Tahiti https://tahiti.journal.fi/ Tahiti on Taidehistorian seuran julkaisema tieteellinen aikakausjulkaisu, joka ilmestyy 2–4 kertaa vuodessa. Lehteä julkaisee Taidehistorian Seura – Föreningen för Konsthistoria. Tahiti  toimii avoimena tieteellisenä taidehistorian alan julkaisufoorumina. Taidehistorian Seura ry – Föreningen för konsthistoria fi-FI Tahiti 2242-0665 <p>Tahitissa julkaistavien tekstien tulee olla ennalta julkaisemattomia, mutta kirjoittajilla on oikeus julkaista tekstinsä uudelleen. Kirjoittaja on vastuussa myös tekstinsä yhteydessä julkaistuista kuvista ja niiden tekijänoikeudellisesta käytöstä ellei toisin erikseen olla sovittu. Julkaistu teksti on&nbsp;julkisen lisenssin CC Nimeä–JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen (<a href="https://creativecommons.org/licenses/by-sa/4.0/deed.fi">CC BY-SA 4.0</a>) alainen. Kuvien poikkeavat tekijänoikeudelliset tiedot löytyvät lehden&nbsp;sisäisistä kuvateksteistä. Julkaistujen artikkeleiden metadatan käyttölisenssi on CC0 1.0 Yleismaailmallinen (<a href="https://creativecommons.org/publicdomain/zero/1.0/deed.fi">CC0 1.0</a>). &nbsp;</p> Materialities and Immaterialities in Art Historical Practices https://tahiti.journal.fi/article/view/103176 Pääkirjoitus Tutta Palin Copyright (c) 2021 2021-03-07 2021-03-07 10 4 3–4 3–4 10.23995/tht.103176 Reassembling the Artwork https://tahiti.journal.fi/article/view/103177 This article discusses how materialist philosopher Manuel Delanda’s “assemblage theory” could be of use for art studies. I begin by situating what I term art studies in relation to art history and comment on the differences. After a selective presentation of Delanda’s social ontology on assemblages, in turn following A Thousand Plateaus by Gilles Deleuze & Félix Guattari, I relate his theory to the concept of assemblage, its origin in the eighteenth century as well as its references as an art term from the 1950s. Theoretical assistance from Martin Heidegger and Bruno Latour allows me to specify how the notion of assemblage could be used in connection with art studies focused neither on Art nor History but on artworks, as the first assemblage, followed by other assemblages, connecting with other works, agents and institutions, i.e. social phenomena literally assembled or com-posed. I present five types of assemblages of relevance to art studies as a different way of doing history, as something ongoing and openly unfolding (assisted and assembled by us), thus theoretically immune to being “history” in the sense of over. Keywords: art history, art studies, assemblage theory, artwork, Gilles Deleuze, Manuel DeLanda, Martin Heidegger, Bruno Latour Dan Karlholm Copyright (c) 2021 Dan Karlholm 2021-03-07 2021-03-07 10 4 5–17 5–17 10.23995/tht.103177 How like a (Fig) Leaf https://tahiti.journal.fi/article/view/103178 In light of work by Donna Haraway, Jacques Derrida and Hélène Cixous, this paper weaves a poetic response to the Western ethnocentric mode of thought as that which cuts a once and forever line dividing nature from culture. That line elevates Man over all other creatures, indeed all other living things, and does so by means of a phallic imaginary deeply tied to Judaeo-Christian ontotheology – to shame, nudity and original sin. Through the figure of the fig leaf, the essay affirms the earthly and earthy field of the sexual as that which links rather than divides categories, disciplines and forms of life. Lynn Turner Copyright (c) 2021 Lynn Turner 2021-03-07 2021-03-07 10 4 18–27 18–27 10.23995/tht.103178 Understanding Material vs. Immaterial in Conceptual and Digital Art https://tahiti.journal.fi/article/view/103179 In the history of twentieth-century art, we can identify two key moments when the notion of the immaterial became a focus of attention. The first, spanning the period from the mid-1960s to the mid-1970s, was the dematerialization of the art object in the context of conceptual art, famously described in Lucy Lippard's Six Years: The Dematerialization of the Art Object from 1966 to 1972 . The second was digital art, which likewise emerged in the 1960s, foregrounding the use of technological means to produce immaterial artworks. Yet in both cases, the claim