Palaa artikkelin tietoihin Eri toimijoiden roolit rakennussuojelussa

Eri toimijoiden roolit rakennussuojelussa: Joensuun ruutukaavakeskustan rakennussuojeluhistorian alkutaival 1960-luvulta 1980-luvun loppuun

Suomalainen rakennussuojelutoiminta oli 1950- ja 1960-lukujen taitteeseen saakka kohdistunut ennen kaikkea linnoihin, kirkkoihin, kartanoihin ja muutamaan kaupunkikeskustakokonaisuuteen. 1960-luvulla huomiota alettiin kiinnittää myös kaupunkien liikekeskustoihin, koska sotien jälkeen voimistunut uudisrakentaminen muutti aikaisemmin kaupunkikeskustojen ilmettä radikaalisti. Joensuun ruutukaavakeskusta kuuluu näiden nopeasti sotien jälkeen muuttuneiden kaupunkiympäristöjen joukkoon. Kuten monessa muussa kasvavassa kaupungissa, myös Joensuussa rakennussuojelu tuli 1960-luvun aikana laajemman kiinnostuksen kohteeksi. Artikkelissa tarkastellaan Joensuun ruutukaavakeskustan suojelukysymyksiä esimerkkinä keskisuuren suomalaisen kaupungin rakennussuojelun alkuvaiheista.

Modernia suomalaista rakennussuojelun historiaa on tutkittu ennen kaikkea paikallishistoriateoksissa ja rakennettua ympäristöä käsittelevissä selvityksissä. Näin ollen suojeluhistoriaa käsittelevä tieto on hajanaista ja usein tutkimukset esittelevät yksittäistä rakennuskohdetta tai paikkakuntaa. Akateeminen suomalaisen rakennussuojelun historian tutkimus puuttuu lähes täysin, joten sille ei ole vielä muodostunut omaa tutkimusperinnettä.

Tämän artikkelin tavoitteena on kertoa joensuulaisen rakennussuojeluhistorian varhaisimmat vaiheet sekä tuoda esiin eri toimijoiden roolit, menetelmät ja vaikutuskeinot rakennussuojelukysymyksissä. Artikkelin tärkeimpinä lähteinä ovat Joensuun kaavoitustoimen sekä Muinaistieteellisen toimikunnan ja sitä seuranneen Museoviraston tuottamat asiakirjat, sanomalehti Karjalaisen ja Karjalan Maan artikkelit sekä joensuulaisten yhdyskuntasuunnittelijoiden aineistolähtöiset haastattelut.

Artikkelin alussa tarkastelen, miten rakennussuojelu Joensuun ruutukaava-alueella käynnistyi, mitä päädyttiin suojelemaan ja miksi sekä millaista keskustelua suojelusta käytiin. Tämän jälkeen esittelen rakennetun kulttuuriympäristön suojeluarvojen muutosten kehittymisen sekä asemakaava- että yleiskaavaprosesseissa. Suojelun hyväksi toimineista tahoista esittelen tarkimmin Joensuun kaupungin kaavoittajan. Artikkelin lopussa pohdin, miksi puutalovaltaisesta Joensuusta kyettiin säilyttämään lopulta vain pieniä rippeitä.

Kuva 1. Vielä 1960-luvun alussa suuri osa Joensuun noin 190 hehtaarin kokoisesta ruutukaavakeskustasta oli puutaloalueena. Vuosikymmenen aikana ruutukaavakeskustassa alettiin toteuttaa rajua kaupunkisaneerausta. Kuva Pohjois-Karjalan museo.

