Rauta, rautarakenteet ja arkkitehtoninen muoto. Gustaf Nyströmin näkemys aikansa uudesta rakennusmateriaalista.

Rautaiset rakenteet yleistyivät erityisesti silloissa ja asemarakennuksissa teollistumisen ja rautatieliikenteen kasvun myötä 19. vuosisadan loppua kohden. Raudan käyttö kantavina rakenteina lisääntyi talonrakentamisessa 1880-luvulla, näin myös Suomessa. Erkki Mäkiö, Lauri Putkonen ja Timo Tuomi korostavat yhdessä harvoista suomalaisen rautarakentamisen historiaa esittelevissä julkaisussa Rautaiset rakenteet arkkitehti Gustaf Nyströmin (1856–1917) edelläkävijän roolia rauta- ja teräsrakenteiden soveltajana julkisissa rakennuksissa.[1]

Tässä artikkelissa[2] esittelen tarkemmin ne taustat ja tapahtumain kehykset, joiden pohjalta Nyström hankki tiedot rautarakenteista ja niiden käyttämisestä arkkitehtuurissa. Tarkastelun keskiössä eivät ole niinkään raudan teknis-konstruktiiviset mahdollisuudet vaan esteettiset, muodon luontiin liittyvät kysymykset. Rakennustaiteellisen muodon problematiikka ei luonnollisestikaan esiintynyt rakennuksissa, jossa rautaa käytettiin vähän tai se oli kantavana rakenteena ”piilossa” muiden materiaalien alla. Nyströmin suunnitelmat yksityiskohtaisesti kartoittava tutkimus – jonka toteuttaminen ei tässä yhteydessä ole mahdollista – paljastaisi mahdollisesti raudan huomattavia sovelluksia monissa arkkitehdin laatimissa töissä, joissa rauta ei ole kuitenkaan rakennusmateriaalina välttämättä ja välittömästi ulkoisesti havaittavissa.

Oman arkkitehdintyönsä ohella Gustaf Nyström toimi jo 1880-luvun alussa Polyteknillisen opiston rakenneopin opettajana ja hieman myöhemmin arkkitehtuurin pääopettajana. Artikkelissa esittelen Nyströmin opettajana esittämiä mielipiteitä koskien raudan estetiikkaa: Miten raudalle annetut muodot rakennuksessa täyttivät Nyströmin rakennustaiteelle asettamia vaatimuksia?[3] (Kuvat 1. ja 2.)

Tutkimustilanteesta

Rautarakenteiden ja yleisemmin rakennustekniikan tutkimus on ollut taidehistorian piirissä määrällisesti verraten vähäistä ja se on vaihdellut eri aikoina eri kielialueilla.[4] Toisaalta rakennustekniikkaa soveltavat konstruktöörit ovat olleet vaitonaisempia erittelemään insinööritieteen ”taiteellista” puolta siinä määrin kuin arkkitehdit ovat esitelleet rakennustaiteellisia luomiaan. Kuten Maunu Häyrynen on huomauttanut, saattaa tästä aiheutuva lähdeaineiston vinoutuminen johtaa joidenkin teknisten edistysaskelten ja niiden ensisovellusten tulkitsemiseen erheellisesti koko kehityksen kuvaksi.[5] Onkin silmiinpistävää, että varsinkin useat rauta- ja lasiarkkitehtuuria näyttävästi esittelevät (kuva)teokset keskittyvät samoihin pelkistettyihin ”tunnusrakennuksiin” aikansa kehityksen kuvaajina. Taustalla vaikuttaa luonnollisesti arkkitehtuurin modernismin teleologisesti värittynyt historiankirjoitus, joka on painottanut insinööritieteen luomia rautarakenteita osana moderniin arkkitehtuuriin johtanutta kehitysketjua.[6]

Nyström laajassa tuotannossa on useita suunnitelmia, joissa rautarakenteilla on mitä ilmeisimmin keskeinen sija. Sinänsä vähäinen Nyströmin arkkitehtuuria esittelevä tutkimus[7] on toistaiseksi valottanut suhteellisen niukasti raudan käytön lähtökohtia ja taustoja Nyströmin suunnitelmissa tai eritellyt arkkitehdin suhtautumista uuteen rakennusmateriaaliin.[8]

Oppia Wienistä

Englanti ja Ranska nimetään usein rautarakentamisen synnyinsijoiksi. Englannissa rakennettiin 1779 ensimmäinen rautainen silta Ironbridge, ja rauta- ja lasirakentamisen ikoniksi nostettu Lontoon Crystal Palace valmistui 1851. Edinburgin lähellä sijaitseva Forth-rautatiesilta (1890) oli aikansa suurin ja paljon keskustelua herättänyt rautarakenteinen silta. Kuuluisia varhaisia ranskalaisia rakennusluomia, joissa rautakonstruktiolla on näkyvä sija, ovat Pariisissa niin Bibliothèque Sainte-Geneviève (1850), Bibliothèque Nationale (1868) ja Menier’n suklaatehdas lähellä Pariisia (1872) kuin vuoden 1889 Pariisin maailmannäyttelyn rakennukset kuten konehallit ja Eiffel-torni. Paljon matkustanut Nyström oli tutustunut useisiin mainitun kaltaisiin kohteisiin paikan päällä. Hän oli vieraillut myös Pariisin vuoden 1878 maailmannäyttelyn rautarakenteisessa näyttelyhallissa.[9] Nyström hankki kuitenkin tietonsa rautakonstruktioista hänelle läheisemmältä saksankieliseltä kielialueelta, ja saksankielinen ammattikirjallisuus oli hänelle mitä keskeisin tiedon välittäjä.[10]

