Lektio.
Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän, kuinka onnellinen voikaan olla hän, joka täällä vaan saa aina asustaa, maalaismaisemaa en saata unohtaa.
Näin lauloi Petri Pettersson Brass -yhtye vuonna 1971 levyttämällään Maalaismaisema-kappaleella, joka oli Jukka Virtasen sanoittama käännösversio Elton Johnin laulusta Country Comfort.
Mutta millaista maalaismaisemaa laulussa ei haluttu unohtaa? Sanoituksesta huokuva yhteisöllinen elämäntapa pärekattotalkoineen ja viipyilevä, luonnon läheisyyttä ihannoiva tunnelma synnyttävät mielikuvia perinteisestä ja pienimuotoisesta suomalaisesta maaseutukulttuurista. Tämän suhteen Maalaismaisema-laulun lyriikalla ja väitöskirjani ytimessä olevalla suomalaisella maaseutumaisemakuvastolla on paljon yhteistä.
Väitöskirjassani tarkastelen Suomea ja suomalaisuutta käsitteleviä maisemakuvajulkaisuja ja niissä ilmenevää maaseutumaiseman kuvallista esittämistä. Aineisto ulottuu aina 1800-luvun puolivälistä 2000-luvulle asti. Tarkemman analyysin kohteeksi nousevat kuvastossa toistuvat teemat, kuten muun muassa peltotyö kyntöineen, kylvöineen ja elonkorjuineen, maisemaan sulautuvat pientilat, korkealta avautuvat topeliaaniset kulttuurimaisemat, pastoraalit peltoalueet ja laiduntavan karjan kuvaukset. Uskon, että monille nousee näistä mieleen kuvia esimerkiksi vanhoista Suomi-filmeistä, joiden mustavalkoinen värimaailma ei estä näkemästä peltojen ylle kaartuvan sinisen taivaan ja valkoisten poutapilvien synnyttämää kansallista symboliikkaa, jolle tuulessa heilimöivät tähkäpäät muodostavat kultaisen reunuksen. Teemat muistuttavat kenties myös kiireettömästä mutta ahkerasta maatyöstä, jossa mies kyntää hevosella pientilansa peltoa tai kyläläiset yhdessä nostavat heinää seipäille pienen nautakarjan käyskennellessä laitumellaan.
Tutkimuksessani analysoidut teemat kuvaavat pitkälti juuri tämänkaltaista, myös oivasti Maalaismaisema-laulun kuvitukseksi sopivaa maaseutukulttuuria. Poikkeuksen muodostaa ainoastaan 1940- ja 1950-luvuille ajoittuva jälleenrakennuskauden kuvasto, jossa rationalistinen kehitys traktoreineen ja laajoine peltoalueineen ovat nousseet hevosten ja pittoreskien peltotilkkujen rinnalle.
Yleisellä tasolla Maalaismaisema-laulu sekä maisemakuvakirjojen sisältämät maaseutumaisemat lukeutuvat osaksi laajempaa kansallista maisemakuvastoa, joka koostuu kuvien ja tekstien ohella myös muista mahdollisista maiseman esityksistä ja käytännöistä. Tässä kokonaisuudessa esiintyvät maaseutu-aiheet ja kuvauskohteet muuttuvat, mutta hitaasti. Näin ollen tietyt aiheet ja kohteet toistuvat kansallisen kulttuurin piirissä hyvin samankaltaisina vuosikymmenestä ja toisinaan jopa vuosisadasta toiseen synnyttäen meille kaikille yhteisiä mielikuvia suomalaisesta maaseudusta. Mikäli maaseutua tarkastellaan kulttuurisena tilana, ovat nämä maaseudusta luodut esitykset osa suomalaista maaseutukulttuuria. Tässä mielessä niin edellä mainittu laulu kuin tutkimuksessani tarkasteltu maaseutumaisemakuvastokin osallistuvat suomalaisen maaseudun määrittelyyn.
Maalaismaisema-laulu jakaa visuaalisen kulttuurin valtavirrassa luodun käsityksen, jossa maaseutu ja maalaismaisema esitetään ikään kuin yhtenäisenä ja pitkälti muuttumattomana kokonaisuutena. Siinä kansallisen identiteetin kannalta keskeiset tekijät, maa ja kansa, kietoutuvat toisiinsa viestien jostakin alkuperäisestä ja ainutlaatuisesta ihmisen ja luonnon muodostamasta liitosta. Tärkeänä elementtinä tässä prosessissa on ollut romantiikan ideaaleihin lukeutuva menneisyyden ja perinteen painottaminen.
