminen pois paikaltaan ja lopulta myyminen piti kertomuksia yllä 1930-luvulle saakka. Kaappi oli ihmeenomaisesti tullut ja halunnut Kalantiin – miksi se myytiin pois. Toisen tulkinnan mukaan se saatiin myydä pois, koska se ei enää vastustellut. Useissa tarinaversioissa mainitaan, että nykyisin kaappi on Kansallismuseossa, asiaa korostettiin. Tarinoilla on voitu myös pilailla, esimerkiksi koetella paikkakunnalle tulleiden taidehistoria-asiantuntijoiden herkkäuskoisuutta.

Tarinoiden kertominen tai niihin viittaaminen luo omaa todellisuuttaan.[37] Oman aiheeni kannalta oleellista ei ole uskomustarinoiden sisältöön uskominen, vaan se, että ne ovat olemassa, niitä kerrotaan ja ne vaikuttavat mielikuviin. Tärkeää oli luottamus yhteisiin kokemuksiin tarinoinnista ja tieto jaetusta tarinamaailmasta, ei välttämättä lainkaan usko niiden sisältöön.

Kaapin merkitys seurakuntalaisille tuli esille kun se myytiin Valtion Historialliselle museolle vuonna 1903. Aloite tuli museon puolelta. Seurakunta keskusteli kokouksessaan asiasta ja asetti kaapille korkean hinnan, 5 000 markkaa, jota kirkkoherra selitti Muinaistieteelliselle Toimikunnalle.[38] Korkea hinta saattoi tietysti olla myös yksinkertaisesti rahanahneutta, mutta itse tulkitsen sen merkiksi omanarvontunnosta ja esineen poikkeuksellisuuden ymmärtämisestä. Joka tapauksessa hintaa voitiin viranomaisille perustella sillä, että kaappi oli seurakuntalaisille rakas.[39]

Myyntipäätöksen vaikeutta ja sen aiheuttamaa keskustelua kuvaa myös kirkkoherra P. O. Ekkon myöhempi kertomus. Hänen mukaansa myymistä vastustavia oli kokouksessa kehotettu menemään naisten puolelle ja että vastustajat olivat sitten poistuneet ”vesissä silmin”.

Ne vielä elävät seurakunnan jäsenet, jotka olivat mainitussa kirkonkokouksessa kertovat, että myyntiä vastustavia kehotettiin menemään naisten puolelle, mutta loukkaantuneina siitä, lähtivät he vesissä silmin kirkosta ja näin tuli myynti päätetyksi.[40]

Ekkon lyhyttä mainintaa on syytä hieman pohtia. Eivätkö myyntiä vastustaneet halunneet luopua rakkaasta ja kauniista esineestä ja samalla siihen liittyneestä perinteestä? Vai ymmärsivätkö he kaapin muinaismuistoarvon eivätkä halunneet luovuttaa esineen omistusoikeutta pois seurakunnalta?[41] Tai ehkä he halusivat pitää paikkakunnan maineen kannalta tärkeän esineen Kalannissa. Mutta mitä tarkoitti puhe naisten puolelle menemisestä? Voisiko olla niin, että vastustajat pelkäsivät poismyyntiä ja kaapille annetun lupauksen rikkomista, ja tätä suhtautumista olisi pilkattu naismaisen tunteenomaiseksi ja taikauskoiseksi? Naisten puolelle kehottaminen oli ehdottomasti loukkaus, koska kokouksen osallistujat ja siten myös kyseiset myynnin vastustajat olivat todennäköisesti miehiä. Keskustelu oli ollut poikkeuksellinen, koska siitä kerrottiin myöhemmin Kalantiin kirkkoherraksi tulleelle Ekkolle ja hän mainitsi asian vielä 30 vuotta myymisen jälkeen. Joka tapauksessa keskustelu oli ollut kiivasta ja välejä rikkovaa.