Arkkitehdiksi valmistumisen jälkeen 1876 Nyström työskenteli aluksi entisen opettajansa Frans Anatolius Sjöströmin (1840–1885) toimistossa. Tuolloin Polyteknillisen opiston organisaatiomuutoksessa konstruktio-opin opetus määrättiin uuden, nuoremman opettajan viran haltijalle. Virkaan ilmeisen sopivana, mutta taidoiltaan vielä lisäpätevyyttä kaipaavana Nyström lähti talveksi 1878/1879 oppiin Wienin teknilliseen korkeakouluun. Suomeen palattuaan hän pääsikin kyseiseen opettajantoimeen, jota hoiti vuoteen 1885. Tällöin Sjöströmin kuoleman jälkeen Nyström valittiin puolestaan opiston arkkitehtuurin pääopettajaksi. Konstruktio-opin viransijaisuutta hoiti aluksi Helge Rancken, vuonna 1889 virkaan nimitettiin Onni Törnqvist (Tarjanne).[11]

Wienissä Nyströmin tärkeimmät opettajat olivat arkkitehtonista piirtämistä ja kompositioharjoituksia johtanut Heinrich von Ferstel (1828–1883) ja rakennusmateriaaleista ja -konstruktioista luennoinut Moritz Wappler (1821–1906).[12] Kurssien opetussisällöstä ei ole tarkempaa tietoa, mutta Wappler on ilmeisimmin käyttänyt kurssikirjanaan muun muassa ajan perusteellista rautarakenteita koskevaa, Eugen Brandtin (1825–1908) kirjoittamaa teosta Lehrbuch der Eisen-Constructionen mit besonderer Anwendung auf den Hochbau. Nyström hankki itselleen kirjan uusimman, kolmannen painoksen (1876) Wienissä. Säilyneessä teoksessa on ahkeran opiskelijan kirjaamia raudan lujuuslaskelmia.[13] (Kuva 3.)

Polyteknillisessä opistossa Nyström piti syksystä 1879 alkaen luentoja ja piirustusharjoituksia rakennuskonstruktio-opissa toisen vuosikurssin arkkitehti- ja insinööriopiskelijoille. Ei ole tiedossa, mikä osuus raudalla oli tuolloin opetusohjelmassa mainitussa ”kivi-, puu- ja rautakonstruktion” kurssissa – se noudatteli aluksi Sjöströmin aiempaa opetusta.[14] Lukuvuoden 1881/82 ohjelmassa opetus oli jo tarkemmin eritelty ja rautakonstruktioiden osalta mainittiin erikseen mm. rautaliitokset, kantavat palkit, rauta tukirakenteena (pylväät), välipohjan rakenteet ja kattotuolit. Kurssin uusina osa-alueena olivat rakennuksen lämmitys- ja ilmastointi, joista Nyström haki uusinta tietoa muun muassa Berliinin (1883) ja Lontoon (1884) matkaltaan.[15]

Matka Berliiniin ja Lontooseen

Ansioluettelon mukaan Nyström vieraili kesä-heinäkuussa 1883 Berliinissä. Siellä hän perehtyi yleisessä hygienianäyttelyssä nykyaikaisiin lämmitys- ja ilmastointijärjestelmiin ja koneisiin sekä opetuskäyttöön suunniteltuihin rakennuksiin. Hän tutustui myös kaupungissa olleisiin taidenäyttelyihin.[16] Berliinin yleinen hygienia- ja pelastustoimen näyttely on tragiikan värittämä. Toukokuussa 1882 avattavaksi aiotun ja etukäteen laajaa kansainvälisestikin julkisuutta saaneen tapahtuman mittava puinen näyttelyrakennus paloi maan tasalle muutamaa päivää ennen avajaisia. Uusi rakennus päätettiin pystyttää paloturvallisuussyistä rauta- ja lasirakenteisena. Syksyn kuluessa suunnittelu saatiin päätökseen ja rakenteiden toimittajaksi valittiin dresdeniläinen insinööritoimisto Dr. Pröll & Scharowsky. Arkkitehtonisen asun suunnittelivat tunnetut berliiniläisarkkitehdit Walter Kyllmann ja Adolph Heyden. Rautarunkoisista kupolipaviljongeista koostunut, yli 25000 neliömetrin laajuinen halli valmistui keväällä, ja näyttely avattiin vuoden viiveellä 12.5.1883.[17] Hallin arkkitehtonista yleisilmettä kritisoitiin erityisesti suuren kupolin tyylin suhteen. Arvostelijan mielestä puurakennusta jäljittelevä metalli- ja lasirakennelma osoitti, kuinka vaikeaa oli rautakonstruktion taiteellinen sommittelu.[18] (Kuva 4.)

