“Koko Eurooppa oli kuin sähköllä ladattu.” Onni Okkonen ja Klaus Holma taidehistorian kongressissa Lontoossa 1939.

Heinäkuun lopulla 1939 Lontoossa pidetty XV taidehistorian kongressi on jäänyt maailmanhistorian tapahtumien varjoon eikä siellä pidettyjä esitelmiä ehditty julkaista. Kongressi oli kuitenkin suuren luokan tapahtuma ja Britannialle tilaisuus esitellä kulttuurimahtiaan sodan uhkaaman maailman silmissä. Tapahtuman korkeana suojelijana toimi Athlonen jaarli, joka oli kuningashuoneen jäsen ja leskikuningattaren, Queen Maryn veli. Hänen alaisuudessaan oli Honorary Committee, johon kuului 25 imperiumin arvohenkilöä, muun muassa pääministeri Chamberlain ja Canterburyn arkkipiispa, anglikaanisen kirkon päämies. Britannian valtuuskuntaan kuului sellaisia henkilöitä kuin merkittävä taidehistorioitsija Sir Kenneth Clark ja paremmin taloustieteilijänä tunnettu John Maynard Keynes, sekä Lontoon yliopiston viipurilaissyntyinen taidehistorian professori Tancred Borenius.

Yli 600 osanottajaa saapui Lontooseen Euroopasta ja USA:sta, monella mukanaan puoliso tai muu perheenjäsen. Kuuden kongressipäivän lisäksi ohjelmaan kuului runsaasti vierailuja: Buckingham Palaceen, Britannian upeimpiin museoihin ja yksityisiin taidekokoelmiin. Retkiä tehtiin Lontoon ulkopuolelle yliopisto- ja katedraalikaupunkeihin kuten Oxfordiin, Lincolniin ja Yorkiin.[1] Kongressiväelle varattiin myös poikkeuksellinen tilaisuus nähdä British Museumissa niin sanotut Elginin marmorit, Parthenonin kiistellyt marmoriveistokset.[2]

Lontoon kongressiin osallistui vain 18 valtiota. Itävalta oli jo osa Suur-Saksaa, kuten Tšekkoslovakiakin, vaikka Böömin ja Määrin protektoraatilla oli nimellisesti oma edustus. Prahan saksankielisen yliopiston edustaja kuului jo suoraan Saksan valtuuskuntaan. Sisällissodasta toipuva Espanja oli jäänyt pois. Neuvostoliitto ja useita Euroopan ulkopuolisia maita puuttui joukosta sekä valuuttaongelmien että poliittisen tilanteen vuoksi.[3]

Kongressin osanottajissa voidaan nähdä aavistus tulevan sodan taiderintamista: USA:n valtuuskunnan riveistä löytyvät tulevat ”monumenttimiehet” (Monuments Men)[4] Paul Sachs ja James Rorimer, ja Saksaa oli edustamassa Prof. Dr. Franz Graf von Wolff Metternich[5], joka seuraavana kesänä vaikutti miehitetyssä Pariisissa kolmannen valtakunnan Kunstschutz-organisaation johtajana. Saksan edustus oli supistunut, koska juutalaissyntyiset taidehistorioitsijat oli syrjäytetty tehtävistään jo 1930-luvun alussa.[6] Eräät heistä, kuten Erwin Panofsky, olivat kuitenkin paikalla USA:n edustajina.

Suomalaisten osuudesta Lontoon kongressissa on ollut julkisuudessa vain vähän tietoa, ja tässä kirjoituksessani on kyse paljolti henkilöarkistoihin ja lehtitietoihin pohjautuvasta rekonstruktiosta.

Kongressin ohjelmakirjasessa mainitaan Suomen valtuuskunta, jonka muodostivat puheenjohtaja, professori Onni Okkonen ja sihteeri Klaus Holma, phil. mag., molempien kotipaikkana Helsingfors. Professori Okkonen ei ollut ensimmäisellä kongressimatkallaan. Hänen monista matkoistaan on lyhyesti tehty selkoa Joensuun taidemuseon julkaisussa.[7] Okkosen passit ovat vielä tallella, eikä hän niissä olevien merkintöjen perusteella olisi lainkaan käynyt ulkomailla vuosina 1937–1944. Kongressin ohjelman mukaan hän kuitenkin esitelmöi Lontoossa heti kongressin ensimmäisenä päivänä, maanantaina 24. heinäkuuta 1939 aiheesta Die mittelalterlichen Steinkirchen Finnlands eli Suomen keskiajan kivikirkoista. Pitääkö tämä paikkansa?