Kansallisessa kulttuurissa tapahtuva perinteisyyden korostaminen ilmenee ainakin kahdella tavalla. Ensinnäkin se näyttäytyy historiallisena asenteena, jossa kansakunnan juurien merkityksellisyys kasvaa sen mukaan mitä kauemmas menneisyyteen ne on pystytty ulottamaan. Tämän lisäksi se ilmenee etenkin kansallisessa kulttuurissa toistuvina kuvallisina ja tekstuaalisina esityksinä, jotka ylläpitävät ja vahvistavat näitä taaksepäin kurottautuvia siteitä. Kansallisen identiteetin näkökulmasta juuri menneisyys ja perinteisyys toimivat turvallisina ankkuroitumispaikkoina pysyväisyydeltään epävarman nykyisyyden sijaan.
Suurin osa tutkimukseni aineiston maisemakuvajulkaisuista sijoittuu ajanjaksoihin, jolloin suomalainen kansakunta, sen maaseutu tai nämä molemmat ovat joutuneet myllerrysten kouriin. Kyse on ollut kulminaatiopisteistä, joiksi voidaan nimetä esimerkiksi 1800-luvun puolivälissä voimistunut kansallisen identiteetin rakentaminen, 1800- ja 1900-lukujen taitteen sortovuodet, 1920-luvulle ulottuneet kansalaissodan jälkimainingit, 1930- ja 1940-luvuilla riehunut toinen maailmansota ja sitä seurannut jälleenrakennuskausi, 1960- ja 1970-luvun taitteen yhteiskunnallinen rakennemuutos ja ympäristökatastrofit sekä viimeisimpänä 1990-luvun puolivälissä tapahtunut Euroopan Unioniin liittyminen. Kaikille näille on ollut yhteistä kansallisen identiteetin rakentaminen ja ylläpitäminen sekä myös sen menettämisen pelko. Ja kun suomalainen identiteetti on ollut tavalla tai toisella uhattuna, olemme me turvautuneet maisemaan, usein nimenomaan perinteiseen maaseutumaisemaan.
Aluksi kuvallisesti haltuun otetusta suomalaisesta maaseudusta vastasivat taiteilijat, joista voidaan mainita muun muassa von Wrightin veljekset, Werner Holmberg, Hjalmar Munsterhjelm, Berndt Lindholm, Albert Edelfelt, Victor Westerholm, Akseli Gallen-Kallela, Eero Järnefelt, Pekka Halonen ja Eero Nelimarkka. Monesti tutkimukseni aineistossa toistuvien teemojen alkupisteet ovat johdettavissa nimenomaan näiden suomalaisille yleisesti tunnettujen taiteilijoiden 1800-luvun loppupuolella sekä 1900-luvun alussa valmistuneisiin teoksiin. Tämän myötä perisuomalaista maaseutumaisemaa esittävien aiheiden juuret ulottuvat toisinaan esimerkiksi Saksaan ja düsseldorfilaiseen romanttisrealistiseen maisemataiteeseen ja toisinaan taas ranskalaisen realismin ja naturalismin ideaaleihin. Nelimarkan maisemataiteessa on puolestaan nähtävissä vaikutteita modernistisesta taiteesta. Tästä näkökulmasta katsottuna suomalaisen maaseutumaiseman kuvallinen esittäminen ei ole ollut kansalliselle kulttuurille sisäsyntyistä, vaan maaseutu-aiheet ovat sattuneet sopimaan aikansa kansainvälisen taiteen muotivirtauksiin. Suomalaisen maaseudun kuvaaminen on siis löydetty ennen kaikkea taideopintojen kautta Keski-Euroopasta.