 

Näyttelyn ”sivutuotteena” Nyström saattoi näin tutustua uusimpaan rautarakenteiseen näyttelyhalliarkkitehtuuriin. Insinööritoimiston osakkaan, Carl Scharowskyn, ammatillisiin kykyihin Nyström syventyi myöhemmin toisessa yhteydessä, kun hän käytti esitelmänsä lähteenään Scharowskyn vuonna 1888 julkaistua teosta rautarakenteista (ks. alla).

Koska Berliinin hygienia-näyttelyssä ei esitelty opetuskäyttöön suunniteltuja rakennuksia, Nyström tarkoittanee niihin tutustumisella Berliinissä olleita yliopistorakennuksia. Friedrich-Wilhelms-Universitätin laitosrakennuksista uusimmat, farmakologian ja kemian yksikkö, olivat valmistuneet juuri ennen Nyströmin matkaa. Dorotheenstraßella sijainnut mittava rakennusryhmä, joka käsitti myös anatomian, fysiologian ja fysiikan uudisrakennukset (Paul Emmanuel Spieker ja Fritz Zastrau, 1873–1883) tarjosi Nyströmille esimerkkejä uusimmasta yliopistojen laitosarkkitehtuurista, minkä parissa arkkitehti itse alkoi pian aktiivisesti toimia.[19]

Nyströmiä ajatellen oli onnellinen sattuma, että kyseisen vuoden Berliinin Taideakatemian kesänäyttelyn esityspaikka oli poikkeuksellinen. Se järjestettiin juuri valmistumassa olevassa Teknillisen korkeakoulun päärakennuksessa Charlottenburgissa (Richard Lucae, Friedrich Hitzing ja Julius Raschdorff, 1878–1884). Yleisö, johon Nyströmkin varmasti lukeutui, pääsi näin ensimmäistä kertaa tutustumaan Euroopan suurimpaan ja ajanmukaisimpaan korkeakoulurakennukseen. Päärakennuksen sisäpihaa kattoi näyttävä, rautarakenteen varaan kiinnitetty lasikatto.[20] Näyttelyn arkkitehtuuriosassa oli edustavasti esillä muun muassa Nyströmin entisen opettajan von Ferstelin suunnitelmia. Niistä arkkitehtonisilta ratkaisuiltaan yksi mielenkiintoisimmista oli puolestaan Wienin yliopiston päärakennus. Sitä rakennettiin jo Nyströmin Wienissä opiskelun aikana mutta se valmistui vasta lokakuussa 1884.[21] (Kuva 5.)

 

Valtion matka-apurahan turvin Nyström vieraili vuoden 1884 kesällä hygienia-näyttelyssä Lontoossa. Samaan matkaan hän yhdisti vierailut Ruotsin, Saksan, Ranskan ja Itävallan suuriin kaupunkeihin, joissa hän perehtyi uusimpien kirjastojen ja arkistojen arkkitehtuuriin. Hän keräsi näin tietoa toimeksiantoonsa Suomen Valtionarkiston rakennusta varten.[22] Nyström tutustui kiertomatkallaan ainakin Robert Smirken suunnittelemaan British Museumin kirjastoon Lontoossa, Tukholman kuninkaalliseen kirjastoon, Ranskan kansalliskirjastoon Pariisissa, Wienin yliopistokirjastoon ja Saksassa Rostokin, Hallen ja Kielin yliopistokirjastoon sekä Marburgin, Stuttgartin ja Wiesbadenin kirjastoon.[23]

 

Ulkomaalaisista esikuvista Nyström omaksui omaan suunnitelmaansa uudenaikaisen niin sanotun makasiinisysteemin, jossa kirja- ja asiakirjavarasto oli erillään lukusalista ja sen konstruktio oli paloturvallisuussyihin vedoten mahdollisimman pitkälle raudasta. Rakenteiden esikuvina toimivat silmiinpistävästi Kielin ja Hallen kirjasto. Martin Gropius ja Heino Schmiede olivat luoneet niissä omintakeisen prototyypin kompaktille kirjavarastolle rautarakenteineen ja valoa läpäisevine rautaritilävälipohjineen.[24] Rakennusopin luennollaan 1887 Nyström selitti matkalta hankkimiinsa tietoihin pohjaten, kuinka esimerkiksi Kielin kirjastossa tilat lämmitettiin lämpimällä ilmalla[25] ja kirjat kuljetettiin kerroksesta toiseen hissiä käyttäen, sekä kuinka kirjahyllyjen väli ritilöineen oli siellä Hallen kirjastoa leveämpi.[26] (Kuvat 6. ja 7.)

 

