Monille kuvataiteen välittäjäammateissa työskenteleville erilaiset pätkä-, silppu- ja keikkatyöt ovat arkipäivää. Taidehistorioitsijoiden urapolkua määrittelevät nykyisin epätyypilliset, projektiluontoisuuteen ja väliaikaisuuteen perustuvat työsuhteet. Yhä harvemmalle alalla työskentelevälle vakituinen “eläkevirka” taide- tai museolaitoksessa on todellisuutta. Teitä tavoittelemisen arvoiselle, palkitsevalle työlle on silti monia – suoraviivaisia ne eivät aina ole.
Olemme kolme 2010-luvun alussa Helsingin yliopistosta valmistunutta taidehistorioitsijaa. Kävimme keskustelua työkokemuksestamme ja ammatillisista haavekuvistamme, jonka pohjalta syntyi yhteinen tekstimme.
Oscar: Lepohetki työhuonekollektiivi 3B:ssä, joka toimii entisessä kirjapainotilassa. Apurahatutkija-freelancerin tärkeimpinä työkaluina Word-tiedosto, kirjapinojen täyttämä pöytä ja terveyssandaalit.
Taidehistorioitsijan (työ)identiteetti muotoutuu monia reittejä pitkin – näin on käynyt meillekin.
Oscar Ortiz-Nieminen: Joku taisi minua kerran kuvata osuvasti “pitkän kaavan humanistiksi”. Kiinnostus maailmaa ja siinä esiintyviä ilmiöitä kohtaan ajoivat minut opiskelemaan taidehistoriaa. Alalle päädyin mutkan kautta. Olin ollut useamman vuoden kesätöissä museoalalla ollessani uskontotieteen opiskelija. Teologian maisterin paperit eivät minulle riittäneet. Eikä ilmeisesti filosofian maisterin tutkinto. Olen nyttemmin päätynyt työstämään väitöskirjaa, jossa yhdistyy kaksi suurta intohimoani: uskonto ja arkkitehtuuri. Tässä välissä olen ehtinyt toimia niin katsomusaineiden opettajana peruskoulussa kuin freelanceoppaana useassa taidemuseossa. Välittäjäportaan työ on tullut minulle tutuksi myös muutamien itsenäisten tutkimus- ja kuratointiprojektien kautta.
Linda Leskinen: Minulla oli taidehistorian gradua kirjoittaessa mahdollisuus työskennellä osa-aikaisesti Tapio Wirkkala Rut Bryk Säätiössä. Valmistuttuani jatkoin samassa paikassa, mutta jatkoin myös oppaana taidemuseoissa. Sittemmin työskentelin EMMAssa kokoelmien parissa. Pätkätyöt ja monityöpaikkaisuus tulivat tutuiksi. Vähitellen hakeuduin takaisin yliopistolle taidehistorian jatko-opiskelijaksi, koska sen kuuluisan oman jutun tekeminen houkutti. Nyt vallitsee apurahatutkijan ja freelance-tekstityöläisen epävarma arki. Jatko-opiskelijana taidehistorioitsijan identiteetti ehkä kehittyy ja kantaa eri tavalla, kuin tavallisessa päivätyössä – oman identiteetin ja tutkijan äänen etsiminen on olennainen osa kuviota. Koen, että kaikki mitä teen liittyy jollain lailla taiteen välittämiseen yleisölle.
Saara Karhunen: Olen valmistuttuani työskennellyt kahdessa organisaatiossa, joissa taidehistorioitsijat ja taiteilijat toimivat yhdessä. Kuvataideakatemian opintoamanuenssina tein töitä taiteilijaopettajien kanssa ja koin toimivani organisaation sisällä välittäjän roolissa hallinnon, opetuksen ja opiskelijoiden välissä. Nykyinen työpaikkani Checkpoint Helsinki syntyi eritaustaisten taidetyöläisten jakamista visioista, mutta se on näyttäytynyt vahvasti taiteilijavetoisena organisaationa. Eri taustoista tulevien kanssa työskennellessä taidehistorioitsijan ammatti-identiteettiä on saanut miettiä suhteessa muiden osaamiseen ja näkökulmaan. Sisältöosaaminen ja välittäjän rooli tuntuvat kiteyttävän taidehistorioitsijuuteni. Toisaalta olen tottunut jatkuvasti perustelemaan ja muokkaamaan omaa positiotani, oman työn merkitys on aina myytävä uudestaan.
