Kuvataiteilijan asema ja toimeentulo on puhuttanut kuvataiteen kenttää viime aikoina, hyvästä syystä. Myös päättäjien tasolle on kaikunut viesti siitä, miten kuvataiteilijat ovat korkeakoulutettuna erityisosaajien joukkona erityisen heikossa asemassa – niin tulonmuodostuksen kuin yhteiskunnallisen aseman ja tunnustuksen näkökulmasta. Otan tämän nyt oman tekstini lähtökohdaksi useastakin syystä. Ensinnäkin, taiteilijoiden työ on tietenkin kuvataiteen kentän rakenteiden perusta ja siinä kaikkien välittäjäroolien olemassaolon ehto ja syy. Toiseksi, kuvataiteen kentän rakenteiden analyysi ja tarkistus on välttämätöntä, jotta taiteilijoiden asemaa voidaan parantaa. Tätä rakennetta pyrin osaltani avaamaan, peilaten sitä erityisesti kansainväliseen toimintaympäristöön ja tässä keskeiseen välittäjäportaaseen.
Kuva: Ugo Carmeni.
Kirjoitukseni on vahvasti asiantuntijuuden puolustuspuhe. Esimerkiksi poliittinen retoriikka painottaa tällä hetkellä ympäripyöreästi kulttuuria, taiteesta puhumisen sijaan, sekä jopa harrastamista ammatin sijaan. Tässä ilmapiirissä eri taiteenalojen vertailu ja kilpailuasetelma esimerkiksi lobbaustyössä on vaarallista ja usein konservatiivista raja-aitojen rakentamista. Se paitsi hajauttaa, myös rajaa helposti ulkopuolelleen eri aloille merkittäviä alagenrejä ja uusia avauksia. Kaikkien taiteenalojen yhteistä köyttä vedettäessä uusliberalistisen talouspolitiikan säästötalkoissa on kuitenkin korostettava samalla taiteenalojen erityispiirteitä ja -tarpeita. Kuvataiteella on paikallisesti ja maailmanlaajuisesti oma yhteiskunnallisesti merkittävä historiansa, elävä ja monimuotoinen kielensä, sekä oma tapansa osallistua todellisuuden tutkimiseen ja tuottoon.
Taiteilijat ovat alansa parhaita, mutta eivät onneksi ainoita, asiantuntijoita. Taiteilijoiden ja muiden kentän asiantuntijoiden eli välittäjien epähedelmällisen vastakkainasettelun murtaminen olisikin tarpeen. Näkökulmaani ja asiantuntijuuden puolustustani ohjaa työni lähes parinkymmenen vuoden ajalta nykytaiteen kuraattorina ja tutkijana sekä Suomessa että Englannissa. Suuren osan työstäni olen tehnyt freelancerina ja projektiluontoisesti, eli itseorganisoituneesti ja läheisessä yhteistyössä taiteilijoiden kanssa. Ensin HIAPin ja nyt Framen ohjelmapäällikkönä olen viimeiset kolme vuotta seurannut suomalaista kuvataiteen kenttää kansainvälisen toiminnan mahdollisuuksia ja haasteita kartoittaen.
Ekosysteemi
Asiantuntijuus paikantuu aina kentälle, tiettyyn asemaan, suhteessa toisiin toimijoihin. Tietoinen paikantuminen voidaan määrittää yhdeksi keskeiseksi edellytykseksi asiantuntijuudelle ja tämä taas edellyttää toimintakentän kokonaisvaltaista hahmottamista. Omassa työssäni – niin kuraattorina kuin laajemmassa institutionaalisessa välittäjän roolissani Framessa –toimintaympäristön ja sen rakenteiden ymmärtäminen ekosysteeminä on osoittautunut toimivaksi. Ekosysteeminä kuvataidetta ei tarvitse nähdä suljettuna vaan eri tavoin toisiin rakenteisiin, pienempiin ja suurempiin, vuorovaikutuksessa olevana. Ekosysteemissä korostuvat järjestelmän sisäisten osien erityislaatujen mutta myös näiden välisten suhteiden merkitys. Diversiteetti on tässä avain: monimuotoisuus on vahvuus ja systeemin dynaamisuuden edellytys. Hyvin pienelläkin erikoistuneella toimijalla voi olla keskeinen paikkansa kokonaisuudessa, kun taas suuri instituutiokaan ei ole korvaamaton, jollei se lunasta omaa erityistä rooliaan systeemissä.