Vaikka maaseutumaisemalla on ollut keskeinen rooli suomalaiskansallisessa maisemakuvastossa, on tämä kaupunkiympäristöjen ja erämaiden välimaastoon eräänlaiseksi rajatilaksi sijoittuva aluekokonaisuus jäänyt kuitenkin tiettyjen maisemallisten huippukohtien, kuten Kolin, Punkaharjun, Aulangon ja Aavasaksan varjoon. Harvassa ovat ne suomalaisen taiteen kultakauden teokset, joissa maaseutumaisema on noussut itsenäiseksi aiheeksi. Maaseutua on toki kuvattu paljon, mutta lähinnä kansankuvauksen taustana. Kaiken kaikkiaan taiteen ja visuaalisen kulttuurin esittämä maaseutu on meille hyvin tuttu, mutta samalla myös yleinen ja jäsentymätön taustamaisema. Juuri tämä maaseutumaiseman kuvausta leimannut piirre toimi yhtenä lähtökohtana tälle tutkimukselle. Tunsin yksinkertaisesti tarvetta jäsentää suomalaisen maaseutumaiseman kuvallista esittämistä ja selvittää mitä aiheita ja kohteita siinä on korostettu ja mitä jätetty käsittelyn ulkopuolelle.
Mutta palataanpa vielä takaisin Maalaismaisema-laulun kertosäkeeseen ja pohditaan sitä tarkemmin. Laulu julkaistiin siis vuonna 1971, jolloin suomalainen maaseutu kävi läpi raskasta rakennemuutosta. Perinteinen pientilallisuus oli tullut tiensä päähän ja suuret ikäluokat hylkäsivät maaseudun muuttaen työn perässä kaupunkeihin sekä laajassa mittakaavassa myös Ruotsiin. Muutoksesta selvisivät parhaiten maatalouden koneellistumiseen panostaneet tilat. Laulettiinko Maalaismaisema-kappaleessa sittenkin kaipauksella menneisyyden maaseudusta, koska nykyinen oli jo peruuttamattomasti muuttunut? Tuolloinen tilanne oli vaikea erityisesti identiteetin näkökulmasta, sillä alas ajettu perinteinen ja pienimuotoinen maaseutukulttuuri oli tuomittu negatiivisesti arvottuneeseen köyhyyteen, kun taas teknologiaan panostanut moderni maatalous näyttäytyi liian uudelta, vieraalta ja epävarmalta. Maalaismaisema-kappaleen sanoituksessa Jukka Virtanen ei valinnut näistä kumpaakaan, vaan säilöi lauluun ihanteelliseksi mielletyn ja kollektiivisesti tutun menneisyyden maaseudun. Laulun sanoitus kiinnittyi todellisuuteen, mutta valikoiden.
Myös maaseutumaisemakuvasto kiinnittyy todellisuuteen, mutta kuvallisen esittämisen ehtojen sanelemana. Maaseudun kuvaaminen on vyyhti, jossa risteävät ja toisiinsa lomittuvat niin taiteen traditiot kuin erilaiset yhteiskunnassa kulloinkin vallinneet historiallispoliittiset tilanteet sekä ideologiat. Nämä tekijät ohjaavat sitä, mitä elementtejä todellisesta maaseudusta ja sen maisemasta sisällytetään kuva-alaan ja mitä rajataan sen ulkopuolelle sekä missä sävyssä mitäkin esitetään. Kuva maaseudusta ei siis ole neutraali dokumentti, vaan kulttuuristen valintojen tulos.
Kysymys kuvissa tuotetun sekä todellisen maaseudun välisestä suhteesta on mielenkiintoinen ja se on muodostunut myös tutkimukseni toiseksi lähtökohdaksi. Kysymys on tärkeä, sillä maaseutumaisemakuvasto vaikuttaa kollektiivisiin mielikuviimme, mutta korostamalla perinteistä ja pienimuotoista maaseutukulttuuria, luo se siitä hyvin yksipuolisen käsityksen. Perinteet ovat osa maaseutukulttuuria, mutta niin on kehityskin. Itse asiassa suomalainen maaseutukulttuuri on hyvin dynaaminen kokonaisuus, johon kehitys ja sen tuoma muutos ovat aina kuuluneet kiinteästi.
Kehitys on myös aina näkynyt maaseutumaisemassa. Esimerkiksi metsätalouden nousu lopetti kaskeamisen ja metsälaidunnuksen. Karjatalouden kasvu puolestaan käänsi soita ja niittyjä pelloiksi. Sittemmin peltoja on muokattu talousmetsiksi sekä erilaisten energiakasvien kasvualustoiksi. Pientilat ovat laajentuneet 1960-luvun lopusta lähtien yhä suuremmiksi, samoin kuin yksittäisten tilojen talouseläinten lukumäärät. 1930-luvulta asti vaiheittain lisääntynyt maatalouden koneellistuminen on tehostanut maatyötä vähentäen samalla maatyöläisten määrää. Kun aikaisemmin valjastettiin koko kylä heinätöihin, suorittaa nyt yksi henkilö saman työn varsin helposti.