Yliopistolta saatu koulutus ei välttämättä kulje käsi kädessä työelämän odotusten kanssa. Toisaalta taidehistorian opintojen kautta hankittu sisältöosaaminen on usein se kaikkein arvokkain seikka, jonka säilymistä on tärkeää vaalia.
SK: Taidehistorian opinnoilla on päällisin puolin vähän yhteyttä siihen työhön, josta työpäiväni rakentuvat. Opintojen kautta löytyy kuitenkin perimmäinen syy ja motivaatio tällä alalla työskentelylle. Ehkäpä koen, että taidehistorioitsijan identiteetti tuo jonkinlaista ryhtiä työhön. Kaikessa silppuisuudessaan tämä on juuri sitä työtä, mitä haluan tehdä, ja ainakin tällä hetkellä myös voin tehdä. Joka päivä ei tietenkään ajattele näin juhlavasti, koska onhan tämä toisinaan aika mahdotonta tasapainottelua.
Saara: Kuvassa näkyy keskeisiä työvälineitäni Checkpoint Helsingin toimistossa: Läppäri, jonka ruudulla on avoinna google-kalenteri. Muistikirja, koska tykkään kirjoittaa asioita ylös käsin. Nitoja, jolla nidon kuitteja yhteen. Paperipino, jonka aion aina joskus käydä läpi. Sekä kahvia ja korvapuusti, energianlähteitä.
OO-N: Hyvin muotoiltu, taidehistorioitsijuus kulkee koko ajan taustalla. Itselläni on ollut sikäli kiitettävä tilanne, että niin opastustyössä kuin tutkimustehtävissä substanssiosaamista vaaditaan jatkuvasti. Kiitän mielessäni edelleenkin niitä opettajia, jotka ovat opettaneet minua ajattelemaan taidetta ja kirjoittamaan siitä. Word-asiakirja taitaa olla oman mielikuvituksen lisäksi yksi keskeisimmistä työkaluistani. Vaikka yliopisto-opinnot luovat hyvän teoriapohjan tälle alalle, käytännöllisempi puoli opitaan itse tekemisen kautta. Termiin “näyttelykäsikirjoitus” en törmännyt suinkaan ensimmäisen kerran museologian luennoilla, vaan silloin, kun minulta sellainen tilattiin!
LL: Yliopistossa kehotetaan ajattelemaan isosti. Akateemista maailmaa kiinnostavat kysymykset taidehistorian alalla saattavat kuitenkin olla aika erilaisia verrattuna siihen, miten taidemuseoiden pitää arjessa kohdata yleisöjä ja esitellä eri ilmiöitä. Nuorena opiskelijana muistan olleeni – ehkä hyvällä tavalla – aika irrallaan käytännön todellisuudesta ja jatkuvasti miettineeni miksi-kysymyksiä. Miksi ylipäätään on paikkoja, joihin mennään katsomaan teoksia? Opintojen tuoma kriittinen asenne ja karttuva käytännön kokemus ovat minusta hyvä yhdistelmä.
SK: Valmistumisen jälkeen tuntui, että työelämä oletti minun olevan myös taloushallinnon osaaja. Se vähän järkytti, mutta kaikenlaista on saanut oppia töitä tehdessä, ja minulla on ollut onni saada mahtavia kollegoita. Minusta kirjoittaminen – sen myötä analysoiminen ja argumentoiminen – on ollut arvokkain työelämävalmius, jonka olen yliopistosta saanut.
LL: Tästä olen ehdottomasti samaa mieltä. Muistan, että halusin aikoinaan nimenomaan taidehistoriaa opiskelemaan, mutta taustalla kajasti joku taju siitä, että yliopistossa tärkeintä on oppia kirjoittamaan ja tunnistamaan, mitä ajattelee ja mitä mieltä on asioista.
Parhaimmillaan silpputyö antaa arvokasta kokemusta ja mahdollisuuden työskennellä lukuisten mielekkäiden projektien parissa. Samalla se vaatii tasapainottelua ja oman osaamisen jatkuvaa ylläpitämistä.