Suomen Pariisin lähettilään Harri Holman poika Klaus (1914–1944) oli mukana Lontoossa Okkosen ehdotuksesta. Hän oli tuolloin 25-vuotias ja valmisteli väitöskirjaa taidehistoriasta aiheenaan Jacques-Louis David. Kokonaan ranskankielinen väitöskirja painettiin myöhemmin saksalaisten miehittämässä Pariisissa kesällä 1940.[8] Holma pääsi puolustamaan väitöskirjaansa Helsingissä vasta saman vuoden joulukuussa, vastaväittäjänään Ludvig Wennervirta. Vain neljä vuotta myöhemmin vastaväittäjän osalle tuli julkaista Klaus Holman muistokirjoitus Suomen taiteen vuosikirjassa 1944.[9] Wennervirta mainitsee Holman pitäneen Lontoon kansainvälisessä taidehistorian kongressissa ”esitelmän keskiaikaisen harmaakivikirkkomme polveutumisesta”. Hän kertoo, että Holman vuonna 1943 Suomen taiteen vuosikirjassa julkaisema kirjoitus pohjaa Lontoossa pidettyyn esitelmään.[10] Wennervirran lyhyt muistokirjoitus sisältää kuitenkin epätarkkuuksia ja suoranaisia virheitäkin, esimerkiksi Klausin sodanaikaisen palveluksen osalta. Onko tieto esiintymisestä Lontoossa sitten oikea?

 

Joensuun taidemuseossa säilytetään Klaus Holman kirjeitä Onni Okkoselle vuodesta 1934 alkaen. Ensimmäinen maininta Lontoon kongressista on helmikuulta 1939:

Paris, 24/2 -39:

(…) Koska näin ollen tuskin voin ajatella lomaa ennen elokuuta, Lontoon kongressi varsin hyvin soveltuisi suunnitelmiini. Olisiko sitä varten virallisesti ilmoittauduttava? Olisin myös hyvin kiitollinen, jos saisin tietää, onko Professorilla itsellään aikeita lähteä tähän tilaisuuteen? 

Samalla kun kriisi Euroopassa syveni, nuoren taidehistorioitsijan matkasuunnitelmat täsmentyivät:

Paris, 5/3 -39:

K. Herra Professori,

Olen ollut moninaisissa kiireissä ja päälle päätteeksi vielä sairaanakin, joten vastaukseni on näin pahasti lykkääntynyt. Alan nyt kuitenkin toipua ja otaksun voivani 14 p. matkustaa Antwerpenistä Göteborgiin, pysähdyn päiväksi Tukholmaan ja saapunen siis 18–19 p. Helsinkiin.

Kiitän ensiksikin kirjeestä sekä Professorin ystävällisestä kehoituksesta matkustaa Lontoon kongressiin. Ilmoitan siis, mikäli se ei ole myöhäistä, että empimättä aion ottaa siihen osaa. On tietenkin suuri helpoitus, jos matkani maksetaan, mutta Pariisista käsinhän ei ole ylen kallista muutenkaan pistäytyä Kanaalin toisella puolen, joten päätökseni on tehty kaikkia tapauksia silmälläpitäen. Kunpa Kohtalo vain meille rauhan takaisi! Tilanne on niin synkän näköinen, että jo lähestyvää Helsingin matkaakin ajatellessa pala nousee kurkkuun.

Okkonen oli Klaus Holman väitöskirjatyön ohjaaja. Käynti keväällä Helsingissä oli varmaankin ratkaiseva tekeillä olevan väitöskirjan kannalta. Vaikuttaa siltä, että samalla matkalla keskusteltiin myös tehtävien jaosta Lontoon kongressissa. Seuraava kirje on vasta heinäkuun alusta:

Paris, 6/7 -39:

K. Herra Professori,

Kiitän yst. kortista  pyytäen anteeksi, etten aikaisemmin ole kirjoittanut. Kesäkuu meni kuin siivillä, enkä kuitenkaan ole toistaiseksi saanut paljoa aikaan. Päivät ovat kuluneet mitättömiin juoksuihin, kustantajan luona käynteihin ym.
Olen hiukan ihmeissäni kongressin ilmoituksesta Professorin esitelmäaikaa koskien, sillä Mr. Leigh’n [11] vastauksesta kävi selvästi ilmi, että minä yksin tulisin ”esiintymään”. Lienevät arvelleet olevan parasta varata meille varmuuden vuoksi kaksi sananvuoroa!

