Vuodesta 2003 lähtien järjestetty Frieze Art Fair -taidemessutapahtuma on nopeasti rynnistänyt kansainvälisten taidemessujen eliittijoukkoon, mikäli messuja arvioidaan osallistuvien gallerioiden, kävijämäärien ja taloudellisten tekijöiden perusteella. Järjestäjän tiedotteen mukaan Lontoon messuilla (17–20.10.2013 ) oli kävijöitä yhteensä noin 70 000, ja yleisöpäivät olivat ensimmäistä kertaa messujen 11 vuoden historian aikana loppuunmyytyjä. Kansainvälisen nykytaiteen lisäksi messuilla välitetään vanhaa eurooppalaista kuvataidetta. Nykytaiteen osastoille oli valittu 152 galleriaa kymmenistä eri maista, ja 1300–1900-luvun taidetta välittävälle Frieze Masters -osastoille 130 galleriaa. Lisäksi yhteensä yli 30 taidejulkaisulla ja muutamalla kustantajalla oli omat osastonsa näyttelyhalleissa. Pääsylipun hintaan sisältyi myös päivittäin vaihtuva keskusteluohjelma. Frieze Art Fairin konseptiin kuuluu lisäksi Regent´s Parkiin rakennettu veistospuisto, erilaisia palkintoja ja projekteja sekä vuodesta 2012 lähtien vastaavat satelliittimessut New Yorkissa.
Osallistuin Lontoon messuille kahtena yleisöpäivänä ammattitaitoni kehittämisen vuoksi ja siksi, että käsittelen kansainvälisiä taidemessuja väitöskirjassani yritystaiteen ammatillistumisen yhteydessä. En kuitenkaan pohdi yritystaiteen ammatillistumista tässä tekstissä, vaan keskityn Lontoon messutarjonnan kuvaamiseen, havaintoihini ja taidemessuihin ilmiönä.
Nykytaiteen messuista on kehittynyt erityislaatuinen taiteen esittämisen ja välittämisen foorumi, joka sijoittuu taiteen ensi- ja jälkimarkkinoiden välimaastoon[1]. Taidemessut tarjoavat nopean mahdollisuuden taiteen esittämiseen, jos messujen aikatauluja verrataan vaikkapa suurten taidemuseoiden näyttelyohjelmistojen aikatauluihin. Lisäksi nykytaiteen välittämiseen painottuvat messut poikkeavat taidehuutokaupoista sen suhteen, että ostajan riski hankkia väärennettyä tai varastettua taidetta on alhainen. Tämän merkitys korostuu etenkin tilanteissa, joissa teosten hintataso alkaa sadoista tuhansista tai miljoonista euroista.[2]
1. Yleiskuva Frieze Art Fairin 2013 nykytaiteen näyttelytilasta. Kuva: Teija Luukkanen-Hirvikoski.
Talouskriisistä huolimatta eri puolilla maailmaa järjestetään vuosittain lähes 200 taidemessut. Tässä luvussa eivät ole mukana biennale-näyttelyt tai muut taloudellista voittoa tavoittelemattomat taidetapahtumat, vaan ainoastaan taiteen välittämiseen keskittyvät taidemessut. Galleristit, taiteen keräilijät, sponsorit ja media pitävät taidemessujen hierarkian huipulla edelleen Art Baselia. Kolmen sveitsiläisen galleristin vuonna 1970 perustaman Art Baselin konseptin oheistapahtumineen ja satelliittimessuineen on moni muukin taidemessujen järjestäjä, kuten Frieze Art Fair, omaksunut. Art Baseliin sisältyy gallerioiden tarjonnan lisäksi yleisöluentoja ja -kierroksia, VIP-tilaisuuksia ja keräilijöiden tapaamisia. Hierarkian kärjessä olevat taidemessut voivat valita tapahtumaan osallistuvat galleriat ja messujen pääsponsorit lukuisten tarjokkaiden joukosta toisin kuin osallistuja- ja kävijämäärältään pienemmät taidemessut. Art Baselin merkitystä tapahtumaan valituille gallerioille onkin joskus verrattu tilanteeseen, jossa taiteilija valitaan esittelemään teoksiaan Venetsian biennaleen.
