Palaa artikkelin tietoihin Taiteilijan historiaa kirjoittamassa

Taiteilijan historiaa kirjoittamassa

Hans Ulrich Obrist (2015). Lives of Artists, Lives of Architects. London, UK: Penguin Books. 707 s.
John Berger / Tom Overton (ed) (2015). Portraits, John Berger on Artists. London, UK: Verso. 512 s.

Rinnastan tässä kirjoituksessa kahta kirjaa, jotka molemmat julkaistiin vuonna 2015. Ne käsittelevät molemmat taiteilijoiden ajattelua, ovat toimitettuja koosteita aikaisemmista kirjoituksista, ja toimivat eri tavoin sekä taiteilijatutkimuksina että taiteilijahistorian aineistoina. Nämä kirjat ovat Hans Ulrich Obristin Lives of Artists, Lives of Architects ja John Bergerin tekstien kokoelma, Tom Overtonin toimittama Portraits, John Berger on Artists.

Kirjoittajista nuorempaa, Hans Ulrich Obristia (s. 1968), pidetään keskeisenä taidemaailman vaikuttajana, jopa yhtenä sen vaikutusvaltaisimmista toimijoista viime vuosien aikana.[1] Obristin kirjan Lives of Artists, Lives of Architects voi sanoa edustavan postmodernia aikaa, siinä missä John Berger on nähtävä edustavan 1900-luvun modernismin aikakautta.

John Bergerin äskeisen kuoleman yhteydessä häntä kutsuttiin kaikkien aikojen parhaaksi taidekirjoittajaksi, edelläkävijäksi ja provokatiiviseksi kriitikoksi.[2] 90-vuotiaaksi elänyt Berger (5.11.1926–2.1.2017) aloitti taiteesta kirjoittamisen 1950-luvun alkuvuosina. Silloin hän oli jo kouluttautunut taiteilijaksi Henry Mooren oppilaana Lontoossa, mutta jätti suunnittelemansa taidemaalarin uran keskittyäkseen kirjoitustyöhön.[3] Monisuuntainen kirjoittajan ja kirjailijan ura on kuitenkin mielestäni ymmärrettävä suhteessa kuvataiteilijana olemiseen, taiteelliseen ajatteluun ja varsinkin taiteelliseen katseeseen.

Berger muistetaan ennen kaikkea taiteen katsojana. Hänen toteuttamansa pedagoginen BBCn televisiosarja Ways of Seeing (1972), joka julkaistiin myös oppikirjana, toimi keskeisenä silmiä avaavana visuaalisen kulttuurin kritiikin aineistona vuosikymmenien ajan. Bergerin marxilaisuuteen pohjautuva maailmankatsomus ohjasi hänen tulkintojaan läpi ja ohi länsimaisen taidehistorian valtaväylän, juurruttaen taiteen ja visuaalisuuden vakaasti yhteiskunnalliseen kontekstiin, eikä hän luopunut näkemyksistään missään elämänsä vaiheessa.

Tom Overtonin toimittama kokoelma Bergerin kirjoituksista rakentuu kronologisesti, mutta tarjoaa silti ennemminkin erään taiteilijan historian kirjoituksena kuin taiteen historian. Vanhin teksti on vuodelta 1952 ja tuorein on julkaistu 2013. Tarkkailun vanhimmat kuvat ovat 30 000 vuotta vanhat luolamaalaukset Ranskan Chauvet-Pont-d’Arcissa, ja uusin on nuoren palestinalaisen taiteilijan Randah Mdahin installaatio Puppet Theatre Ramallahssa vuodelta 2008. Suurin osa teksteistä käsittelee maalauksia, vain muutamassa on kyse veistoksista.

Overtonilla on kirjaa varten ollut laaja tausta-aineisto. Vuosina 2010-13 hän luetteloi John Bergerin koko arkiston, joka oli saatu British Libraryyn, ja työsti prosessista väitöskirjansa lisäksi useita julkaisuja ja näyttelyn. Portraits-kokoelmaan on koottu muun muassa näyttelyarvioita, luetteloesseitä, tutkielmia, fiktiivisiä näytelmädialogeja, kuten myös Bergerin ja hänen tyttärensä Katya Andreadakiksen taiteilijoista keskustelevaa kirjeenvaihtoa.

