”Hyvä käyttöesine on käytännöllinen, halpa ja kaunis” – Maaseudun ja kaupungin välinen jännite Kaunis Koti -lehden kodinsisustusvisioissa 1950-luvun puolivälissä

Maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelu oli yksi nykyaikaistuvan suomalaisen yhteiskunnan keskeinen diskurssi 1900-luvulla. Vaikka Ruotsi modernisoitui Suomea nopeammin ja aikaisemmin, prosessiin ja sen yhteydessä käytyihin keskusteluihin liittyy paljon samankaltaisuutta. Maaseutua romantisoitiin Suomessa kuitenkin vielä kauemmin kuin naapurimaassa Ruotsissa. Siihen liitettiin myönteisiä mielikuvia, kun taas kaupunki esitettiin monesti vaarallisena, moraalisesti arveluttavana ja likaisena. Luonnollisuuden, puhtauden ja aitouden ideaalit yhdistettiin maaseutuun. Erityisen kiinnostava ajankohta on 1950-luku. Tarkastelemme artikkelissamme modernisoituvan Suomen yhtä vastakkainasettelua: agraarisen ja urbanisoituvan maan visiota. Käytämme ensisijaisena tutkimusaineistona Kaunis Koti -lehden kahta 1950-luvun puolivälin vuosikertaa. Tarkastelemme mainosten ja sisustusartikkeleiden avulla kotien visuaalista muutosta jälleenrakennuksen vuosina. Kiinnitämme huomiota huonekalujen, keittiökalustojen ja sisustuksen esittelyyn tässä aineistossa.

Sisustuslehdet eivät pelkästään kuvaa kotia ja arkea vaan ne myös tuottavat sitä. Aineistossamme tämä näkyy artikkelien normatiivisessa suuntautumisessa tulevaisuuteen. Puhutaan ”huomispäivän talosta”[1] tai siitä, kuinka ”vanhasta mökistä tehdään nykyaikainen asunto”[2]. ”Huomisen uutta”, ”modernia kotia” ja ”nykyemäntää”, kuvataan ja luodaan erityisesti näyttelytaloja esiteltäessä.[3] Kodista, joka esiteltiin Helsingborgin pohjoismaisessa taideteollisuusnäyttelyssä H55, kerrotaan otsikolla ”Aktiivisen ja onnellisen elämän kehys”, että ”Ruotsalaisen esikuvan mukaan Suomessakin ehkä nähdään aika, kun vanhemmilla ja lapsilla on omat olohuoneensa.”[4]

Artikkelimme liittyy yhtäältä omissa aiemmissa tutkimuksissamme tekemiimme havaintoihin modernisoituvan suomalaisen kulutusyhteiskunnan synnystä ja toisaalta suomalaisten tutkijoiden käymään keskusteluun modernisoituvasta suomalaisesta kodista ja sen visuaalisesta muutoksesta. Näennäisen triviaalit kodinsisustuksen yksityiskohdat voidaan nähdä osana laajempaa historiallista modernisaatiokehitystä, johon kuuluu sekä palkkatyön ja kuluttajuuden yleistyminen että myös suomalaisen kodin sisustuksen ja kotitalouskoneiden kaupallinen kehitys. 1950-luvun puoliväli, tämän artikkelin keskeisin kiinnostuksen kohde, on suomalaisen tutkimuskirjallisuuden mukaan uudenlaisen kulutuksen eetoksen kiinnostava rajapyykki, jossa alettiin mentaalisesti valmentautua siirtymään niukkuuden kulttuurista runsauden ja ylenpalttisuuden aikaan. Materiaalisesti kehitys toteutui vasta vuosikymmentä myöhemmin maaltamuuton ja kaupungistumisen myötä.[5] Kuvaavaa tällaiselle ennakoivalle puhetavalle on se, kuinka ”Tapiolan isä” varatuomari Heikki von Hertzen esitti vielä säännöstelyn jatkuessa huolensa suomalaisten kyvystä selvitä uuden vaurauden keskellä.[6] Sama huoli ylenpalttisen vaurauden makua heikentävästä piirteestä löytyy myös tuon ajan sisustuskirjoista.[7] Kaunis Koti -lehdessä samaa makukeskustelua käytiin kritisoitaessa esimerkiksi ”maallikkoryijyilyä”, ”johon mainoksen voimalla on saatu innostumaan monet yksinkertaiset ja vähemmän yksinkertaiset sielut”.[8]

Agraarinen estetiikka ja tuotantotapa vaikuttivat pitkään suomalaisten kotien sisustusihanteissa, vaikka modernismi ja funktionalismi vahvistuivat 1920- ja 1930-luvulta alkaen. 1950-luvun puolivälissä sotien jälkeisen jälleenrakennuskauden ankaruus ja niukkuus hiljalleen hellittivät ja suomalaiset alkoivat päästä uudenlaisten kulutusmahdollisuuksien makuun. Kotien sisustuksen visuaalinen murros eteni 1950-luvulla ja ennakoi seuraavan vuosikymmenen voimakasta yhteiskunnallista rakennemuutosta, joka merkitsi modernin kulutusyhteiskunnan lopullista läpimurtoa. Kysymme, miten nousevan kotimaisen kodinkone-, lasi-, muovi-, huonekalu- ja muun teollisuuden tuotantoa esiteltiin ja markkinoitiin kuluttajille ostovoiman vähitellen vahvistuessa. Miten vähitellen kaupungistuville suomalaisille kuluttajille tarjottiin kodinsisustusvisioissa uutta modernia asumisen ja elämisen mallia?