Frieze Art Fairin oheisohjelma poikkeaa hieman useista muista taidemessuista siten, että siellä jaetaan palkinto myös taiteilijalle. Messujen eräänä taustaorganisaationa toimiva säätiö, Emdash Foundation, myöntää taidepalkinnon Iso-Britannian ulkopuoliselle nuorelle taiteilijalle. Tänä vuonna 10 000 punnan Emdash-palkinnon sai satojen taiteilijoiden joukosta suomalainen kuvataiteilija Pilvi Takala, jonka teos Komitea käsittelee 8–12 -vuotiaiden, itälontoolaisessa lähiössä asuvien lasten yhteisöllistä päätöksentekoa. Takala ja hänen teoksensa olivat esillä useissa medioissa: taidemessuilla Frieze Projects-osastolla, messujen järjestäjän ja palkinnon myöntäneen säätiön internet-sivuilla sekä kansainvälisessä lehdistössä. Tulevaisuudessa jää nähtäväksi taidemessujen vaikutus taiteilijan uraan ja taiteilijakuvaan.
Taidemessutaidetta ja vaihtelevia tunnelmia
Taidemessuilta, jotka eivät ole painottuneet tietyn alueen taiteen tai taidesuuntauksen esittelyyn, saa melko nopeasti yleiskuvan tällä hetkellä kansainvälisillä taidemarkkinoilla välitettävästä taiteesta. Samalla itseään pitää jatkuvasti muistuttaa tosiasiasta, että paikalla on vain hyvin pieni osa maailman taidegallerioista. Frieze Art Fairin tiedotteita lukiessa ja messuhalleissa kiertäessä ajoittain tuskastutti verrata Lontoon taidemessujen tarjontaa ja kansainvälistä keräilykulttuuria kotimaan pieniin taidemarkkinoihin. Ja missä ovat suomalaiset taiteen ”supertähdet”? Esimerkiksi kansainvälisessä kontekstissa paljon esillä olevan Eija-Liisa Ahtilan teoksia ei näkynyt Lontoon messuilla. Erityisen kirvelevää oli kulttuuriviennin kannalta huomata, ettei kotimaisia gallerioita ole joko valittu Lontoon messuille tai ne eivät ole jostain syystä sinne hakeutuneet. Ainakin kaksi Helsingissä toimivaa galleriaa on joinakin vuosina osallistunut Art Baseliin, mutta vuonna 2013 Baseliin messujen gallerialuettelon mukaan messuilla ei ollut suomalaisgallerioita näytteilleasettajina. Kotimaisen taiteen matala hintataso lienee eräs tekijä, mikä vaikuttaa gallerioiden mahdollisuuksiin osallistua kansainvälisille taidemessuille. Pienillä ja keskisuurilla, alle 15 työntekijän gallerioilla on taloudellinen kynnys tai jopa este osallistua keskeisinä pidetyille kansainvälisille taidemessuille, jos gallerian edustamien taiteilijoiden teosten hintataso on niin matala, ettei galleria pysty myynneillään kattamaan messuille osallistumisen kustannuksia[3]. On varmasti monen tekijän summa, miksi esimerkiksi pohjoismaalaiset Per Kirkeby ja Olafur Eliasson ovat menestyneet taiteellisella työllään myös taloudellisesti, mutta oletan, että taiteilijoiden tuotannon näkyminen kansainvälisillä messuilla on eräs tekijä, miksi keräilijät ovat heistä edelleen kiinnostuneita. Kirkebyn teoksia oli esillä myös Lontoon messuilla tänä vuonna.
2. Timothy Taylor Galleryn osastolla oli mm. Antoni Tapièsin maalaus Formes en l´espail (2009) ja Jessica Jackson Huchinsin teos Berliner Haus (2012). Kuva: Teija Luukkanen-Hirvikoski.