 

Suojelun juuret inventoinneissa

Modernin, suomalaisia kaupunkikeskustoja koskevan rakennussuojelun voidaan katsoa alkaneen ennen kaikkea Helsingistä ja Turusta. Esimerkiksi Turussa asemakaavalla suojeltiin 1950- ja 1960-lukujen aikana lähes 20 kohdetta.[1] Helsingissä valtioneuvosto vahvisti vuonna 1952 Kauppatorin pohjoispuolella olevat korttelit vanhaksi kaupunginosaksi.[2] Kuitenkin vasta seuraavalla vuosikymmenellä Helsingissä alkoivat ensimmäiset rakennussuojelukamppailut, joiden asema suomalaisessa rakennussuojelun historiassa on merkittävä. Näistä ensimmäinen alkoi 1960 ja se koski vuonna 1889 valmistunutta hotelli Kämpiä. Kiista päättyi kun hotelli purettiin, mutta osa sen julkisivuista ja sisäosista rakennettiin uudelleen. Vuosikymmenen aikana Helsingin suojelukiistat tuottivat rakennussuojeluun kompromissiajatusta, jossa julkisivuja säilytettiin mutta sisäosia uusittiin. Tästä menettelytavasta yksi tunnetuimmista esimerkeistä on Helsingin kaupungintalon (1833) uudistus, jossa rakennuksen sisäosat uusittiin täydellisesti vuoteen 1970 mennessä.[3]

Joensuussa systemaattinen rakennussuojeluhistoria alkoi Museovirastoa edeltäneen Muinaistieteellisen toimikunnan 1960-luvun alkupuoliskolla toteuttamista rakennusinventoinneista. Inventointeja ryhdyttiin tekemään tilanteessa, jossa Joensuun kaupunkirakenne alkoi muuttua kaupungin kasvun vuoksi radikaalisti. Samalla rakennetun ympäristön asiantuntijoiden tuli tarkastella sitä, mitä entisestä puutalovaltaisesta kaupungista tuli säilyttää. Tässä tilanteessa Muinaistieteellisen toimikunnan mielenkiinto kohdistui ennen kaikkea kaupunkikeskustaa sivuavan Pielisjoen itärannan tuntumassa oleville katuosuuksille ja siellä varsinkin Rantakadulle. Kun Joensuun kaupunki perustettiin vuonna 1848, alkoi kaupungin asutus syntyä juuri tälle alueelle.[4]

Vuonna 1963 Henrik Lilius toteutti toimikunnalle informaatiotasoltaan niukat inventoinnit, joiden perusteella toimikunta esitti säilytettäväksi neljä puutaloa Rantakadulta ja ydinkeskustassa vuonna 1894 valmistuneen Joensuun lyseorakennuksen (nykyinen taidemuseo).[5] Vuonna 1964 Muinaistieteellisen toimikunnan tutkija Jukka Ervamaa toteutti ruutukaava-alueella perusteellisemmat inventoinnit 13 tontilla. Kaikki kohteet sijaitsivat melko pienellä alueella lähellä Pielisjoen rantaa. Inventoinneissa huomio oli päärakennuksissa ja niiden rakennustaiteellisissa seikoissa. Rakennusten käyttöhistoriaa inventoinneissa tuotiin esiin niukalti.[6]

Kuva 2. Vuonna 1964 Muinaistieteellinen toimikunta inventoi ruutukaava-alueelta rakennuskannan 13 tontilta. Tuolloin inventoiduista kohteista vain Rantakadun puutalot säilyivät yhtä palanutta rakennusta lukuun ottamatta. Vuonna 1977 Torikadulta siirrettiin puutalo palaneen talon paikalle. Karttapohja Joensuun kaupungin kaavoitustoimi, visualisointi Pekka Piiparinen.

