Modernism at Risk – Kokemuksia Tukholman Kungliga Konsthögskolanin Restaureringskonst-opinnoista lukuvuonna 2012–2013

Restaureringskonst-oppiaine on osa arkkitehtuurin alan jatkokoulutusta Tukholman Kungliga Konsthögskolanissa. Arkkitehtuurin opetus aloitettiin Ruotsissa jo vuonna 1773, mutta perusopetus siirtyi vuonna 1876 perustettuun Tekniseen korkeakouluun. Arkkitehdiksi opiskellaan Kungliga Tekniska Högskolanin, KTH:n, arkkitehtuurin laitoksella, joka sijaitsee Östermalmilla. Koulu on kuitenkin lähitulevaisuudessa siirtymässä KTH:n kampukselle Valhallavägenille. Restauroinnin jatkokoulutusta on järjestetty Tukholmassa vuodesta 1979 lähtien ja omana linjanaan kurssi on toiminut vuodesta 1986 lähtien. Vuoden mittainen ja 60 opintopistettä käsittävä post-graduate koulutus on suunnattu mm. arkkitehdeille, rakennustutkijoille, rakennusinsinööreille ja konservaattoreille, jotka ovat toimineet työelämässä vähintään vuoden verran. Joka vuosi kurssille otetaan 20 opiskelijaa. Opetus koostuu luennoista, seminaareista ja opintokäynneistä, joiden aiheena ovat kurssin vuosittain vaihtuvan teeman lisäksi arkkitehtuurin ja restauroinnin historia sekä restauroinnin filosofiat ja käytännöt Ruotsissa ja muualla. Kurssiin sisältyy lukukausittain pidempi opintomatka ulkomaille sekä lyhyempiä matkoja Ruotsissa. Opinnot ovat 2-3 viikon intensiivisiä periodeja, joita on lukuvuoden aikana yhteensä 5-6. Periodien välillä on luettavaa ja kotitehtäviä. Opetus annetaan ruotsiksi.

Lukuvuoden 2012–2013 teemana kurssilla oli ”Modernism at Risk”, modernin arkkitehtuurin uhat. Juuri tämä teema kiinnosti minua henkilökohtaisesti hakemaan kurssille, sillä modernismin arkkitehtuuriin liittyvä rakennussuojelu- ja restaurointiosaaminen on Suomessa edelleen melko vähäistä. Tarkoituksenani oli hankkia ammatillista lisäkoulutusta työhöni tutkijana Helsingin kaupunginmuseon kulttuuriympäristöyksikössä. Työnantajani sekä tuki opintoja taloudellisesti että mahdollisti pitkät poissaolot vuoden mittaan. Opinnoista on toivottavasti hyötyä mm. tänä syksynä aloitettavassa Helsinki City -inventoinnissa, jossa tarkastelemme Helsingin liikekeskustan rakentumista sodan jälkeen.

Modernismin rakennusperintö ja restaurointi

Sotien jälkeisen modernismin restaurointi vaatii tekijöiltään niin yhteiskuntakehitykseen perehtymistä kuin arkkitehtuurin ideoiden, modernien rakennusmateriaalien ja -tekniikoiden tuntemista. Suomen rakennuskanta on hyvin nuorta ja yli 80 % maan rakennuksista on rakennettu vuoden 1940 jälkeen. Suurin osa sotien jälkeen rakennetuista rakennuksista on jo peruskorjattu tai ne ovat suuren peruskorjauksen tai käyttötarkoituksen muutoksen edessä. Niihin kohdistuu myös suuria muutospaineita uusien toimintojen, energiansäästötavoitteiden, ilmanvaihto- ja uudistusvaatimusten taholta.

Modernismin aatemaailman arvostelun myötä on myös aikakauden rakennuksia kritisoitu. Toisen maailmansodan jälkeen valmistuneeseen rakennuskantaan kuuluu kuitenkin suuri joukko rakennuksia ja kaupunkimaisia ympäristöjä, jotka sisältävät merkittäviä arkkitehtonisia ja kulttuurihistoriallisia arvoja. Näiden arvojen säilyttäminen, hoito ja kehittäminen ovat tulevaisuuden tehtävä.