Taidemessuja on arvosteltu siitä, että taloudellisen hyödyn maksimoimiseksi osa gallerioista välittää ja osa taiteilijoista tuottaa tietyntyyppistä taidetta vain messuja varten. Kritiikki on mielestäni taiteen välittämisen näkökulmasta tarkasteluna kohtuutonta, koska taidemessujen ja näytteilleasettajien tavoitteet ovat lähtökohtaisesti kaupallisia. Messuilla ja taloudellista voittoa tavoittelevassa galleriassa taide on vaihdon väline, kauppatavara, ja galleria on liikeyritys. Taiteen hinnanmuodostusta tutkineen Olav Velthuisin mukaan galleristit toimivat samanaikaisesti kahdessa erilaisessa sosiaalisessa ympäristössä. Toisaalta galleria on osa kaupallista maailmaa, toisaalta galleria on osa kulttuurista maailmaa, jolla on portinvartijan rooli taiteilijoiden valinnassa ja näyttelyiden järjestämisessä.[4]
Nykytaidetta esittelevillä osastoilla taiteilijat olivat pääsääntöisesti taidemarkkinoilla asemansa vakiinnuttaneita taiteilijoita kuten Damien Hirst, Vik Muniz, Sigmar Polke, Gerhard Richter, Jeff Koons ja Wolfgang Tillmans. Kansainvälisessä nykytaiteessa ei messuilla olevien teosten perusteella vaikuta olevan suuria yllätyksiä teosten muodon ja sisällön suhteen. Messujen keskeinen anti olikin tutustua itselle ennestään tuntemattomien taiteilijoiden tuotantoon, mitä oli runsaasti. Messuilla oli melko niukasti kehittyvien maiden taiteilijoiden teoksia. Kaksi afrikkalaista galleriaa esitteli eteläafrikkalaista taidetta, joskaan Etelä-Afrikkaa ei ehkä voida enää pitää kehittyvänä maana siinä mielessä kuin Afrikan monia muita valtiota. Odotin, että Kiinan, Intian tai Latinalaisen Amerikan taide olisi ollut vahvemmin esillä gallerioiden osastoilla. Myös videotaidetta oli melko vähän esillä suhteessa taiteen muihin tekniikoihin; pääosa nykytaiteesta oli maalauksia, veistoksia, valokuvataidetta ja installaatioita. Mielenkiintoista oli havaita, että Ryan McGinleyn valokuvateoksesta You and My Friends (kuva 3) oli kahden eri gallerian osastoilla hieman toisistaan poikkeavat kokonaisuudet.
3. Galerie Perrotinin osaston taidetta. Edessä Takashi Murakamin pronssiveistos, takana oik. yksityiskohta Ryan McGinleyn valokuvateoksesta You and My Friends 5 (2013). Kuva: Teija Luukkanen-Hirvikoski.
Näyttelyarkkitehtuuri oli mielestäni onnistunut yhtenäisen ilmeen luomisessa. Pidin siitä, että galleriat esiteltiin periaatteessa tasaveroisina, ja grafiikka oli yhdenmukaista sekä osastoilla että näyttelyoppaissa. Näyttelyarkkitehtuuri tuki siten osaltaan messuilla välitettäviä tuotteita; basaarin sijaan mielikuva oli lähempänä tasokasta tavarataloa. Messuosaston koon ja sijainnin perusteella on toki mahdollista päätellä jotain gallerian asemasta taidemarkkinoilla. Lähes jokainen galleria oli laittanut messuosastollaan esiteltävän taiteen teostiedot näkyville, mutta hintatietoja ei kovinkaan moni julkisesti ilmoittanut. Tiedustelin Jeff Koonsin suurikokoisen veistoksen hintaluokkaa Gagosian Galleryn osastolla työskentelevältä henkilöltä, mutta hän kieltäytyi kertomasta hintoja. Gagosian Gallery olettaa, että mikäli kävijä tiedustelee hintoja, hän ei kuulu heidän asiakasryhmäänsä! Näinhän se on ja tiesin Koonsin teosten hintatason, mutta olisin halunnut kuulla sen gallerian henkilökunnalta, jotta olisin voinut seuraavaksi kysyä, voiko hinnasta ja maksuehdoista neuvotella. Tätä on todennäköisesti moni muukin yrittänyt, ja koska on yleisesti tiedossa, etteivät galleriat mielellään tuo esille teosten hintoja koskevaa neuvottelumahdollisuutta, en ihmettele saamaani vastaustakaan.