Aluksi luomme katsauksen maaseutumaisuuden ja läpimurtautuvan urbaanin Suomen välisiin jännitteisiin. Suomi oli pitkään hyvin maaseutuvaltainen yhteiskunta. Modernin kulutusyhteiskunnan läpimurto tapahtui viivästyneesti vasta toisen maailmansodan jälkeen. Sen edellytyksiä luotiin 1800-luvun lopulta alkaen yhteiskunnan modernisoituessa vähitellen, kotimaisten kulutustavaramarkkinoiden laajentuessa ja yhteiskunnan vaurastuessa. 1920- ja 1930-luvut merkitsivät vasta modernin kulutusyhteiskunnan esiastetta, jolloin moderni mainonta vakiintui Suomessa, rahatalous löi maassamme läpi, modernisoituminen eteni ja suomalaisen taideteollisuuden kansainväliselle menestykselle luotiin pohjaa. Vähittäisestä kaupungistumisesta huolimatta Suomi säilyi maaseutuvaltaisena. Seuraavaksi esitämme tulkintoja suomalaisille kodeille suunnatusta sisustuslehtikirjoittelusta perustuen Kaunis Koti -lehden vuosikertojen 1955 ja 1956 sisältöön. Olemme kiinnittäneet huomiota sekä lehden artikkeleihin että mainoksiin. Lähestymistapamme on sukua mikrohistorialliselle tutkimukselle, ja etsimme johtolankoja tulkitaksemme kodinsisustuksen visioita 1950-luvun puolivälin Suomessa.[9] Tavoitteenamme on johtolankojen tai vihjeiden avulla hahmottaa agraarin ja urbaanin esiintymistä sisustuslehdissä. Lopuksi keräämme yhteen havaintojamme ja niistä tekemiämme tulkintoja.

Maaseudun ja kaupungin jännitteet suomalaisessa yhteiskunnassa

Suomen ja suomalaisten agraarisista juurista on riittänyt puhetta pitkään. Vieläkin maalaisromantiikka kukoistaa nostalgisissa visioissa, joissa Suomen keskeisiksi symboleiksi tarjotaan metsä- ja peltomaisemia, poutapilviä sinisellä taivaalla järvimaisemassa tai lumisia talvimaisemia. Maaseutuun on yhdistetty luonnollisuuden, puhtauden ja aitouden ideaalit. Teollistumisen lähtölaukauksena tai ainakin kiihdyttäjänä on tavallisesti pidetty vuoden 1879 elinkeinovapausasetuksen tuomaa elinkeinovapautta, jonka myötä ammattikuntalaitos koki lopullisen alasajon ja elinkeinotoiminnan sääntelyä alettiin purkaa. Maaseutuvaltaisuus sekä pienimuotoinen kotitarvetuotanto leimasivat suomalaisten kotien tavaramaailmaa 1900-luvun alkuun asti.[10]

Fennomaanit ja liberaalit kamppailivat 1870-luvulla niin kieliohjelmista kuin myös talouden suunnasta. Fennomania oli pitkälti papiston ja talonpoikien eli maaseudun ja sisämaan asukkaiden kannattama aate, kun taas liberalismia kannattivat kaupunkien ja rannikkoseutujen aatelisto ja porvaristo. Kun fennomaanit korostivat henkisen ja taloudellisen omavaraisuuden merkitystä, liberaalit suosivat vaihdantaa ja kaupan vapautta sekä avoimuutta erilaisille muutoksille yhteiskunnassa. Fennomaanien ja liberaalien välinen jännite näkyi myös kansalaisliikehdinnän voimistumisen synnyttämässä yhdistystoiminnassa. Teollisuuteen viileästi suhtautuneet fennomaanit perustivat Kansanvalistusseuran 1874 ja kotimaista teollisuutta suosineet liberaalit puolestaan Suomen taideteollisuusyhdistyksen 1875.[11] Vuosisadan loppuun mennessä teollisuus alkoi vahvistua metalli- ja tekstiiliteollisuuden seuratessa puunjalostusteollisuuden kasvua.

Kotimainen teollisuustuotanto laajeni, tarjosi työpaikkoja ja edisti rahatalouden leviämistä. Samoihin aikoihin käynnistyi modernisoituminen, mikä näkyi maataloustuotannon uudistamisena, kaupunkeihin ja ulkomaille suuntautuvana muuttoliikkeenä ja elinkeinorakenteen vähittäisenä muutoksena. Kaupunkikehityksen murros ajoittui yksiin 1800-luvun lopun teollistumisen kanssa. Rautateitä rakennettiin, liikenneväyliä parannettiin ja uusia kaupunkeja kuten Kemi, Hanko, Iisalmi ja Lahti perustettiin. 1800- ja 1900-luvun vaihteessa voidaan puhua myös urbaanin mentaliteetin synnystä, vaikka maamme oli silloin vielä kovin maaseutuvaltainen ja johtava teollisuudenala metsäteollisuus pikemmin agraaria kuin urbaania.[12] Teollisuus tarvitsi ammattitaitoista työvoimaa. Muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin voimistui, ja esimerkiksi pääkaupunki Helsinki kasvoi voimakkaasti.

Edellä mainittujen puunjalostus-, metalli- ja tekstiiliteollisuuden lisäksi taideteollisuudesta tuli jo 1800-luvun loppuvuosikymmeninä tärkeä teollisuuden haara. Alan koulutus käynnistettiin, kun 1871 perustettiin Veistokoulu. Vaatimattomasta alusta kehittyi seuraavan vuosisadan aikana kansainvälisesti tunnettu ja arvostettu Taideteollinen korkeakoulu. Veistokoulun alkuvaiheita tuki muutamaa vuotta myöhemmin perustettu Suomen taideteollisuusyhdistys sekä ulkomaisia esikuvia esittelemällä Veistokoulun opetusta vuonna 1874 palvelemaan avattu Taideteollisuusmuseo.[13] Vuonna 1873 perustettiin Arabian keramiikkatehdas ja hieman myöhemmin 1881 toinen suomalaisen taideteollisuuden nousussa tärkeässä roolissa ollut yritys: Iittalan lasitehdas. Fiskarsin ruukki oli perustettu jo Ruotsin vallan aikana 1600-luvulla, Hackmanin kauppahuone 1790 ja Nuutajärven lasitehdas 1793. Helsinkiin perustettiin esimerkiksi 1819 Sinebrychoffin panimo, 1836 Hartwallin juomatehdas ja 1898 Suomen Gummitehdas Oy, josta tuli myöhemmin osa kansainvälistä jättiä eli Nokia-konsernia, Tampereelle 1820 Finlaysonin tekstiilitehdas ja Poriin myöhemmin esimerkiksi kodinkoneita valmistanut Oy W. Rosenlew Ab 1853. Suomeen syntyi siis 1800-luvun kuluessa vähitellen myös kotimarkkinoille suuntautunutta kulutustavarateollisuutta, kuten elintarvike-, nautintoaine-, tekstiili-, metalli- ja kotitaloustarviketeollisuutta.[14] Astioiden, lasitavaroiden, ruokailuvälineiden, pientyökalujen ja muiden keittiötavaroiden sekä kotitalouskaluston kysyntä edellytti vähittäistä luopumista agraarista omavaraisuuden ihanteesta ja ennen kaikkea kuluttajia, joilla oli ostovoimaa.