Useissa tarinaversioissa mainittiin tarkasti kaapin paikka: se meni tai vietiin ”eteen”, nostettiin alttarille. Kannatteliko runsas tarinaperinne Kalannin alttarikaappia kirkon alttarilla vuoteen 1884 saakka? Miksi juuri Kalannissa syntyi uskomustarinaperinne? Oliko syynä kaapin erityinen hienous: tarinat säilyttivät hämmästyksen, ylpeys säilytti tarinat.[42]

Entä sisältyykö tarinoihin jokin totuuden siemen? Kalannin maantieteen ja meren keskeisyyden muistaen voi todeta, että kaappi on joka tapauksessa tullut, siis tuotu, mereltä ja jokea pitkin. Jo pelkkä ihmeellisen suuren ja hienon kaapin tulo on ollut ihme. Ja itse kaappi oli ihme, siipiään avaava ja sulkeva, kuviaan ja tarinoitaan paljastava ja piilottava, häikäisevän kirkasvärinen ja kimmeltävä esine. Voisivatko meri, laiva ja hämmästys säilyä tarinaperinteessä viisisataa vuotta?

Retkikunta tekee löydön

Heinäkuussa 1874 Kalantiin saapuneella retkikunnalla ei todennäköisesti ollut etukäteistietoa kaapin olemassaolosta.^[43] Tehtävänä oli etsiä ja dokumentoida taidehistoriallisesti kiinnostavia kohteita. Työt oli jaettu siten, että retkikunnan johtaja Eliel Aspelin vastasi kirjallisista muistiinpanoista ja toiset kolme jäsentä kuvadokumentoinneista. Ryhmä työskenteli Kalannin kirkossa heinäkuun puolivälissä kolme päivää.[44] Tässä ajassa he valmistivat yhteensä 22 dokumenttikuvaa, joista kuuden kohde oli alttarikaappi.

Tuossa vaiheessa kaappi oli esine muiden joukossa, tosin yllättävän suuri ja kokonaisuutena säilynyt. Kaikki retkikunnan kaapista valmistamat kuvat ovat detaljeja eli yhtään kuvaa koko kaapista ei tehty, ei myöskään yleiskuvaa alttari-interiööristä.[45] Retkikunta menetti näin tilaisuuden kuvata kaappi alkuperäisellä paikallaan alttarilla. Kaappi siirrettiin vuonna 1884 kirkon restauroinnin yhteydessä tai viimeistään vuonna 1892 uuden alttaritaulun hankinnan yhteydessä kuoripäädyn pohjoislaivaan.[46] (Kuva 6)

 

Kaksi ensimmäistä taidehistoriallista retkikuntaa eivät muuallakaan tehneet kokonaiskuvia interiööreistä. Dokumentoinnissa keskityttiin pienempiin kokonaisuuksiin ja detaljeihin. Tämä johtui todennäköisesti retkikunnan kiireestä, rajatummat kohteet olivat helpompia ja nopeampia kuvata. Jos suuriin kokonaisuuksiin ryhdyttiin, olivat ne seinä- ja holvimaalauksia.[47] Interiöörien ja esineiden paikkojen tärkeyttä tutkimuksen kannalta ei vielä osattu hahmottaa. Kalannissa syy yksityiskohtiin keskittymiseen oli todennäköisesti esineen koko. Kaappi oli niin suuri, että sitä oli vaikea kuvata kokonaisuutena ilman jonkinlaista koroketta, eikä sellaista ollut aikaa ryhtyä rakennuttamaan. Tähän viittaa se, että kaikki kuvatut detaljit ovat kaapin alaosasta, jota ylettyi piirtämään lattialta käsin.

Alttarikaapin tarkastelua haittasi myös tummuminen ja voimakas päällemaalaus tai restaurointi, jollainen oli tehty viimeksi 1840-luvulla.[48] Maalausten ja veistosten kaikki detaljit eivät erottuneet kirkkosalin valaistuksessa, joka oli kesästä huolimatta himmeä.[49] Kaappia ei kokonsa vuoksi myöskään voinut kantaa ulos päivänvaloon tarkempaa tarkastelua varten, mitä pienempien puuveistosten kohdalla monin paikoin tehtiin.[50]

Retkikunnan Kalannissa näkemästä alttarikaapista kerrottiin vuonna 1874 kahdessa lehtikirjoituksessa. Åbo Postenissa ilmestyi elokuun ensimmäisenä päivänä todennäköisesti Emil Nervanderin hänelle välitettyihin tietoihin perustunut selostus ja Helsingfors Dagbladetissa 27. elokuuta anonyyminä julkaistu matkakertomus.[51] Molemmissa kirjoituksissa todettiin henkilöhahmojen mahdollinen itäisyys ja mainittiin paikkakunnalla kerrottujen tarinoiden tulkinta kaapin alkuperästä.