4. Yinka Shonibaren teos Wind Sculpture 1 (2013) veistospuistossa. Kuva: Teija Luukkanen-Hirvikoski.
Nykytaiteen ja vanhan taiteen esittelyhallien välillä on noin 15 minuutin kävely Regent´s Parkissa. Jos toiseen näyttelytilaan siirtyi messujärjestäjän tarjoamalla bussikuljetuksella, jäi veistospuisto näkemättä. Valitsin kävelyn ja kahvitauon syksyisessä puistossa. Nykytaiteen hallin läheisyydessä sijaitsevassa veistospuistossa oli esillä 21 taiteilijan suurikokoiset veistokset, joista pari kommentoi messujen VIP-kulttuuria. Veistospuiston teoksiin oli mahdollista tutustua maksutta. Kun saavuin Frieze Mastersin sisäänkäynnin luo, ohitin erään huutokauppatalon opiskelija- tai harjoittelijaryhmän, jonka keskustelua oli mielenkiintoista jäädä kuuntelemaan. Oli pakko mukamas etsiä pääsylippua käsilaukusta, vaikka se oli jo taskussani. Ryhmän vetäjä valmensi viittä nuorta naista ja yhtä miestä messukäyntiin kuten valmentaja valmentaa huippu-urheilijoita ennen kilpailusuoritusta. Ryhmäläisiä kehotettiin tarkkailemaan kaupantekotilanteita, messuille osallistuvia ja ennen kaikkea verkostoitumaan niin paljon kuin mahdollista. Välitapaamisen ajat ja paikat sovittiin etukäteen, ja ryhmäläisten jalkautuminen messuosastoille oli suunniteltu ennakolta. Lohduttavaa oli, että lopuksi ryhmän vetäjä muistutti, että taidemessuilla voi myös nauttia taiteesta.
Eurooppalaista 1300–1900 -luvun taidetta esittelevien Frieze Masters -messujen tunnelma oli täysin erilainen kuin nykytaiteen hallissa. Tungoksen ja hälinän sijaan osastoilla oli väljempää ja ilmapiiri oli rauhallisempi. Vanha taide näytti kiinnostavan erityisesti ranskalaisia, italialaisia, saksalaisia ja englantilaisia taiteenkerääjiä. Frieze Masters-osastoilla ihmisten huomio kohdistui enemmän provenienssitietoihin kuin taideteoksiin. Muutama galleria oli laittanut myös teosten hintatiedot näkyville. Esimerkiksi Auguste Renoirin pienten, noin A5-kokoisten maalausten hintapyynnöt vaihtelivat 550 000 – 900 000 punnan välillä. Yllätyin siitä, että uskonnollista taidetta oli usean gallerian osastoilla esillä ja sitä oli jo messujen toisena yleisöpäivänä myyty. Viitaten tekstin alkupuolella olevaan taiteen tavaraluonteeseen, pyhimyksiä esittävien puuveistosten ”taiteistuminen” hieman hätkähdytti minua, vaikka suhtaudun taidekauppaan myönteisesti ja pyrin kulkemaan messuilla ilman suurempia ennakkoasenteita. Esimerkiksi muutamasta veistoksesta irronnut tai irrotettu figuurin pää oli sijoitettu vitriinikehyksiin, jotta teos on helpompi ripustaa seinälle. Jonkin verran vanhan taiteen osastoilla oli myynnissä myös arkeologista esineistöä, kuten pylväiden kapiteeleja ja keramiikkaesineitä. Näistä ei ollut näkyvissä provenienssitietoja, ja osastoilla kiertäessä pohdin, minkälainen on ollut esineen matka omasta kontekstistaan 2010-luvun taidemessuille.
Taidemessut osana elämystaloutta
5. Kerlin Gallery esitteli osastollaan vain yhden teoksen, Sam Keoghin installaation Mop. Kuva: Teija Luukkanen-Hirvikoski.
