Palaa artikkelin tietoihin Aineen olemuksesta materian muuntumiin

Aineen olemuksesta materian muuntumiin

Koivuniemen herra. Timo Heino 2007. Kuva: Petri Virtanen.

Lektio. Aineellisuus on esihistoriallisesta ajasta tähän päivään ollut kuvien valmistamisen ytimessä. Sen lisäksi, että kaikki käytetyt välineet, tekniikat ja teknologia pohjautuvat materiaaleihin, myös taiteen tekijät itsessään ovat olemukseltaan ruumiillisia. Nykyinen monitieteinen mielentutkimus vahvistaa käsityksen, jota jo Platonia edeltänyt filosofinen suuntaus, atomismi, edusti. Sen mukaan ihmisen mieli ja ajattelu ovat aineellisia.

Vaikka ruumiillisuudesta, aineellisuudesta ja uusaineellisuudesta on nykytaiteessa ja taideteorioissa puhuttu paljon, taiteen määrittelyssä ja arvottamisessa aineettomuudesta – tai tarkemmin sanottuna aineettomuuden illuusiosta tai teosten pohjimmaisen merkityksen aineettomuudesta – puhutaan edelleen usein hierarkkisen dualistisella tavalla. Siinä henkisyys ja teoksen idea sijoittuvat sen materiaalisuutta korkeammalle tasolle. Toisinaan taiteen arvottamisessa ilmenee jopa tietoisen väheksyvää tai kielteistä suhtautumista aineellisuuteen.

Kysymys on siitä, mitä teoksissa pidetään olennaisena. Vaikka opinnäytteeni aiheena on aineellisuus, paradoksaalista kyllä, tässä lektiossakin esitän teoksiani valokuvien välityksellä. Valokuva on teoksesta esitetty tulkinta, johon kuvaajan näkemyksen ohella vaikuttavat muun muassa kameran tekniset ominaisuudet ja kuvankäsittelyn menetelmät. Teoksissani materiaalisuus ja tilallisuus ovat olennaisia seikkoja, jotka välittyvät valokuvista vaillinaisesti.

Kyse ei kuitenkaan ole vain taiteensisäisestä problematiikasta. Länsimaiselle ajattelulle on laajemminkin leimallista kompleksinen ja dualistinen suhde aineellisuuteen raaka-ainevarantojen huvetessa ja maailmanlaajuisen ympäristökriisin edetessä. Yhtenä keskeisenä vaikuttajana tähän kriisiin on ollut yhä edelleenkin hallitseva ajatus aineettomuuden ja aineettoman toimijan ylemmyydestä suhteessa alempiarvoiseksi määriteltyyn ja kohteeksi miellettyyn materiaaliseen todellisuuteen.

Esimerkiksi sellaiset nykykäsitteet kuten ”immateriaalitalous” ja ”aineeton kulutus” ilmentävät havainnollisesti kulutuskeskeisen elämänmuotomme taustalla olevaa paradoksia: teknologiaan pohjautuvaa, tavarakeskeistä ja esineellistävää hyötyajattelua, joka yhdistyy aineellisuutta väheksyvään idealismiin.

***

Tutkin kokemuksellisesti aineellista maailmaa sekä sen osana olemistamme aineellisina, aistimellisina, ruumiillisina ja elollisina olentoina. Keskityn prosesseihin, joissa aineiden symboliikka sekä niihin liittyvät uskomukset, käsitykset ja käsitteet punoutuvat aineiden materiaalisuuteen, niiden käsinkosketeltavaan konkreettisuuteen ja jatkuvaan muutokseen moninaisten yhdistelmien osina. Kyse on sekä aineellisuuden merkityksistä että merkitysten aineellisuudesta.

Lähtökohtana työprosesseissani toimii aineiden symboliikka. Tietty materiaali herättää kiinnostukseni omakohtaisten kokemusteni lisäksi sen yleisemmän kulttuurisen, yhteiskunnallisen tai poliittisen merkityksen vuoksi. Materian visuaalisten ja esteettisten ominaisuuksien ohella olen kiinnostunut muun muassa orgaanisten aineiden luonnonhistoriasta, synteettisten aineiden tuotantoprosesseista sekä aineyhdistelmien symboliverkostoista. Aineellinen maailma ei ole minulle neutraali objektimaailma, johon merkitykset kiinnittyisivät jälkikäteen ikään kuin päälle liimattuina kulttuurisina tekijöinä, vaan merkityksellisyys on mukana alusta alkaen.