Suomalaisen yhteiskunnan muutoksen tahti kiihtyi merkittävästi 1900-luvun alussa, mutta Suomi säilyi toiseen maailmansotaan asti hyvin maaseutu- ja maatalousvaltaisena. Suomen väkiluku oli vielä vajaat kolme miljoonaa, ja kaksi kolmasosaa ihmisistä sai elantonsa maataloudesta ja alkutuotannosta. Suomalaisten asumisesta ja hygieniaoloista kehkeytyi laaja julkinen keskustelu. Samalla asunto alkoi muuttua entistä enemmän perheen yksityistilaksi, vaikka yksityisyys ei 1800-luvun talonpoikaiskulttuurissa ja maaseudulla ollut normi. Myös omakotiasuminen ja työväen asuinolot olivat näkyvästi esillä yhteiskunnallisessa asuntoreformikeskustelussa, mitä kävi lähinnä eliitti. Viihtyisän kodin esteettistä ja moraalisesti kasvattavaa merkitystä alettiin korostaa, ja porvarillinen koti-ihanne korostui. Sisällissodan ja itsenäistymisen jälkeen koti ja sisustaminen muuttuivat porvariston harrastuksesta kansalliseksi kysymykseksi ja osaksi kansakunnan identiteetin rakennusta. 1920- ja 1930-lukuja voidaan luonnehtia kotitalousideologian ajaksi. Silloin ydinperheestä tuli ideaali, kansantaloudellinen yksikkö ja hygieniaan, kasvatukseen, asumiseen ja estetiikkaan liittyvän valistuksen kohde. Myös moderni funktionalistinen asunto suunniteltiin ydinperhettä varten.[15] Kotiin ja sisustamiseen liittyvässä identiteetin rakennuksessa kotitalousalan järjestöjen valistustyöllä, toiseksi eliitin valistushenkisillä edustajilla ja kolmanneksi kotiin ja sisustamiseen liittyvällä lehdistöllä tuli olemaan keskeinen rooli.

1920-luvun Suomessa kotitalousneuvonnalla pyrittiin helpottamaan suomalaisten ja varsinkin syrjäseutujen kotien arkipäivää. Neuvonnalla ja valistuksella haluttiin ratkaista köyhyyden, puutteen, epäjärjestyksen ja likaisuuden kaltaisia ongelmia. Samalla annettiin kodin hoitoon, sisustukseen ja järjestyksen pitoon liittyviä vinkkejä.[16] Maailmansotien välisenä aikana kotitalousjärjestöjen jäsenmäärät lisääntyivät merkittävästi. Voidaan puhua suoranaisesta kotitalousliikkeestä, jonka yhtenä tehtävänä oli kotitalouksien rationalisointi ja modernisointi neuvonnan ja valistuksen avulla.[17] Kaupunkikoteihin valistusta tuottivat monesti arkkitehdin koulutuksen saaneet sisustusoppaiden kirjoittajat. He välittivät esimerkiksi ruotsalaisista ja saksalaisista oppaista omaksumiaan ajatuksia sekä yhdysvaltalaisia kodin rationalisoinnin periaatteita Suomeen.[18] Staattista ja perinteistä maaseutua vastaan asettuva kaupungin dynaamisuus modernin elämän houkutuksineen ja kulutusmahdollisuuksineen sai syntymässä olevan kaupunkikulttuurin ihailijat, kuten arkkitehti Gustaf Strengellin ja kirjailija Olavi Paavolaisen sekä muiden tulenkantajien mielikuvituksen liikkeelle. Tulenkantajat olivat suomalaisessa kaunokirjallisuudessa harvoja kaupunkikulttuurin ymmärtäjiä ja romantisoijia 1920-luvulla.[19] Elokuvat, jatsi-musiikki, valomainokset ja kaupungin syke tuottivat haltioituneita oodeja ja futuristisia visioita. Agraarisen perinteen kannattajat puolestaan näkivät kaupungin paheiden ja vaarallisten houkutusten tyyssijana ja ihannoivat talonpoikaiskulttuurin aitoutta, luonnollisuutta ja puhtautta.

Suomalaisen lehdistön laajeneminen itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä tarjosi suurten joukkojen valistamiselle tehokkaan kanavan. 1899 perustetun osuustoiminnallisen Pellervo-Seuran Pellervo-lehti, 1922 perustettu Kotiliesi, Martta-järjestön vuodesta 1902 ilmestynyt Emäntälehti sekä SOK:n vuodesta 1905 julkaisema Yhteishyvä kuluivat valveutuneiden maatalonemäntien käsissä ja tarjosivat lukuisiin koteihin malleja perinteen ja siisteyden sekä viihtyisyyden ideaalien yhdistämiseen. Maaseudulla jugend-tyyli ja 1920-luvun klassismi mursivat alueellista perinnettä, mutta sulautuivat pian maaseudun rakennuskantaan.[20] Kaupunkilainen keski- ja yläluokka luki esimerkiksi Suomen Kuvalehteä, jossa tarjottiin myös malleja moderniin elämään. Lehdistön ohella elokuva mahdollisti valistuksen ja uusien kulutustavaroiden esittelyn entistä laajemmille joukoille.[21] Uudet viestintävälineet tarjosivat myös mainonnalle uusia mahdollisuuksia.

