Riitta Ojanperä, Kriitikko Einari J. Vehmas ja moderni taide. Kuvataiteen keskusarkisto 20. Helsinki: Valtion taidemuseo 2010. (296 s.)
Riitta Ojanperän väitöskirja käsittelee Einari J. Vehmaksen (1902–1980) kuvataiteeseen kohdistuvaa kirjoitustuotantoa 30 vuoden aikajänteellä 1930-luvun lopulta 1960-luvun loppupuolelle. Julkaistujen taidekritiikkien, esseiden ja näyttelyluettelotekstien ohella aineistoon kuuluvat jäämistössä säilyneet esitelmien käsikirjoitukset ja suhteellisen harvalukuiset kirjeet sekä eräät Ojanperän itsensä tai hänen kollegoidensa tekemät haastattelut. Aineiston pohjalta piirtyy esiin paitsi kirjoittajuuteen painottuva yksittäinen henkilökuva myös kuva eräästä tavasta toteuttaa taidehistorioitsijan ammattia 1900-luvun Suomessa. Tutkimus osoittaa ajatuksia herättävästi Vehmaksen häkellyttävän monitahoisen ja kursailemattoman toiminnan taidekentän vallankäyttäjänä pienessä maassa. Ojanperän työn yhteiskunnallinen merkitys liittyykin tämän tiedon sovellettavuuteen alan nykykäytäntöjä reflektoitaessa ja kehitettäessä. Koska tutkimus on kirjoitettu ihailtavan selvällä ja sujuvalla suomen kielellä ja dokumentoitu huolellisesti, komea kovakantinen kirja tulee varmasti kulumaan muidenkin kuin akateemisten lukijoiden käsissä.
Vehmas-monografia avaa varsin mielenkiintoisen, uutta tietoa tuottavan näkökulman 1900-luvun alkupuolen ja puolivälin suomalaiseen kuvataidekulttuuriin. Ojanperä on ensimmäinen Vehmaksen tuotantoon seikkaperäisesti paneutunut tutkija. Tutkimusotteeltaan väitöstutkimusta ei kuitenkaan voida pitää pioneerityönä; taiteesta kirjoittamista ja kuvataiteen instituutioita on Suomessakin tutkittu vähin erin 1970-luvulta alkaen. Empiirisessä konkreettisuudessaan tämä työ on joka tapauksessa tervetullut lisä taidetta kehystävien ilmiöiden tarkasteluun.
Ojanperän tutkimuksella on kiinnikkeitä moniin eri tutkimusperinteisiin, joista voidaan kritiikintutkimuksen lisäksi mainita ainakin elämäkertatutkimus, tekijyystutkimus ja subjektiviteettiteoriat sekä niihin liittyen psykoanalyysi, taidekentän ja -instituutioiden tutkimus, diskurssianalyysi, aatehistoria, sosiaali- ja kulttuurihistoria sekä ehkä osin taidehistorian historia ja professiotutkimuskin. Näin moni-ilmeinen teoreettinen viitekehys on johtanut siihen, että mitään lähestymistavoista ei varsinkaan metodologisella tasolla pohjusteta huolellisesti. Myös tehtävänanto ja tutkimuskysymykset ovat yhtä monitahoisia. Vaikutelmaksi jää, että tutkija ei ole rohjennut nimetä työtä elämäkerralliseksi koska on kokenut tällaisen lähestymistavan epäkunnianhimoiseksi ja aikansa eläneeksi. Niin sanotun elämäkerrallisen käänteen jälkeen näin ei kuitenkaan yksiselitteisesti ole, vaikka paatoksellisten suurmieselämäkertojen aika toivottavasti onkin ohi. Koska kyseessä ei ole kanonisoitu taiteilija vaan ammattiyhteisön ulkopuolella nykyään melko tuntematon kriitikko ja taidehistorioitsija, intellektuaalisesta elämäkerrasta puhuminen ei olisi ollut kompromettoivaa, varsinkin kun juuri siitä työssä tuntuu käytännössä olevan eniten kyse. Niin sanottuihin suuriin kertomuksiin ja erityisesti kansalliseen projektiin työssä joka tapauksessa suhtaudutaan kriittistä etäisyyttä ottaen.
Vaikka kronologinen biografisoiva ote voi vaikuttaa tavanomaiselta ja itsestään selvältä valinnalta, se strukturoi työtä pitäen sisäisesti moniäänistä aineistoa vähintäänkin kohtuullisessa järjestyksessä sekä antaa tilaa tutkijan omalle äänelle. Vielä merkittävämpänä kronologisen lähestymistavan etuna tässä on, että se mahdollistaa luontevasti niiden maagisten rajaviivojen ylittämisen, jotka yleensä piirretään sotavuosiin ja 1960-luvulle: olemmehan tottuneet puhumaan sotia edeltävän, sotienvälisen ja sotienjälkeisen ajan taiteesta sekä 1960-luvulla tapahtuvasta siirtymästä modernismista nykytaiteeseen. Tavallisesti kultakin aikakaudelta poimitaan tarkasteluun vain se nuorten aikuisten sukupolvi, jolle aikakausi ensisijaisesti attribuoidaan. Ojanperä sen sijaan ottaa tutkimuskohteensa vakavasti kaikissa tämän kirjoittajanuran vaiheissa. Tutkimus on tulosta intensiivisestä vuoropuhelusta tutkijan ja aineiston välillä samalla kun tutkija suhteuttaa analyysejään viime vuosikymmenten taiteentutkimuksellisiin keskusteluihin.