Näyttää siis siltä, että professorin nuori oppilas pääsi esiintymään mestarinsa sijasta. Tähän löytyy vielä vahvistus syyskuun 6. päivänä 1939 pääkaupungin lehdistä, kun varsinkin Uusi Suomi teki laajasti selkoa professorin paluusta Suomeen:

TUTKIMUSMATKA
“sodan tunnustähtien merkeissä”.
Prof. Onni Okkonen palasi eilen jännittäviä elämyksiä koettuaan kotimaahan.

(…) Otin Lontoossa osaa taidehistorioitsijain kongressiin yhdessä maisteri Klaus Holman kanssa, joka esitelmöi siellä Suomen kivikirkkojen arkkitehtuurista.

Onni Okkonen osoitti siis avoimesti suopeuttaan oppilaalleen. Lehden mukaan professorin tarkoituksena oli oleskella vuoden verran Euroopan eri maissa yliopiston matkarahan turvin. Lontoosta hän matkasi edelleen Pariisin, Burgundin ja Provencen kautta Italiaan ja asettui Santa Margheritaan, Genovan lähistölle. Sieltä hänet tavoitti Suomen lähetystön kotiinpaluukehotus elokuun viimeisenä päivänä. Samankaltaisissa tunnelmissa kuin Olavi Paavolainen Eurooppalaisessa odysseiassaan Okkonen joutui lähtemään kotimatkalle ilman valuuttaa ja matkatavaroitaan:

Paikallisjuniin turvautuen kuljettiin Brennerin kautta rajaseutuja myöten entisen Itävallan alueelle, jossa jännitys näytti kohonneen huippuunsa. Pääratojen liikenne oli pysähdyksissä. Jouduin viettämään kolme vuorokautta yhtämittaa junissa, jotka kaikki olivat täynnä pakolaisia.
Järkyttyneitä ihmisiä näkyi käytävissä matkalaukkujensa päällä yhteensulloutuneina. (…) Suurkaupunkien ratapihat olivat kuin kauhuhistorian näyttämöitä. (…) Koko Eurooppa oli kuin sähköllä ladattu.

Viimein Tukholmasta Turun laivaan päästyään Okkonen tapasi Amos Andersonin. Tuttu mesenaatti lainasi hänelle tuhatlappusen, eikä professorin tarvinnut palata pennittömänä kotimaahan.

Mutta palatkaamme Suomen valtuuskunnan esitelmään. Kongressiohjelmassa puheenvuoro oli pantu Okkosen nimiin. Jos Klaus Holma piti esityksen, oliko hän myös sen kirjoittaja? Esitelmän käsikirjoitusta ei toistaiseksi ole löytynyt. Lontoon kongressi pidettiin vain kuukautta ennen sotaa, esitelmiä ei koskaan julkaistu eikä niistä ole ollut mitään tietoa. Kuitenkin kongressiohjelmassa mainitaan, että käsikirjoitukset oli tarkoitus koota julkaisua varten.[12]

 

Jos luotamme Wennervirran sanaan, voimme tarkastella Klaus Holman esitelmää hänen 1943 julkaisemansa artikkelin perusteella. Olettakaamme, että se tyyliltään ja sisällöltään on lähellä Lontoossa pidettyä puheenvuoroa. Kirjoitus on tiivis ja omintakeinen, kuvitettuna se käsittää kuusi vuosikirjan sivua.  Jokaiselle sivulle riittää valokuvia kirkkorakennuksista Ranskasta, Ruotsista ja Suomesta. Kyseessä on varmasti jonkinasteisen yhteistyön tulos opettajan ja oppilaan välillä. Länsieurooppalaisia esimerkkejä korostavan sisällön perusteella Holma lienee sen varsinainen tekijä, vaikka Okkonen luultavimmin on vaikuttanut tulokseen.