Vuoden 1964 inventointien jälkeen Muinaistieteellinen toimikunta esitti kuuden Rantakadun päärakennuksen säilyttämistä.[7] Toimikunnassa työskennelleen Henrik Liliuksen mielestä Joensuussa säilyttämisen kannalta arvokkaimmat kohteet olivat kuitenkin kaksi kivirakennusta: Joensuun lyseo ja Niskasaaressa oleva entinen viljamakasiini, nk. Pielisjoen linna. Rantakadun puutalojen suojelua Lilius perusteli ”tyypillisen joensuulaisen katukuvan” vaalimisella. Aluekokonaisuuden suojelun puolesta puhuivat myös rakennustaiteelliset seikat.[8] Henrik Liliuksen kommentti siitä, että Rantakadun puurakennukset edustivat tyypillistä joensuulaista kaupunkikuvaa, on huomionarvoinen. Rantakadun alueen rakennukset olivat joensuulaisittain poikkeuksellisen koristeellista ja kaupungin vauraimman väestön tilaamaa arkkitehtuuria. Tässä mielessä alue ei ollut koskaan tyypillinen joensuulainen rakennettu ympäristö.

Kuva 3. Rantakatua toukokuussa 2015. Etualalla olevan puutalon rakennutti 1890-luvun alussa englantilainen kauppahuone Egerton Hubbard & Co. Myös se kuului Muinaistieteellisen toimikunnan vuoden 1964 inventointeihin. Kuva Pekka Piiparinen.

Joensuun kaupungin arkkitehtitoimisto reagoi vahvasti Muinaistieteellisen toimikunnan aloitteeseen. Vuonna 1965 se totesi, että ”mikäli toimenpiteisiin vanhan puutalokaupungin arvokkaimpien osien säilyttämiseksi ei nyt ryhdytä, voidaan varmuudella sanoa, että tilaisuus siihen menetetään varsin pian”.[9] Kaavoittajan aloitteesta osa ruutukaava-aluetta, mukaan lukien Rantakadun varrella olevat korttelit, asetettiin kaupunginvaltuuston päätöksellä rakennuskieltoon.[10] Päätös edesauttoi sitä, että vuosikymmenen jälkipuoliskolla Rantakadun puutalokokonaisuuden säilyttämistä kyettiin pohtimaan rauhassa.

Myös kaupunginhallitus osoitti aktiivisuutta. Vuonna 1965 se teki periaatepäätöksen ryhtymisestä toimiin jäljellä olevien Rantakadun puurakennusten säilyttämiseksi.[11] Ensimmäinen Rantakadun alueen ja samalla koko Joensuun sitova suojelutoimi tapahtui vuonna 1968. Tuolloin asemakaavalla suojeltiin vuonna 1897 valmistunut vanha pakkahuone.[12] Muinaistieteelliselle toimikunnalle tämä oli riittämätöntä ja se kehotti Joensuun kaupunkia lisäämään suojelutoimia Rantakadun alueella. Vuonna 1970 kaupungin arkkitehtitoimisto oli valmis hyväksymään vanhan pakkahuoneen lisäksi kahden muun rakennuksen suojelun, mutta samalla se torjui laajemmin alueella olevan puurakennuskannan säilyttämisen.[13]

Kuva 4. Kuvassa vasemmalla sijaitseva vanha pakkahuone oli Joensuun ensimmäinen asemakaavalla suojeltu rakennus. Sen suojelu toteutettiin vuonna 1968. Vieressä näkyvä tullikamari valmistui vuonna 1910 ja se suojeltiin vasta keskustan osayleiskaavan yhteydessä 2012. Kuva Pekka Piiparinen.

 Arkkitehtitoimiston kannan muutos Rantakadun laajemman rakennuskokonaisuuden suojeluun johtui kahdesta syystä. Ensiksikin vuonna 1970 kadun puutalojen rivistöstä paloi Punaisen Ristin toimitilarakennus, mikä aiheutti koko katualueen rakennusten säilyttämiseen ongelmia. Palaneen rakennuksen jälleenrakentamista ei pidetty taloudellisesti mahdollisena ja mikäli sen tilalle olisi rakennettu asemakaavan sallima moderni kerrostalo, olisi yhtenäinen puutalojen rivistö menetetty. Toisen ongelman muodosti liikenne. Suunnitellun Pielisjoen ylittävän Suvantosillan ja Rantakadun kasvaneen liikenteen puristuksiin jäävien puutalojen säilyttämistä ei nähty realistisena.[14] Museovirasto yhtyi kaupungin arkkitehtitoimiston näkemykseen laajemmista suojelutavoitteista luopumiseksi.[15]