Tällaisen prosessuaalisuuden kirjoittaminen näkyviin on ollut kunnianhimoinen ja vaativa tehtävä. Onkin varsin kiehtovaa, että monet Einari Vehmaksen avainkokemuksista ja -käsitteistä avautuvat erityisen mielekkäällä tavalla aivan viimeaikaisten keskustelujen avulla. Ajattelen nyt affektiivisuuden ja materiaalisuuden kaltaisia käsitteitä, joiden mukaan ottaminen ilmeisen myöhäisessä vaiheessa on ollut riskaabelia mutta kannattavaa.
On toisaalta myös luonnollista, että näin laajaan tutkimukseen sisältyy moninaisia aineksia. Kirjoittaja on halunnut säilyttää sensitiivisyytensä tutkimuskohteelle eikä pakota sitä yksinkertaistavaan tulkintakehikkoon. Tutkimuksen punainen lanka ei kuitenkaan hahmotu aina aivan selvästi kulloistenkin erityiskysymysten ja sivupolkujen joukosta. Tutkimusasetelman ollessa epäsystemaattinen ja välineistön eklektinen temaattiset painotukset ovat saaneet säädellä metodologisia valintoja. Loppujen lopuksikin jää hieman epäselväksi, onko pääasiallisena huomion kohteena henkilö vai tekstit. Kokeneena ja sujuvana kirjoittajana Ojanperä joka tapauksessa saa aina lukijan uudelleen mukaansa.
Monografia on myös rakennettu mielekkäällä tavalla kumuloituvaksi: monet Vehmaksen omista avainkäsitteistä avautuvat ja syvenevät käsittelyssä muuttuen vähittäin lukijallekin yhä elämyksellisemmiksi. Kirjoittaja on pyrkinyt pitämään tarkastelukohteensa erityisyyden jatkuvasti mielessä ja välttänyt yksinkertaistavia yleistyksiä. On rehellistä myöntää, että esimerkiksi Vehmaksen suhde informalismiin on idiosynkraattinen ja jopa outo, jos sitä tarkastellaan nykytaidediskurssin tulokulmasta. Suhteessa Vehmaksen aiempaan tuotantoon ja siitä johdettavissa olevaan odotushorisonttiin hänen reaktionsa on kuitenkin johdonmukainen.
Ojanperän työ on transponoitu yhden toimijan ja hänen konkreettisen toimintaympäristönsä tasolle. Tekstien lähilukuun paneudutaan loppujen lopuksi melko vähän, ja tavoitteena on sen sijaan kokonaiskuvan hahmottaminen tästä toimijasta ja hänen toimintansa rationaliteetista. Itse olisin mieluusti toivonut tekstianalyyttisempää otetta varsinkin 1930- ja 1950-lukuja koskeviin lukuihin, joissa pysyttäydytään enimmältään aiemman tutkimuksen jo hyödyntämissä näkökulmissa. Näiden lukujen tärkeimmäksi funktioksi muodostuu elämäkerrallisen tasapainon säilyttämisen lisäksi ponnistusalustana toimiminen 1940- ja 1960-lukujen aineistoista tehtäville tuoreemmille tulkinnoille. Ojanperän tulkinnoista merkittävimpänä pidän tämän kriitikkomuotokuvan tarjoamaa vaihtoehtoa ahtaan normatiiviseksi muodostuneelle täysmodernismin ymmärrykselle Suomessa. Vehmaksen rohkea tunteikkuus ja romanttiset mieltymykset tarjoavat mielenkiintoisen ja vapauttavan vaihtoehdon oikeaoppiseksi muodostuneelle purismille ja Artek-estetiikalle. Huomionarvoista taiteentutkimuksen nykytilanteessa on myös, että romanttinen näkökulma tuottaa paitsi traagis-melankolisen näkymän moderniin myös affirmatiivisia, elämänvoimaa ja elämäniloa huokuvia mielikuvia.
Tältä osin Ojanperän tutkimus on täysin linjassa tämänhetkisen modernismitutkimuksen kanssa, jossa romanttisella modernilla on tärkeä sija.[1] Kirjoittaja tosin jättää tämän vahvuuden tunnistamatta eikä muutenkaan juuri reflektoi työtään moderniteetti- ja modernismitutkimuksen kannalta. Toisaalta hänen valitsemansa näkökulma, jossa “moderni” taide ja taide-elämä toimivat suhteellisen epädramaattisena ja semioottisin termein merkitsemättömänä kontekstina aikalaistoiminnalle, on täysin mahdollinen ja mielekäs. Vähitellen siirtynemmekin puhumaan modernin ja modernismin sijasta 1900-luvun taiteesta sekä joudumme keksimään vuosisadan lopun taiteelle jonkin muun nimityksen kuin nykytaide – mikäli tällainen rajaviiva halutaan ylipäänsä säilyttää.
Ojanperän tutkimus tarjoaa paljon huolellisesti punnittua ja dokumentoitua tietoa 1900-luvun taide-elämästä ja taidekirjoittajan ammattikuvasta Suomessa. Se on myös nautittavasti kirjoitettu ja taitettu kirja, jossa havainnollisesti valituilla kuvilla ja tutkimuksellisilla kuvateksteillä on oivalluksia synnyttävä informaatioarvonsa.
Tutta Palin on dosentti ja akatemiatutkija Turun yliopistossa
Viitteet:
1 Tuoreena esimerkkinä mainittakoon Harris, Alexandra 2010. Romantic Moderns: English Writers, Artists and the Imagination from Virginia Woolf to John Piper. London: Thames & Hudson.