Rautakonstruktioiden tietotaitoa saksankielisistä julkaisuista

Kuten aiemmin kävi ilmi, Polyteknillisen opiston lukuvuoden 1881/82 opetusohjelmissa rakennuskonstruktio-oppi käsitti jo kaikki 1880-luvun alun rakentamisessa yleisesti sovelletut raudan käyttömuodot. Konstruktio-opille, kuten tuolloin yleisemminkin arkkitehtuurin opetukselle, tietolähteenä toimi erityisesti saksankielinen ammattikirjallisuus. Nyströmin vuodesta 1882 alkaen kartuttamaan, vaatimattomaan rakennuskonstruktio-opin käsikirjastoon[27] kuuluivat itseoikeutetusti Rudolph Gottgetreun kolmiosainen oppikirja rakenteista (sarjan kolmas, rautarakenteita käsittelevä osa ilmestyi 1885), edellä mainittu Eugen Brandtin oppikirja, Ludwig Klasenin käsikirja Handbuch der Hochbau-Constructionen in Eisen und anderen Metallen vuodelta 1876, sekä saksalaisen professori G. A. Breymannin jo 1850-luvulla perustama ja Nyströmin aikana tiedoiltaan osin vanhentunut käsikirjasarja Allgemeine Bau-Constructions-Lehre. Saksalaisinsinööri Otto Königer ajanmukaisti sarjan rautarakenteita käsittelevän osan, joka ilmestyi täysin uudistettuna 1890.[28] Samana vuonna Nyström hankki käsikirjastoon niin ikään saksalaisen insinööri Carl Scharowskyn Musterbuch für Eisenkonstruktionen (1. painos 1888). Nyström käytti Scharowskyn kirjaa sekä saksalaisia ammattilehtiä Deutsche Bauzeitung (Dt. Bauz.) ja Zentralblatt der Bauverwaltung (ZdB.) tietolähteenään kyseisen vuoden toukokuussa pitämässään esitelmässä rautaisten ja kivisten palkistojen paloturvallisuudesta.[29] (Kuvat 8. ja 9.)

Mainitut saksalaislehdet tilattiin vuosittain opiston pääkirjastoon jo 1880-luvun alussa.[30] Kahdesti viikossa ilmestynyt Zentralblatt der Bauverwaltung (vuoteen 1902 Centralblatt der Bauverwaltung) – jonka Nyström tilasi 1890-luvulla erikseen itselleen ilmeisen tärkeänä julkaisuna – sisälsi monipuolisia ja ajankohtaisia artikkeleita uudisrakennuksista, rakennustekniikoista, insinööritieteestä ja ammattikirjallisuudesta.[31] Muun muassa rautarakenteiden paloturvallisuus ja uutiset rakennusten suurpaloista eri puolilla maailmaa olivat toistuvia uutisia lehdessä 1880-luvulta alkaen.[32]

Aikakauslehtien etuna oli kirjoihin verrattuna kyky käsitellä nopeatempoisesti ja poleemisestikin 1880-luvulla esiin noussutta raudan ja rautarakenteen muoto-ongelmaa. Lisäksi on huomattava, että edellä mainituissa oppikirjoissa käsiteltiin rautarakenteita käytännöllis-teknisenä rakenteellisena tehtävänä, ei esteettisen muodonluonnin kohteina.

Kysymys konstruktion, materiaalin ja muodon välisestä yhteydestä nousi sen sijaan pian esille nimenomaan ammattilehdissä. Deutsche Bauzeitungissa huomautettiin 1883, että vaikka valuraudassa saatettiin toteuttaa helposti esteettisiä taidemuotoja, ei sen avulla ollut saatu aikaan toivottuja uusia tyylimuotoja. Arkkitehdit alkoivat muutenkin väheksyä valurautaa ja suosia niin sanottua aitoa materiaalia, takorautaa, joka oli puolestaan hankalasti taiteellisesti työstettävissä.[33] Berliiniläisen arkkitehti Puhlmannin mielestä kuitenkin erityisesti Saksassa pystyttiin kehittämään takorautaa taiteellisesti, kunhan teknikoita valistettiin esteettisessä muodonluonnissa – valitettavan harvoin hyvä rakenteiden suunnittelija oli hyvä esteetikko eikä tämä useinkaan työskennellyt yhdessä arkkitehdin kanssa.[34] Ahkerasti rautarakenteista ja tyylistä kirjoittanut Georg Heuser huomautti, että vastavuoroisesti arkkitehtien tuli hyödyntää insinöörien luomia rauta-tektonisia rakennemuotoja mahdollisen uuden tyylin luomisessa.[35]

Professori Adolf Göller esitelmöi helmikuussa 1884 Württembergin rakennustaitoyhdistyksen kokouksessa aiheesta totuus modernissa arkkitehtuurissa. Arkkitehtuurin totuudellisuus saavutettiin hänen mukaansa silloin, kun muodossa ja rakenteessa ei jäljitelty toista materiaalia. Esimerkiksi kiviarkkitehtuurin muotoja ei tullut soveltaa valurautaan. Rakenteet tuli näyttää avoimesti ja koristemuotojen tuli tukea niitä, tuoda esiin konstruktion kantavat voimat.[36] Viisi vuotta myöhemmin Zentralblatt der Bauverwaltung -lehdessä viitattiin siihen, että talonrakennuksessa raudan yksittäisten osien muoto tuli sovittaa uskottavasti ja taiteellisesti tyydyttävällä tavalla rakennuksen käyttötarkoitukseen. Rautakonstruktioiden taiteellinen muodonluonti oli lehden mukaan kuitenkin edelleen ratkaisematta.[37] Arkkitehti W. Stoltenbergin mukaan (1890) raudasta oli tullut vasta viime vuosikymmeninä merkityksellinen rakennusmateriaali takorautaisten palkkien vuoksi. Kokemus ei vielä riittänyt osoittamaan, soveltuiko rauta monumentaalirakennusten rakennusaineeksi. Kirjoittaja huomautti lisäksi, että rautarakenteet olivat paloturvallisia vasta, kun ne päällystettiin lämpöä eristävällä aineella. Lisäksi ne tarvitsivat jatkuvaa huoltoa ja käsittelyä ruostumista vastaan.[38]