Kehityksen ja tätä kautta esimerkiksi maatalouden koneellistumisen ja suurtilojen kuvaamisen ulkoistaminen maaseutumaisemakuvastosta johtaa ristiriitaiseen tilanteeseen, jossa kuvien maaseutu voi olla hyvin erilainen kuin nykyaikaisen maanviljelijän käsitys omasta elinkeinostaan ja elinympäristöstään. Kyseinen ongelma ei rajoitu ainoastaan 1900-luvun puolivälin jälkeisen teknisesti kehittyneen maaseudun kuvaamiseen, vaan ilmenee aineistossa kautta linjan. Esimerkkinä voidaan mainita muun muassa Eero Järnefeltin tunnetut kaskikuvaukset, jotka edustivat jo 1800-luvun lopulla menneisyyden maataloutta.
Aikaisemmin mainittujen Suomi-filmeistä tuttujen maisemien sijasta maaseutumielikuvat voivat yhtä hyvin koostua laajoista peltoalueista, joilla suuret traktorit vetävät pienen omakotitalon kokoisia suorakylvökoneita ja monisatapäiset karjat käyskentelevät enää ainoastaan tehdasmaisissa robottinavetoissa, sikojen ja siipikarjan tehokasvattamoista puhumattakaan. Tämänkaltaista maatalouden arkea ei kuvasto kuitenkaan esitä, vaan se muodostuu esiripun kaltaiseksi menneisyyttä korostavaksi verhoksi, jonka takana todellinen maaseutukulttuuri jatkaa kehitystään. Samalla kuvaston taakse voi kätkeytyä aktuaalisen maaseutukulttuurin kehitykseen liittyviä aiheita, joista tulisi käydä entistä laajempaa ja avoimempaa yhteiskunnallista keskustelua. Tämän lisäksi asetelma voi johtaa jopa uusien toimijoiden ja toimintatapojen ulossulkemiseen maaseutukulttuurin piiristä ja ylipäänsä kuvastolle vieraiden kehityksen elementtien vastustamiseen pitkälti esteettisin perustein.
Maaseutumaisemakuvaston luoma käsitys suomalaisesta maaseudusta on kuitenkin kansallisen identiteetin näkökulmasta tuttu ja turvallinen. Se edustaa positiivisesti arvottunutta näkemystä, jota epäilemättä myös maaseutuväestö arvostaa, mutta jota vasten maaseutukulttuurissa tapahtuvaa kehitystä peilataan. Tästä syystä kuvaston perusteet ja siihen latautuneet merkitystasot tulee myös tuntea. Näkemykseni mukaan suomalaisen maaseutumaisemakuvaston tutkimuksesta saavutettua tietoa tulisi hyödyntää suunniteltaessa uusia maaseudun perustuotannon, elinkeinojen, palveluiden, arjen ja ympäristönkäytön muotoja. Tämän myötä maaseutukulttuurin uusien sekä vanhojen perinteisten muotojen välille voisi etsiä tasapainoa, jonka seurauksena suomalaista maalaismaisemaa voisi jälleen kerran katsoa ja ymmärtää ja ajatella kuinka onnellisia ovatkaan ne, jotka siellä saavat asustaa. Sitä maalaismaisemaa ei saattaisi unohtaa.
Antti Vallius väitteli taidehistoriasta Jyväskylän yliopistossa 31.5.2013.
Vallius on Jyväskylässä asuva taidehistorioitsija, joka Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitokselle tekemässään väitöskirjassa tarkasteli maaseutumaisemakuvaston luomia mielikuvia suomalaisesta maaseutukulttuurista. Tällä hetkellä Vallius on kiinnostunut kirkonkylien modernista rakennusperinnöstä sekä paikkaan kiinnittymisen tematiikasta.
Antti Vallius: Kuvien maaseutu. Maaseutumaisemakuvaston luomat mielikuvat suomalaisesta maaseutu-kulttuurista. 2013. Jyväskylä Studies in Humanities, 464 s. Verkkojulkaisu.