Kirjan nimi, Portraits, viittaa muotokuviin, henkilökuviin, joita kirjoitukset tavalla tai toisella ovat. Lähtökohtana lähes kaikissa kirjoituksissa on taiteilijan suhde teokseen. Tämä tarkoittaa, että Berger katsoo teosta niin kuin hän voisi kuvitella tekijän sitä tehdessään katsoneen. Katsominen on silloin eräänlaista teoksen takaisin katsomista, merkitysten sisäistä heijastumista tai katseiden dialogin luomaa tapahtumaa. Bergerille on tärkeää ajatella läpi aikakausien, katsoa teosta inhimillisenä tekona eikä ensisijaisesti historiallisena objektina. Tämä tekee maalauksesta kuvan, joka kertoo tilanteesta omin ehdoin, ilman että sitä kontekstualisoidaan tiettyjen historiankirjoittamisen rakenteiden tai museointendenttien luomien ripustusryhmien kautta.

Berger on äärimmäisen tietoinen taidehistorian tutkimuksesta, kirjallisuudesta ja eurooppalaisten taidekokoelmien rakentumisesta. Hän on myös hyvin perillä taiteilijoiden työskentelyedellytyksistä, sosiaalisista tilanteista ja yhteiskunnallisista olosuhteista, on sitten kyse Frans Halsin Alankomaisesta todellisuudesta 1600-luvun alussa, Claude Monet’n roolista impressionismin tulkinnoissa tai Nicolas de Staëlin perhetaustasta. Nämä olosuhteet ovat kuitenkin merkityksellisiä ainoastaan silloin kun Berger ajattelee niitä relevanteiksi teoksen katsomisen kannalta: kun teos itse tuo ne esille.

On selvää, että Bergerin taiteilijavalikoima on valikoitunut hyvin vahvasti subjektiivisista mieltymyksistä. Tärkeimmiksi tekijöiksi, lähes hyviksi ystäviksi ovat muodostuneet klassiset nimet kuten Tizian, Caravaggio, Velázquez ja Rembrandt. Samoin Cézanne, Matisse, Picasso ja Léger ovat lukijan vanhoja tuttuja, joista Berger silti kykenee sanomaan jotain ihan omaa. Miesvaltaisessa joukossa on muutama nainen, muun muassa Frida Kahlo, Lee Krasner ja Vilja Celmins. Ja joukossa on myös ilahduttavia poikkeuksia; mitä lähemmäksi nykyaikaa tullaan, sitä enemmän esiintyy Bergerin aikalaisia, oikeasti läheisiä taiteilijaystäviä. Ruotsalainen Sven Blomberg tai turkkilainen Abidin Dino tuskin löytyy vakiotaidehistorian kirjoituksista. Täällä he esiintyvät taiteilijoina, joilla on merkitystä.

Berger puhuu teksteissään taiteilijan suhteesta taiteeseen. Hänen mukaansa taiteilijalla on visio, jota taiteilija pyrkii toteuttamaan visuaalisesti. Tämä visio ohjaa taiteilijan työtä, ja tämä visio on se mitä Berger katseellaan teoksesta purkaa meille tekstiksi. Hänen ajatteluaan on herkullista seurata, ja hän kutsuu lukijaa mukaan eräänlaiselle ajatusmatkalle. Overton korostaa kirjan johdannossa Bergerin olemusta tarinankertojana, ihmisenä, jolla on kyky olla avoin kertomukselle ja antaa sen viedä.[4]

Siinä kun Berger antautuu taiteilijan vision visualisoinnin vietäväksi, Hans Ulrich Obrist taas luottaa pitkälle sanaan. Hän on 1990-luvun alusta käynyt ennakkoluulottomia keskusteluja taiteilijoiden, arkkitehtien, kirjailijoiden ja tieteentekijöiden kanssa. Hän kertoo ajattelevansa keskusteluja tiedon puutarhoina (“knowledge gardens”), joista aina voi löytää uusia aineksia, ideoita ja rinnakkaisia ajattelumalleja. Tätä tietoa Obrist on eri tavoin hyödyntänyt ja vienyt eteenpäin. Varsinaiselta ammatiltaan hän on kuraattori, jota hän tällä hetkellä toteuttaa Lontoon Serpentine Galleryn taiteellisen johtajan asemasta käsin.

Lives of the Artists, Lives of the Architects pohjautuu osaan 2 500 tunnin haastattelukokoelmasta, jota Obrist on tuottanut viimeisen 25 vuoden aikana. Se on kooste 19 tekijän haastatteluista, jotka on toteutettu vuosina 1994–2014. Kirja esiintyykin vain yhtenä mahdollisena editiona kaikista kootuista keskusteluista.[5] Yhdistämällä taiteilijoita ja arkkitehtejä Obrist eksplisiittisesti viittaa Giorgio Vasarin tapaan rinnastaa kuvataiteilijoiden ja arkkitehtuurin työ.