Maailmansotien välillä agraariselle Suomelle ominainen voimakas itse tekemisen eetos alkoi murtua kaupan laajentuessa ja palvelujen kehittyessä. Murtuminen tapahtui kuitenkin melko hitaasti, ja säästämistä sekä omavaraisuutta painottava niukkuuden kuluttajamentaliteetti oli vallitseva.[22] 1940-luvun alkuvuodet, ensin talvi- ja sitten jatkosota, koettelivat suomalaisia. Sodan jälkeen ankaran niukkuuden ja jälleenrakennuksen aikana suomalaiset jaksoivat uskoa parempaan tulevaisuuteen. Rationalisointia toteutettiin kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Merkille pantavaa on myös se, että 1940- ja 1950-luvut olivat metsätöiden, asutuspolitiikan ja työllistämistyömaiden avulla elävien suomalaisten syrjäkylien kukoistusaikaa.[23] 1950-luvun alussa vielä hieman vajaat 70 prosenttia suomalaisista asui maaseudulla ja 42 prosenttia sai elantonsa maa- ja metsätaloudesta. Suomalaisten asuntojen varustelutaso oli sangen vaatimatonta: vain neljänneksellä asunnoista oli vesijohto, vajaalla kolmanneksella viemäri ja alle viidenneksellä wc. Kymmenen vuotta myöhemmin kyseiset mukavuudet olivat jo kaksi kertaa yleisempiä.[24] Kova työ, säästäväisyys ja tulevaisuudenusko alkoi tuottaa tulosta. 1950-luvun alussa Suomi pääsi hyvään talouskasvuun ns. Korean suhdanteen myötä, ja Neuvostoliitolle maksettavista sotakorvauksista selvittiin.

Taideteollisuuden voimakas nousu alkoi 1950-alun kansainvälisestä menestyksestä. Maamme modernistinen taideteollisuus oli päässyt vauhtiin jo 1930-luvun lopulla. Tapio Wirkkalan lasivalaisinten sekä vaneriesineiden, Ilmari Tapiovaaran tuolien ja Lisa Johansson-Papen valaisinten saama huomio Milanon triennalessa 1951 toimi herätteenä kotimaiselle taideteollisuudelle, joka satsasi laatuun uudella tavalla ja jota auttoi suomalaisten into koteihinsa panostamiseen heti niukkuuden hellittäessä. Makueliitin ”mukavuudenhalua ja koristeellisuutta vierova suhtautuminen” leimasi pitkälti ajattelua taideteollisuudessa ja näkyi kuluttajille suunnatussa valistuksessa.[25] Tosin 1950-luvun alun kodinsisustusoppaissa, kuten sisustusarkkitehtien Ulla ja Jorma Mäenpään Joka kodin sisustusoppaassa vuodelta 1953, pyrittiin vahvistamaan tavallisten kotien identiteettiä. Ylellisyyden sijasta kaupunkikodeille suositeltiin kauneuden ja viihtyisyyden periaatteita sisustuksen kantaviksi ideoiksi.[26] Käytännöllisyyden ja kauneuden yhdistelmä oli kodinsisustuksen monilla foorumeilla toistettu ihanne. Uusi kodinsisustuksen muotokieli näkyi erityisesti kodin pienissä keramiikka-, lasi- ja tekstiiliesineissä, mutta myös huonekaluihanteet muuttuivat. Mäenpäät julkaisivat vuonna 1957 uuden sisustusoppaan, jossa he korostivat taiteen ja tyylien kuulumista arkipäivään: ”Tarkoituksenmukainen saattaa samalla olla taidetta ja vanhojen tyylien piirissä voi olla todellista tarkoituksenmukaisuutta ehkäpä enemmänkin kuin nykyajan mitatussa ja lasketussa ja tieteellisesti tutkitussa täystehotarkoituksenmukaisuudessa.”[27] Mäenpäät korostivat samalla ydinperheen ja perheen jäsenten erilaisten tarpeiden merkitystä.[28]

Modernistinen muotokieli korosti toivoa entistä paremmasta ja valoisammasta tulevaisuudesta. Uuden ammattikunnan, sisustusarkkitehtien, ammattinimike vakiintui, kun sisustusarkkitehdit ensin järjestäytyivät Koristetaiteilijoiden liitto Ornamossa vuonna 1949 ja perustivat sitten oman yhdistyksen Sisustusarkkitehdit ‒ Inredningsarkitekter SIO ry.[29] Sisustusasiantuntijoiden lisäksi kotitalouksia neuvoivat ja valistivat ponnekkaasti kotitalousalan järjestöjen, kuten Marttajärjestön ja Maatalousnaisten, molempien osuuskauppaliikkeen haarojen, E- ja S-ryhmän, sekä pienviljelijäjärjestöjen paikallisosastojen neuvojat. Kyseisten järjestöjen ja osuuskauppaliikkeiden lehdet julkaisivat kodinsisustus- ja hoitovinkkejä sekä perheenemännille suunnattuja mainoksia. Valistusmateriaalia tuottivat myös vuonna 1941 perustettu Kotitalouskeskus sekä Työtehoseuran kotitalousosasto. Neuvontaa ja valistusta välittivät myös lukuisat lyhytelokuvat.

Urbaanin ja agraarin jännite Kaunis Koti -lehdessä

Sisustusihanteita muokattiin 1950-luvulla näyttelyiden ja niihin liittyneen julkisuuden avulla. Sisustusoppaat, sisustusarkkitehdit, kotitalousneuvojat, lehdistö ja elokuvat tarjosivat siis viihtyisän suomalaisen kodin malleja. Vuonna 1948 perustetun Kaunis Koti -lehden tavoitteena oli valistaa suomalaisia makukysymyksissä sekä tarjota malleja käytännölliseen ja kauniiseen asumiseen. Kyseessä oli Suomen ensimmäinen suurelle yleisölle tarkoitettu sisustuslehti, jonka toimituskunnassa oli alan asiantuntijoita, kuten tekstiilitaiteilija Eva Anttila, arkkitehti Rafael Blomstedt, keramiikkataiteilija Kurt Ekholm ja huonekalusuunnittelija Werner West. Vuodesta 1950 alkaen lehti ilmestyi puhtaasti kaupallisena Yhtyneiden Kuvalehtien kustantamana.[30] Vuonna 1952 Kaunis Koti -lehden päätoimittajaksi tuli Suomen Kuvalehdessä 1940-luvulla työskennellyt Eila Jokela. Hän työskenteli lehdessä 11 vuotta ja hyödynsi toimituskunnassa nimekkäiden muotoilijoiden ja suunnittelijoiden, kuten Yki Nummen, Lisa Johansson-Papen, Kaj Franckin, Antti Nurmesniemen ja Tapio Wirkkalan erinomaista asiantuntemusta.[31] Eila Jokelan päätoimittajakausi Kaunis Koti -lehdessä osui samaan ajankohtaan, jolloin Suomessa kulutustavarapula hellitti ja maa muuttui moderniksi kulutusyhteiskunnaksi.