of immateriality was unfounded. Building on accumulating evidence, the conference “Conceptualism and Materiality. Matters of Art and Politics” held at The Courtauld Institute of Art in London in 2019 drew attention to the importance of materials and materiality in conceptual art, countering its reputation as idea-centred. As for digital art, it has become increasingly obvious that the infrastructure and tools required to produce and maintain it are firmly grounded in the physical world, thereby challenging its alleged immateriality. The first part of this essay explores dematerialization and its aftermath in the context of conceptual art, while the second highlights the analogous developments taking place in digital art. My aim will be to shed light on these shifts from material to immaterial and back again in both conceptual and digital art, and map their similarities and differences. As I will show, both tried – and failed – to satisfy art's recurring but unrealizable yearning to rid itself of the material. Rahma Khazam Copyright (c) 2021 Rahma Khazam 2021-03-07 2021-03-07 10 4 28–39 28–39 10.23995/tht.103179 Soft Interventions https://tahiti.journal.fi/article/view/103180 Recently there has been a growing number of artists working between photography and digital art, creating artworks in which the signs of digital operations have been left visible. I focus on three contemporary artists who use photography as a starting point in a process in which the work done in the digital environment of photography editing software is an equally important creative phase as the initial taking of the photograph: Andrey Bogush, Liina Aalto-Setälä, and Aaron Hegert. Starting from a reconfiguration of single authorship, I examine what kinds of subjectivities and agencies these works and practices produce, and how producing and encountering the works through screens affect our understanding of them. I stress the activity and agency of the editing software as an integral part of the artistic process. The three main areas of inquiry are originality, collaborative models of production, and authenticity. In the analysis, automatization becomes a generative engine, and the editing software a site for artistic creation, rather than a mere post-production tool. Jane Vuorinen Copyright (c) 2021 Jane Vuorinen 2021-03-07 2021-03-07 10 4 40–55 40–55 10.23995/tht.103180 The Metaphysical Paintings of Giorgio de Chirico and the Latency of Synesthesia https://tahiti.journal.fi/article/view/103181 My analysis will address the following questions: What is the role of time and silence in the melancholy scenes of de Chirico’s early “metaphysical period” (1911–1918) and his articles prior to the year 1920, and how can the question of time be seen as a participant or catalyst in the phenomenon of synesthesia in de Chirico’s early works? How is it that, involuntarily, we find ourselves at the brink of synesthesia when describing de Chirico’s “enigmatic” paintings? It is symptomatic of the case that there is no description of de Chirico’s early works without reference to silence. With a conjuring trick he makes time the fifth sense. Slow time and high silence unite in his scenes, the beholder’s eye moves in the petrified, naked world, where the projective process of synethesia abounds. Altti Kuusamo Copyright (c) 2021 Altti Kuusamo 2021-03-07 2021-03-07 10 4 56–72 56–72 10.23995/tht.103181 Kaiken virtaus https://tahiti.journal.fi/article/view/103182 Pyrin lähestymään artikkelissani Georges Didi-Hubermanin materiaalisuuksia koskevaa ajattelua ottaen lähtökohdaksi Immanuel Kantin esikriittisen negatiivisia suureita koskevan tutkielman (1783) sekä Gilles Deleuzen teokset Bergsonisme (1966), Différence et répétition (1968) ja Le Pli. Leibniz et le baroque (1988). Viittaan myös Maurice Merleau-Pontyn Le Visible et l'invisible  -teoksessaan (1964) esittämiin näkemyksiin, joiden pohjalta esitän, että se, mihin Didi-Huberman viittaa termillään visuel, olisi käännettävä ”näkyväisyydeksi”. Esitän, että visuel on luonteeltaan kontra-aktualisoituvaa, lientymättömän jännitteistä ja symptomaattista, aivan kuten materiaalisuudet ylipäänsä Didi-Hubermanin ajattelussa: dialektiikkaa ilman synteesiä. Ari Tanhuanpää Copyright (c) 2021 Ari Tanhuanpää 2021-03-07 2021-03-07 10 4 73–100 73–100 10.23995/tht.103182 Koti sydämessä https://tahiti.journal.fi/article/view/103183 Artikkelissani tarkastelen pääasiassa runoistaan ja musiikistaan tunnetun saamelaistaiteilijan Nils-Aslak Valkeapään (1943–2001) myöhempää 1980- ja 1990-luvun kuvataidetta.  