Modernismin myötä arkkitehtuurin historiaan kirjoitettiin uusi luku, ja sittemmin on ollut aika kirjoittaa uusi luku myös restauroinnin historiaan. Toisaalta voidaan ajatella, että restaurointi ja modernismi ovat keskenään ristiriidassa: restauroinnin perinteinen traditio ja materian, patinan ja autenttisuuden korostaminen versus modernismin perusidea – funktion ja ajanmukaisuuden korostaminen. Kurssilla luennoinut arkkitehti ja modernismin tutkija Eva Rudberg esittikin meille kysymyksen: Miksi pitäisi restauroida arkkitehtuuria, jonka arkkitehdit olivat sitä mieltä, että jokaisella ajalla on oma arkkitehtuurinsa, ja jonka sisäänrakennettuna ajatuksena oli se, että vanha korvataan uudella heti kun toiminta sitä tarvitsee?

 

Usein on todettu, että modernismin rakennukset eivät vanhene kauniisti tai ettei patina kuulu moderniin arkkitehtuuriin. Ajatellaan myös, että rakennusten tulisi esiintyä alkuperäisessä asussaan. Rakennuksen palauttaminen alkuperäiseen asuunsa toimiikin nykyään usein ohjenuorana rakennusten kunnostamisessa. Toisaalta restauroinnissa esille nousee usein käytännöllisyys, etenkin rakennusten sisätilojen muutosten yhteydessä. Vaikka modernismin rakennukset saattavat näyttää ulospäin muuttumattomilta, on sisätiloissa tapahtunut ihmisten muuttuneiden tarpeiden ja vaatimusten vuoksi usein suurempia muutoksia. Vaikuttaa siltä, että tilojen toiminnot muuttuvat nykyään nopeammalla tahdilla kuin aikaisemmin.

Kurssin sisällöstä

Kurssin professorina aloitti viime syksynä arkkitehti, TkT Kerstin Barup Lundin Teknillisestä korkeakoulusta. Kungliga Konsthögskolanissa professorina pitkään toiminut Fredric Bedoire piti jokaisella opintoperiodilla arkkitehtuurin ja restauroinnin historian luennot. Jatkokoulutuksen lehtorina toimi Cecilia Saggren. Kurssilla vierailivat luennoitsijoina mm. Ruotsista Eva Rudberg, Martin Rörby, Claes Caldenby, Lone-Pia Bach, Thordis Arrhenius, Peter von Knorring ja Göran Stålbom; Norman R. Weiss Columbian yliopistosta ja Morris Hylton III Floridan yliopistosta sekä Jukka Jokilehto, joka työskentelee ICCROMin erityisasiantuntijana. Suuri osa luennoitsijoista oli arkkitehteja, mutta mukaan mahtui myös jokunen antikvaarisissa tehtävissä toimiva taidehistorioitsijakin.

Kurssien opintoperiodien teemat olivat: 1) kurssin johdanto, inventointi- ja arkistotyöskentely, 2) modernismin synty ja esikuvat, kohteiden historia, 3) analyysi, 4) materiaalit, metodit ja tekniikka, 5) kohteiden uusi käyttö ja 6) lopputyö, näyttely ja loppukritiikki. Kurssiin sisältyi kaksi pidempää opintomatkaa ulkomaille: syyslukukaudella New Yorkiin ja kevätlukukaudella yhdistetty matka Osloon ja Berliiniin. Lisäksi kävimme Norrköpingissä päiväretkellä ja Skånessa viikonloppumatkalla sekä teimme useita tutustumiskäyntejä eri kohteisiin Tukholmassa, esimerkikkinä Skattehuset, Konstfack ja Italian kulttuuri-instituutti. Kävimme myös tutustumassa Ruotsin Museoviraston eli Riksantikvarieämbetetin toimintaan ja kuulimme heidän kulttuurihistoriallisesta arvottamisprojektistaan.