Kuvaus Kalannin kaapista sisältyi myös Aspelinin matkan jälkeen kirjoittamaan ja Muinaismuistoyhdistyksen johtokunnalle esittämään kertomukseen. Siinä Aspelin määritteli kaapin ”kreikkalaiskatoliseksi”, tosin kysymysmerkin kera, ja toi esille veistettyjen henkilöhahmojen venäläisyyden tai slaavilaisuuden. Hän myös kertoi paikkakunnalla kuulemansa tarinan alttarikaapin tulosta kirkkoon.[52]

Teksteissä rajoituttiin kuvailemaan kaappia, mitä muuta oikeastaan voitiin tehdä? Kotimaisen keskiaikaisen taiteen tutkimus oli vasta syntymässä, systemaattiseen työhön oli ryhdytty 1870-luvun alussa.[53] Metodeista tärkein oli autopsia, siis kohteen näkeminen itse. Vielä vuonna 1885 Nervander mainitsi puuttuvan autopsian perusteluna ulkomaan apurahalle senaatille osoitetussa hakemuksessaan.[54] Omakohtaisen näkemisen tärkeyttä oli syytä korostaa, koska taidehistorian tutkimusta oli aikaisemmin tehty myös näkemättä kohteita, siis kuviin ja kuvailuihin perustuvana työpöytätutkimuksena. Nyt tavoitteena oli, että tutkijalla oli käytössään oma autopsia ja luotettava dokumentointi. Todellisuus oli kuitenkin se, että tulkinta rakennettiin vaikutelmien, muistin ja lähinnä sanallisen kuvailun varaan, sillä esimerkiksi Kalannin alttarikaapin tapauksessa kuuden detaljikuvan lisäksi muita kuvia ei ollut käytettävissä vielä pitkään aikaan.

Suomesta löytyvistä puuveistoksista ja alttarikaapeista ja niiden yhteyksistä skandinaaviseen tai keskieurooppalaiseen aineistoon ei 1870-luvun alussa ollut olemassa julkaistuja tutkimuksia.[55] Tutkimus perustui siihen, mitä Muinaismuistoyhdistyksen retkillä ja muutamilla muilla retkillä nähtiin ja dokumentoitiin. Muinaismuistoyhdistyksen ensisijainen tavoite oli tiedon kartuttaminen ja sellaisen aineiston kokoaminen, jonka perusteella tutkimusta voitaisiin jatkaa Helsingissä.[56]

Vuoden 1874 retkellä tehtyihin havaintoihin ja tulkintoihin vaikuttivat aikaisemmin nähdyt kohteet. Eliel Aspelin oli osallistunut Nils Månsson Mandergrenin ja Emil Nervanderin johtamalle ensimmäiselle retkelle 1871 ja johti nyt sarjan toista retkikuntaa.[57] Ennen Kalantia retkikunta oli nähnyt alttarikaapit Maskussa ja Lemussa, mutta suurimman huomion herätti suurikokoinen Vehmaan alttarikaappi.[58]

Toisen retkikunnan jäsenillä oli varsin hyvä koulutus, mutta omilla aloillaan. Kotimaan vanhan taiteen tutkimiseen perehdyttävää opetusta ei ollut, retkien oli juuri tarkoitus paikata tätä puutetta. Retkikuntalaisten oli myös ylitettävä perinteisen protestanttisen sivistyneistökasvatuksen muodostama raja. Historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan opiskelijoiden koulutus perustui klassiseen sivistykseen ja taidekäsitys antiikin veistotaiteen ja renessanssissa muotoutuneen kuvataiteen tuntemukseen.[59] Pohja antoi kovin vähän välineitä keskiaikaisen taiteen analysointiin. Myös katolisen kirkon tuntemus ja sen taiteen aihepiirien tunnistaminen oli heikkoa. Luterilaisen kuvakulttuurin kanssa yhteiset aiheet kuten Kristuksen kärsimyshistoria oli melko helppo tunnistaa, mutta esimerkiksi Pyhän Barbaran legenda oli aluksi liian kova pähkinä. Kalannin alttarikaapin maalausten kuva-aiheista puhuttiinkin ensin nuoren neitsyellisen pyhimyksen vaiheina, sitten Pyhän Agathan legendana.[60]

Tarinoiden vaikutus tutkimukseen – venäläisyys?