Kuvataiteen kenttään sovellettuna tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että eri toimijoiden merkitystä tulisi hahmottaa ja profiloida suhteessa kokonaisuuteen, joka on jatkuvassa muutosliikkeessä. Galleriat tarjoavat tässä yhden hyvän rajatun tutkimuskohteen, jonka merkitys niin paikallisen kentän kokonaisvaltaisessa kehityksessä ja taiteilijoiden aseman parantamisessa kuin kansainvälistymisessäkin on keskeinen. Suomalainen galleriakenttä eroaa rakenteellisesti huomattavasti kansainvälisestä toimintaympäristöstä, jopa naapurimaistamme: Taiteen kotimaiset markkinat ovat heikot ja tukea kansainvälisen toiminnan kehitykseen on kaupallisten gallerioiden vaikea saada. Taiteilijavetoisten gallerioiden toimintamalli perustuu yhä pitkälti etujärjestöjen rakenteelle ja näyttelytoiminnan rahoittavat taiteilijat. Kuraattoreilla ei juurikaan ole sijaa minkäänlaisten gallerioiden ohjelmistojen linjauksissa, eivätkä avoimet haut tai näiden juryt myöskään rakenna gallerioille tunnistettavia profiileja, jota kentän monimuotoisuus ja toimijoiden paikantuminen edellyttäisi.
Koko kentän hahmottaminen edellyttää myös määreiden tarkennusta ja päivitystä. Kuvataiteen sijaan nykytaide eli ”contemporary art” on se viitekehys, johon kansainvälisestä kentästä kirjoittaessani viittaan – jo itsekin oma taidehistoriallinen aikakautensa, jonka katsotaan alkavan 1960-luvun lopulta.
Täten keskityn tämän päivän taiteeseen, joka ei ole lähtökohtaisesti välinesidonnaista. ”Contemporary art” vs. ”fine art” on paljon intohimoja ja keskustelua herättänyt erottelu, johon kietoutuu kysymyksiä niin länsimaalaisen kaanonin jatkumosta kuin kaupallisuudestakin. Kirjoitukseni puitteissa ei määreiden syvempi avaaminen ole mahdollista, mutta suomalaisen kuvataiteen kentän perusteellinen analyysi, erityisesti suhteessa kansainväliseen toimintaympäristöön, edellyttäisi myös sitä.
Kuraattori paikalla
Seuraavaksi paikannan kuraattorin työtä omasta toimijan näkökulmastani käsin. Kirjoitukseni pyrkii tuomaan konkretiaa välittäjyyteen ja asiantuntijuuteen, mutta samalla se myös osoittaa mistä, väistämättä rajautuneesta, vinkkelistä näkemykseni tähän problematiikkaan kumpuavat. Kuratoriaalinen erityisosaamiseni ja välittäjän roolini on muotoutunut lukuisten projektien myötä, tiiviissä yhteistyössä taiteilijoiden kanssa. Lähes kaikki kuratoimani näyttelyt ja tapahtumat ovat olleet otteeltaan tutkimuksellisia ja eri konteksteihin taiteellisin keinoin pureutuvia.
Kuraattorina olen toiminut taiteilijoiden luotsina erilaisissa institutionaalisissa ja maantieteellisissä ympäristöissä ja rakenteissa, joihin olen kutsunut heidät työskentelemään – Suomen valtion ja vallan rajalta Lontoon konsulaatissa aina Euroopan ääriä yhteen piirtäviin periferisiin keskuksiin. Saaristoissa niin Lofooteilla kuin Turunmaalla taiteellisen tutkimuksen ja interventioiden alustana olivat taas erityislaatuiset ekosysteemit, joissa paikallisten yhteisöjen sekä ympäristön tulevaisuus ja monimuotoisuus ovat vaakalaudalla. Kaikki näyttelyprojektit ovat eri teosten ristivalotuksella tuoneet esiin miten näissä konteksteissa globaalit ja paikalliset muutosprosessit kietoutuvat yhteen. Taiteilijoiden työskentelyn kanssakulkijana olen saanut samalla itse suunnattomasti uutta monialaista tietoa sekä projektien toteutuspaikoista ja avainteemoista että taiteen potentiaalista hahmottaa, muuttaa ja tuottaa todellisuutta.