Valmistan teokseni kollaaseina, veistoksina ja tilateoksina eri ainesosien muodostamista koosteista ja esineyhdistelmistä. Nämä ainekset ovat eläneet eri aikoina, eri yhteyksissä, eri tarkoituksissa ja moninaisten merkitysten kasautumissa ennen kuin olen ne löytänyt ja teoksiini liittänyt.

Tutkimuksessani kysyn, mitä aineet, ainesyhdistelmät ja niistä koostetut esineet voivat tuoda ilmi, kun niitä tarkastellaan sosiaalisten arvo- ja normijärjestelmien, rajattujen päämäärien ja tavanomaisten käyttötarkoitusten ulkopuolella. Muodostan teoksissa aineellisia kombinaatioita, joissa tutkin sitä, mikä jää rajojen katveeseen tai väliin. Olen nimennyt tämän menetelmän antidualistiseksi dualismiksi.

Vaikka tutkimustyö on usein edellyttänyt epäsovinnaisesti tabun ja kielletyn alueilla liikkumista, en pyri työskentelyssäni shokeeraavuuteen. Kyse on lähinnä syvälle iskostuneiden, usein tiedostamattomien tai arkipäiväisiksi itsestäänselvyyksiksi muuttuneiden kategorisointien, asenteiden ja arvostusten esiin nostamisesta. Niiden kautta pohdin inhimillisen ja ei-inhimillisen piirin välistä ainestenvaihdantaa ja aineellista kiertokulkua sekä näille prosesseille perustuvia maailmasuhteita. Hyödynnän pohdinnoissani muun muassa Mary Douglasin antropologista tutkimusta liasta ja puhtaudesta, Karl Marxin ympäristöfilosofiaa sekä Bruno Latourin hybridin käsitettä.

Inhimillisille käytännöille on ominaista, että aineiden ja esineiden valmistus- ja käyttöprosesseissa huomion kohteeksi rajautuu vain yksi tai muutama käyttötarkoitus tai idea. Tiedostava ja arvostava suhtautuminen aineelliseen maailmaan ei kuitenkaan ole mahdollista, ellei aineiden kiertokulkua yritetä nähdä kokonaisuutena. Tässä kiertokulussa yksittäisellä aineella ei ole yhtä selkeää tarkoitusperää tai tyhjentävää merkitystä, vaan tarkoituksia ja merkityksiä saattaa olla lukematon määrä.

Aine ja materiaalisuus ovat suhdetermejä, jotka hahmottuvat erilaisissa vuorovaikutuksissa. Nykyfysiikan näkökulmasta ainetta sinänsä ei ole, sillä energia voi materialisoitua ja materia muuttua energiaksi. Aineet ovat jatkuvassa kiertokulussa ja muutoksessa, aineen pysyvän olemuksen sijasta materian loputtomissa muuntumissa. Aine ja aineellisuus voivat olla samanaikaisesti jotain hyvin konkreettista, käsinkosketettavaa ja täysin käsittämätöntä. Kun tutkin aineita olemassa olevina ja konkreettisina olemassaolon ilmentyminä, kyse on siten jo lähtökohtaisesti paradoksista, jossa aineellisuus kaikessa monimuotoisuudessaan karkaa käsieni ja käsitysteni ulottumattomiin.

***

Tutkimukseni painottuu teoksiin, jotka muodostavat kiinnekohdan monihaaraiselle teoreettiselle ja käsitteelliselle pohdinnalle.

Aineellisuus nousi työskentelyni keskiöön jo taidemaalarin opintojeni myötä 1980-luvun jälkipuoliskolla, jolloin aloin työskennellä työhuoneeni ulkopuolelta löytämieni materiaalien parissa siirtyessäni maalaustaiteesta kollaasitekniikkaan. Ensimmäisen kerran sovelsin antidualistiseksi dualismiksi nimeämääni menetelmää 1980-luvun lopulla.

Esimerkkinä tätä tutkimusta edeltäneistä teoksistani on debyyttinäyttelyni Kadonneen metsän keskellä vuodelta 1991. Tässä teossarjassa yhdistin roskalavalta löytämäni muovipinnat ja metsästä keräämäni luonnonmateriaalit vuorotteleviksi geometrisiksi suorakaiteiksi.