OO-N: Minulle kaikkein tutuinta on oppaan työ. Sen luonne ja arvostus ovat muuttuneet. Aikaisemmin opastustyötä on pidetty väylänä “oikealle” museouralle, joka tehdään näyttely- ja kokoelmapuolella. Tunnen itseni lisäksi useita ammattioppaita ja taidehistorian opettajia, jotka ovat tehneet jo vuosikausia työtä erilaisten yleisöjen parissa. Opastustyö on muodostunut minulle itseisarvoiseksi elämäntavaksi. Sen kautta olen jatkuvasti kosketuksissa sekä alan uusimpaan tutkimukseen että peruskäsitteistöön. Itselleni kaikkein antoisinta on kuitenkin kontakti museokävijöihin, mikä pitää minut myös pedagogisesti vireänä.
SK: Minäkin opastin opiskeluaikoina, koska se tuntui työltä, jota siinä vaiheessa kuuluu tehdä. Nyt arvostan tosi paljon kokemuksiani oppaana. Siinä ollaan todella olennaisen äärellä. Erityisesti yleisön nahkoihin asettuminen ja taidetta koskevan tiedon välittäminen siitä näkökulmasta oli tärkeä oppi. Siksi harmittaa, että oppaan työ mielletään opiskeluajan oheistyöksi, mikä näkyy myös sen työehdoissa. Huomaan kaipaavani opastamista ja haluaisin vieläkin tehdä sitä. Tosin en tiedä kaipaanko oikeasti nykyiseen työnkuvaani uusia työtehtäviä.
OO-N: Freelancerina ja tekstityöläisenä olemisessa on se hankala puoli, ettei oikein ole edellytyksiä olla kiinteästi osana mitään työyhteisöä. Kontaktin puute voi aiheuttaa myös pulmatilanteita. Vaarana on, että projektitöissä tiedonkulku jää liian vähäiseksi tai vaillinaiseksi. Ei ole niitä epämuodollisia kahvipöytäkeskusteluja, jossa kuulumiset vaihdetaan ja joiden kautta saa selkeämmän käsityksen oman työn merkityksestä koko hankkeen kannalta. Kaikki itseen kohdistetut odotukset ja oletukset eivät kulkeudu sähköposteissa. Vaikeaa on myös oman osaamisensa hinnoitteleminen. Sitä joutuu usein myös toimeksiantotilanteissa tekemään.
SK: Tämä vaatii esimiehiltä ja koko työyhteisöiltä uudenlaista ajattelua. Sisäinen viestintä tuntuu muutenkin olevan vaativa laji.
OO-N: Olen miettinyt omasta positiostani käsin museoiden ja kulttuurilaitosten tuotantologiikan muuttumista ja sisältöosaamisen sijaintia tulevaisuudessa. Kuka onkaan tulevaisuudessa laitosten ”sisällä” ja ”ulkona” – missä työ tehdään?
SK: Onko mahdollista, että tulevaisuudessa taidehistorioitsijoiden positio muistuttaa sitä, mikä on taiteilijoiden asema suhteessa museoihin nyt? Meillä ei tällä hetkellä ole paljoakaan työmahdollisuuksia vapaille kuraattoreille ja muille välittäjäportaan freelancereille. Varmasti taidelaitosten organisaatiot tulevat muuttumaan taiteen rahoituksen muuttumisen myötä. En pidä henkilökunnan vaihtuvuutta pelkästään huonona asiana – ainakaan laitosten tarjoamien sisältöjen kannalta. Toisaalta on kaikki arvokas hiljainen tieto ja osaaminen, jonka säilyminen edellyttää jatkuvuutta.
LL: Pysyvyys on ilman muuta arvo sinänsä. Kaikkien alalla työskentelevien kannattaisi silti aktiivisesti käydä (tämänkin tapaista) vuoropuhelua ja rohkeasti vaihtaa keskenään kokemuksia tontinrajojen yli. Mahdollisimman avoin Wiki-tyyppinen tieto voi luoda uusia näkökulmia.