Tarkastelemme seuraavassa urbaanin ja agraarisen välistä jännitettä Kaunis Koti -lehden vuosikerroissa 1955 ja1956. Rationalisointi vaikutti 1950-luvulla kaikkeen, kun niukoista voimavaroista oli saatava entistä enemmän irti. Työtehoseura pyrki edistämään rationalisointia maatalouden lisäksi kaikkialla yhteiskunnassa kotitalous mukaan lukien.[32] Kotitalouden rationalisointia edistämään perustettiin Työtehoseuraan kotitalousosasto vuonna 1943. Kotitalousosastoa johti kotitalousopettaja Maiju Gebhard, ja siellä tutkittiin esimerkiksi kotitaloustyötä ja asuntojen sekä erityisesti keittiöiden organisoimista parhaalla mahdollisella tavalla. Kotitalousneuvoja Martta Koiranen kannusti Maatalousnainen-lehden artikkelissa suunnitelmalliseen huonekalujen ostamiseen, kodin hoitoon sekä vaatteiden hankintaan ja hoitamiseen. Hän suositteli kustannusten ja hyötyjen vertailua:

Kodissa on paljon kestäviä kulutus- ja käyttöesineitä. Kun sellaisia hankittaessa harkitaan kannattavuutta, täytyy laskea hankintakustannukset aikayksikköä kohden, jotta niitä voidaan verrata saavutettavaan hyötyyn.[33]

Koiranen oli saanut oppinsa Helsingin yliopistossa. Hänen näkemyksensä edusti voimakasta uskoa kotitalouden modernisointiin rationalisoinnin ja suunnittelun avulla. Myös Alvar Aallon ja Aarne Ervin edustama ja edistämä standardisointiaate sodan jälkeisinä vuosikymmeninä nivoutui luonnollisesti kotien rationalisoinnin oppiin. Kaunis Koti -lehden toimitusneuvoston jäsen ja sisustusarkkitehti Olli Borgin artikkeli ”Yksilö ja standardisoiminen”[34] kohdensi erityishuomion massavalmistettujen huonekalujen yhteensopivuuteen ja muokattavuuteen.

Yksi tapa rationalisoida kotitaloutta oli koneistaminen. Kodinkoneet alkoivat tuoda helpotusta kotitaloustyöhön. Niitä esiteltiin messuilla ja Työtehoseuran suurnäyttelyissä. Työtehoseuran ensimmäisessä suurnäyttelyssä 1948 vieraili lähes 150 000 kävijää, ja siellä esiteltiin mallikeittiö sekä monenlaisia kotitalouskoneita pesukoneista jääkaappeihin ja astianpesukoneisiin. Pesukoneet ja jääkaapit olivat ensimmäisten hankintojen joukossa, kun kotitalouksien ostovoima vahvistui.

Ruokatarvikkeiden säilytys oli haaste erityisesti kaupungeissa, missä ei kerrostaloissa ollut maaseudulta tuttuja kellareita tai maakuoppia. Mainonnassa jääkaapin hankkimista perusteltiin esimerkiksi perheenemännän ajan ja vaivan säästöllä, rahansäästöllä, ruoan maukkaudella, lasten terveydellä, yllätysvierailujen mahdollistajana, kylmillä virvokkeilla ja herkullisilla jälkiruoilla sekä luopumisella kalliista kellaritiloista.[35] Pyykinpesu taas kuului raskaimpiin ja aikaa vievimpiin kotitaloustöihin. Jääkaappien valmistus Suomessa vauhdittui, kun W. Rosenlew & Co aloitti Porin konepajalla jääkaappien valmistuksen ruotsalaisen Bolinderin lisenssillä 1951, ja lahtelainen Upo ryhtyi valmistamaan jääkaappeja 1952 sekä pulsaattoripesukoneita 1953.[36] Yhdysvaltalainen Hoover-pesukone oli kotimaisille laitteille kova kilpailija. Hooveria mainostettiin vetoamalla tehokkuuteen: ”pesee kerralla 3 kg pyykkiä”… ”kaikkiin käytössä oleviin vesihanoihin” sopivalla vedentäyttöletkulla ja äänettömyydellä.[37]

Muovi oli kestävä ja kevyt materiaali, josta valmistettiin mitä moninaisimpia kodin tarvikkeita lampuista astioihin. Ranskalaisen semiootikon ja kirjallisuudentutkijan Roland Barthesin mukaan muovi oli ensimmäinen maaginen substanssi, josta tuli proosallinen kotitaloustarvikkeiden materiaalina.[38] Muovin todellinen läpimurto suomalaisiin koteihin tapahtui 1950-luvulla.[39] Vuosikymmenen menestystuotteita olivat muoviämpärit, pesuvadit, vaahtokumipatjat, valaisimet, lelut, sadetakit sekä tekonahkatakit ja -kalustot. Lohjalainen Plastex Oy kehotti perheenemäntiä ”amerikkalaistamaan” keittiönsä Plastex-rasioilla.[40] Monet muovituotteet (tuolit, pinnat, mukit) oli suunniteltu pikemmin urbaaniin kotiin kuin maataloon, mutta keveät muoviämpärit ja pesuvadit helpottivat vedenkantoa sekä peseytymistä erityisesti maatiloilla ja kesämökeillä. Tamperelainen Sarvis Oy toi markkinoille vuonna 1955 polyeteenistä valmistun vesisangon, josta tuli pian myyntimenestys.[41] Ritva Sievänen kirjoitti Kaunis Koti -lehden artikkelissaan ”Muovin aikaa” seuraavasti:

Tunsimme tosin selluloidin ja bakeliitin jo ennen toista maailmasotaa, mutta tekoaineiden varsinainen läpimurto tapahtui vasta sen jälkeen, 1940-luvulla. Ja nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, emme voisi kuvitella elämää ilman niitä. Vähitellen, salakavalasti ne ovat tehneet itsensä meille välttämättömiksi, muodostuneet osaksi meitä ympäröivää maailmaa.[42]

Kirjoittajan mukaan muoviesineiden värit ovat toistaiseksi vielä ”astetta rumempia kuin muodot”. Sievänen esittelee kodin muoviesineitä rikkalapioista ja roskalapioista tarjottimiin ja muovisiin säilytysrasioihin. Lisa Johansson-Papen täysin muovista valmistettu pöytälamppu sai erityisen huomion. Kaunis Koti -lehden numerossa 4/1956 mainostettiin Plastex Oy:n Rotaflex-varjostimia:

Rotaflex-varjostimet, joiden suosituimpia malleja esittelemme tässä, luovat nykyisen valaistussuuntauksen mukaista lämmintä ja pehmeää valoa.Valkea Rotaflex-varjostin oikein sijoitettuna siivilöi valon japanilaisittain varjostettuna − mikä on nykymuodin suosiossa ja sopii erinomaisesti modernien kirjahylly-yhdistelmien yhteyteen, halleihin ja seurustelusoppiin.[43]

Mainos on helppo tulkita suunnatuksi kaupunkilaisille. Siinä viitataan moderneihin kirjahylly-yhdistelmiin ja piirretyn kuvituksen tyyli viittaa oletettavasti kaupunkikotiin. Plastex Oy oli hankkinut oikeudet juuri vuonna 1955 Tanskassa patentoituun insinööri Høyben Pedersenin Rotaflex-valmistusmenetelmään. Myös Lisa Johansson-Pape suunnitteli Rotaflex-varjostimia Stockmannin Orno-merkille. Lisa Johansson-Papen lisäksi Yki Nummi ja Svea Winkler kuuluivat 1950-luvulla maamme johtaviin valaisinsuunnittelijoihin.[44]

Suomen ensimmäinen muovinäyttely järjestettiin Helsingin Stockmannin tavaratalossa vuonna 1951. Näyttelyssä kävi 15 000 vierailijaa. Muoviyhdistyksen vuonna 1953 Suomi-Filmiltä tilaamassa lyhytelokuvassa Uusille urille oltiin siirtymässä kivikauden ja pronssikauden jälkeen ”muovi- eli plastik-kauteen”.[45] Kaunis Koti -lehden numerossa 2/1956 mainostettiin kevätmessuja 11.–21.5.1956 ja niiden yhteydessä järjestettyä muovinäyttelyä.[46]

 

 

1950-luvulla Suomessa oli vielä vallalla talonpoikainen talouseetos, jossa korostettiin vahvasti säästämistä ja itse tekemistä.[47] Kuvaavasti yksi vuoden 1956 pääkirjoituksista varoitti erityisesti nuoria uudesta maksutavasta, vähittäismaksujärjestelmästä, ”joka salakavalasti houkuttelee elämään yli varojen”[48]. Suomen voimakkaasti agraariseen ja talonpoikaiseen perintöön viittasi Viena Ritvasen kolmiosainen artikkelisarja ”Talonpoikaiset huonekalumme”, jossa esiteltiin talonpoikaistupien sisustusta eri puolilla maatamme biedermeiertuoleista Könnin kelloihin ja taidokkaisiin puuhuonekaluihin kuvin ja sanoin.[49] Vastaavasti tietokirjailija Jorma Heinosen artikkelisarja ”Suomalainen talonpoikaistalo” kuvaili menneisyyden rakennustyylejä maaseudulla.

 

Lähes poikkeuksetta Kauniin Kodin kuvissa esiintyvistä ikkunoista näkyy luontoa. Esitellyt talot ovat pääasiassa omakoti- tai rivitaloja tai sitten maaseudun talonpoikaistaloja tai kartanoita. Kesänumeroissa esitellään kylläkin kesämökkejä, vaikka sellaisiin vielä 1950-luvulla oli vain harvoilla varaa. Lehdessä kuvailtiin vanhojen asuntojen modernisoimista ja vanhassa modernisoidussa torpassa asumista.[50] Ikkunoista avautuvia luontokuvia voidaan tulkita siten, että kaipuu maaseutumaisemaan oli vielä 1950-luvulla syöpynyt voimakkaasti sisustusvalistajienkin sielunmaisemaan. Maaseudun myyttinen rauha, puhtaus ja idyllisyys sävyttivät urbaanista ja modernista ympäristöstä innostuneiden valistajien ideaaleja. Puutarhakaupunki viehätti asfalttiviikon sijasta innokkaimpiakin modernismin puolestapuhujia. Kaupunkien lähiörakentamisessa pyrittiinkin myöhemmin 1960-luvulla korostamaan rakentamisen väljyyttä ja viheralueita viihtyvyyden takaajina.

 

Kaupunki Kaunis Koti -lehdessä

Puhtaasti kaupunkimaista kerrostaloasumista vuosien 1955 ja1956 Kaunis Koti -lehdissä käsiteltiin vain kahdessa artikkelissa: ”Asumme Munkkiniemen Aravatalossa”[51] ja ”Tulevaisuuden talo Tampereella”[52]. Erik Bryggmanin suunnitteleman Amurinlinnan kerrottiin ”kuvastavan alueen kollektiiviluonnetta”. Finlaysonin työntekijöille tarkoitettuun kerrostaloon rakennettiin muun muassa lasten päiväkoti, itsepalveluperiaatteella toimiva ravintola, pesula ja erilaisia myymälöitä. Asunnot vaihtelivat 24 neliön yksiöistä 75 neliömetrin kolmioon. Tarkoituksenmukaisuus leimasi kaikkia asuntoja niin WC-suunnittelussa kuin yöpymistiloissa. Tärkeä kohderyhmä olivat tehtaan naimattomat työntekijät.