Saattoivatko kesällä 1874 Kalannissa kuullut tarinat vaikuttaa taidehistoriallisen tutkimusretkikunnan tulkintoihin kaapista ja sen alkuperästä? Tarinat mainittiin heti tuoreeltaan kahdessa retkikunnan tuottamassa tekstissä. Toinen niistä oli Helsingfors Dagbladin matkakertomus, toinen Aspelinin Yhdistyksen johtokunnalle antama kertomus.

Kyrkans märkvärdigheters voro ganska många. Bland dem var det mest anmärkningsvärda ett altarskåp om hvilket legenden berättar, att det kommit flytande långsmed den å, som slingrar sig genom Nykyrka socken, och icke kunnat fås i land på något annat ställe än just här, hvarföre det äfven tillfallit denna kyrka.[61]

Huru skåpet kommit till Nykyrka är obekant. Traditionen förmäler blott att det påträffats i hafvet flytande och troligen beskrifver sig från ett förlist ryskt fartyg. Traditionen säger vidare, att skåpet ’icke fåtts (ei saatu)’ [kirj suomeksi sulkeisiin yläpuollelle] till någon gammal kyrka, hvarföre det samma kom till Nykyrka.[62]

Maininnoista toinen viittaa Sirppujoki-versioon, toinen haaksirikkoutuneeseen laivaan. Missään tutkimusta varten keräämissäni tarinaversioissa nämä aiheet eivät esiinny yhdessä. Mainintojen esittäjät ovat kuulleet siten eri tarinaversiot tai heille on kerrottu nämä aiheet yhdistänyt tarina. Tarinan loppu on molemmilla sama, kaappi ei halua vanhaan kirkkoon vaan haluaa ”uuteen”. Tämä viittaa Kalannin aikaisempaan nimeen Uusikirkko-Nykyrka. Heille on voitu tietysti myös kertoa montakin versiota, joista he ovat valinneet teksteihinsä parhaiten mielessä säilyneen, siis itselleen kiinnostavimman tai merkittävimmän.

Helsingfors Dagbladin kirjoittaja tarttui tarinaversioon, jota nimitti legendaksi ja joka selvästi sisälsi ihmeen. Aspelinin matkakertomuksessa kaappi löytyi merestä kellumasta ja hän esitti selityksenä, että se oli todennäköisesti peräisin haaksirikkoutuneesta venäläisestä laivasta. Kumpikaan kirjoittajista ei esittänyt kaikkein fantastisinta tarinakokonaisuutta Jerusalemin temppeleineen, merirosvoineen ja kyselyihmeineen. He joko eivät kuulleet näitä versioita tai sitten he välttivät kertomasta eteenpäin versioita, joita pitivät tutkimuksen kannalta liian ihmeellisinä.

Retkikunta tulkitsi alttarikaapin olevan peräisin idästä. Åbo Postenin kirjoittaja totesi veistoksilla olevan ”i ögonen fallande rysk prägel”.[63] Helsingfors Dagbladin kirjoittaja piti veistosten henkilöitä ”ryska typen” ja vaikka maalausten henkilöt olivat toisenlaisia, kuvasivat nekin ”troligen någon grekisk-katolsk legend”.[64] Retkikunnan kertomuksessa Aspelin määritteli veistosten olevan ”ryska typen omisskännelig”.[65] Myös retkikunnan tekemistä kuvista järjestetyn näyttelyn näyttelyluettelossa annettiin yksiselitteinen tieto: ”grekisk-katolskt altarskåp”.[66]

