Väitöskirja-arvio.
Kormano, Riitta (2014). Sotamuistomerkki Suomessa. Voiton ja tappion modaalista sovittelua. Turun yliopiston julkaisuja. Annales Universitatis Turkuensis sarja C 396. Scripta Lingua Fennica Edita. Turku. 479 s.
Riitta Kormanon väitöskirja Sotamuistomerkki Suomessa. Voiton ja tappion modaalista sovittelua on kaksi-kolme kertaa tavanomaista väitöskirjaa tuhdimpi. Tutkijan taival on ollut pitkä, sillä hän aloitti jo 1990-luvulla tutkimuksensa ja sai sen valmiiksi loppuvuodesta 2014. Aikansa vaatinut tutkimustyö on tuottanut perustietoutta suomalaisista sotamuistomerkeistä, joista ei aiemmin ole julkaistu näin laajaa esitystä. Kormano arvelee itse syyksi sitä, että tietylle tarkoitukselle alisteinen teostyyppi ei ole miellyttänyt korkeaan taiteeseen kiinnittyneitä taidehistorioitsijoita. Tämä on varmastikin totta, sillä taidehistoriassa on usein kiinnitetty huomiota tutkittavien teosten esteettiseen ja taiteelliseen arvoon ja käytetty niitä perusteina sille, miksi jotakin pitäisi tutkia. Toisaalta taidehistoria on hyvin laaja-alainen oppiala, jonka kiinnostuksen kohteet ovat mitä moninaisimmat.
Monien muiden väitöskirjan kirjoittajien tavoin Kormanon teksti ei ole parhaimmillaan silloin, kun hänen tulee esitellä oppineisuuttaan ja osaamistaan johdannossa. Teksti on erilaisten tutkijoiden ja teosten esittelykavalkadi, mikä on ymmärrettävää. Hänen varsinainen tutkimuksensa, jossa teokset, diskurssit ja tulkinnat kietoutuvat toisiinsa, on sen sijaan mitä nautinnollisinta luettavaa. Kirjoittajalla on melkeinpä tunnetun Aby Warburgin sitaatin kaltainen (”Hyvä Jumala asuu yksityiskohdissa”) luottamus detaljeja kohtaan ja kaikki vaikuttaa hyvin täsmällisesti tarkistetulta. Tässä tutkimuksessa ei tunnu jätetyn yhtäkään (muisto)kiveä kääntämättä.
Tutkijan ote on ehkä parhaimmillaan silloin, kun hänen innostuksensa pääsee valloilleen. Tutkimusaihe on sinänsä mitä mielenkiintoisin ja arkipäivää läheisin, sillä useimmilla lienee kokemusta sotamuistomerkeistä, joihin oikeastaan ei voi olla törmäämättä. Tästä tosin aiheutuu sellainen haittapuoli, että moni niistä on käyttötaidetta, ja esteettinen tai taiteellinen ajattelu on alistettu tradition tai tilaajien maun armoille. Toisaalta muiden kuin esteettisten tai taiteellisten ideoiden pohjalta tuotetut teokset näyttäytyvät paljaammin sellaisten kulttuuristen ja yhteiskunnallisten diskurssien kenttinä, joiden avaaminen ja tulkitseminen on itsessään kiehtovaa ja historiamme ymmärrystä kasvattavaa.
Sotamuistomerkki Suomessa on ansiokas tutkimus, joka käsittelee monipuolisesti sotamuistomerkkien merkitystä ja niiden ulkoasua ja tämän taustalla olevia diskursseja. Niiden historia kertoo siitä, miten sotia, sotilaita, voittajia ja hävinneitä on milloinkin tulkittu ja esitetty. Kormano esittelee sotamuistomerkkien varhaisvaiheita, mutta tutkimus keskittyy eniten, ja syystäkin, vuoden 1918 tapahtumien ja viime sotien muistomerkkeihin. Pohdinnan kohteeksi nousevat niin rintamalla kuin kotirintamallakin olleet. Teos on myös tärkeä erilaisten maskuliinisuuksien ja feminiinisyyksien representaatioiden historiantutkimuksen kannalta. Tässä suhteessa se täydentää hyvin sukupuolien ja seksuaalisuuksien tutkimuksen taidehistoriallista tarkastelua.
Sotamuistomerkit valaisevat hyvin poliittista historiaa ja sen erilaisia painotuksia. Esimerkistä käyvät vaikkapa punaisten muistomerkit, joiden määrä alkaa kasvaa vasta sotien jälkeen ja joissa on oma visuaalinen kielensä, joka eroaa valkoisten muistomerkeistä. Sodan linkittäminen miesten, erityisesti sotilaiden, asiaksi on myös jättänyt omat jälkensä muistomerkkien ulkoasuun. Naiseuden representointi on ollut kotirintamien ja äitiyden määrittämää, mitä Kormano käsittelee ansiokkaasti luvussaan 5.1. Pyhitetty äiti. Kyseisessä luvussa Kormanon tutkijan ote ja ajattelu pääsee hyvin oikeuksiinsa ja hän osoittaa erinomaisesti sen, kuinka hyvin hän tuntee oman tutkimusaiheensa. Sotamuistomerkit saavat kontekstualisoinnin niin historiansa kuin synnyinaikansa kontekstissa ja tutkija osoittaa sen, miten rikkaasti teokset voivat avautua silloinkin, kun ne heijastelevat synnyinaikakautensa valtavirtaisia ajattelutapoja eivätkä edusta taiteellista avantgardea.
Juha-Heikki Tihinen on helsinkiläinen taidehistorioitsija (FT 2008), joka työskentelee kuraattorina Pro Artibus -säätiössä.