Tutkimukseni on monitieteinen, ja rakennan analyysikehikkoni taidehistorian tutkimusperinteen sekä saamen- ja alkuperäiskansatutkimuksen pohjalta. Esitän, että erityisesti intertekstuaalisuus tarjoaa oivan taustan pohtia materiaalisuutta ja immateriaalisuutta sekä niiden merkitystä Valkeapään taiteessa. Tarkastelen hänen teoksiaan länsimaisen ja perinteisen saamelaistiedon, vanhan perinteen ja uuden saamelaispoliittisen ajattelun valossa sekä osana modernistuvaa saamelaiskulttuuria. Valkeapää oppi länsimaisen piirustus- ja maalaustavan valmistuttuaan kansakoulun opettajaksi Kemijärven seminaarista. Hän ei halunnut hyödyntää pelkästään saamaansa taideopetusta, vaan hän alkoi kehittää saamelaiskulttuuriin pohjautuvaa kuvakieltä. Valkeapää tunsi henkistä yhteyttä ensimmäisiin saamelaistaiteilijoihin ja erityisesti Johan Turinin (1854–1943) tuotantoon. Valkeapää oli vahvasti kiinni monikulttuurisessa porosaamelaisuudessa. Hänen laajan taiteellisen toimintansa tarkoituksena oli tukea ja vahvistaa saamelaisten kulttuuria sekä tuoda esille vähemmistökielen ja -kulttuurin oikeutta olla olemassa, kehittyä ja muuntua. 1970-luvun myötä kansainvälinen alkuperäiskansa-ajattelu laajensi hänen maailmankuvaansa, mikä näkyi myös hänen taiteessaan. Valokuvaus ja installaatiot tulivat tärkeäksi osaksi Valkeapään ilmaisua 1980- ja 1990-luvulla. Hänen monipuolinen taiteensa on esikuva monelle nuorelle saamelaistaiteilijalle ja jälleen ajankohtaista. Nils-Aslak Valkeapää / Áilloha š -retrospektiivinen näyttely on esillä Henie Onstad Kunstsenterissa Oslossa (23.10.2020–2.5.2021). Asiasanat: alkuperäiskansatutkimus, arktinen luonto, saamen tutkimus, saamelaiskulttuuri Tuija Hautala-Hirvioja Copyright (c) 2021 Tuija Hautala-Hirvioja 2021-03-07 2021-03-07 10 4 101–117 101–117 10.23995/tht.103183 The Hermeneutical Value of Bodily Experiences for Art History Research https://tahiti.journal.fi/article/view/103184 What does the observation of people walking have to do with interpreting paintings or other artworks, past or present? Can an old painting be ‘activated’ or invite the viewer to participate and experience it more actively? In this paper, I discuss some examples in which my own art research practice has found in bodily movements unexpected sources and ways to interpret paintings of the nineteenth and twentieth century, useful for expanding the analysis and understanding of the events in images. In this sense, I challenge the contemporary idea of an explicit viewer activating an artwork by exploring its utility when engaging art pieces of other time periods. I argue, without proposing a formula valid for every form of art, that bodily experiences like walking, observation exercises of bodies in motion, and even dance, might have a hermeneutical value when interrogating artworks. This approach offers new challenging ways of practicing art historical research and it encourages researchers to recognise these bodily experiences within the frame of their academic discourse. Carlos Idrobo Copyright (c) 2021 Carlos Idrobo 2021-03-07 2021-03-07 10 4 118–132 118–132 10.23995/tht.103184 Kuvallis-materiaalisten lähteiden todistusvoima Ellen Thesleffin marionettien jäljityksessä https://tahiti.journal.fi/article/view/103185 Ellen Thesleffin Marionetteja -puupiirroksen (1908) hahmojen malleina olleiden 1700-luvun marionettinukkejen löytäminen Museo e Centro di Studi Teatrali Casa di Carlo Goldonista Venetsiasta avasi mahdollisuuden taiteilijan luomisprosessin eri vaiheiden tarkasteluun havainnosta toteutukseen. Tutkimusnäkökulman vaihtaminen teoslähtöiseen tutkimusasenteeseen, jossa huomiota kiinnitetään niin toteutustekniikkaan kuin myös teoksen materiaaleihin, mahdollisti taiteilijan havainnon ja valintojen välisen suhteen tarkastelun. Thesleffin puupiirroslaatalle päätyneiden kolmen marionettihahmon vertaaminen niin Thesleffin nukeista tekemiin