Muovin näennäinen historiattomuus, visuaalinen räikeys ja pinnan heijastavuus muodostivat voimakkaan kontrastin luonnonmateriaalien monisyiselle aineellisuudelle, niiden herkkyydelle, hauraudelle ja harmoniselle värimaailmalle. Kuitenkin juuri näiden elementtien yhdistelmä kuvasi kokonaisvaltaisemmin kokemustani maailmasta kuin kumpikaan niistä yksinään.

Työskentely muovipintojen kanssa sai minut tiedostamaan muovin symboliarvon. Sen myötä aineiden yhteiskunnallisuus ja poliittisuus nousivat uudella tavalla huomioni kohteeksi. Aikaamme voisi kutsua muovikaudeksi, sillä enemmän kuin mikään muu yksittäinen aine, juuri muovi on koko kulutusyhteiskuntamme symboli. Kun 1980-luvun lopulla ryhdyin käyttämään pleksimuovia teoksissani, oli jo täysin selvää, että valtavat muovimäärät muodostavat massiivisia ympäristöongelmia. Aineellisessa mielessä muovijätettä voisi verrata syöpäsoluun. Soluun, joka ei hajoa ja häviä aineellisessa kiertokulussa silloin kuin sen aika olisi, vaan joka jatkaa olemassaoloaan ja monistuu hallitsemattomasti muuttaen ekosysteemin toimintaa kokonaisvaltaisella tavalla.

Muovin yhteiskunnallisen symboliikan ohella päädyin problematisoimaan työskentelyssäni myös geometrisuutta. Geometrian ”puhtaat muodot” on antiikin ajoista alkaen ylennetty jumallisiksi ja henkisiksi elementeiksi, jotka edustavat todellisuuden perustana olevaa universaalia kieltä, Totuutta ja Kauneutta. Elinympäristössäni geometrialle rakentuva estetiikka näyttäytyi pikemminkin visuaalisena yksiarvoistumisena ja samankaltaistumisena, mitä halusin kriittisesti kommentoida teosteni suoraviivaisella geometrisyydellä ja muovin muodostamilla tasaisilla, kliinisillä väripinnoilla. Halusin tehdä näkyväksi tapaa, jolla geometria toimii yhteiskuntamme visuaalisen järjestyksen itsestäänselvänä perustana niin, että se itsessään muuttuu näkymättömäksi.

1990-luvun alusta lähtien geometristen ja luonnonmuotojen erilaiset rytmiset variaatiot sekä synteettisten ja orgaanisten materiaalien yhdistelmät ovat olleet toistuva teema työskentelyssäni.

***

Tähän tutkimukseen sisältyvistä teoksistani valmistui ensimmäisenä omakuva nimeltä Parrakas neitsyt (2006). Teos koostuu valotaululle liimaamistani ja lopuksi laminoiduista omista ihokarvoistani. Tutkin siinä minuuden ja ruumiin suhdetta kysyen, mihin identifikaatio – samaksi tai itseksi tunnistaminen – lopulta perustuu?

Ihon karvoitukseen suhtaudutaan länsimaissa usein eläimellisenä epäpuhtautena. Siten suhde ruumiinkarvoitukseen kertoo yleisemmällä tasolla tavoista käsittää ja käsitellä inhimillisen ja ei-inhimillisen välisiä suhteita.

Ruumiillisuutta edustavien ihokarvojen ja aineettomaksi koetun valon yhdistelmän kautta pohdin myös identiteetin suhdetta teknologiaan. Minuuteni ja identiteettini ovat pitkälti rakentuneet suhteessa teknologian tuottamaan visuaaliseen ja tiedolliseen informaatioon. Samalla tiedostan vahvasti teknologisen ainestenvaihdunnan tuottaman vieraantuneisuuden ja ekologisen epäbalanssin. Valon jumalallisesta metaforistiikasta on kuljettu pitkä matka valon yleistymiseen sähkön tuottamisen myötä jopa siinä määrin, että on syntynyt ilmiö nimeltä valosaaste.

