Sari Kuuva; Symbol, Munch and Creativity. Metabolism of Visual Symbols. Jyväskylä Studies in Humanities 139. Jyväskylä 2010. (296 s.)
Sari Kuuvan väitöskirja Edward Munchin kuvien symboliikasta on seikkaperäinen, syvällinen ja haastava. Kuuva pureutuu Munchin symbolien ”aineenvaihduntaan” (metabolismiiin): miten Munchin symbolien ns. havaittavat ominaisuudet muuntuvat tämän tuotannon eri vaiheissa ja miten tietyt symbolit prosessoituvat ja samalla jopa risteytyvät? Lopuksi hän keskittyy symbolien ja luovan ajattelun suhteeseen Munchin tuotannossa mm. vertaamalla taiteilijan muistiinpanoja hänen kuviensa temaattiseen ja visuaaliseen kehkeytymiseen. Kuuva jäsentää uudella tavalla Munchin symboleista käytyä tieteellistä keskustelua. Munchin kuvastossa esiintyvästä ”kuun pilarin” symbolismista ei hänen mukaansa ole tehty systemaattista tutkimusta. Myös termi ”metabolismi” tulee perustelluksi Munchin teosten nimien tasolla.
Ensimmäisessä luvussa Kuuva käy huolellisesti läpi eri symboliteorioita pääosin historiallisessa järjestyksessä. Hän liikkuu symbolitutkimuksen metsikössä täsmällisesti – eikä aluksi anna mitään yleistä symbolin määritelmää vaan asettaa useita eri teorioita vastakkain. Kuitenkin keskeiseksi lähtökohdaksi nousee romanttinen symboliteoria, joka kristallisoitui Goethen symbolinäkemyksessä, eronteossa symbolin ja allegorian välillä. Näin Kuuvalla on tähtäimessä Goethen symbolinäkemyksen tavallista vaivattomampi sovellettavuus luovuusteorioihin. Goethen symboliteoria myös avautuu suoraan kohti modernistista taidesymbolin käsitettä, jonka advokaatti oli Susanne Langer.
Kuuva ei niinkään korosta Goethen symbolin käsitteen intransitiivisuutta (symboli on ensin kuvalle itselleen ja vasta sitten viittaa aatteisiin) vaan määrittelee sen, Goethea kyllä seuraten, hieman toisin: kun allegoria liittyy käsitteisiin, symboli kykeytyy ideoihin; kun allegoria on ilmaistavissa, rajattu ja tyhjenevä, symbolinen merkitys on ilmaisematon, aktiivinen, elävä ja tyhjentymätön. Kysymys on kantilaisen symbolin käsitteen jatko-operaatiosta: intuitio, jonka vastapuolella on ratio (allegoria). Paikallaan ovat myös viittaukset Schopenhaueriin kuin myös tukeutuminen M. Beardsleyn ideaan symbolien ”vitaalisesta perustasta” – kun kysymyksessä ovat toistuvat symbolit. Tekijä myös perustelee hyvin, miksi hän ei käytä merkin vaan symbolin käsitettä.
Kuuva tekee kiinnostavan jaon symbolien havaittaviin ja ei-havaittaviin attribuutteihin – Saariluoman tutkimuksiin viitaten. Kuitenkin: miten havaitsemme symboleja, kun itse havaitseminenkin on luonteeltaan käsitteellistä, tai ”esi-käsitteellistä”? Jos on ”havaittavia symboleja”, ne ovat aina tiettyjen kulttuurispesifisten merkitysten representoimia. Symbolihan ei koskaan suoraan voi esittää sitä, mitä se merkitsee.
On ilolla todettava, että Kuuvan yksityiskohtainen Munchin symbolien läpikäyminen on tämän tuotannon kannalta hyvin kattavaa. Kuuva etenee varmoin askelin ja on havainnoissaan paikka paikoin hyvin tarkka. Hän toteaa Munchin käyttävän symboleja joustavammin kuin muut symbolismin ajan taiteilijat.
Kuuva vertaa Munchin kuvatuotantoa myös ajan kirjailijoihin yhtäläisyyksiä ja yhteisiä teemoja etsien. Tämä osoittaa myös esimerkillistä tarkkuutta. Kysymykseen tulevat Baudelaire, Maeterlinck ja jopa Wilde. Vaikka samoja kuvia esiintyy kirjallisten ja kuvallisten esitysten välillä, diskurssit ovat silti erilaisia. Etenkin Wilden retoriikka ja jännitteiset vertaukset näyttäisivät kulkevan toiseen retoriseen suuntaan kuin Munchin diskurssi.
Munchin tukka-motiivi saa kuunpilarin ohella paljon huomiota osakseen – eikä syyttä. Kuuva näyttää välttävän freudilaista tematiikkaa, mikä on yleistä kognitiotieteilijöille. Silloin myös sukupuolisesti jännitteinen Meduusa-teema konnotaatioineen jää syrjään. Kuitenkin Meduusa-tematiikasta Munchilla on paljon näyttöä. Kysymys on myös naisen aseman ”vaarallisen” kohenemisen miehisistä ilmauksista; se on schopenhauerilaisen tahtojen kamppailun merkki.
Munchin kuunpilari-motiivi on Kuuvalle keskeinen. Hän mieltää sen symboliksi ja yhdistää sen ristin ja puun symboleihin. Samalla hän välttää suhteellisen yleistä tapaa nähdä kuunpilari vain fallisena. Tämä näkökulma on varmasti tervetullut. Hän toteaakin kiinnostavasti Munchin muutamien keskeisten symbolien Janus-kasvoisuuden.