Tämänlainen viittaus ja rinnastus taidehistorian suureen klassikkoon, jonka Obrist korostaa olevan suurin innoittajansa, olisi tietenkin Bergerin kaltaiselle nöyrälle katsojalle mahdottomuus, vaikka hän kirjoittaakin osittain samoista taiteilijoista kuin Vasari. Obristin intentio on hyvinkin kunnianhimoinen, ja hän tähtää tietoisesti taiteen ja taiteilijoiden historian kirjoittamiseen dokumentoiden eräänlaisella lumipallometodilla tekijää toisensa jälkeen.[6]

Itsetietoisena ja tiedonjanoisena keskustelijana Obrist etenee kuin sattumanvaraisesti tekijästä toiseen. Kirjassa ei tunnu olevan tietoista rakennetta, ja valitut 19 tekijää voisi hyvinkin olla ihan toiset. Reflektoiva analyyttisyys tai struktuuri ei myöskään ole havaittavissa keskusteluissa. Obrist luottaa tilanteeseen, hetkeen ja tekijöiden personaallisuuksiin. Lähestymiskulmaksi voisi tunnistaa Obristin kiinnostuksen utopistisiin ajatuksiin ja tekijöiden työprosessien ytimiin porautumisen – varsinkin sellaisten suunnitelmien kautta, joita ei koskaan ole voitu toteuttaa. Unelmat, toivomukset, mahdottoman tekeminen mahdolliseksi, tuodaan Obristin sinne toimesta näytille.

Obristin suhtautuminen keskustelupartnereihinsa on hyvinkin kunnioittava. Hän kertoo paneutuvansa etukäteen kaikkeen jokaisesta tekijästä saatavilla olevaan aineistoon, pyrkii seuraamaan tekijän omia ajatuspolkuja, ja useimpien kanssa hän tapaa toistuvasti jatkamaan keskustelua, vaikka tapaamisten välissä on saattanut mennä vuosia. Joidenkin taiteilijoiden kanssa keskustelu on systemaattisempaa. Esimerkiksi Philippe Parrenon kanssa on sovittu jopa tallennettujen keskustelujen kolmivuotiskierto, kun taas toiset tapaamiset ovat jääneet ainutkertaisiksi tai sattumanvaraisiksi. Osa kokoelmaan valituista keskusteluista ovat osa 100-vuotiaiden sarjaa, “centenarians”, johon Obrist onnistui saamaan mukaan muun muassa 103-vuotiaana kuolleen brasilialaisen arkkitehdin Oscar Niemayerin.[7]

Obrist on tunnettu massiivisesta aktiivisuudestaan ja työtahdistaan sekä intuitiivisesta tuntosarvimaisesta kyvystään tuoda tärkeitä tekijöitä esille omaperäisen taiteellisen ajattelun ja työn tuottajina. Hänen asemansa antaa hänelle nykyään luonnollisesti mahdollisuuden vahvistaa kenen tahansa merkityksen ja maineen, mutta haastatteluaineistossa tulee esille 1990-luvun alun päämäärätietoista, johdonmukaista ja pitkäjänteistä läheistä yhteistyötä taiteilijoiden kanssa, jolla on ollut vahva ja näkyvä vaikutus taidemaailman käänteisiin ja keskusteluihin viime vuosikymmeninä. Suuret nimet kuin Gerhard Richter, Louise Bourgeois ja David Hockney tai nuoremman sukupolven Tino Sehgal ja Dominique Gonzalez-Foerster, ovat olleet jo vuosikymmeniä Obristin kanssa yhteistyössä.

Keskustelut, joista Obrist käyttää ennemmin käsitettä “conversation” kuin “interview”, on kirjassa editoitu luettaviksi ja koostuvat usean tekijän kohdalla useista eri aikoina tallennetuista pätkistä. Tällainen lähes raakamuodossa esitetty puhe antaa tekstille elävän tyylin, mutta jää sisällöllisesti joskus tyhjäkäynnille. Usein olisi ollut kiinnostavaa kuulla enemmän, tarkemmin ja laajemmin tietyistä aiheista. Jokainen keskustelu on tosin mielenkiintoinen, ja monen kohdalla avautuu täysin uusia ulottuvuuksia tekijän taiteesta ja näkemyksistä. Todella kiinnostavaa on kohdata muun muassa Ernest Mancoba ja Monis Shahroudy Farmanfarmaian, joiden näkökulmat tuovat vakiintuneisiin länsimaisesti ymmärrettyihin ajattelumalleihin jotain täysin omaa.