Kaapin varhaisten tulkintojen kannalta erityisen kiinnostava on Aspelinin viittaus venäläiseen laivaan (ett förlist ryskt fartyg). Hän myös piti pitkään kiinni itäisyys-tulkinnasta. Siipialttareita käsitelleessä väitöskirjassaan 1878 hän kirjoitti: ”Taidetapa todistaa selvään bysanttilaista taikka oikeammin venäläistä syntyperää.” Hän tosin ihmetteli asiaa ja totesi, ettei hänellä ollut tietoa oliko Venäjällä käytetty siipialttareita. Vuonna 1891 ilmestyneessä Suomen taidehistorian yleisesityksessä hän sanoi kaapin veistosten kasvojen tyyppien, outojen yksityiskohtien ja muutamien kirjainten ”viittaa[van] itäeurooppalaisuuteen”. Asia pohditutti häntä vielä senkin jälkeen kun K. K. Meinander oli jo esittänyt kaapin tekijäksi hampurilaisen Meister Francken piiriä.[67]

Ei liene sattumaa, että Aspelin tarttui kuulemistaan mahdollisesti useista uskomustarinan versioista siihen, jossa oli haaksirikkoutunut laiva. Emme voi tietää, määriteltiinkö laivan kansallisuus hänelle kerrotuissa tarinoissa vai kehittikö hän ajatuksen venäläisyydestä itse. Missään muissa muistiinmerkityissä kertomuksissa laivaa ei määritelty venäläiseksi. Kaapin venäläisyydeksi tulkittu outous ja mahdollisuus, että tarina kertoisi totuuden, eli kaappi olisi peräisin venäläisestä laivasta ja siten Venäjältä, oli varmasti houkuttelevan yksinkertainen mutta toisaalta häiritsevä selitys.

Tässä yhteydessä on kiinnostavaa, ettei alttarikaappiin tunnuttu Kalannin kirkon seinämaalausten restauroinnin yhteydessä vuonna 1884 kiinnitetyn mitään julkista huomiota. Restaurointia johtanut Emil Nervander julkaisi kirkosta ja maalauksista useita perusteellisia artikkeleita mutta vaikeni täysin alttarikaapista. Myös runsaasti Kalannin menneisyyteen liittyviä sanomalehtiartikkeleita kirjoittanut kansakoulunopettaja Fredrik Aalto ohitti kaapin, vaikka selvitti eräässä kirjoituksessaan huolellisesti vasta restauroitujen maalausten kuvaohjelman. Oliko vaikeneminen keino välttää hankala tulkintaongelma?[68]

Eräällä yksityiskohdalla saattaa vielä olla merkitystä. F. A. Söderholmin Suomen Muinaismuistoyhdistykselle vuonna 1907 lähettämästä aineistokokoelmasta löytyy kaappiin liittyneiden uskomustarinoiden lisäksi tieto: ”Ett alldeles likadant altarskåp hade en Nykyrkobo sett uti ett museum i Tyskland under en resa därstädes förnågot år sedan, äfvensom Åbo läns aflidne guvernör baron Cedercreutz uti någon kyrka i Ryssland [kursivointi minun].”[69] Tieto vuosina 1858–1863 Turun läänin kuvernöörinä toimineen ja vuonna 1863 kuolleen Johan Axel Cedercreutzin Venäjällä näkemästä samanlaisesta kaapista on aivan hyvin voitu kertoa retkikuntalaisille Kalannissa. Tarttuivatko he tähän tietoon ja antoivat sen vaikuttaa siihen mitä näkivät? Joka tapauksessa Söderholm tiesi ja muisti Cedercreutzin kertomuksen Venäjällä nähdystä kaapista vielä vuonna 1907.[70]

Arkikokemus ja asiantuntemus

Retkikunnan jäsenet olivat tuntemattoman edessä, kukaan heistä ei ollut erityisen perehtynyt sen paremmin katoliseen kuin venäläiseenkään aineistoon. Kiivastahtisen matkan kuluessa piti kuultua ja nähtyä koettaa seuloa parhaansa mukaan. Tässä tilanteessa kokemusmaailma korvasi vähäisen asiantuntemuksen. Havaintoihin ja tulkintoihin vaikuttivat harrastuneisuus, arkikokemukset ja stereotypiat ja näiden erilaiset yhdistelmät. Harrastuneisuudella tarkoitan esimerkiksi sivistyneistönuorukaisille tuttuja näyttämötaiteita ja kirjallisuutta, mikä tuli esille tutkimusretkestä tuotettujen tekstien pieninä viittauksina draamakirjallisuuden hahmoihin: Mynämäen Flemingien hautamonumentin Ebba Erlandsdotter Bååtin päähine toi mieleen Maria Stuartin, joka oli tuttu hahmo Schillerin samannimisestä näytelmästä, Louhisaaren ”Pirunkamarin” seinään maalatut kasvot ja Kalannin alttarikaapin Teofilus-aihe taas Goethen Faust-näytelmästä ja kenties Charles Gounodin oopperasta tutun Mefistofeleen.[71]

