Millaisella osaamisella tulevaisuuden taidehistorioitsijat hakeutuvat työelämään? Kysymys on ajankohtainen niin taidehistorioitsijoita eniten työllistävällä kentällä eli museosektorilla kuin opiskelijoita kouluttavissa yliopistoissakin. Seuraavassa aiheeseen pureudutaan TAHITI 4 –tapahtumassa järjestetyn paneelikeskustelun innoittamana.
Yliopistojen ja museoiden keskinäinen hyötysuhde on ilmeinen. Museoilla on valtava aineisto, jota tutkimaan tarvitaan parhaat mahdolliset voimat. Esimerkiksi Museovirasto ja sen piiriin kuuluvat organisaatiot kattavat Suomen olosuhteissa laajimman mahdollisen kokoelmakokonaisuuden, johon kuuluu koko kulttuurihistoriamme kirjo esihistoriasta nykypäivään. Esineiden mittakaava vaihtelee nuppineuloista kokonaisiin rakennuksiin. Yliopistoilla on puolestaan joukko lahjakkaita tekijöitä, joille kaikille tarvitaan opinnäytteiden aiheita. Miksemme siis perusta kunnollisia aihepankkeja, järjestä museoiden ja yliopistojen yhteisiä tutkijaverkostoja tai käynnistä kokonaisia tutkimushankkeita? Hyviä esimerkkejä on jo sen verran, että yliopistoilla ja museoilla tulisi olla edellytykset löytää mielekäs tapa toteuttaa kaikki tämä käytännössä.
Valtakunnalliset keskusmuseot Museovirasto ja Valtion taidemuseo ovat tahoillaan tarttuneet aiheeseen järjestämällä vapaamuotoisia keskustelutilaisuuksia. Niissä museoalan ammattilaiset ja yliopistokentän edustajat ovat ideoineet yhteisen tekemisen muotoja ja mahdollisuuksia: kuinka tulevaan voitaisiin katsoa proaktiivisesti ja yhteiset tarpeet paikantaen?Myös Taidehistorian seurassa on painotettu kentän yhteisen tahtotilan merkitystä, sillä profession vaikuttavuus tulevaisuudessa pohjautuu tavoitteelliseen toimintaan ja laajaan yhteiseen näkemykseen siitä, millä tavoilla ja millaisilla foorumeilla taidehistorioitsijoiden osaamista voidaan hyödyntää.
Yhteiset näkymät eivät rajaudu kuitenkaan vain tiedonvaihtoon ja sisällöllisesti luontevan yhteistyön perusedellytysten varmistamiseen. Laajemmasta näkökulmasta katsottuna kyseeseen tulee koko osaamiskentän arviointi. Millaisella osaamisella alaa hoidetaan? Puuttuuko jotain nyt? Entä tulevaisuudessa?
Taidehistorioitsijoiden osaajajoukko
Maassamme on liki 330 ammatillisesti hoidettua museota. Näistä aluetaidemuseoita on 16, maakuntamuseoita 22 ja valtakunnallisia erikoismuseoita 17.Luonnontieteellinen keskusmuseo on Museoviraston ja Valtion taidemuseon ohella valtiollinen keskusmuseo. . Museosektorilla työskentelee kasvava joukko ammattilaisia, joiden kirjo on etenkin viimeisten kahden vuosikymmenen aikana laajentunut kattamaan perinteisten museoammattien lisäksi osaajia esimerkiksi markkinointiviestinnän ja tapahtumatuotannon piiristä.
Suuret ikäluokat ovat siirtymässä eläkkeelle. Samalla museoiden päivittäisestä asiantuntijavahvuudesta poistuu korvaamatonta tietotaitoa, jota on kartutettu vuosikymmenten ajan. Meidän vastuullamme on varmistaa, että nyt eläköityvät kollegamme eivät jätä jälkeensä kohtuuttoman suurta osaamisvajetta. Tämä merkitsee sitä, että hiljaisen tiedon siirtämiselle on luotava edellytykset. Eläköityneitä asiantuntijoita ei myöskään saa unohtaa sillä hetkellä, kun auton perävalot häviävät mutkan taakse. He ovat loistavia mentoreita, kriittisiä ystäviä, erityishankkeissa toimivia tutkijoita, kirjoittajia ja sparraajia. Ja heidän osaamistaan pitää osata käyttää.
Yhtä tärkeää on pitää huoli siitä, että nyt valmistuvilla taidehistorioitsijoilla on osaamista ja valmiuksia tarttua avautuviin tehtäviin. Jos asiaa hieman kärjistää: kaikki valmistuvat maisterit eivät voi olla nykytaiteen tutkijoita, jotka päättävät mennä Kiasmaan töihin. Yliopistojen tulee katsoa, että aikakaudet ja erilaiset aihepiirit tulevat katetuiksi.
Johanna Vakkarin Tahiti 4:ssä esittelemän tilaston mukaan 1990 jälkeen tehdyissä opinnäytetöissä on vahva Suomi-painotus. Rakennustaide ja maalaustaide ovat perinteisesti vahvoilla siinä missä esimerkiksi kuvanveistotaidetta tutkitaan vähemmän. Uusista aihepiireistä mainittakoon valokuva, taiteen keräily ja museologiset aiheet. Tilasto osoittaa myös marginaaliin jäävät alueet. Esimerkiksi pukuhistorian, huonekalujen, numismatiikan ja vanhemman ulkomaisen taiteen tutkimus tarvitsee kotimaisia osaajia, jotta kokoelmilla on myös tulevaisuudessa asiantuntevat hoitajat.