Hans Ulrich Obristin kiivastahtinen ja tuottelias institutionalisoitu asema länsimaisen taidemaailman keskiössä on tietenkin täysin erilainen kuin juuri instituutioita karttava, selvästi marxilaisesta näkökulmasta tulkintansa ammentavan, taidetta hitaasti katsovan Bergerin asema. Heidän kirjojensa voisikin nähdä suuntautuvan täysin erilaisille taiteen tuntijoille, eri taidetodellisuuksiin. Ja saattaa olla, että harva lukija tarttuu molempiin.

Kumpikaan kirjoittaja ei ole tekevinään tieteellistä tutkimusta, eivätkä he tunnu pahemmin olevan kiinnostuneita akateemisesta taiteen tutkimuksesta. Molemmat ovat hyvin tietoisia taidesosiologisista rakenteista, vaikkakin Obristille taiteen mahdollisuus avata uutta ajattelua on kiinnostavampaa kuin se yhteiskuntakriittinen peruslähtökohta, jota Berger ei mitenkään voi ohittaa. Molempien kirjoissa löytyy aineksia siitä, mitä voisi ymmärtää taiteelliseksi tutkimukseksi. Berger tekee sitä itse, ihan selvästi, katsomalla taiteilijan silmin muiden taiteilijoiden katsomista. Obrist antaa keskustelupartnereilleen innovatiivisen tekijän roolin, he ovat ajattelijoita, joilla on kyky nähdä asiat ja maailma toisin, näkökulmia joiden kautta Obrist itse voi oppia uutta ja laajentaa ymmärrystään.

Molemmat kirjat ovat viihdyttäviä, mahdollista luettavaa kenelle tahansa, joka omaa hieman syvemmän kiinnostuksen taidetta kohtaan. Mutta molemmat kirjat ovat myös esimerkkejä taidehistoriallisesta aineistosta, josta akateemiset tutkijat, oli heidän työnsä sitten taiteen tutkimusta tai taidesosiologiaa, voi löytää hyvinkin ainutlaatuista 1900-luvun loppupuolen ajattelua taiteesta.

 

FT Maria Hirvi-Ijäs (s.1962) työskentelee erikoistutkijana Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporessa. Hän on toiminut nykytaiteen kentällä Suomessa ja Ruotsissa 1980-lopusta lähtien. Hän kirjoittaa säännöllisesti taidekritiikkiä mm. Kuntskritikk.no-lehteen ja hänen viimeaikainen julkaisu on  “22 tapaa – taiteellinen ajattelu suomalaisessa nykytaiteessa” (2014, Parvs Publishing).



[1] Art Review lehden vaikuttajien listauksessa Obrist löytyy kärkisijoilta vuodesta 2009 lähtien. https://artreview.com/power_100/ (luettu 5.1.2017).

[2] Ks. https://www.theguardian.com/books/2017/jan/02/john-berger-art-critic-and-author-dies-aged-90 (luettu 5.1.2017).

[3] Berger on sanonut jättäneensä taidemaalarin työn hyvin tietoisesti: “it was a very concious decision to stop painting – not stopping drawing – and write. A painter is like a violinist: you have to play every single day, you can´t do it sporadically. For me, there were too many political urgencies to spend my life painting.” Overton, Introduction, x.

[4] “To Tell a Story” on myös kuuluisan tunnin mittaisen keskustelun otsikko, jonka John Berger kävi Susan Sontagin kanssa tarinankertomisesta vuonna 1983, ks. https://www.youtube.com/watch?v=9PcJR5MWrzc (luettu 6.1.2017).

[5] Obristin koko Interview-projektin aineistosta on koottu kaksi kokoelmaa ja lähes 30 kirjaa yksittäisten tekijän kanssa käytyjä pidempiä keskusteluja.

[6] Syventyvien haastattelujen muodolle Obrist on kertonut saaneen innostuksensa erityisesti nykytaiteen historian klassikoiksi muodostuneista Pierre Cabanne/Marcel Duchamp ja David Sylvester/Francis Bacon keskustelujen dokumentoinneista.

[7] Ajatuksen pyrkiä tapaamaan hyvinkin vanhoja tekijöitä Obrist kertoo saaneensa saksalaiselta taiteilijalta Rosemarie Trockelilta. Noin 40:n lähes 100-vuotiaan haastattelujen keskeiseksi tavoitteeksi nousi halu saada talteen lähes unohtuneiden tekijöiden kokemuksia ja ajatuksia, jotka muuten olisivat jääneet dokumentoimatta. Ks. http://www.thewhitereview.org/interviews/interview-with-hans-ulrich-obrist/