 

Hyvin samanlaisia painotuksia löytyy Tapiolan puutarhakaupungin varhaisesta kehittämisestä. Esimerkiksi vanhan keskustatornin asunnot olivat tarkoitettuja lähinnä lapsettomille ja yksinhuoltajille. Kaunis Koti esitteli Tapiolan omakotitaloja korostamalla sitä, että ”taloudellisuus ja tarkoituksenmukaisuus” voidaan saavuttaa tonttikokoa pienentämällä.[53] Kaunis Koti -lehden kaksi artikkelia Tapiolasta vuosilta 1955 ja 1956 perustuivat näyttelyvierailuihin. Näytteillepanijat olivat tuttuja: Asko, Artek, Merivaara, Stockmann, Sokos ja Te-Ma. Tapiolan suunnitteluryhmissä oli alusta alkaen mukana Työtehoseuran asiantuntijoita. Asuntoreformiaatteen mukaisesti rationalisoinnin ja hyvän kasvuympäristön yhdistelmä oli Tapiolan idean ytimessä.

Suomen jälleenrakennuksen alkaessa vuonna 1945 asiantuntijaryhmä oli kiertänyt tutustumassa Pohjoismaiden asuntotilanteeseen. Heikki von Hertzenin vuonna 1946 julkaisema kirja Koti vai Kasarmi lapsillemme perustui näihin vierailuihin.[54] Kirjan voidaan ajatella olevan Tapiolan alkusiemen: von Hertzenin mukaan nykyaikaiset asunnot eivät enää saa olla ihmisten säilytystiloja. Sodan jälkeen valmistuneissa Töölön ja Kallion kaupunkikasarmeissa tätä ei vielä ymmärretty. Väestöliiton tuoreen toiminnanjohtajan Heikki von Hertzenin provokatiivisen kirjan pääargumentti käy ilmi myös kirjan kuvituksessa. Esimerkiksi kuvat ’katujen lapsista’ tukivat sanomaa kivikasarmien haitallisuudesta lasten tasapainoiselle kehitykselle.

Väestöliiton julkaisema kirja oli jatkoa suomalaiselle kaupunkikriittiselle keskustelulle. Kirjan voidaan ajatella olevan yksi tulkinta 1900-luvun alun (asuntoreformistisesta) kaupunkielämän uudelleen määrittelystä, jossa korostettiin fyysisten rakenteiden ja mentaliteetin keskinäisriippuvuutta. Tällainen ajattelu olikin yksi Tapiolan rakentamisen kulmakiviä, ja erityisesti arkkitehdit toimivat tämän ajatuksen kätilöinä.[55] Ajattelutapa näkyi myös sisustusihanteissa, kuten Kodin sisustajan tyylikirjasta vuodelta 1957 saattaa päätellä: ”Kaupunkimiljöön maalaistuttaminen ja maaseudun teollistaminen ovatkin meidän aikamme ydinkysymyksiä”.[56]

Von Hertzen tuskastui kirjansa saamaan vastaanottoon. Kirja ei synnyttänyt muuta kuin vilkkaan keskustelun. Toiminnan miehenä tunnettu nuori juristi lähti kokoamaan joukkoa eturivin vaikuttajia ihanneyhdyskunnan perustamiseksi. Von Hertzen puhui ”provokatiivisen toiminnan tarpeesta” ja ”intelligenssiosamäärän” epätasaisesta jakautumisesta maassamme. Hän kuitenkin uskoi eliitin kykyyn ratkaista kansallinen asunto-ongelma tilanteessa, jossa jopa nauloista oli huutava pula. Myös Kaunis Koti -lehtien artikkelit heijastivat tällaista ajattelutapaa. Esiteltävät kodit olivat usein joko arkkitehtien omia koteja[57] tai näyttelyhuoneistoja.

Tapiolan rakentamisen aktivistien käsitykset hyvästä elämästä muuttuivat rakentamisen myötä. Von Hertzen muutti käsitystään esimerkiksi korkeiden rakennusten haitallisuudesta lapsille, kuten myös urbaanin kahvila- ja ravintolakulttuurin merkityksestä. Washington Post -lehden arkkitehtuurikriitikon von Eckardtin mukaan Tapiolassa oli kysymys oikeanlaisen edistyksen määrittelystä, jossa eliitillä oli erityinen suostuttelijan roolinsa. Hän viittaa von Hertzenin ajatuksiin:

Kun me vihdoin seisomme Lännen rinnalla, kyselemme itseltämme, mitä teemme uudelle yltäkylläisyydelle. Emme voi syödä enempää. Todelliselle autojen ja keksintöjen tarpeellemme on olemassa raja. – – Niinpä ryhdyin vakuuttamaan maanmiehiäni siitä, että meidän pitäisi rakentaa kaikille sopivaa ja kaunista ympäristöä.[58]

Väestöpolitiikka oli keskeinen tausta tällaiselle ajattelulle:

Nykyiset suurkaupungit ovat suuria ihmismateriaalin tuhoajia. Magneetin tavoin ne vetävät puoleensa usein aktiivisinta ja kehityskelpoisinta väestöaineista tuhotakseen sen sitten lyhyessä ajassa. – – Suvut sammuvat. Ne eivät kestä kaupunkielämän paineita. Vain jatkuvan maaltamuuton antama ihmistäydennys tuo pelastuksen.[59]

Johtopäätöksiä

Suomalaista elokuvaa tutkineet Kimmo Laine ja Silja Laine ovat aiheellisesti epäilleet, että kaupungin ja maaseudun vastakkainasettelua on vahvasti liioiteltu suomalaisessa historian tutkimuksessa. Kysymys on enemmän maaseudun ja kaupungin rajankäynnistä kuin vastakkainasettelusta. Mahdollisen vastakkainasettelun osapuolet eivät ehkä olekaan maaseutu ja kaupunki vaan pikemminkin talonpoikais-kansanomainen asuminen ja seurapiirien salonkielämä.[60] Tämä on hyödyllinen tarkennus mietittäessä edellä esitettyjä kodin sisustuksen visioita.