Arkikokemukset vaikuttavat silloin kun tuntemattomia kuvia ja kuva-aiheita koetetaan selittää itselle tutummilla käytänteillä. Näin kävi esimerkiksi kun aikuinen miespaimen tulkittiin tytöksi tai väittelevä Barbara kuuntelevaksi.[72] Todennäköisesti myös nuorten luterilaisten miesten näkemät mutta huonosti tuntemat ikonit vaikuttivat. Esimerkiksi vuonna 1868 valmistuneen Uspenskin katedraalin ikonostaasin kullatut taustat ja ikoniperinteen kuvaustavan asetelmallisuus on voinut vaikuttaa arvaamattoman paljon alttarikaapista nopeasti syntyneeseen vaikutelmaan.

Todennäköisesti myös stereotypiat vaikuttivat. Aikaisemmin nähdystä poikkeavat ihmishahmot näyttäytyivät outoina ja ne tulkittiin itäisiksi, koska sellaisia ne suomalaisessa arkikokemuksen todellisuudessa olivat. Suomen Suuriruhtinaskuntaan ”oudot” kansallisuudet tulivat enimmäkseen laajan Venäjän imperiumin eri kolkilta tai olivat ”tuttuja” ainakin lehtikuvien perusteella.[73] Kalannin alttarin veistetyt hahmot toivat ehkä kaikkein voimakkaimmin mieleen venäjän vanhauskoiset, traditionaaliseen venäläiseen tyyliin pukeutuvat parrakkaat raskolnikit.

Vähäisen asiantuntemuksen ja kokemusmaailmaan nojautumisen vuoksi heille kerrottut tarinat saattoivat vaikuttaa suoremmin ja voimakkaammin kuin ne, toivon mukaan, koulutetuilla tutkijoilla saisivat vaikuttaa. Koska tietoa ei ollut, ei ollut myöskään mitään skaalaa mihin alttarikaapin olisi voinut asettaa. Olettamukset rakennettiin olemassaolevista aineksista. Peruskysymyksenä oli ihmettely miten tällainen kaappi oli tullut Kalantiin. Vaatiko poikkeuksellisuus poikkeuksellisia selityksiä myös tutkijoilta?

Mielestäni on hyvin mahdollista, että retkikunta muovasi tulkinnan kaapin venäläisestä alkuperästä kuulemiensa uskomustarinoiden ja itäisyys-vaikutelmien pohjalta. Mutta mikä alttarikaapissa sitten vaikutti niin venäläiseltä? Helsingfors Dagbladin kirjoittajan mukaan erityisesti veistosfiguurien päälaelta jakauksella olevan pitkän suoran tukan, nykerönenän, kokoparran ja laajan vyötäröltä narulla kiinnisidotun takin tunnisti ”jokainen” venäläistyyppiseksi.[74] Kummallisinta on, että Meinanderkin piti vielä vuonna 1912 veistettyjä hahmoja voimakkaan venäläisinä tyyppeinä. Hän kuvasi figuurien kasvoja ja hiuksia, ja totesi niiden olevan ”ryska nationaltyp, som vi ännu dagligen ha för ögonen”. Toisaalta hän ei epäillyt kaapin pohjoissaksalaista alkuperää.[75] Ristiriita jäi ratkaisematta.

Nykykäsityksen mukaan henkilöhahmojen asuilla ja esimerkiksi kahdessa maalatussa paneelissa näkyvällä käyrällä itämaisella sapelilla oli 1400-luvulla tarkoitus saada aikaan mielikuva tapahtumien sijoittumisesta ”saraseenien”, pakanoiden ja joka tapauksessa vieraan kulttuurin keskuuteen.[76] Kiinnostavaa on sekin, ettei hahmoja tulkittu parroista ja nenistä huolimatta juutalaisiksi. Tätä määrittelyä ei 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa olisi mitenkään kainosteltu, ei – hahmoja pidettiin nimenomaan venäläisinä.