1970-luvun puolivälissä tilanne kuitenkin muuttui. Arkkitehtitoimistossa huomattiin, että Pielisjoen yli vuonna 1974 valmistunut silta ei uhannutkaan puutaloja kuten aiemmin oli pelätty eikä rakennusten purkutoimia liikenteen sujuvuuden lisäämiseksi näin ollen tarvittu. [16] Myös vuonna 1970 palaneen Suomen Punaisen Ristin talon kohdalla löydettiin ratkaisu.  Vuonna 1977 Suvantokadun ja Torikadun kulmauksesta siirrettiin palaneen talon paikalle vuonna 1886 valmistunut hirsirakennus.[17]

Rantakadun kokonaisuuden säilymiseen vaikuttivat ratkaisevasti Joensuun kaupungin ostotoimet. Joulukuussa 1974 kaupunginvaltuusto hankki lähellä vanhaa pakkahuonetta olevan apteekkari Ferdinand Olsonin omistuksessa olleen talon (1852–1853) ja sen pihapiirin rakennukset tontteineen.[18] Merkittävä vanhojen rakennusten säilyttämispäätös syntyi vuonna 1977, kun kaupunginhallitus päätti ostaa joukon Rantakadun puutaloja haltuunsa toimitila- ja suojelutarkoituksessa.[19] Asian valmistelijana toiminut kaupungin arkkitehtitoimisto kytki rakennusten suojelun ja kaupungin tilatarpeet toisiinsa.[20] Näin kulttuurihistoriallisesti ja arkkitehtonisesti arvokkaisiin rakennuksiin sijoitettiin pääasiassa kaupungin virastoja. Kaupungin ostopäätöksen jälkeen Rantakadun puutalot saatiin säilytettyä, mutta sitovan suojelun kaavoituksen avulla ne saivat vasta myöhemmin 1980-, 1990- ja 2000-luvuilla.

Joensuun Rantakadun suojeluprosessin voidaan katsoa liittyneen ilmiöön, jossa monet voimakkaan kaupunkirakenteen muutoksen piiriin tulleet kaupungit pyrkivät vaalimaan kaupunkikeskustojensa kulttuurihistoriallisesti arvokkaimpia ja edustuksellisimpia kokonaisuuksia. Yksi esimerkeistä on Kivi-Pori, jonka ensimmäinen suojeluasemakaava vahvistettiin vuonna 1972.[21]

Kauppahallista ensimmäinen rakennussuojelukiista

1960-luvun lopulla Joensuussa käytiin ensimmäinen julkinen rakennussuojelukeskustelu, joka koski vuonna 1902 valmistuneen puisen kauppahallin kohtaloa. Debattia käytiin niin lehtien mielipidepalstoilla kuin kaupunkiorganisaation sisällä. Eri osapuolet ottivat halliasiassa kantaa puolesta ja vastaan. Puisen kauppahallin näkyvimmäksi puolustajaksi nousi kaupunginarkkitehti Mauno Tuomisto ja vuonna 1968 hän laati lausunnon ja selvityksen hallin säilyttämiseksi. Tuomiston mielestä puinen halli oli yksi Joensuun liikekeskustan merkityksellisimmistä rakennuksista ja sillä oli kaupunkikuvaan myönteinen vaikutus. Kaupunginarkkitehti esitti visionsa toimintatavoista, joilla kauppahallia voitaisiin käyttää jatkossakin. Hänen mielestään vanha halli olisi voinut jäädä liike-elämän käyttöön kylmänä tilana, jolloin sinne olisi sopinut muun muassa vaateliikkeitä ja tuoreiden maatalouselintarvikkeiden myynti. Tuomisto piti kauppahallin säilyttämiskysymystä koko kaupungin asiana, jolloin sen kohtalon ratkaiseminen omalla tavallaan mittasi jopa kaupunkilaisten kulttuurisen sivistyksen tasoa.[22]