Myös Saksan rakennuskonstruktioiden grand old man, Münchenin teknillisen korkeakoulun professori Rudolph Gottgetreu (1821–1890) näki rautarakenteiden muodonluonnin ratkaisemattomana asiana. Nyström piti Gottgetreun teosta Lehrbuch der Hochbau-Construktionen alan merkittävimpänä oppikirjana.[39] Sen viimeisessä osassa (1885) Gottgetreu pohtii lyhyesti rautarakenteiden esteettisiä muotoseikkoja. Taiteellisten näkökulmien edistämistä haittasi hänen mukaansa se, että arkkitehtuuri ja insinööritiede olivat eriytyneet omiksi aloikseen. Kuitenkaan yksinomaan insinöörien matemaattisilla laskelmilla ei voitu luoda taideteosta. Siksi rakennusaineena yhä yleistyvälle raudalle oli kehitettävä ajanmukainen, sopiva muoto. Sellainen onkin hänen mukaansa löydetty valurautaisille pylväille, joiden uusia ratkaisuja oli esillä monien valurautaliikkeiden mallikirjoissa. Erityisen onnistuneena Gottgetreu pitää Berliinin kaupunkirataa varten suunniteltujen alikulkusiltojen pylväitä.[40]

Valmistuessaan 1882 Berliinin kaupunkirata oli Manner-Euroopan ensimmäinen suurkaupungin läpi rakennettu rautatie ja samalla asemineen ja siltoineen Berliinin suurin yhtenäinen rakennelma. Valurautapylväiden taiteellisen laadun takaamiseksi Berliinin arkkitehtiyhdistys järjesti suunnittelukilpailun. Kilpailun tuloksena valittiin kaupunkirataa varten kolme perusmallia rautapylväitä varten.[41] (Kuvat 10. ja 11.)

 

Valurautaa ongelmallisemmaksi Gottgetreu näkee takoraudan arkkitehtoniseen asuun saattamisen. Hallirakennuksissa ja erityisesti sillanrakentamisen alalla yleisen esteettisen ratkaisun löytyminen on hänestä tuskin mahdollista. Insinöörit pidättäytyvät kaikista dekoratiivisista lisistä, ja heidän mukaansa rautaisen sillan tulee olla suunnittelun tuote, jota määräävät tarkoituksenmukaisuus, lujuus, kestävyys ja taloudellisuus – sen muotoa määrää konstruktion muoto, ei estetiikka. Koska Gottgetreun mielestä kuitenkin muodon kauneus on ehdoton edellytys arkkitehtuurille, oli lopullisen ratkaisun löytäminen ongelmallista.[42]

Viisi vuotta myöhemmin Otto Königer viittaa arkkitehdeille kohdennetun rautarakenteiden käsikirjan johdannossa lyhyesti esteettisiin kysymyksiin. Lisääntynyt takoraudan käyttö oli jo syrjäyttänyt valuraudan, ja konstruktiot olivat monipuolistuneet. Rakenteiden suunnittelu oli eriytynyt insinööreille, joiden apuun arkkitehdit joutuivat turvautumaan, mikä puolestaan ei Königerin mukaan ollut edullista rakennusten kokonaissuunnittelun kannalta.[43] Nyström viittasi myöhemmin samaan ongelmaan ja piti tärkeänä, että arkkitehdilla tuli aina olla kokonaisvastuu suunnittelussa.[44] Königerin mukaan rautaa käytettiin rakenteissa korvaamaan puuta, harvoin kiveä. Se ei soveltunut hänen mielestään edustaviin rakennuksiin, koska raudalta puuttui monumentaalinen luonne. Königer erottaa – kuten Nyström myöhemmin luennoillaan – omaksi ryhmäkseen hyötyarkkitehtuurin, johon kuuluvat muun muassa asema- ja kauppahallit ja näyttelyrakennukset. Niissä rauta saattoi olla päärakennusaineena selvästi näkyvissä. Königer ei tarkemmin pohdi rautarakenteiden taiteellista muotoilua. Hän toteaa yleistäen, että tuloksia tällä alalla on odotettavissa vasta kun arkkitehti perehtyy uusiin rautaisiin rakenteisiin ja alkaa itse suunnitella niitä.[45] (Kuva 12.)

 

Rautarakenteita Nyströmin arkkitehtuurissa

Miten rautarakenteiden käytänteet ja niistä käyty keskustelu näkyi Nyströmin suunnitelmissa? Yksi Nyströmin ensimmäisistä toimeksiannoista oli tilasuunnitelma Helsingin Keisarillisen Aleksanterin yliopiston kemian laboratoriolle ja anatomian laitokselle Fabianinkadulle. Matkoilta ja ammattikirjallisuudesta kerätty tieto loivat edellytykset rautarakenteen kokeiluun rakennuksen pohjoispäädyn anatomiantalossa. Nyström suunnitteli 1885 siihen neljä valurautapylvästä puuvälipohjia tukemaan ja myöhemmin rautapylväitä myös eteläpäädyn Farmasian laitoksen laboratorioon (1895–1897).[46] Vapaasti lähinnä joonialaisen pylväsjärjestelmän muotoja peilaava kapiteeli on venytetty leveän, suorakaiteisen abacuksen muotoon sopivaksi. Esimerkkejä Nyströmille saattoivat tarjota niin Berliinin kaupunkiradan pylväät kuin valimoiden myyntiluetteloiden mallit.[47] (Kuva 13.)