Holma ei näytä saaneen käyttöönsä Iikka Kronqvistin vuonna 1938 Tukholmassa pitämiä esitelmiä, jotka julkaistiin vasta 1948.[13] Eikä Holmalla tietenkään voinut olla Kronqvistin itse kentällä hankkimia laajoja arkeologisia ensi käden tietoja. Okkosen ääni kyllä kuuluu taustalla Holman etsiessä Suomen keskiaikaiselle kirkkoarkkitehtuurille laajoja länsieurooppalaisia yhteyksiä itse näkemiensä rakennusten perusteella. Kuulijakunnan huomioiden Holma ottaa mukaan vertailuun brittiläisiä kirkkorakennuksia. Hän mainitsee myös Suomen ensimmäisten piispojen joukosta mahdollisesti englantilaissyntyiset Henrikin ja Tuomaan olettaen, että heidän kauttaan Suomeen olisi siirtynyt piirteitä varhaisista Brittein saarten kirkkorakennuksista.

Suomen valtuuskunnan esitelmä oli luokiteltu kongressissa jaksoon, joka käsitteli gotiikkaa ja Italian varhaisrenessanssia, 1200–1400-lukuja.[14] Sinänsä tämä vastaa 1930-luvun käsitystä suomalaisten kivikirkkojen ajoituksesta; valinta voidaan myös nähdä arvonantona Okkosen, Adolfo Venturin oppilaan, työlle Italian renessanssin parissa.

Puhuiko Klaus esitelmässään englantia, ranskaa vai saksaa? Okkosen puheenvuoro on merkitty kongressin ohjelmaan saksaksi, ja saksa oli ranskan ohella Klausin toinen vahva vieras kieli.[15] On hyvin todennäköistä, että hän piti esitelmän saksaksi. Hän oli pitkään oleskellut Berliinissä isänsä asemapaikassa. Ja saksaa pidettiin tuolloin ”taidehistorian äidinkielenä”.[16]

Paljon oli ehtinyt tapahtua Euroopassa, kun Helsingin lehdistö heinäkuussa 1941 raportoi Klaus Holman Ranskassa saamasta huomiosta Lontoon kongressin tiimoilta.[17] Pari viikkoa ennen jatkosodan alkua pariisilainen sanomalehti Journal des Débats[18] oli julkaissut laajan alakerran otsikolla ”Louis David vu par un Finlandais”. Kirjoittaja L.R. ei liene kuullut Klausin esitelmää, mutta kertoo tavanneensa Holman sekä professori ja rouva Okkosen lounaalla kongressin aikana. Hän arvelee Klausin olleen kongressin nuorin osanottaja ja arvioi hänen väitöskirjaansa kiittävästi ja asiaa tuntevasti.

Kuka voisi olla tämä Suomelle ja Holmalle suopea L.R.? Nimimerkin taakse kätkeytyy mahdollisesti Sorbonnen professori Louis Réau (1881–1961)[19]. Hän on ainut kongressin käsikirjassa mainittu ranskalainen, johon nimikirjaimet sopivat.[20] Réau, joka toimi kongressissa Ranskan valtuuskunnan varapuheenjohtajana, oli tuottelias, muun muassa ikonografiaan erikoistunut taidehistorioitsija sekä Itä-Eurooppaa tunteva kielimies ja kulttuurivaikuttaja. Julkaistu arvio on joka tapauksessa laajin ja arvovaltaisin aikalaiskirjoitus Holman väitöksestä.

* * *

 

Onni Okkosen ja Klaus Holman yhteinen osallistuminen kongressiin on osoitus opettajan ja oppilaan läheisesti suhteesta. Professori antoi nuoren miehen esiintyä sijastaan ja mainitsi hänet lehtihaastattelussa Suomeen palattuaan. Okkoset ja Holmat olivat perheystäviä ja heiltä on säilynyt laaja kirjeenvaihto. Jos Klaus Holma olisi jaksanut elää, hän olisi voinut olla ehdokkaiden joukossa, kun professorille sotien jälkeen etsittiin seuraajaa hänen siirtyessään akateemikoksi.[21]

 

FM Risto Mikael Pitkänen opiskelee taidehistoriaa Helsingin yliopistossa. Hän on kiinnostunut mm. taiteen ja taidehistorian kohtaloista Euroopassa kriisiaikoina.

 

Kuva 1. Onni Okkonen. Kuva: Joensuun taidemuseo.
Kuva 2. Klaus Holma. Kuva: Kansalliskirjasto, henkilöarkistot. Luettelo nro 76, Signum: Coll. 325.