Tuomiston mukaan yleinen mielipide Joensuussa 1960-luvun alkupuolella oli kauppahallin purkamisen puolella. Varsinainen suojelukeskustelu kaupungissa alkoi, kun useat kaupungin merkittävistä arkkitehdeista alkoivat propagoida hallin säilyttämisen puolesta. Lehtikirjoittelu paikallisten sanomalehtien mielipideosastoilla alkoi vuonna 1967.[23] Mielipidekirjoitusten lisäksi kaupunkilaiset ottivat kauppahalliin kantaa myös paneelikeskustelutilaisuudessa.[24]

Kuva 5. Joensuun vanha puinen kauppahalli käynnisti kaupungin ensimmäisen julkisen rakennussuojelukeskustelun. Jugend-henkinen kauppahalli valmistui vuonna 1902 ja se purettiin ja myytiin polttopuuksi 1969. Kuva Pohjois-Karjalan museo.

Tuomistoa lukuun ottamatta kaupungin johtava virkamieskunta ei lähtenyt ajamaan hallin säilyttämistä. Esimerkiksi kaupunginjohtaja Tauno Juntunen näki hallin rakennustaiteellisen arvon vähäisenä. Lisäksi hän piti hallin säilyttämistä ja kunnostamista liian kalliina Joensuun kaupungille. [25] Luottamushenkilöelimistä kaupunginhallitus ja julkisivulautakunta puolsivat hallin säilyttämistä. Myös Muinaistieteellinen toimikunta antoi lausunnon säilyttämisen puolesta. Kuitenkin kaupunginvaltuusto hyväksyi hallin purkamisen äänin 26–13. Vasemmisto äänesti pääasiassa hallin purkamisen puolesta, kun taas oikeistossa oli enemmän haluja säilyttämiseen. Halli myytiin polttopuuksi ja se purettiin vuonna 1969.[26]

 

Arvottaminen suojeluprosesseissa muuttuu

Kun 1970-luvulla Joensuun kaupungin pääasiallinen historiallisten rakennusten vaalimismenetelmä oli kiinteistöjen ostotoimet, tuli seuraavalla vuosikymmenellä asemakaavasuojelu tärkeimmäksi suojelumenetelmäksi. 1980-luvulla myös rakennetun kulttuuriympäristön arvottamisessa tapahtui merkittäviä muutoksia.

Rantakadun kokonaisuuden säilyttämisen tultua turvatuksi, lähestyi Museovirasto vuonna 1977 puu-Joensuun suojelemispyrkimyksissä kaupunkia vielä Kahilan talon (1896–1897) osalta. Museovirasto korosti kohteen rakennustaiteellisia arvoja todeten, että puurakenteinen Kahilan talo oli harvoja joensuulaisia kohteita, jossa oli säilynyt 1800-luvun lopun sorvityyli täysin alkuperäisessä asussaan.[27] Jälleen kaavoittajan vahvalla myötävaikutuksella Joensuun kaupunki hankki talon omistukseensa, jolloin sen säilyminen varmistui. Vasta seuraavalla vuosikymmenellä, vuonna 1987, kohde suojeltiin asemakaavalla.[28] Rakennetun ympäristön arvottamisen kannalta merkittävää oli, että ensimmäisen kerran säilyttämispyrkimykset kohdistuivat puurakennukseen, joka oli irrallaan muista vastaavantyyppisistä kohteista.