Kurssin tärkein oppimismuoto luentojen ja opintokäyntien lisäksi olivat ryhmätyöt kurssin opettajien etukäteen valitsemien kohteiden parissa. Kurssilaiset jaettiin neljään ryhmään, jossa kussakin oli viisi henkilöä erilaisin ammattitaustoin. Ryhmätöiden aiheena olivat modernismin erilaiset rakennustyypit: koulut, teollisuusrakennukset, kunnantalot ja kaupunginosien (lähiöiden) keskukset. Jokaisella ryhmällä oli kaksi kohdetta tutkittavanaan Tukholman alueella. Oman ryhmäni kohteet olivat kouluja: St Görans gymnasium ja Arkkitehturskolan. Muiden ryhmien kohteet olivat tehtaat: Kvarnholmenin mylly ja Vårbyn panimo/Spendrups, Huddingen ja Lidingön kunnantalot sekä Fruängenin ja Rågsvedin lähiöt. Ryhmätöihin käytettiin paljon aikaa ja työ jakaantui hyvin pitkälti oman aiemman osaamisen mukaan.

Tiivis, viikon mittainen opintomatka New Yorkiin sisälsi tutustumiskäyntejä sekä modernismin esikuviin että sitä vanhempaan rakennuskantaan. Tutustuimme YK:n päämajaan, jonka rakennuskokonaisuus valmistui vuonna 1952. Sen suunnitteluun oli kutsuttu joukko ajan johtavia arkkitehteja, kuten Oscar Niemayer, Le Corbusier ja Ruotsista Sven Markelius. Rakennusten korjaus on aloitettu vuonna 2008 ja sitä jatketaan edelleen. Suururakassa vaihdetaan mm. koko 39-kerroksisen tornin lasijulkisivut alkuperäistä vastaaviksi. Kävellen tutustuimme eri pilvenpiirtäjiin, joista kiinnostavimpia olivat kansainvälistä modernismia edustava Mies van der Rohen ja Philip Johnsonin Seagram Building (1958), Lever House ja Chrysler Building art deco -interiööreineen. Kävimme myös vierailuilla Manhattanilla restaurointia harjoittavassa Walter B. Melvinin arkkitehtitoimistossa, The New York City Landmarks Preservation Commissionissa sekä World Monument Fundissa. Tutustuimme asiantuntijan johdolla Grand Central Stationin restaurointiin ja Guggenheimin museon peruskorjaukseen. Guggenheimin museon peruskorjauksen yhteydessä oli tehty julkisivujen väritutkimus, joka osoitti rakennuksen alkuperäisen väritykseen olleen vaaleankeltainen, eikä se hohtava valkoinen, josta rakennus nykyään tunnetaan. Restauroinnin yhteydessä päätettiin kuitenkin pitäytyä julkisivujen valkoisessa värissä, koska taidemuseo on ulkoasultaan ikoninen nimenomaan valkoisena. Opintomatkan perusteella voi todeta, että restaurointiammattilaisten asenne korjauksiin on Amerikassa usein teknisempi kuin meillä.

Keväällä tehtiin yhdistetty matka Osloon ja Berliiniin. Oslossa tutustuimme esimerkiksi Oslon uuteen oopperataloon sekä yliopistokampukseen keskustan ulkopuolella. Erityisen hieno kohde Oslossa on arkkitehti Arne Korsmon suunnittelema Villa Stenersen 1930-luvun lopulta.

Berliinissä tutustuimme Neues Museumin restaurointiin Chipperfieldin toimiston edustajan esittelemänä. Modernismia edusti Hansaviertelin alue ja postmodernismia näimme IBA 87 kansainvälisen asuntonäyttelyalueen arkkitehtuurikierroksella brittiläisen arkkitehtuurioppaan Jim Hudsonin vetämänä. Kiinnostava uudelleenkäyttö oli löytynyt toisen maailmansodan aikaiselle ilmantorjuntabunkkerille, jossa suuren peruskorjauksen jälkeen sijaitsee taidekeräilijä Christian Borosin taidekokoelma ja bunkkerin katolle rakennettu yksityisasunto. Taidenäyttelyyn ja bunkkeriin voi tutustua vain opastetuilla kierroksilla. Myös Stasin vankilamuseo, joka oli vankilakäytössä vuosina 1951–89, oli kiinnostava kohde kaikessa karuudessaan.