Tietämisen muodot – kahden maailman kohtaaminen

Monet erilaiset toisiaan risteävät tarinaversiot todistavat rikkaan ja rehevän yhteisen tarinaperinteen olemassaolosta.[77] Kalantilaiset tiesivät 1870-luvulla ja vielä 1930-luvullakin miten heidän kaappinsa oli kirkkoon päätynyt, he olivat tarinaperinteen tiedon jakajien yhteisö. Heinäkuussa 1874 nupullaan oleva kotimaan taiteen historian tutkimus kohtasi tämän poikkeuksellisen esineen ympärille kutoutuneen kansanperinteen. Samalla kohtasivat kaksi erilaista maailman hahmotustapaa: akateemisesti koulutettujen säätyläisnuorukaisten tieteelliseen maailmankuvaan rakentuva oppineisuus ja paikkakuntalaisten perinne. Löytymisen hetkellä traditio oli itse asiassa vahvempi, eikä varsinkaan vuoden 1874 retkikuntalaisilla ollut tarjota tilalle yhtään parempia selityksiä.

Nykyhetkestä katsoen oppineisuus ja perinne olivat tiedon määrässä oikeastaan samalla viivalla, molemmilla oli yhtä vähän tietoa kaapin alkuperästä. Yhteistä oli myös kaapin alkuperän ja poikkeavuuden selittämisen tarve. Retkikunnan tulkinta oli väärä samoin kuin luonnontieteellisestä näkökulmasta katsoen kalantilaisten tarinat merivedestä selviävästä maalatusta kaapista. Me pidämme tarinoita itsestäänselvästi fantastisina, mutta samalla on hyvä muistaa kysyä: Miten taidehistorian tieto muodostuu? Millaisiin lähteisiin perustuvat tietomme Kalannin alttarikaapista? Kuinka paljon mielikuvat ja odotukset ovat muovanneet esimerkiksi alttarikaapin hankintahistoriasta ja vaiheista tehtyjä päätelmiä?

Tieteen tapa hahmottaa taiteen historiaa ja käsitellä ja kuvata esinettä oli 1870-luvulla vasta muotoutumassa. Kansanperinteellä taas oli vahva ja pitkään kehittynyt tapa kertoa ja käsitellä asiaa. Tarinoiden vahvuus oli siinä, että ne sitoivat yhteen esineen, sen käyttäjät ja paikat ja antoivat mieleenpainuvan selityksen alttarikaapin menneisyydestä. Kalantilaiset eivät kertoneet tarinoita siksi, että heillä ei vielä ollut tieteen luomaa ”oikeaa” historiallisiin tosiasioihin perustuvaa tieteellistä tietoa kaapista, jonka olisi sitten väistämättä pitänyt korvata uskomustarinoiden tieto. Tarinoilla oli eri tehtävä, ne olivat osa yhteisön sosiaalista koheesiota.

Tarinoihin piti retkikunnan suhtautua periaatteessa positiivisesti, ne olivat kerättäviä ja dokumentoitavia aineettomia muistoja. Tarinoiden muistiinmerkitseminen kuului ensimmäisen taidehistoriallisen tutkimusretken ohjelmaan.[78] Toisen tutkimusretken tavoitteisiin kansanperinteen keruuta ei enää sisällytetty, koska työ oli liian aikaavievää – ei niinkään siksi, ettei tarinoita olisi pidetty tärkeinä.[79] Asenne oli suotuisa, mutta tajusiko retkikunta törmänneensä isoon tarinastoon vai näkyikö heille siitä vain pilkahduksia, kuin tähtiä oksiston lävitse? Saattoivatko he nauttia tarinoista vai olivatko ne heille vain mahdollisia tutkimusta hyödyttävien faktojen lähteitä?