Teoksen nimi Parrakas neitsyt viittaa keskiaikaiseen pyhimyskulttiin. Se haastaa tyypillisiä seksistisiä ennakkokäsityksiä, joita ihokarvojen sukupuolittavalla tulkinnalla saatetaan muodostaa.

***

Seuraavassa teoksessa nimeltään Koivuniemen herra (2007) pohdin muistin aineellisuutta ja paikkasidonnaisuutta.

Teoksen kasvupaikka on kotini lähellä sijainnut luonnonkallioalue, joka 2000-luvun alussa kaavoitettiin pientaloalueeksi. Pelastin räjäytystöiden keskeltä kitukasvuisen keloutuneen männyn.

Koska kuivunut puu oli hauras ja erittäin romahdusherkkä, pinnoitin sen oksistot synteettisellä kumilla. Kumi on jalostettu öljystä eli maan alta pumpatusta aineesta, joka on syntynyt vuosimiljoonien aikana muinaisten merien levien ja muun biomassan keräämästä auringon energiasta. Kelopuu sai kumista symbolisesti ja myös konkreettisesti toisen ihon.

Fossiilisesta alkuperästään johtuen kumiin sisältyy aineena mitä erilaisempia merkityksiä, voimia ja energioita, joita pohdin muun muassa fetissin käsitteen avulla. Fetissi ja fetisismi yhdistetään nykyään lähes yksinomaan seksuaaliseen fetisismiin. Yleisemmässä merkityksessä kyse on ajattelusta, jossa esineillä ja aineilla oletetaan olevan autonomista voimaa ja toimijuutta suhteessa ihmisiin. Tässä laajassa merkityksessä esimerkiksi autoa, lentokonetta, tietokonetta, kameraa ja älypuhelinta voi pitää fetisseinä eli voimaesineinä. Samalla kun me käytämme niitä, ne käyttävät meitä, sillä minuutemme ja identiteettimme muokkautuvat hyvin intiimillä tavalla suhteessa niihin.

Teoksen nimellä Koivuniemen herra viittaan kuritukseen ja yhteiskunnallisiin valtajärjestelmiin. Samalla kritisoin ajatusta villeyden kesyttämisellä ja alistamisella saavutetusta luonnonherruudesta.

Kumipuuhun liittämäni linnunmunat ovat peräisin tuntemattoman keräilijän kuolinpesästä. Kuolinpesä näyttäytyy teoksessa runollisena metaforana. Munat tuovat teoksen sisältämiin kadonneisiin paikkoihin uuden kerrostuman, sillä ne on kerätty noin sata vuotta sitten niityltä, jota teoksen sisältämän kelopuun kasvupaikan tavoin ei enää ole olemassa.

Aineellisena kolmisointuna ja polyrytmisenä kokonaisuutena kelopuu kumipintaisine oksistoineen sekä oksille ripustettuine, kuolinpesästä peräisin olevine linnunmunineen muodostaa hybridin.

***

Kolmantena teoksena valmistui Miehenpuolikas (2008). Vaihdoin lapsuuteni teddykarhun tekoturkiksesta ja meriheinästä valmistettujen kasvojen paikalle karhunpennun pääkallon. Ajankohtaistin tällä tavoin oman lapsuuteni turvaesineen itselleni symbolisesti tässä hetkessä merkitykselliseksi. Valmistin lelusta myyttisen esineen, joka aineellisuudessaan mahdollistaa matkan sisäisen aika-avaruuteni syvempiin muistikerrostumiin.

Lapsuusvuosinani nallekarhun tarkoituksena oli unileluna ja turvaesineenä peittää ja torjua lapsuuden aikaisia pelkoja. Nyt muokkasin siitä karhunpennun kallon avulla voimaesineen, jonka kautta käsittelen muun muassa läheisteni kuoleman ja oman ikääntymiseni herättämiä pelon ja kauhun tunteita. Samalla tutkin teoksessa jälleen myös materiaalisuuteen sisältyvää muistia, jossa henkilöhistoriani yhdistyy laajempaan kulttuuriseen menneisyyteemme.

***

Neljäs teos on installaatio nimeltään Kietoutumia (2008–09). Yhdistin keräämäni ampiaispesäkokoelman lapsen vartalon muotoisiin mallinukkeihin. Laajensin teoksen huoneen kattavaksi kokonaisuudeksi, johon liitin myös kennostoja, yöperhosia, puunoksia, omia huovuttuneita hiuksiani sekä eri tavoin työstämiäni muotoja ja pintoja.