Tuorein esimerkki kuraattorin moninaisista tehtävistä ja rooleista on työni Venetsian biennaalin Suomen edustuksen parissa tänä vuonna. Työskentelin tiiviisti taiteilijaduo IC-98n, eli Patrik Söderlundin ja Visa Suonpään, kanssa yhteensä puolitoista vuotta uuden paikkasidonnaisen teoksen ensimmäisestä konseptista aina lopulliseen toteutukseen. Tässä prosessissa kuraattori toimii taiteilijoiden välittäjänä moneen suuntaan – biennaalin ja Alvar Aalto -paviljongin institutionaalisiin rakenteisiin ja reunaehtoihin, nykytaiteen ammattitoimijoiden ja -diskurssin, projektin rahoittajiin ja yhteistyökumppaneihin, suomalaiseen ja kansainväliseen mediaan. Näyttelypaikka on tässä äärimmäisen monisärmäinen niin kotimaisen taiteen, kansainvälisen nykytaidekentän kuin biennaalin ja Venetsian kaupungin näkökulmasta. Kontekstilähtöisenä projektina prosessiin liittyikin sekä taiteilijoiden että kuraattorin osalta runsaasti taustatutkimusta sekä sisällöllisistä että käytännön kysymyksistä.
Kuraattorina pyrkimykseni on aina ollut ensisijaisesti varmistaa taiteilijoiden vision toteutuminen ja sille uskollinen kommunikaatio – on sitten kyse lupa-asioista ja käytännön toteutuksen mutkista tai teoksen paikantamisesta osaksi kansainvälisen nykytaiteen keskusteluja ja ilmiöitä. Pitkäjänteinen ja syvällinen dialogi sekä luottamus on keskeistä yhteistyössä. Silloin kuraattori voi käydä taistoja eri rintamilla projektin puolesta taiteilijoiden keskittyessä omaan työhönsä. Venetsian kohdalla tämä tarkoitti käytännössä muun muassa neuvotteluja ainakin 15 eri arkkitehdin, museoviranomaisen, konservaattorin ja teknikon kanssa Suomessa ja Italiassa. Kymmenien tekstien kirjoittamista, toimitusta ja tarkistusta, vähintään kahdella kielellä ja eri kohderyhmille, antroposeeni-keskusteluun perehtymistä ja kuuden kuution hiilikasan siirtelyä.
Viime kädessä saattaa kuitenkin olla niin, että kun kuraattori onnistuu työssään, tämä työ jää näkymättömäksi, taustalle. Taideteos pääsee keskiöön ja saa oman äänensä mahdollisimman hyvin kuuluville.
Välittämistä
Nykytaiteen kentällä välittäjien rooli on kasvanut yhä merkittävämmäksi. Taiteilijoiden on entistä haastavampaa toimia kansainvälisesti itsenäisinä toimijoina, itseään edustaen – instituutiot ja vapaat kuraattorit sekä kaupalliset ja taiteilijavetoiset galleriat ovat enenevässä määrin välttämättömiä oven avaajia. Ne antavat taiteilijan tueksi verkostonsa ja ammattitaitonsa aina viestinnästä hallintoon. Kyseessä ei kuitenkaan ole vain käytännön tuki, taiteilijan paperityövuoren kevennys. Avainasemassa on nykytaiteen asiantuntijuus ja alan erityisosaaminen, jolla välittäjät lunastavat paikkansa ja uskottavuutensa kansainvälisellä kentällä. Ilman tätä ei ovia avaudu. Tämä on samaten perusta, joka mahdollistaa taiteilijan työn merkityksellisen paikantamisen välittäjän työn kautta – on sitten kyse kuratoiduista näyttelyistä, kritiikistä tai galleriaedustuksesta.