luonnoksiin kuin myös värillisiin kohopainovedoksiin toi esiin taideteoksen toteutuksen kolme vaihetta. Museoesineiden äärellä piirretyissä luonnoksissaan Thesleff korosti ääriviivaa. Kaiverrusvaiheessa hän siirsi luonnostensa viivan tarkasti laatalle. Sitä vastoin vedostusvaiheessa taiteilija päätyi käyttämään suurta vapautta värien valinnassa. Marionetteja -puupiirroksen kolmen hahmon yhteys William Shakespearen Othello -näytelmän päähenkilöihin on otaksuttua löyhempi. Sen sijaan marionettihahmot ovat commedia dell’arte -näytelmien keskeisiä henkilöitä ja edustavat aikansa venetsialaisen yhteiskunnan yläluokkaa. Kukka Paavilainen Copyright (c) 2021 Kukka Paavilainen 2021-03-07 2021-03-07 10 4 133–155 133–155 10.23995/tht.103185 Transsituationaaliset esineet ja asiat osallistavassa taiteessa https://tahiti.journal.fi/article/view/103186 Taiteen niin sanottua osallistavaa käännettä on 1990-luvulta alkaen luonnehdittu siirtymänä esineistä ihmisiin, materiaalisesta immateriaaliseen. Kun taideteos syntyy ja toteutuu osallistumisen prosesseissa – sosiaalisessa vaihdossa ja vuorovaikutuksessa – jääkin sen aineellinen puoli usein vähemmälle huomiolle. Osallistavan taiteen tutkimuksissa ovatkin korostuneet ihmisten ja ilmiöiden väliset sosiaaliset ja yhteiskunnalliset suhteet. Osallistavien teosten aineellisuus on tutkimuksellinen haaste. Se on annetusti epämääräistä ja monitulkintaista: hetkellistä, hajanaista, jälkikäteistä ja yhteismitatonta. Silti mm. Bruno Latouria seuraten väitän, että arkipäiväisillä ja satunnaisilla materiaalisilla toimijoilla on osallistavissa teosprosesseissa keskeinen merkitys: ne toimivat ihmisiä ja asioita yhteentuovina ja kanssakäymistä synnyttävinä aktiivisina välittäjinä. Artikkelissani osoitan tanskalaisen taiteilijaryhmän Superflexin Free Shop -teoksen sekä muiden teosesimerkkien kautta, että osallistava taide on aineettomista korostuksistaan huolimatta perustavanlaatuisesti materiaalista ja esinelähtöistä. Osallistavassa taiteessa esineet ja asiat ovat vain positioituneet toisin, erilaisiksi transsituationaaleiksi suhteiksi. Tämä teosten transsituationaalisuus – osallistavien prosessien esiin nostamien aineellisten jälkien ja aineettomien suhteiden kanssatoimijuus – merkitsee taiteen tutkimuksessa binäärisen materiaalinen–immateriaalinen-asetelmallisuuden purkamista. Taideteos tilanteissa liikkuvina suhteina on kirjoitettava aina uudestaan, mikä tutkimuksellisena asenteena korostaa kirjoittamisen poliittisuutta. Riikka Haapalainen Copyright (c) 2021 Riikka Haapalainen 2021-03-07 2021-03-07 10 4 156–171 156–171 10.23995/tht.103186 Memento Mori https://tahiti.journal.fi/article/view/103188 Decay and rot are established motifs in art history. They address transience and disgust, as well as contemplation, devotion and humility through the tradition of  Memento Mori . In contrast to pure motific depictions of decay, Finnish artist Toni R. Toivonen (*1987) arranges deceased animals and creates works, in which organic components such as fur, muscles, flesh and blood decompose until dissolution. Organic decomposition, 'the last trace of life,' refers to death as the ultimate manifestation of immateriality and impalpability. This is apparent in Toivonens object  Portrait of a Hare   (No. 14) . The arcane moment between life and death becomes clear in the physical transformation of an animal's cadaver. Decay through time is not the only change affecting the body; it is additionally broken down by bugs and bacteria. The last traces result in a hazy portrait of the protagonist: the field hare. Toivonen’s contribution reflects the motif of a hare through art history and iconography, considering the representation of dead animals in art. The interlocking of art historical perspectives and ephemeral materials, as well as the process of decay, are of central interest in Toivonen’s work, a further development in art of decay. Allusions to Joseph Beuys' performances, Dieter Roth’s multiples, and Sonja Alhäuser's, and James Elaine's  Animal Books  (beginning in the 1980s) serve as comparisons to Toivonen's concept of transformation.   Ina Jessen Copyright (c) 2021 Ina Jessen 2021-03-07 2021-03-07 10 4 172–187 172–187 10.23995/tht.103188