Kansainväliset taidemessut ovat keskeisiä nykytaiteen esittämisen ja välittämisen paikkoja, ja ennen kaikkea ne ovat paikkoja, joissa taiteen ostajakunta pääsee osaksi nykyisen taidemaailman tapahtumapainotteista eetosta. Taidemarkkinat ovat tulleet osaksi turismia, luksuksen kuluttamista ja juhlimista, johon myös osa taiteilijakunnasta ja taiteen välittäjäportaasta osallistuu.[5] Taidemessujen oheisohjelmia kohdistetaan keräilijöiden lisäksi messujen yhteistyökumppaneiden sidosryhmille. Esimerkiksi osa pankkien yksityisen varainhoidon asiakaskunnasta haluaa varainhoidon palveluiden lisäksi elämäntyyliään tukevia palveluita, kuten taidemessujen VIP-tilaisuuksia. Esittelykierrosten ja kutsuvierastilaisuuksiin osallistuvien henkilöiden määriä eivät messujen järjestäjät ilmoita tiedotteissaan, mutta joidenkin arvioiden mukaan yksistään esim. Friezen kokoluokkaa vastaavien messujen pääsponsorin tilaisuuksiin osallistuu vuosittain tuhansia ihmisiä eri puolilla maailmaa. Frieze Art Fairin pääsponsorina – tai nykykielellä ilmaistuna yritysyhteistyökumppanina – on Deutsche Bank. Pankilla oli messuhallissa omalla sisäänkäynnillä VIP-siipi, jossa pankki esitteli teoksia taidekokoelmastaan ja järjesti erilaisia tilaisuuksia. Pankilla oli messujen aikana kutsuvierasohjelmaa muuallakin kuin messualueella. Lisäksi pankin taideohjelmia esittelevällä Art Mag -lehdellä oli osastonsa taidejulkaisujen osastolla. Pääsponsorin lisäksi myös muutama muu messujen yhteistyökumppani näkyi yrityksen logoa laajemmin. Parhaan messuosaston palkinnon, 10 000 puntaa, rahoitti Champagne Pommery, jonka samppanjaa oli luonnollisestikin messualueella tarjolla. Palkinnonsaajan valitsi kuraattoreista ja kriitikoista koostuva ryhmä, joka palkitsi lontoolaisen galleria Cabinetin osaston innovatiivisuudestaan.
Elämystalous (experience economy) heijastuu nykytaiteen kuluttamista koskevaan elämäntyylimarkkinointiin ja kansainvälisten taidemessujen talouteen. Yksilöllistetyt kokemukset ovat tulleet nyky-yhteiskunnassa yhä keskeisemmäksi kulutuksen kohteeksi tavaroiden ja palvelusten rinnalle. Taidemessujen tarjontaan liittyvät toki fyysiset esineet, mutta elämystalouden käsitteen näkökulmasta tarkasteluna olennaisia ovat kokemukset, sillä ne ovat muistettavia.[6] Suomesta käsin on ehkä vaikea ymmärtää sitä, että osa nykytaiteen keräilijöistä kilpailee tietyistä teoksista ja statuksestaan keräilijänä. Siten esimerkiksi taiteen osto- ja myyntitilanteeseen liittyvät kokemukset muodostuvat heille merkityksellisiksi. Kansainvälisten taidemessujen VIP-tilaisuudet muistuttavat elokuvajuhlien tai muotimessujen kutsuvierastilaisuuksia, jotka ovat yhdistelmä luksuselämää ja korkeakulttuuria tähtineen ja juoruineen. Taidemessujen kutsuvierailla on mahdollisuus lounastaa kuuluisan galleristin kanssa, tavata tunnettu taiteilija tai muu julkisuuden henkilö. Kuitenkin Frieze-messujen lehdessä, The Art Newspaperissa 17.10.2013, valiteltiin viihdemaailman supertähtien ja poliitikkojen vähäistä osallistumista tämän vuoden messujen avajaisiin. Gallerioiden ja messujen järjestäjän julkisuuteen raportoimien taiteen myyntilukujen ja messujen kävijämäärien perusteella on vaikea syyttää yksin maailmanlaajuista talouskriisiä siitä, etteivät julkisuuden henkilöt näyttäytyneet messujen avajaistilaisuudessa. Ehkä eräänä syynä on messuväsymys. Taidemessujen määrän voimakas kasvu 2000-luvulla näkyy suurten, kansainvälisten gallerioiden toiminnassa siten, että monet gallerioista osallistuvat useille messuille vuosittain, muutamat suurimmat jopa kuukausittain eri puolilla maailmaa. Georgina Adamin lehtiartikkelin mukaan vuonna 2005 taidemessuja järjestettiin eri puolilla maailmaa 68, vuoteen 2011 mennessä messujen määrä oli kasvanut 189:ään[7]. Messuja on yksinkertaisesti niin runsaasti eri puolilla maailmaa, ettei amerikkalaista elokuvatähteä kiinnosta lentää eurooppalaisille messuille, kun vastaavia VIP-tilaisuuksia järjestetään runsaasti Yhdysvalloissakin tai Lontoota eksoottisimmissa kaupungeissa.