On tärkeää miettiä mitä tapahtui, kun paikkakunnalle tuli tutkijoita, joilla oli toisenlainen, vaikkakin taidehistorian oppiaineen nykykäsityksen kannalta kehittymätön, suhtautuminen esineeseen kuin mitä traditionaalinen seurakuntalaisten suhtautuminen oli. Mitä ylipäätään tapahtui kun Muinaismuistoyhdistyksen retkikunnat saapuivat eri paikkakunnille? Tuntemattomat herrasmiehet pitivät kirkkojen ullakoille ja tapulien vinteille kauan sitten kannettuja rikkinäisiä puukuvia hienoina, naputtelivat seiniä ja nostelivat innosta huudahdellen rääsyiksi kuluneita kangaskappaleita puhuen museoitavista aarteista. Syntyikö paikkakuntalaisten ja ”muinaismuistoherrojen” välille minkäänlaista yhteisymmärrystä? Näiltä herroiltahan kalantilaiset saivat nyt yhtäkkiä kuulla, että kaappi heidän alttarillaan oli tutun, rakkaan ja kunnioitetun sijasta omituisen itäinen ja peräti ”kreikkalaiskatolinen”.

 

Leena Valkeapää on sääksmäkeläinen 1800-luvun kulttuurihistoriaan erikoistunut Jyväskylän yliopiston taidehistorian oppiaineen dosentti. Hän tutkii menneisyyden käyttöä ennen ja nyt sekä merkitysten muuttumista historiassa ja taiteessa. Valkeapää on julkaissut tutkimuksia ja tietokirjoja muun muassa Suomen keskiaikaisten kivikirkkojen restauroinnin kulttuurihistoriasta, Ritvalan helkajuhlasta ja kansallispukujen käytön alkuvaiheista. Viimeisin julkaisu on Taidehistorian seuran kustantama elämäkerta Vapaa kuin lintu, Emil Nervanderin elämä. Parhaillaan Valkeapää tutkii Koneen Säätiön rahoituksella Suomen Muinaismuistoyhdistyksen vuosina 1871–1902 järjestämiä taidehistoriallisia tutkimusretkiä.

 

ARKISTOAINEISTO

Museovirasto, SMY:n arkisto (MV SMYa)
– Emil Nervanderin arkisto (ENa)
>  Kansio Ht29 Taidehistoriallisia retkikuntia ja muita tutkimusmatkoja
– Mikrofilmit, retkikunnan kertomus 1874 (MV SMY/THRK 1874)

Museovirasto, Historian arkisto Topografinen kansio Kalanti
– Keltainen pahvikansio Kalanti (Uusikirkko T.l.) Muut
>  Nippu Uusikirkko (T.l.) 1916–30

Museovirasto, Historian arkisto Topografinen kansio Kalanti Barbara-alttari (kansion sijainti: Kansallismuseo)
– Keltainen pahvikansio I Barbara-alttaria koskevia tutkielmia

Sanomalehtiarkisto
http://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
– Kansanrunousarkiston kokoelmat, Kortistolaatikko 19, Paikallistarinat Uskonto
Kirkollista esineistöä, Kalanti (SKS/KRA)
>  Aalto, Juho, KRK 1:4. äitivainaja
>  Ekko, P. O. KRK 1:24. < Amanda Valtola, 60 v. Kalannin Elkkyisistä
>  KT2. Ekko, P. O. 41. 1936. < Leino, Otto, 61 v. Os. Kalanti, Harikkala
>  Uusikaupunki. KT5. Laaksonen, Amanda 43. 1937
>  Selma Saarnio 640. 1938. < Herman Itänen, kuollut muutama vuosi sitten yli 80     vuotiaana, Kalannin Sundholmasta
>  Aalto, Juho KRK 1:5
>  KT2. Ekko, P. O. 40. 1936. < Leino, Otto, 61v. Os. Kalanti, Harikkala
>  Jalo Numminen 178. 1915 (tarina koskee vain kelloja)
>  Jalo Numminen 179. 1915
– Kirjallisuusarkisto (SKS/KIA)
>  Eliel Aspelin-Haapkylän arkisto, Ida Aspelin-Haapkylän arkisto, A 477

Svenska litteratursällskapet i Finland

Uudenkaupungin seurakunnan kirkkoherranviraston arkisto, Uusikaupunki
– Kalannin seurakunnan arkisto
>  Kirkonkokousten pöytäkirjain kirja 1880–1917