Linda: Harvinaisen siisti kotityöpöytä, jossa näkyvillä italialaista kahvia, kynsilakkapullo, puoliksi syöty Kismet, istumalihaksia varten Domus-tuoli sekä tietenkin koneella auki Tahiti-lehden taittonäkymä. Lattialla pakollinen kasa väitöskirjaan liittyvää tutkimuskirjallisuutta.
SK: Minulla on valmistumisen jälkeen ollut pidempiä työsuhteita samoissa paikoissa, sikäli olen välttynyt hurjimmilta silpputyösuhteilta, vaikka projektirahoituksen takia kovin pitkälle eteenpäin ei koskaan tiedä. Olen kuitenkin kokenut, miten päivittäinen työ ja työnkuva saattaa koostua varsin sekalaisesta silpusta, hyvin abstrakteista ja hyvin konkreettisista asioista. Usein huomaan vieläkin tekeväni asioita, joita en oikeastaan osaa. Keskittymistä vaativiin ja teoreettisesti painottuneisiin yliopisto-opintoihin nähden tässä on suuri kontrasti. Minulla on ehkä vielä kesken sen opetteleminen, että mikä kaikki on mahdollista ja kohtuullista, mutta ainakin olen joutunut omaksumaan uudet laatustandardit omalle työlle.
LL: Minulla on aika samanlainen silppuisa olo tutkimuksen, jatkuvan rahoituksen hakemisen ja sivutöiden pallottelemisen kanssa, vaikka päätoimisesti nyt teenkin sitä keskittymistä vaativaa akateemista työtä. Tutkijakoulutettavana olemisessa on se dilemma, että väitöskirjaan ja tutkimukseen panostaakseen täytyy vähitellen alkaa tehdä valintoja, jotka ohjaavat kenties kauemmas niin sanotusta käytännön työelämästä. Ennen ajattelin, että totta kai yhdistän nämä kaksi maailmaa. Nyt eri suunnista tulevat signaalit tuntuvat aika ristiriitaisiltakin, tosin valintoja on jokaisen urallaan tehtävä.
OO-N: Tunnistan monet huomiosi. Toisaalta eri suuntiin vievät polut voivat myös monipuolistaa omaa osaamista. Väitöskirja-aiheeni on melko perinteistä arkkitehtuurintutkimusta, mutta projektityöt ovat avanneet silmiäni myös suhteessa muotokuviin ja abstraktiin taiteeseen. Rahoituksen hakeminenhan on asia, joka on yhteinen dilemma niin apurahatutkijoille kuin monille kuvataiteen välittäjäammateissa työskenteleville. Saman asian kanssahan painiskelevat myös taiteilijat. Kilpailu on kovaa, eikä siltä voi nykymaailmassa välttyä. Joskus se ajaa eteenpäin, mutta toisinaan se voi lannistaakin.
LL: Oma “käytännön” työkokemukseni ei niinkään tule kuratoinnista ja tapahtumatuotannosta, vaan enemmänkin kokoelmien parissa työskentelystä, nyttemmin myös luentojen pitämisestä ja kirjoittamisesta. Olen samaa mieltä taidehistorioitsijan häilyvästä positiosta tänä päivänä. Instituutioissa hyvin harva pääsee toteuttamaan näkemystään ja luomaan sisältöjä, mutta nuoret pätkätyöläiset kulkevat talosta taloon oppien jokaisesta paikasta uutta. Sinänsä minäkin näen vaihtuvuudessa positiivisia puolia: työpaikkojen mukavin anti ovat olleet kaikki erilaiset ja eri tavalla ajattelevat ihmiset. Se on myös sitä paljon puhuttua verkostoitumista.
SK: Tuo on kiinnostava pointti, pätkätyöläisillä on tosiaan epävarmuuden vastapainona hyvät kontaktit ja eräänlainen näköalapaikka.
LL: Käytännön välittäjätyötä löytyy mielestäni myös muualta, kuin asiakas- tai yleisörajapinnasta. Kokoelmatyöntekijänä esimerkiksi mietin jatkuvasti, miten työstämääni kokonaisuutta voisi tuoda esiin sellaisella tavalla, joka kertoisi yleisölle jotain uutta kyseisestä aiheesta.