Tulevaisuuteen investoimista
Tutkimustarpeiden ja -tekijöiden kohtauttamisen lisäksi alalle valmistuville on kyettävä tarjoamaan aitoja työmahdollisuuksia. Hupenevien määrärahojen maassa tämä vaatii kekseliäisyyttä museoilta, korkeakouluilta ja opiskelijoilta. Tästä syystä korkeakouluharjoittelusysteemistä on pidettävä kiinni kynsin ja hampain – tarjoaahan järjestelmä kunnolliset puitteet alan ja tulokkaiden kohtaamiselle ja mahdollisuuden saada tuntumaa museotyöhön.
Valtion taidemuseo / Kehys julkaisi 2011 Anu Niemelän tekemän selvityksen Korkeakouluharjoittelijat taidemuseoissa, jossa paneuduttiin harjoittelijoiden, korkeakoulujen ja taidemuseoiden näkemyksiin korkeakouluharjoitteluiden käytännöistä ja niiden kehittämisestä sekä käsiteltiin korkeakouluharjoittelun työllistämisvaikutuksia. Selvityksen teettämisen lähtökohtana oli ajatus siitä, että kenttä tarvitsee mielikuvien sijaan konkreettista tietoa korkeakouluharjoittelupaikkojen vaikutuksesta.
Museoalan sisältäpäin tarkasteltuna korkeakouluharjoittelupaikat ovat – hyvin hoidettuina – tulevaisuuteen investoimista. Niemelän selvitys vahvisti, että korkeakoulupaikkojen työllistävät vaikutukset ovat huomattavat. Työssä oppimisen tärkeyttä korostetaan myös opetus- ja kulttuuriministeriön sekä Työ- ja elinkeinoministeriön suosituksessa (2010), jolla pyritään takaamaan harjoittelupaikkojen saatavuutta, edistämään työpaikalla tapahtuvaa oppimista ja koulutuksen työelämävastaavuutta.
Museot ja tutkimushankkeet
Museoiden kokoelmissa olevan aineiston määrä on numeraalisesti lähes käsittämätön. Euroopan unionin jäsenmaissa toimivien museoiden kokoelmissa on arvioitu olevan noin 26 miljardia objektia. Suomessa kenttää voidaan niin ikään tarkastella numeroina. Valtion taidemuseon kokoelmaan kuuluu liki 36 000 teosta. Suomen Kansallismuseon kokoelmavaranto koostuu noin 40 000 nimekkeestä. Designmuseon kokoelmaan kuuluu 75 000 esinettä ja 100 000 piirustusta. Ja niin edelleen.
Tutkimusedellytykset ovat kokoelma-aineistojen saavutettavuuden myötä parantuneet huomattavasti. Inventaariokirjojen kulta-aikaan verrattuna on suorastaan järisyttävää, että osa kokoelma-aineistoista on kotikoneelta tehtävien näppärien hakujen päässä. Ja Kansallinen digitaalinen kirjasto -hankkeen tavoitteiden mukainen digitointityö tuo jatkuvasti uutta materiaalia verkkoon.
Kokoelmia tutkitaan resursseista riippuen vaihtelevalla menestyksellä. Tyypillisimmillään tutkimus kohdistuu yksittäiseen objektiin tai objektiryhmään, tekijään, aikakauteen tai ilmiöihin. Ne tulevat tarkemman tarkastelun kohteeksi näyttelyiden ja muiden ajankohtaishankkeiden myötä. Vain harva museo on julkaissut tutkimusstrategian, jossa kokoelmatutkimusta koskevat prioriteetit tai tutkimustoiminnalle asetetut tavoitteet olisi nostettu selkeästi esiin.
Tutkimustoiminnan jäntevöittämiseksi olisikin olennaista, että museot erittelisivät keskeisimmät tarpeensa, kertoisivat kuinka päätökset käynnistettävistä tutkimushankkeista tehdään ja millaista osaamista hankkeisiin voidaan ja halutaan kiinnittää. Hyviä käytäntöjä on jo olemassa, esimerkkinä vaikkapa Suomen Valokuvataiteen museo, joka hyödyntää hienolla tavalla valokuvatutkijoiden verkostoa ja Suomen Akatemian rahoittamia hankkeita.
Viime kädessä kyse on toimijoiden välisestä vuorovaikutuksesta. Museoiden ja yliopistojen tulee löytää strukturoitu tapa vaihtaa ajatuksia, tietoa ja ideoita. Parhaat työskentelymenetelmät eivät kuitenkaan synny itsetarkoituksellisesta järjestelyntarpeesta vaan innostuksesta sisältöä kohtaan.
*
Artikkeli perustuu Tahiti 4 -konferenssin yhteydessä 15.10.2011 Ateneum-salissa järjestettyyn paneelikeskusteluun. Mukana keskustelussa olivat professori Heikki Hanka, Jyväskylän yliopisto, museonjohtaja Elina Heikka, Suomen Valokuvataiteen museo, pääjohtaja Juhani Kostet, Museovirasto, dosentti, puheenjohtaja Johanna Vakkari, Taidehistorian seura sekä paneelin puheenjohtajana toiminut johtaja Susanna Pettersson, Alvar Aalto –museo. Panelistien lisäksi keskusteluun osallistuttiin runsain yleisöpuheenvuoroin.
FT Susanna Pettersson, Alvar Aalto -museon johtaja, on erikoistunut museohistoriaan ja kokoelmatutkimukseen.