Kuuva etenee huolellisesti ja huomioi eri modaaliset funktiot. Hänen mukaansa kuunsymbolismi on keskeisesti esillä juuri silloin, kun Munch oli rakastunut Millie Thaulowiin. Sitävastoin aurinkosymboliikka liittyy historiaan ja ihmiskunnan kehitysnäkymiin ja esiintyy pääosin 1900-luvun alussa.
Entä metabolismi? Käsitettä sivutaan I jakson lopussa. Seuraavan kerran metabolismia pohditaan II jakson lopussa. Kuuva viittaa Munchin omiin sanoihin ja käsittelee aihetta muutaman sivun verran nivoen kysymykseen keskeisiä jälkiromanttisia aspekteja. Kaiken kaikkiaan lukija jää kuitenkin odottamaan tulkinnallista huipennusta symbolisen metabolismin teeman suhteen. Onneksi teemaan lopussa palataan.
Luovuus-luvun tarpeellisuutta ei ole aivan helppo ymmärtää. Luovuus elää edelleen idealisoinnin suuressa linnakkeessa. Onko tarvetta todistella Munch ”luovaksi”? Eikö se, että Munchilla oli ”taiteellista luovuutta”, pitäisi olla yhtä selvää kuin ”taiteellisen luovuuden” käsitteeen? Eikö olisi kiinnostavampaa tutkia vakavasti sitä, miten vähän Munch lopulta keksi uusia aiheita? Hänhän varioi vain muutamaa perusaihetta koko elämänsä ajan. Ja eikö ole väistämätöntä, että kuvat muunneltaessa aina hieman muuttuvat? Tässä mielessä jää Munchin kuvien toistuvuuden merkitys kokonaan vaille sen ansaitsemaa huomiota. Voiko edes kysyä: ovatko Munchin piintymät ”luovuutta”?
Vaikka Kuuva toteaa, että Munchin kuvat tarjoavat ”rikkaan materiaalin” ”luovuuden” tutkimiselle, silti luovuusosiossa viittaukset Munchin teoksiin ovat melko itsestään selviä: luovuustutkimuksessa usein toistuvat käsitteet saisivat näin vain vahvistavan kuvitusviitteen Munchin kautta. Entä miten mittaamme kuolleen taiteilijan ”emotionaalista luovuutta”? Ongelma on se, että Munchin omat tekstit eivät tunnu kirjallisesti olevan kovinkaan kiinnostavia. Ne kyllä voivat toimia viittauksina työskentelyyn, mutta eivät avaa teitä Munchin ”luovuuteen” vaan pikemminkin ahdistukseen ja melankoliaan, kuten kuvatkin. Näitä emootioitahan voi aina pitää ”luovina” kun taiteilijasta on kysymys, Kuuvan viittaaman Averillin mallin mukaisesti. Liikumme tavallaan edeltäkäsin selvien kysymysten äärellä, etenkin silloin, kun lähtökohta on se, että ”tyhmäkin” taiteilija on luova. En tässä tarkoita Munchia vaan Duchampin lausetta: ”Bête comme un peintre”.
Ainainen ongelma on myös hieman tekninen ja epähistoriallinen ”ongelman ratkaisun” käsite. Tämän käsitteen historisoiminen voisi olla kiinnostava yritys. Eikö se, että voimme löytää Munchin kuvien joitakin aihe- ja muotoelementtien merkitysjännitteitä, tee jo niistä kiinnostavia sinänsä, ja varmasti ”luovia”? Tähän suuntaan myös Kuuvan muutamat ajatukset tuntuvat menevän.
Kuuva onnistuu analysoimaan Munchin työskentelyprosessia käsittelemällä tiettyjen maalausten variantteja (Sairas lapsi, Elämän tanssi) yksityiskohtaisesti. Siten käsitteet apperception, restructuring, reflection ja construction avaavat Munchin työskentelyn tiettyjä vaiheita. Tosin muutamia näistä käsitteistä voidaan soveltaa useaan työvaiheeseen. Loppuosa vetää hyvin yhteen väitöskirjan pääargumentit. Kuuva mieltää symbolit työkaluiksi Munchin ajattelussa. Tämän lähtökohdan implikaatioita hän seuraa mallikkaasti.
Kiinnostava piirre väitöskirjassa on tietty ajallinen jännitystila tutkimuskirjallisuuden suhteen: luovuustutkimuksiin viitatessaan Kuuva käyttää viimeisintä tutkimuskirjallisuutta, mutta taideteoreettinen kirjallisuus symbolitutkimuksia myöten on luovuuskirjallisuutta huomattavasti aikaisempaa, kuten esimerkiksi Ernst Cassirerin An Essay on Man vuodelta 1944. Representaation ongelmaan paneutuva kirjallisuus puolestaan sivuutetaan monelta osin.
Kaiken kaikkiaan Sari Kuuvan väitöskirja Symbol, Munch & Creativity. Metabolism of Visual Symbols on kunnianhimoinen matka Munchin kuvien maailmaan. Se haastaa hyvin aiemman Munch-tutkimuksen ja tarkentaa kuvaamme Munchin symbolien tiheiköstä.
Altti Kuusamo on Taidehistorian professori Turun yliopistossa ja aktiivinen kirjoittaja, jonka tekstejä on hiljattain koottu teokseen Nyansseja ja näkökulmia – Altti Kuusamon juhlakirja. Taidehistoriallisia tutkimuksia 42. (2011)