Tällaisten näkyvien rautarakenteiden osuus ja näyttävyys on suuri Valtionarkiston tutkijasalissa. Valtionarkistoa varten Nyström laati luonnokset toukokuussa 1885 ja rakennus valmistui 1890.[48] Talolle asetettujen paloturvallisuusvaatimusten vuoksi paljaat ja koristelemattomat rautaiset rakenteet ovat pääasiallinen materiaali kirjavarastossa, ajan kansainvälisten esikuvien mukaan.[49] Näissä yleisöltä suljetuissa tiloissa Nyströmin ei kuitenkaan tarvinnut paneutua kysymykseen raudan estetiikasta. Tilanne oli toinen tutkijasalissa. Siellä kaikkien näkyvillä olevat, niin sanottuja galleriakäytäviä kannattelevat pylväät ja palkistot on koristeltu historiallisin tyylielementein. Vastaavanlaista rikasta, rakenteisiin kuuluvien rautaosien koristelua ei enää esiinny Nyströmin myöhäisemmissä rakennuksissa.

Valtionarkisto onkin ajalleen tyypillinen esimerkki luonteenomaisesta ratkaisusta soveltaa valurautarakenteiden muodonluontiin kiviarkkitehtuurin muotoja. Epävarmuus tällaiseen adoptioon kuitenkin kasvoi 1880-luvun loppua kohden, kuten edellä esitetyt esimerkit saksalaisesta ammattilehdistössä osoittavat. Jo 1900-luvun alussa Nyström tulkitsi edeltäneen tavan käyttää puu- ja kiviarkkitehtuurin muotoja rautarakenteissa ymmärtämättömyydeksi. Hänen mukaansa muun muassa Bötticherin Tektonik-teoksessa (Karl Bötticher, Die Tektonik der Hellenen, 1. painos 1852) esittämät korinttilaiset ja muut kapiteelit oli ennen nähty sopivan rautapylväisiin, koska niiden muotoja oli helppo valaa.[50] Itse asiassa Nyström samalla epäsuorasti kyseenalaisti aiemmin suunnittelemansa Valtionarkiston rautapylväiden koristelun. Nuorena arkkitehtina hän oli nimittäin mitä ilmeisemmin etsinyt koristemalleja rautatukien kapiteeleihin Bötticherin teoksen kaltaisista julkaisuista. (Kuvat 14. ja 15.)

Nyströmin arkkitehtuuriluennot

Nyströmin näkemystä raudan käytöstä ja sen estetiikasta arkkitehtuurissa valottavat hänen 1910-luvulla Teknillisellä yliopistolla pitämät luentonsa.[51] Niistä käy ilmi Nyströmin pragmaattinen ja tekniikka-myönteinen asenne suunnitteluun: rakennuksen tuli aina vastata aikakautensa vaatimuksia ja sen suunnittelussa tuli hyödyntää aikakautena käytössä olevia apukeinoja. Uudet tekniikat ja materiaalit kuten rauta ja rautabetoni auttoivat ratkaisemaan nykyajan uudenlaisia ongelmia. Lisäksi kehittyneet taidot mekaniikassa ja statiikassa sekä materiaalien koelaitosten tarjoama kokemus helpottivat nykyajan arkkitehdin työtä uusien tehtävien parissa. Niitä olivat erityisesti hyötyrakennukset, kuten asema- näyttely- ja kauppahallit sekä tehdassalit.

Nyströmin jakaa, kuten yllä mainitut saksalaiset kirjoittajat, rakennukset kahteen ryhmään. Toisaalla ovat yksittäisen ihmisen tarpeita palvelevat rakennukset, joissa rautaa ei käytännöllisesti katsoen käytetä lainkaan päärakennusaineena. Toisen ryhmän muodostavat hyötyrakennukset, joiden suunnittelua leimaa taloudellisuus ja tehtävän ratkaisua teknisyys. Niiden toteutus on Nyströmin mukaan mahdotonta ilman rautaa.

Tällainen Nyströmin suunnittelema rautarakenteinen hyötyrakennus on esimerkiksi Helsingin Eteläsataman kauppahalli (1889). Kuitenkin on huomattava, että historian kulku ei tässäkään ole aivan yksiviivainen. Ennen kuin Nyströmiä pyydettiin suunnittelemaan kauppahallin arkkitehtoninen asu, sen rautarakenne oli jo päätetty asia ja valmis rakenne oli tilattu saksalaiselta Harkort-yhtiöltä. Nyström olisi aluksi halunnut hallin tehtäväksi kivirakenteisena Rautatientorille. Myöhemmin Turkuun suunnittelemassaan kauppahallissa Nyström käytti puisia kattotuolia, koska hän laski niiden olevan rautaisia edullisempia.[52] (Kuva 16.)