Asiantuntijuus kuten itse tieto muotoutuu erilaisissa käytänteissä ja edellyttää kykyä paikantaa oma näkökulma. Asiantuntijuus ei ole ainoastaan teoreettista, vaikka sillä on erityinen ja korvaamaton roolinsa kokonaisuudessa. Yksi suomalaisen nykytaiteen kentän ongelmista onkin teorian ja käytännön, taiteen tutkimisen ja tekemisen, taidehistorioitsijan ja taiteilijan, taideinstituution ja taiteilijajärjestön vastakkainasettelu, jossa vuoropuhelulle on ollut liian vähän tilaa, tukea, välineitä ja valmiuksia.
Heikosta vuorovaikutuksesta kertoo muun muassa se, miten taiteilijavetoiset organisaatiot hakevat yleensä tuottajia – siis toteuttamaan, auttamaan käytännön tehtävissä. Täten ei edellytetä valmiuksia eikä anneta vastuuta esimerkiksi sisällölliseen dialogiin tai aktiiviseen panostukseen organisaation toiminnan profiloinnissa. Eli ei haluta välittäjää. Samaten korostus taiteilijoiden kaipaamista tuotantotukirakenteista saattaa palvella erityisesti taiteilijoiden yksityisyrittäjyyttä ja taiteen tuotteistamista. Taiteilijoiden työskentelymahdollisuuksien ja yleensä nykytaiteen aseman parantaminen edellyttää koko kentän vahvistamista ja erityisesti vuoropuhelun syventämistä sen eri toimijoiden välillä, jolloin taiteilija ei jää yksin myöskään taiteensa kontekstualisoinnissa – suhteessa niihin keskusteluihin, ilmiöihin ja traditioihin, joissa toisaalta hänen työnsä merkitys näyttäytyy itseään laajempana ja toisaalta sen ominaispiirteet nousevat esiin.
Välittäjän työ ei ole vain kuraattoreiden heiniä, vaan siitä ovat vastuussa yhtä lailla galleristit, kriitikot ja tutkijat, intendentit ja pedagogit, professorit ja lehtorit, toiminnanjohtajat ja hallitukset, näyttelytoimikunnat ja viestintä – itsenäisinä toimijoina yhtä lailla kuin instituutioissa tai verkostoissa. Monimuotoisuudessaan välitystyö suuntautuu eri yleisöille mutta myös muille yhteiskunnan aloille ja eri konteksteihin. Aivan erityinen merkitys sillä on nykytaiteen ammattikentän sisällä niin yksilöiden kuin organisaatioiden välillä.
Esimerkiksi Iso-Britanniassa erilaisiin välittäjän rooleihin kouluttaudutaan ja kasvetaan monenlaisia reittejä. Monet kuraattorit, kriitikot ja galleristit ovat alun perin opiskelleet taidekoulussa ja erilaisten tehtävien kautta, usein itseohjautuvien ja kollektiivisten aloitteiden myötä, sekä jatkokoulutuksella edenneet keskeisiin asemiin. Erilaisista taustoista kumpuaa monimuotoisuutta myös välittäjien panokseen kentällä: he paitsi kehittävät toimintamalleja, myös tuottavat diskurssia – eivät yksin, vaan paikantuen tietoisesti juuri tiettyyn solmukohtaan kentällä, eri toimijoiden väliin, näitä osaltaan yhteen saattaen.
Kuraattori-termi juontaa juurensa latinan sanasta ”curare”, joka tarkoittaa huolenpitoa. Nykytaiteen kontekstissa tämä ei merkitse enää vain konservointia tai järjestämistä, vaan se on ymmärrettävä moniulotteisemmin. Kuraattorin työ onkin viime kädessä juuri välittämistä – sitoutumista taiteeseen taiteilijan lailla.
Taru Elfving on nykytaiteen kuraattori ja tutkija, joka toimii Visuaalisen taiteen keskus Framen ohjelmapäällikkönä.