Tavoitteeni on, että nämä ei-inhimillisen ja inhimillisen aineelliset prosessit lopulta tiivistyvät hybridikasautumaksi, murtumaksi eläimen ja ihmisen sekä elottoman ja elollisen rajalla. Pohdin myös ideaalisen ihmiskuvan visuaalisia muokkaustapoja, joissa eläimellisyys on usein tulkittu ihmisyyttä alempiarvoiseksi.

Lopputulosta voisi luonnehtia ihmisen eli itseni ja ampiaisen tuottaman visuaalisuuden ja estetiikan fuusioksi. Siinä olennaista ei ole eronteko, vaan se, mikä yhdistää ihmiset ja toislajiset eläimet: eletty, vuorovaikutteinen suhde ja aineiden kiertokulku.

***

Viidennessä teoksessa nimeltään Addiktio (2011) käytän aineriippuvuutta symboloivina esineinä juomatölkkejä. Tölkit ovat keskenään identtisiä teollisia massatuotteita, ja teoksessani ne ovat lisäksi vailla etikettejä. Yksilöllisyyttä puolestaan ilmentävät ostoskärryt, jotka löysin vääntyneinä erään junatunnelin suuaukon läheisyydestä. Puhdistin ja kiillotin ryvettyneet kärryt, ja kiinnitin ne sitten pystyasentoon symboloimaan tölkkiyleisölle esiintyvää riehakasta tanssiparia.

Teokseen sisältyvän huumorin ja henkilökohtaisen tason lisäksi olen kiinnostunut addiktioiden yhteiskunnallisuudesta ja paradoksaalisuudesta. Teoksen kriittisenä tasona on tilanne, jossa kulutusyhteiskunta lupaa ennennäkemätöntä valinnanvapautta, mutta vapauden kääntöpuolella saattaakin olla addiktoituminen haitallisiin ja sairastuttaviin aineisiin.

***

Kuudentena ja viimeisenä valmistui teos nimeltä Sylkäisty avaruus (2013). Liimasin ystäväni pureksimia nikotiinipurukumeja planetaarioteltan kupolikattoon tähtimuodostelmiksi. Mallinnoksen kartoittamiseen käytin tähtitieteellinen yhdistys Ursasta vuokraamaani tähtiprojektoria.

Planetaarioteltan kupolimuodossa on kiinnostavaa visuaalista sukulaisuutta jurtan ja iglun symboloimaan arkaaiseen maailmankuvaan. Sen myötä pohdin läheiseen elinympäristöön kiinnittyvän paikallisen näkökulman ja maapallon laajuisen perspektiivin välistä eroa.

Tutkin teoksessa myös erilaisia aineellisia etäisyyksiä. Itselleni tärkeää on planetaarioteltan sisätilan samanaikainen intiimiys ja avaruudellisuus, sen sisältämä yhtäaikainen viittaus suuonteloon ja kohtuun sekä avaruuteen ja sen äärettömyyteen.

Kiinnostava ominaisuus tähtiä esittävissä nikotiinipurukumeissa on addiktoivan aineen, nikotiinin, kyky aiheuttaa käyttäjissään voimakasta riippuvuutta sekä siten rakentaa ja muokata hyvin konkreettisella tavalla yksilön identiteettiä eli kokemusta siitä, kuka hän on. Tältä osin Sylkäisty avaruus jatkaa tematiikkaa, jota olen käsitellyt myös edellä mainitussa tilateoksessa Addiktio. Kokonaisuudesta muodostui tällä kertaa symbolinen ”riippuvuuden avaruus”.

Pureksituista purukumeista sommittelemani tähtitaivaan voi kokea yhtä aikaa sekä puoleensavetäväksi että luotaantyöntäväksi eli abjektiksi, sillä samalla kun purukumit teoksessani ”tähdistyvät”, avaruusilluusio ”tähteistyy”.

Molemmissa teoksissa, sekä Addiktiossa että Sylkäistyssä avaruudessa, varioin lisäksi yhtä työskentelyssäni toistuvaa teemaa: teollisesti sarjatuotantona valmistetun esineen vahingoittumista ja muodonmuutosta yksilölliseksi muodostelmaksi, jota kutsun ”luonnollistumaksi”.