Messuväsymys ei kuitenkaan koskenut taiteen ostajia, sillä sekä Frieze-messujen tiedotteiden että brittilehdistön mukaan taidetta välitettiin messuilla lähes aikaisempien vuosien tasolla. Frieze Art Fairin tiedotteen mukaan esimerkiksi Taten kokoelmaa kartutettiin 150 000 punnalla. Varat museon uushankintoihin tulevat yksityiseltä säätiöltä, sillä taiteen julkisen tuen leikkaukset Englannissa heijastuvat myös Taten toimintaan. Myös vanha taide kävi kaupaksi, sillä johonkin kokoelmaan siirtyi esimerkiksi kuuden miljoonan punnan arvoinen Brueghelin maalaus. Muutama nykytaidetta välittävä galleria oli myynyt loppuun esillä olevat teokset jo ennakkonäyttöpäivänä. Taidemessut eivät julkista myyntejään samalla tarkkuudella ja aikataululla kuin taidehuutokaupat, joten messujen kokonaismyyntimääristä ja vaikutuksista yksittäisten gallerioiden liiketoimintaan ei ole käytettävissä täsmällisiä tietoja.
Taide ja taidekauppa on kautta historian ollut kansainvälistä, mutta erityisen kansainvälistä taidekauppa on juuri tällä hetkellä. Taidemarkkinoiden lisääntyvää kansainvälistymistä ja taidekaupan keskittymistä kuvaa ilmiö, että moni Lontoon messujenkin näytteilleasettajista on laajentanut toimintaansa useisiin maihin. Lontoon, Pariisin, New Yorkin, Berliinin, Amsterdamin ja Zürichin lisäksi Hong Kongista on tullut gallerioille tärkeä kaupunki. Myös osa messuilla esittäytyneistä taidelehdistä tekee erillisiä Aasian painoksiaan. Taiteen taloutta käsittelevässä kirjallisuudessa ja sanomalehtiuutisoinnissa kirjoitetaan paljon aasialaisten ja venäläisten keräilijöiden kasvavasta asemasta ja vaikutuksesta taidemarkkinoihin, erityisesti taidehuutokauppoihin. Lontoon messuillakin kuului venäjän kieltä, mutta ainakaan niinä kahtena päivänä kun kiertelin messuilla, en havainnut aasialaisten messuvieraiden tungosta. Ehkäpä aasialaiset keräilijät suosivat taidehuutokauppoja messujen sijaan tai vierailivat messuilla viikonlopulla.
Frieze Art Fair on vaikuttanut Lontoossa siten, että useat kaupungin taideinstituutiot ovat ajoittaneet keskeisimmät syyskauden tilaisuutensa kuten näyttelyiden avajaiset, taidehuutokaupat ja varainhankintatilaisuudet sekä muut sosiaaliset tapahtumat messuviikolle[8]. Esimerkiksi Sotheby´s järjesti kansainvälisen nykytaiteen päivä- ja iltahuutokaupat 17–18.10.2013, siis samaan aikaan kuin Lontoossa oli vuoden 2013 Frieze Art Fair käynnissä. Samalla viikolla Lontoossa järjestettiin kahdet toisetkin kansainväliset taidemessut. Pad Art Fair-messuilla esiteltiin muotoilua ja kuvataidetta, ja ensimmäistä kerran Lontoossa järjestettiin afrikkalaisen nykytaiteen messut, 1:54. Afrikkalaisen nykytaiteen messujen nimen numero 54 viittaa Afrikan maanosan maiden lukumäärään. Harmittelin joka kerta nähdessäni tapahtuman mainontaa, etten ehtinyt afrikkalaisen nykytaiteen messuille, sillä olin järjestänyt neljälle Lontoon päivälle muutakin väitöskirjaani liittyvää ohjelmaa. Mutta tulkintani mukaan afrikkalaiseen nykytaiteeseen keskittyvät messut toisella puolella kaupunkia heijastuivat Frieze Art Fairiin siten, että paikalla oli vain kaksi afrikkalaista galleriaa, jotka edustivat eteläafrikkalaisten taiteilijoiden taidetta. Päällekkäisten taiteen välittämistilaisuuksien lisäksi kaupungin hengästyttävään kulttuuritarjontaan kuului useita pienempiä messuina markkinoituja taidetapahtumia.