Varsinainen urbaani Suomi syntyi oikeastaan vasta 1950-luvun jälkeen 1960-luvun suuren rakennemuutoksen ja modernin kulutusyhteiskunnan läpimurron myötä. 1950-luvun kehitys loi kylläkin perustan myöhemmälle urbaanille elämänmuodolle.[61] Suomalaiset kansallismaisemat on mielletty tavallisesti agraareiksi luonnonmaisemiksi tai korkeintaan maatalouden vaikutuksesta syntyneiksi viljapeltomaisemiksi. Petri J. Raivo osuu oikeaan todetessaan, että moderneja kansallismaisemia on vähän. Hän pitää Tapiolan puutarhakaupunkia tällaisena modernina kansallismaisemana. Moderneiksi kansallismaisemiksi voidaan Kirsi Saarikankaan tapaan sanoa myös 1970-luvun Koivukylää, joka pääkaupunkiseudulla edusti tyypillistä metsälähiötä.[62] Tapiolaan viitattiinkin Kaunis Koti -lehdessä. Lehden toimituskunnan sisustus- ja asumisideaalit tulivat pitkälti Tanskasta, Ruotsista ja Englannista 1950-luvulla. Luonnonläheinen puutarhakaupunki-ideaali sopi hyvin agraariseen perintöön voimakkaasti nojaaville suomalaisille. 1950-luvun Kaunis Koti -lehdissä näkyi yllättävän vähän viittauksia varsinaisiin urbaaneihin ympäristöihin ja kerrostaloihin.

1960-luvulla yhä useammista suomalaisista tuli muuttoliikkeen myötä kaupunkilaisia. Maaseutumaiset taajamat, kuten pikkukaupungit, kirkonkylät ja kauppalat, tarjosivat maaseutu- ja kaupunkimaisen asumisen välimuotoja. Rakennemuutoksen nopeus ja voimakkuus saattavat selittää osaltaan sitä, miksi agraarisuuden ihailu on ollut niin voimakasta ja kaupunkikulttuuri syntynyt myöhään Suomessa. Onhan ensimmäisen polven kaupunkilaisilla ollut hyvin läheiset ja tiiviit suhteet maaseudulle.

Kiinnostava piirre 1950-luvun puolivälin sisustuslehdissä on kartanoiden ja muiden yläluokkaisten asuntojen esittely lukijoille. Museomaiset maalaiskartanot edustivat puitteiltaan tavallisen kansalaisen elämänpiiriä huonosti, mutta Kaunis Koti -lehteen kirjoittanut ”sisustuseliitti” ajatteli varmaan kyseisten miljöiden tarjoavan makuideaaleja keskiluokalle. 1950-luvulla niukkuus oli kuitenkin useimpien kansalaisten arkipäivää, ja haaveilun kohteita olivat ylipäätään oma koti ja mahdollisesti ensimmäiset kotitalouskoneet.

Suomalainen koti oli 1950-luvulle tultaessa saamassa vähitellen entistä modernimman ilmeen ainakin sisustuseliitin ajatuksissa. Airi Partio tiivistää kiinnostavasti modernin kodin piirteitä vastatessaan artikkelissaan otsikon kysymykseen ”Mitä tarkoittaa käsite ’moderni koti’ ”:

Mukavuus, käytännöllisyys ja tarkoituksenmukaisuus pätee keittiöstä olohuoneen kautta makuuhuoneeseen. Kaikkia tekniikan keksintöjä on hyväksi käytetty, istuimenkin saa korkeaksi, keskikorkeaksi tai matalaksi takkatuoliksi mielen mukaan. Keittiön pyörillä liikkuvan pöydän ja olohuoneen pöydän voi alahyllyn ja jatkojalkojen avulla yhdistää suureksi pinnaksi juhlatilaisuuksia varten. Säilytystilat ovat mahdollisimman käytännöllisiä ja yksinkertaisia. Jokaisella tavaralla on oma paikkansa. Tämä kaikki on vielä sellaista, jonka varmaan jokainen sisustaja tuntee tavoittelemisen arvoiseksi. Ne tekijät, joihin ’modernin kodin’ moittijat pahimmin törmäävät, ovat nimenomaan muodot ja värit.[63]

Funktionaalisuus ja mukavuus olivat lyöneet läpi. Suomalaisten vähitellen vaurastuessa sohvaryhmät, televisiovastaanottimet ja viihde-elektroniikka alkoivat vallata kotien olohuoneita ja erilaiset kodinkoneet keittiöitä. Suomi liittyi modernien kulutusyhteiskuntien joukkoon.

 

 

Visa Heinonen on valtiotieteiden tohtori ja talous- ja sosiaalihistorian dosentti. Hän toimi Kuluttajatutkimuskeskuksessa tutkijana ja erikoistutkijana vuoteen 2000, minkä jälkeen hän on työskennellyt Helsingin yliopiston taloustieteen laitoksella kuluttajaekonomian professorina. Heinosen tutkimuksissa ja julkaisuissa on tarkasteltu suomalaisen kulutusyhteiskunnan kehkeytymistä ja muutoksia, mainonnan vaiheita Suomessa sekä nuorison tulemista kuluttajaryhmäksi. Hän on julkaissut tutkimuksia myös taloustieteen oppihistoriasta. Väitöskirjan 1998 jälkeen Heinosen tutkimusten painopiste on ollut toisen maailmansodan jälkeen tapahtuneessa kulutusyhteiskunnan läpimurrossa. Heinonen on toiminut myös Helsingin yliopiston taloustieteen laitoksen johtajana ja Kuluttajatutkimuskeskuksen johtokunnan puheenjohtajana.

Mika Pantzar on taloustieteilijä ja kauppatieteiden tohtori. Hän toimii Kuluttajatutkimuskeskuksen tutkimusprofessorina sekä dosenttina Aalto-yliopiston Helsingin kauppakorkeakoulussa. Hän on erikoistunut teknologiatutkimukseen sekä käyttäjälähtöisten innovaatioiden tutkimukseen. Tämän hetkinen tutkimus koskee datatalouden evoluutiota.