Suomen ja Ruotsin käytäntöjen erot ja yhtenevyydet

Rakennussuojelu toimii Ruotsissa lainsäädännöllisesti hyvin samalla tavoin kuin Suomessa, mutta suojelun kattavuus on Ruotsissa paljon laajempaa, ts. suojeltuja rakennuksia on lukumäärällisesti paljon enemmän. Toisaalta modernismin suojelu on sielläkin vielä lähes alkutekijöissään, ja suurin osa sodan jälkeen rakennetusta rakennuskannasta, joka on suojeltu, on suojeltu vasta 1990-luvulta alkaen. Toisin sanoen, modernismin rakennuskanta on vasta tulossa suojelun piiriin, ja on tiedossa, että sodan jälkeisen rakennuskannan suojelu on alimitoitettua. Ruotsissa tämän rakennuskannan arvot sidotaan kansankodin ja hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseen ja puhutaan yhteiskuntahistoriallista arvoista, kun taas Suomessa tyypillistä on puhua jälleenrakennusajasta.

Ruotsissa modernismi on pitkälle yhtä kuin hyvinvointiyhteiskunta ja sen rakentuminen. Amerikka näytteli tärkeää roolia Euroopan jälleenrakentamisessa sodan jälkeen ja esiintyi Ruotsissakin mallimaana monin tavoin. Korkeat rakennukset symbolisoivat itsestään selvästi modernismia ja suuri mittakaava vallitsi rakentamisessa. Kurssilla eri luennoitsijat toivat esille nk. ruotsalaisen Miljoonaohjelman (Miljonprogram) 1965–75, joskaan kurssin tutkimuskohteiksi ei ollut valittu esim. tuolloin rakennettujen lähiöiden kerrostaloja. Tämä olisikin laajuudeltaan ihan oma tutkimusaiheensa.

Kurssilaisille järjestettiin yhden päivän seminaari ja ekskursio miljoonaohjelmassa rakennetussa Husbyn lähiössä Tukholmassa, josta viikko sen jälkeen alkoivat kevään levottomuudet. Kurssilla luennoinut arkkitehti Erik Stenberg on tutkinut lähiöitä, ja oli sitä mieltä, että lähiöiden korjauksissa on keskitytty usein vääränlaisiin uudistamisiin. Esimerkiksi julkisivuja uusitaan uudisrakentamista vastaaviksi ja tehdään niistä hauskannäköisiä, vaikka ongelmat ovat muualla. Lähiöiden asunnot ovat sinänsä hyvin suunniteltuja, mutta ne suunniteltiin alun perin ruotsalaiselle ydinperheelle eikä monimuotoisuutta ole yleensä otettu huomioon myöhemmissäkään korjauksissa. Husbyn taloista kurssin opiskelijat olivat yhtä mieltä siinä, että kaikkein uusimmat julkisivukorjaukset ovat arkkitehtonisesti usein heikompia kuin alkuperäistoteutus. Parasta olisi korjata talot käyttäen lähtökohtana alkuperäisiä betonijulkisivuja ja alueen värisuunnitelmaa. Talojen alkuperäisvärityksessä on käytetty esimerkiksi tummaa vihreää, oranssia ja sinistä, mutta uudistukset on tehty vaalein sävyin.

Eräs ominaispiirre ruotsalaisessa modernismissa on sen dekoratiivisuus verrattuna suomalaiseen arkkitehtuuriin ja taiteen integrointi arkkitehtuuriin. Prosenttiperiaatteen noudattaminen on ollut tavallista Ruotsissa jo 1930-luvulta lähtien, jolloin se tuli osaksi ruotsalaisen kansankodin rakentamista eikä jäänyt sodan jalkoihin kuten Suomessa kävi.