***

Yhteenvetona kaikista teosprosesseistani voin sanoa, että olen niiden edetessä vaihdellut erilaisia näkökulmia ja mentaalisia etäisyyksiä. Olen työskennellyt vuorotellen teoksia valmistaen ja kirjoittaen. Prosessia voisi luonnehtia sisään- ja uloshengitykseksi, jolle on ollut ominaista jatkuva lähentymisen ja loitontumisen liike.

Eri kategorioihin rajattujen ainesosien yhdistäminen on johtanut huomaamaan uusia aineellisia merkityksiä. Niitä ei olisi voitu havaita, jos olisi pitäydytty vakiintuneissa dualistisissa rajanvedoissa ja yritetty välttää eri kategorioihin miellettyjen aineosien keskinäistä vuorovaikutusta ja sekoittumista.

Sitä hetkeä, jolloin tuntematon – sellainen jolle aiemmin on ollut sokea – yllättäen alkaa hahmottua ja muuttua havaittavaksi, voisi kutsua eräänlaiseksi materiaaliseksi ilmestykseksi ja merkityksellisyyden voimistumiseksi.

Se on johtanut minut havaitsemaan arkisissa aineissa ja ainesyhdistelmissä piileviä myyttisiä ulottuvuuksia, joita yleisesti pidetään arjesta erillisinä tai menneisiin aikakausiin ja elämänmuotoihin kuuluvina. Tutkimukseni keskiössä on kaiken taustalla ja ytimessä aineen arvoitus ja elämän ihme.

Elämä perustuu loputtomien muunnosten ja muutosten prosesseihin, joiden keskeisin ominaisuus on kaiken pysymättömyys. Tämä pysymättömyys on hahmottunut yhdeksi teosprojektieni keskeisimmistä yhteisistä nimittäjistä. Kaikkiin tutkimukseeni sisältyviin teoksiin liittyy jokin voimakas muutosprosessi, jonkin aiemman katoaminen ja muuttuminen muuksi. Teosprosesseissa pysymättömyys punoutuu kiinteästi muistin aineellisuuteen, esineiden aineelliseen muistiin sekä olemassaolomme ruumiillisuuteen, haurauteen ja hajoavuuteen.

Pysymättömyyden, haurauden ja hajoavuuden arvostaminen sekä hybridisten sekoitusten myöntäminen maailmassa-olemisen erottamattomaksi osaksi voisivat viitoittaa tietä eteenpäin sellaisista vastakkainasetteluista, jotka ovat tehneet länsimaisten ihmisten suhteista aineelliseen maailmaan niin kompleksisia. Kenties samalla voitaisiin luoda uudenlaista aineellista symboliikkaa tiedostamalla jatkuva ainestenvaihdanta materiaalisen maailman prosesseissa?

Tutkimukseni tuloksena ajattelen, että yksilön minuus muodostuu ja muokkautuu erilaisten vuorovaikutussuhteiden ja ainestenvaihdannan verkostoissa. Siksi ei ole mielekästä rajata yhtä muusta maailmasta eristettyä ja eksaktia merkitystä tai etäisyyttä, johon keskittyä, vaan tärkeimmäksi on muodostunut eri etäisyyksien tarjoama merkitysten kudelma.

Tässä maailmassa-olemisessa ja maailman kokemisessa elämme osana meidät ympäröivää ja läpäisevää arvoituksellista todellisuutta, jota kutsumme aineellisuudeksi.

 

Kuvanveistäjä, KuT Timo Heinon (s. 1962) kuvataiteen tohtorin opinnäyte Aineen olemuksesta materian muuntumiin tarkastettiin 15. lokakuuta 2016. Tutkimukseen sisältyviä installaatioita olivat Timo Heino, Helsingin Taidemuseo (2013); Kietoutumia, Galerie Anhava (2013) ja Addiktio, Galerie Anhava, Helsinki (2011). Viimeaikaisia ryhmänäyttelyitä ovat mm. Skulptur, RBS Gallery, Lontoo (2015); Kiasma Hits, Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki (2013–14); ja Helmiä, Sara Hildénin taidemuseo, Tampere (2013). Opinnäyte on ladattavissa osoitteesta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/167417

 

Save