 

Nyströmin huomioi luennoillaan viime aikoina esiin nousseen näkemyksen, jonka mukaan peittelemättömät rakenteet ja tarkoituksenmukaisuuden korostaminen olivat kauneuden ilmentymiä. Tällaista koneenrakennustaiteeseen liittyvää ajattelutapaa pyrittiin hänen mukaansa tuomaan myös rakennustaiteeseen. Tällöin kuitenkin unohdettiin, että arkkitehtuurin tarkoitus ei ollut ainoastaan palvella käytännön tarvetta – arkkitehtuuria ei luotu tekemällä tarvittavat rakenteet käytännöllisiksi ja taloudellisiksi. Insinööri loi mahdollisimman vähällä materialla pitävän rakenteen, jonka kestävyyden hän osoitti kaavalla. Rakennustaiteilijan, arkkitehdin, tuli niin ikään osata konstruktio-opin vaatimukset, mutta se ei vielä riittänyt. Arkkitehtuurin (taiteellinen) olemus täyttyi Nyströmin mukaan vasta silloin kun suunnittelija antoi rakenteen perusjärjestykselle arkkitehtonisen muodon, eli muodon, joka ilmaisee rakennuksen tarkoituksen ja samalla vaikuttaa miellyttävästi katsojaan älyllisellä ja tunteen tasolla.[53]

Nyströmin mukaan muodon luonti ja koristelu on aina kehitetty tiettyä materiaalia varten. Rautakonstruktion tulee perusteiltaan erota kivi- ja puukonstruktioista, mikäli haluttiin käyttää materiaalia järkevällä tavalla. Erilainen konstruktio johti erilaiseen muodon luontiin. Ongelmat, jotka tästä syntyvät ovat hänen mielestään uusia eikä vielä voitu sanoa miten ne parhaiten ratkaistaisiin. Nyström huomauttaa, että insinöörit ovat kyllä onnistuneet ratkaisemaan rakenteellisen, puhtaasti teknisen puolen antamalla rakenteille harmonisia muotoja. Mutta toistaiseksi ei ole ratkaistu tehtävää luoda raudasta kaunista rakennusta, joka täyttäisi taiteen vaatimukset. Kuitenkin insinöörit turvautuvat Nyströmin mukaan tässä suhteessa ilahduttavasti yhä useammin arkkitehtien apuun.[54]

Näkyvien rautarakenteiden käyttöä vähensivät vuosisadan loppua kohden paloturvallisuusmääräykset, kun suurpalojen jälkeen havaittiin eristämättömien rautarakenteiden luhistumisvaara tulipalon sattuessa.[55] Lisäksi 1900-luvun alusta alkaen rautabetoni korvasi raudan käyttöä talonrakennuksessa, jolloin kysymys raudan esteettisestä muodosta ei ollut enää keskeinen aihe. On syytä toistaa, että Nyström ei vastustanut sinällään uusien rakennusmateriaalien kuten raudan ja betonin käyttöä arkkitehtuurissa.[56] Sen sijaan muodoltaan taiteellisesti jalostamaton rauta insinöörien laatimissa suunnitelmissa, erityisesti silloissa, aiheutti kiistaa.

Voiko rautasilta olla kaunis?

Skotlantiin 1890 valmistunut Forth-silta (insinöörit John Fowler ja Benjamin Baker) antoi sysäyksen keskusteluun insinöörisuunnittelun estetiikasta. Saksalaisen koneenrakennustieteen perustajaksi nimetty Franz Reuleaux (1829–1905) ei pitänyt kyseistä siltaa varsinaisesti kauniina. Hänen mukaansa kuitenkin uusimmat esimerkit alalla osoittivat, että kauneus, yksinkertaisuus ja tarkoituksenmukaisuus eivät olleet sillanrakennuksessa vastakohtia vaan kulkivat käsi kädessä.[57] (Kuva 17.)

 

Vuosisadan loppua kohden leiriytyminen toisaalta koristelemattoman kone-estetiikan kannattajien, toisaalta arkkitehtuurin taiteellista olemusta korostavien suunnittelijoiden välillä kärjistyi. Saksalaisen insinööri Otto Schulzin mielestä koneet ja rakennukset olivat sitä tarkoituksenmukaisempia mitä pakottomammin ne oli luotu; ja vain tarkoituksenmukainen oli kaunista. Rakennusten rautakonstruktioita ei tullut peittää, vaan niiden ”luonnollisen kauneuden” tuli päästä esiin.[58] Schulzin tapaan saksalaiskriitikko Karl Scheffler korosti konstruktiosta johdettua muotoa. Hän kritisoi erityisesti Berliinissä 1900-luvun alussa rakenteilla olleen metron maanpäällisten siltojen rautatukia, jotka eivät olleet hänen mielestään luonnollisesti johdettu konstruktioista.[59] Samoilla linjoilla oli myös Alfred Meyer rautarakenteiden estetiikkaa esittelevässä julkaisussaan Eisenbauten.[60] Suomessa Sigurd Frosterus puolsi Arkitekten-lehden päätoimittajana (1908–1911) ja muun muassa Argus-lehdessä julkaistuissa esseissään paljaita rakenteita ja rautaa esiin tuovaa ”uudenaikaista arkkitehtuuria”. Hänen kritiikkinsä kohdistui osin suoranaisesti myös Gustaf Nyströmin henkilöimää arkkitehtuurikäsitystä vastaan.[61]