Teija Luukkanen-Hirvikoski on FM, joka on valmistelee Jyväskylän yliopistossa taidehistorian väitöskirjaa yritysten taidekokoelmista. Teija Luukkanen-Hirvikoski on työskennellyt sekä julkisella että yksityisellä sektorilla mm. taidehistorian tuntiopettajana, suunnittelijana, taideasiantuntijana ja erilaisissa markkinointiviestinnän tehtävissä.
Lisätietoja Frieze Art Fair-messuista ja lehdestä: http://www.frieze.com/
Viitteet:
1. Taidemarkkinat jaetaan välitettävän taiteen perusteella tavallisesti kahteen tasoon: taiteen ensi- ja jälkimarkkinoihin. Ensimarkkinoilla välitetään teoksia, jotka tulevat valmistumisensa jälkeen ensimmäisen kerran taidemarkkinoille. Jälkimarkkinoista on kyse, kun kertaalleen vaihdon välineenä ollut taideteos välitetään uudelle omistajalle. Galleriat ovat tyypillisesti toimineet taiteen ensimarkkinoilla ja huutokaupat jälkimarkkinoilla. Taidevälittäjien tilanne on nykyisin hieman muuttunut eikä jaottelu ole näin suoraviivainen, sillä ensimarkkinoille tulevaa nykytaidetta välitetään huutokaupoissa ja toisaalta osa gallerioista toimii myös jälkimarkkinoilla. Joskus taidemarkkinat jaetaan kolmeen tasoon eli ensi-, jälki- ja tertiäärimarkkinoihin. Kts. lisää taidemarkkinoista ja niiden jaotteluista esim. Goodwin James (ed.) 2009: The International Art Markets. Kogan Page, London and Philadelphia; Hjorth-Röntynen Anna 2013: Sell in Good Company. Social Capital as a Strategic Tool in the Fine Art Auction Business. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä; Robertson Iain (ed.) 2005: Understanding International Art Markets and Management. Routledge, London and New York; Velthuis Olav, 2007: Talking Prices. Symbolic Meaning of Prices on the Market for Contemporary Art. Princeton University Press, Princeton.
2. Horowitz Noah, 2011: Art of the Deal. Contemporary Art in a Global Financial Market. Princeton University Press, Princeton.
3. Adam Georgina, 2012: Fair of Foul: More Art Fairs and Bigger Brand Galleries, but is the Model Sustainable? The Art Newspaper, Issue 236, 20.6.2012.
4. Kts. gallerioiden toiminnan luonteesta ja asemasta taidemarkkinoilla lisää esim. Mänttäri-Buttler Alina, 2010: Helsingin galleriakenttä, kentän muutokset ja positiot vuosina 1983-2009. Taidehistorian pro gradu-tutkielma, Helsingin yliopisto. Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos; Velthuis Olav, 2007: Talking Prices. Symbolic Meaning of Prices on the Market for Contemporary Art. Princeton University Press, Princeton.
5. Horowitz Noah, 2011: Art of the Deal. Contemporary Art in a Global Financial Market. Princeton University Press, Princeton.
6. Pine Joseph B. & Gilmore James, 2011: The Experience Economy. Updated Edition. Harvard Business Review Press, Boston, Mass.
7. Adam Georgina, 2012: Fair of Foul: More Art Fairs and Bigger Brand Galleries, but is the Model Sustainable? The Art Newspaper, Issue 236, 20.6.2012.
8. Horowitz Noah, 2011: Art of the Deal. Contemporary Art in a Global Financial Market. Princeton University Press, Princeton.