Modernismin arvottamisesta

Kurssilla keskusteltiin modernismin rakennusperinnön arvottamisesta ja siitä, soveltuvatko vanhemman rakennusperinnön arvottamiseen laaditut mallit myös modernismin arkkitehtuurin arvottamiseen.

Tärkeimmäksi asiaksi eri luentojen ja tutustumiskäyntien sekä keskusteluiden pohjalta voisi nostaa ajatuksen, että modernismiin ei tule suhtautua eri tavoin kuin vanhempaan rakennusperintöön. Yleisesti tärkeänä seikkana modernismin restaurointiin liittyen nähtiin ajan ilmiöiden ja arkkitehtuurin ideoiden tunnistaminen. Kriittinen suhtautuminen restaurointiin ja ilmaisun autenttisuus nähdään modernismin säilyttämisessä tärkeinä asioina. Yhteenvetona voi todeta, että modernismin kulttuuriperinnöllä on oma integriteettinsä eli oikeus koskemattomuuteen ja sitä kautta säilymiseen jälkipolville.

Nykyään on tyypillistä hyväksyä erilaisia restaurointitapoja, kunhan ratkaisut ovat perusteltavissa ja loogisia. Viimeisten vuosikymmenten aikana on tehty hyvin erilaisia ratkaisuja. Toisaalta voidaan tehdä mahdollisimman vähän ja vanhoja materiaaleja hyväksi käyttäen eli konservointi lähtökohtana – toisaalta taas voidaan tehdä vaikkapa rekonstruktio joko kokonaisen rakennuksen tai sen osien uudelleenrakentamisena (esimerkiksi Mies van der Rohen Barcelona-paviljongin uudelleen pystytys 1983–86). Le Corbusierin Villa Savoyen restaurointi (1985–1995) on malliesimerkki suhtautumisesta modernin arkkitehtuurin erityispiirteisiin: restauroinnissa katsottiin, että ikääntyminen tai patina ei saanut näkyä, sillä arkkitehtuurin tulee olla modernia rakennuksen ikääntymisestä huolimatta. Voidaankin kysyä, onko restauroinnissa tunnistettavissa nykyään ideologisia tai moraalisia kannanottoja. Tai onko olemassa suorastaan oikeita tai vääriä tapoja restauroida?

Mitä kurssista jäi käteen?

Olin kurssiin kokonaisuutena tyytyväinen, joskin jatkuva matkustaminen Ruotsiin ja opintoviikkojen välillä normaalisti jatkunut työ huolehtivat tehokkaasti siitä, ettei vuoden aikana jäänyt liiemmin vapaa-aikaa. Kurssiohjelma luentoineen ja opintokäynteineen oli kiinnostava, mutta osa kurssilaisista kaipasi akateemisempaa otetta käsiteltäviin asioihin. Toisaalta osa meistä ei-arkkitehdeista kaipasi kurssilta vielä enemmän konkreettisuutta: esimerkiksi lisää modernismin materiaaleihin ja rakennustekniikkaan tutustumista sekä keskustelua nähdyistä korjauksista ja restauroinneista sekä niissä tehtyjen ratkaisuiden ja valintojen tarkempaa analyysia. Kurssin tehtävät olivat usein suullisia, mikä yllätti kirjoittamalla ajatuksiaan ilmaisemaan tottuneen tutkijan. Kurssin antina oli paljon uutta asiaa ja nähtyä, uusiin kollegoihin tutustumista sekä kysymyksiä, joihin kaikkiin ei ole selkeitä vastauksia. Lisäksi edessä oleva työsarka näyttäytyy kurssin jälkeen entistä suurempana, toki entistä kiinnostavampana.

Opintojen lopputyö koostui kurssin yhteisestä julkaisusta ja näyttelystä Galleria Mejanissa Skeppsholmenilla touko-kesäkuussa 2013.

 

FM Johanna Björkman työskentelee tutkijana Helsingin kaupunginmuseon kulttuuriympäristöyksikössä.

Kurssin raportti: Modernism at Risk, slutrapport 2013, Mejan Arc, Restaureringskonst