Nyströmin rautaan liittyvä arkkitehtuurikäsitys tulee kiteytetysti esiin lyhyestä, 1910-luvun puolivälissä laaditusta kirjoituksesta. Pohtiessaan raudan vaikutusta arkkitehtonisiin tyyleihin ja rakenteisiin Nyström viittaa Forth-sillan kaltaisiin insinööritieteen rakennelmiin.[62] Nyströmin mukaan jotkut arkkitehtuurikriitikot pitävät tällaisia siltoja nykyajan arkkitehtonisina töinä ja sanovat niiden olevan 1800-luvulle sitä mitä katedraalit merkitsivät 1200-luvulle: nykyajalla tulisi olla mahdollista käyttää rautaa niin että luotaisiin uusi arkkitehtoninen, raudan ominaisuuksiin nojaava tyyli. Nimeltä mainitsematta Nyström kohdistaa nuolensa Sigurd Frosterukseen. Frosterus ylisti Forth-sillan karua taiteellista ilmaisua ja helppotajuista viivaleikkiä. Hän piti ajattelemattomana kieltää raudalta sen tyyliä luovat ominaisuudet ja siinä piilevä taiteellinen, täyteläinen ilmaisuvoima.[63] Jo 1904 Frosterus ja Gustaf Strengell olivat viitanneet nykyajan asemarakennusten omaavan arkkitehtonisesti samankaltaisen aseman kuin kirkot keskiajalla.[64]

Nyströmin mukaan oli toki totta että insinöörin terässilta oli ajan suuri konstruktiivinen rakennelma ja että nykyajalla edistys näkyi tieteellisissä keksinnöissä eikä niinkään taiteellisissa suorituksissa. Se että tuonkaltaiset sillat olivat aikakautensa luonteenomaisia rakennuksia ei Nyströmin mielestä kuitenkaan tehnyt Forth-sillasta arkkitehtuuria.

Nyström jatkaa, että esteettisyys on arkkitehtuurin keskeinen ominaisuus. Insinöörin teräsrakennusta ei ole tehty taiteelliseen tarkoitukseen vaan se tähtää yksinomaan hyötyyn. Vasta kun ohitetaan hyödyllinen lähestytään Nyströmin mukaan kohteen arkkitehtonisia ominaisuuksia. Väite raudan aiheuttamasta vallankumouksellisuudesta nykyajan arkkitehtuurissa oli hänen mielestään väärä koska se perustui insinöörityön ja arkkitehtuurin sekoittamiseen. Perimmältään arkkitehtuuri on taidetta luoda kaunis ja vaikuttava rakennus. Jos haluttiin vain edullinen ja hyödyllinen tuotos, ei puhuttu enää arkkitehtuurista, mikä merkitsi samalla myös loppua taiteelle.

***

Saksalaiset julkaisut ja Saksassa käyty keskustelu rautarakenteiden estetiikasta, niiden paloturvallisuudesta ja sopivuudesta rakennuksissa näkyvänä, esillä olevana aineena vaikuttivat Nyströmin näkemykseen raudan käytöstä rakennusmateriaalina. Hyötyrakennuksissa raudan käyttö oli uusien tehtävien ratkaisemisessa välttämätöntä ja hyväksi. Ongelmallista raudan käyttö oli perinteisesti arvorakennuksiksi luettavissa kohteissa, joiden tuli ilmentää kivirakennusten tapaan aineellista lujuutta. Kiistaa aiheuttivat arkkitehtien ja insinöörien toisistaan eriytyneet suunnittelukohteet ja menetelmät. Nyströmin mielestä insinööritieteen tekniset rakenteet eivät kuuluneet rakennustaiteen piiriin.

Nyströmin suhdetta rautaan on mielenkiintoista verrata häntä kahta sukupolvea vanhemman rakennustaiteen teoreetikon Gottfried Semperin (1803–1879) näkemyksiin.[65] Nyströmille ja Semperille edustusrakennusten luontevin materiaali oli kivi, koska sen avulla pystyttiin parhaiten ilmaisemaan rakennuksen aineellisuutta, kestävyyttä, tyyliä ja tasapainoa. Koska rautarakenteissa kantavan materiaalin suhteellinen määrä saatettiin vähentää lähes olemattomiin, eivät raudasta tehdyt rakennukset kuvastaneet aineellisuutta ja kestävyyttä eivätkä siksi olleet esteettisessä mielessä uskottavia. Semper, kuten Nyström, vältti raudan käyttöä rakennuksen näkyvissä osissa mutta hyödynsi sitä muun muassa näkymättömissä olevissa kattorakenteissa. Molemmat arkkitehdit pyrkivät omana aikanaan soveltamaan suunnittelussa teknisiä uudistuksia, ilman että rakennuksen kauneuden, lujuuden ja toimivuuden lakien välinen tasapaino horjui.

 

Teppo Jokinen on Berliinissä toimiva vapaa tutkija ja Helsingin yliopiston taidehistorian dosentti. Hänen tutkimuksensa kohteena ovat erityisesti Suomen ja Saksan väliset taiteen ja arkkitehtuurin vuorovaikutussuhteet. Parhaillaan hänellä on meneillään arkkitehti Gustaf Nyströmiä käsittelevä tutkimusprojekti.

 

Viitteet:

---