Pääkirjoitus
-
| 15.12.2011 klo 15.13 | Pääkirjoitus | TAHITI 02/2011
Taidehistoria ja verkostot
“Maa ja ilmanala semmoiset kun Suomelle suodut eivät ole kuvaamataiteille edullisia. Täällä, missä talven hämärä ja pimeys vallitsee enimmän osan vuotta, ja lyhyellä kesäajallakin, jolloin päivä näyttää ijäksi karkoittaneen yön, ilma harvoin on oikein selkeä, oikein läpikuultava, ei silmä samalla tavalla totu tarkkaamaan esineiden muotoa kuin etelämaissa.”
Näin aloitti Eliel Aspelin-Haapkylä (1847-1917) teoksensa Suomalaisen taiteen historia pääpiirteissään (1891) johdantotekstin. Hän haki selitystä suomalaisen taiteen historian ”köyhyydelle ja vaatimattomuudelle” ilmasto-olosuhteiden lisäksi politiikasta. Hänen mukaansa vasta kansallistunteen nousu loi mahdollisuuden taiteen laajamittaiselle viljelykselle. Tämä ei kuitenkaan lannistanut häntä kirjoittamasta taiteelle omaa historiaa.Aspelin-Haapkylä kuului Eurooppaa tiiviisti matkanneisiin tieteentekijöihin, jonka ulkomaanmatkat muodostivat omanlaisensa korkeakoulun. Matkat suuntautuivat kaikkialle, missä oli merkittäviä kokoelmia tai tärkeitä taidekauppiaita. Tämä käy havainnollisella tavalla ilmi Hanne Selkokarin väitöskirjasta Kalleuksia isänmaalle. Eliel Aspelin-Haapkylä taiteen keräilijänä ja taidehistorioitsijana (2008).
Vastaavasti myös Aspelin-Haapkylän opettaja, professori Carl Gustaf Estlander (1834-1910), oli hakenut oppinsa useilta matkoilta eri puolilta Eurooppaa. Hän vieraili kokoelmissa, kävi maailmannäyttelyissä ja osallistui taidehistorioitsijoiden kansainvälisiin konferensseihin. Samalla hän rakensi ammatinharjoittamisen kannalta olennaisimmat ammatilliset verkostonsa, joihin kuuluivat muun muassa pohjoismaiset taidehistorioitsijat Lorentz Dietrichsonista Julius Langeen. Oppinsa hän purki kirjalliseen tuotantoon, taide-elämän rakenteiden kehittämiseen ja yliopisto-opetukseen.
Katsaus taidehistorian historiaan osoittaa tieteenharjoittajien välisten yhteyksien ja kokonaisten verkostojen merkityksen. Se kertoo kuka oli kenenkin oppilas, kenen tutkimuksia luettiin, mistä haettiin inspiraatio ja esikuvat. Sen avulla voidaan niin ikään päätellä kuinka kaikki tämä vaikutti tutkimusaiheiden valintaan ja metodeihin – ja miksi taidehistorian historiamme kirjoittui sellaiseksi ja siinä järjestyksessä kuin me sen tänä päivänä tunnemme.
Tämän päivän näkökulmasta taidehistorioitsijoiden mahdollisuudet ovat lähes rajattomat. Siinä missä vielä 1800-luvulla mustavalkoiset valokuvat olivat harvinaisuuksia, nyt tieto ja kuvat ovat digitaalisten arkistojen ja hakumahdollisuuksien ansiosta yhtä lähellä kuin lähin kannettava tietokone. Matkalaisten ei tarvitse enää odottaa jäiden lähtöä ja suotuisaa tuulta päästäkseen liikkeelle, vaan matkustaminen on halpalentoyhtiöiden siivittämänä demokratisoitunut. Astuminen kansainväliselle kentälle on siis kiinni omasta ammatillisesta kunnianhimosta ja osaamisesta.
Samalla tarjonta on kuitenkin kasvanut ja kilpailu lisääntynyt. Erottautuminen edellyttää paitsi aktiivisuutta myös suunnitelmallisuutta ja erinomaisia sosiaalisia taitoja. Ja töitä pitää haluta tehdä. Onnistuessaan toiminnan tuloksena syntyy yhteisöjä ja verkostoja, jotka yhdistävät samantyyppisten asioiden tutkijat keskenään. Esimerkkejä on lukuisia.
Konkreettisista verkottumisen mahdollisuuksia ei tarvitse aina hakea kaukaa. Pohjoismaissa tärkein taidehistorioitsijoiden konferenssi, NORDIK, järjestetään joka kolmas vuosi. Se tarjoaa kaikille pohjoismaisille ja lähialueiden taidehistorioitsijoille loistavan tilaisuuden paitsi kuulla nippu erilaisia esitelmiä, myös tutustua kollegoihin, niin tunnettuihin nimiin kuin tulevaisuuden taidehistorian tekijöihinkin.
Seuraava NORDIK järjestetään lokakuussa Tukholmassa. Teemana on Presentation/Representation/Repression, The Critical Production of Display and Interpretation in Art History ja call for papers on auki tammikuun puoliväliin saakka. Pitäkää huoli siitä, että olette mukana keskustelussa! Ohjeet löytyvät Nordikin sivuilta osoitteesta www.nordicarthistory.org
Helsingissä 7.12.2011
Susanna Pettersson