OO-N: Yleisö ja sen kohtaamiseen liittyvät kysymykset vaikuttaisivat olevan pinnalla museomaailmassa. Siihen on varmaan olemassa useitakin syitä, ja hyvä niin. Uskon, että tulevaisuudessa kokoelmatyökin siirtyy palvelemaan informaatioteknologiakehityksen myötä yhä kiinteämmin kotikoneellaan teoskuvia klikkailevia virtuaalimuseokävijöitä.
SK: Opettelemmeko siis seuraavaksi koodaamaan?
OO-N: Taitaapa niitä koodaritaidehistorioitsijoita jo jonkin verran ollakin.
LL: #Suominousuun!
Vaikka vaihteleva työ ja freelancerina oleminen on antoisaa ja vapaata, työn yhtäaikainen tekeminen, sen hakeminen ja perusteleminen saattavat kuormittaa voimakkaasti.
SK: New Yorkilaisen Creative Timen kuraattori Nato Thompson sanoi taannoin Helsingissä Ihme-päivällä vieraillessaan, että julkiseen tilaan tilausteosta toteuttavan kuraattorin tehtävä on suojella taiteilijan ideaa väistämättömien kompromissien keskellä. Tämä sopii mielestäni monenlaisen välittäjäportaan työn huoneentauluksi. Yleisön suuntaan korostuu puolestaan tiedonvälitys, kontekstualisoiminen ja osallistumisen tukeminen. Välittäjänä toimiminen tarkoittaa velvollisuudentuntoa taiteilijaa, yleisöä ja rahoittajia kohtaan. Käytännössä tämä tarkoittaa tasapainottelua erilaisten odotusten ja ajattelutapojen välillä.
LL: Freelancerina oleminen on haastavaa tasapainottelua myös omassa elämässä. Joillekin kyseessä on tietoinen valinta, toisille taas pakon sanelema elämäntilanne ja kaikkea näiden ääripäiden väliltä. Työpätkät ja apurahalla olo ovat kuitenkin kirkastaneet ajatustani siitä, että epätyypillisestä (työskentelystä) pitäisi tehdä tyypillisempää. Nyt pomppiminen roolista toiseen on hankalaa kaiken byrokratian vuoksi. Miksi esimerkiksi museoalan tuntityöläisen palkkakuiteissa ei voida tarkasti eritellä tehtyjä tunteja, vaan ne on käsin kirjattava lomakkeisiin, kun työttömyyskorvausta haetaan.
OO-N: Onneksi kontakti muiden taidealalla työskentelevien ihmisten kanssa tuo esiin sen, että kaikki ovat samassa tilanteessa. Projektityöläiset eivät ole poikkeus säännöstä, vaan uusi sääntö. Hyvinvointiyhteiskunnan tukirakenteet ja työelämän lainalaisuudet kaipaavat tästä näkökulmasta kipeästi päivittämistä. Uskon, että julkisuudessa esille noussut perustulomalli voisi olla askel oikeaan suuntaan.
SK: Silpputyö ja intohimolla tekeminen tuo mukanaan todellisia uupumisen riskejä. Priorisointi ja rajojen asettaminen on tärkeää, ja kaikki oppivat tämän varmasti eri tavoin.
OO-N: Freelancetyön suurin etu on sen tarjoama vapaus. Kukaan ei valvo tekemisiäni ja hommat etenevät juuri siinä tahdissa, kun itse pidän sopivana. Vapaus tuo luonnollisesti mukanaan myös paljon vastuuta. Oman elämän organisoiminen tilanteessa, jossa useat samanaikaiset toimeksiannot vievät niin aikaa kuin henkisiä resursseja, voi olla ajoittain todella haastavaa. Työskentelyssään on oltava hyvin tavoitteellinen ja määrätietoinen, toisaalta on siedettävä kaaosta. Epävarmuuden kanssa on vain kyettävä tulla sinuiksi.
LL: Lievän kaaoksen sietäminen ja hyväksyminen auttavatkin jaksamaan ja priorisoimaan asioita. Kaiken epävarmuuden keskellä on kuitenkin mahdollista kokea onnistumisen tunnetta ja ”välittämisen” ammattiylpeyttä: yksikin oivallus kuulijan tai lukijan päässä on voitto!