Kuva 6. Kahilan talo sijaitsee lähellä liikekeskustaa (1896–1897) Kauppakadun ja Malmikadun risteyksessä. Rakennus oli ensimmäinen säilytetty puutalo, jota ei käsitelty osana laajempaa historiallisten rakennusten kokonaisuutta. Kuva Pekka Piiparinen (2009).

 

Rantakadun kokonaisuuden ja Kahilan talon suojeluun vaikuttivat vahvasti rakennustaiteelliset arvot: huomiota kiinnitettiin rakennusten ulkoiseen olemukseen ja ennen kaikkea puisiin koriste-elementteihin. 1980-luvulla arvottamiskäytäntöjen muutoksen joutuivat ennen kaikkea valtakunnallisesta kehityksestä. Merkittävää oli vuonna 1974 valmistuneen Rakennussuojelukomitean mietintö ja sen uudet rakennuksen arvottamisen kriteerit: kulttuurihistoriallinen arvo, rakennushistoriallinen arvo, miljööarvo, merkitysarvo, ainutlaatuisuusarvo ja tyypillisyysarvo.[29]

Joensuun ruutukaavalla ensimmäinen tyypillisen 1800-luvun asuintalon suojelu tapahtui vuonna 1985. Tämä yksikerroksinen Papinkatu 13 A oli valmistunut sata vuotta ennen asemakaavasuojelupäätöstä. Kohteen suojeluprosessissa korostettiin kuitenkin henkilöhistoriallisia arvoja, sillä rakennus oli toiminut aikoinaan Väisälän tiedemiesveljesten kotitalona.[30] Kohteen suojelu oli toisessakin mielessä joensuulaisen rakennussuojeluhistorian merkkipaalu, sillä ensimmäisen kerran ruutukaavan historiassa yksityinen omistajataho myötävaikutti sitovan suojelun toteuttamiseen.[31]

Kuva 7. Entinen Väisälän tiedemiesveljesten asuintalo sijaitsee osoitteessa Papinkatu 13 A. Kohde on yksi ruutukaavakeskustan vanhimpia säilyneitä puurakennuksia. Kuva Pekka Piiparinen (2010).

 1980-luvun harvoja kansalaisjärjestön yrityksiä rakennussuojelun puolesta oli Joensuu-Seura ry:n tekemä aloite nk. Nousiaisen talon (1860) suojelusta osoitteessa Kirkkokatu 11. Kohteella nähtiin useita arvoja. Nousiaisen päärakennus ja piharakennukset muodostivat yhtenäisen historiallisen puutalopihapiirin, jollaiset olivat käyneet Joensuun ruutukaavalla jo varsin harvinaisiksi. Lisäksi kohteen alkuperäinen luonne kuvattiin erittäin hyvin säilyneeksi. Päärakennuksella oli myös sivistyshistoriallista arvoa, sillä siinä toimi Joensuun alkeiskoulu vuosina 1886–1894.[32]

Nousiaisen talon kohtaloon liittyvät myös ruutukaavan ensimmäiset neuvottelut rakennusoikeuksista historiallisten kohteiden säilyttämispyrkimyksissä. Joensuun kaavoitustoimi tarjosi Nousiaisen talon tontin omistajalle rakennusoikeuden korottamista saman omistajatahon hallussa olevalle viereiselle tontille. Korotettuja rakennusoikeuksia vastaan omistajan olisi pitänyt säilyttää Nousiaisen talon päärakennus. Ratkaisuehdotus ei kuitenkaan tyydyttänyt omistajaa[33] ja lopulta tontti rakennuksineen päätyi Joensuun kaupungille. Talo purettiin ja vuonna 1993 kaupunki rakennutti tontille vanhusten palvelutalon.[34] 1990-luvulla neuvottelumenettely rakennusoikeuksilla vakiintui yhdeksi kaavoittajan tärkeimmistä suojelukeinoista.

Kuva 8. Nousiaisen talon säilyttämistä perusteltiin muun muassa sivistyshistoriallisilla arvoilla. Kuva Pohjois-Karjalan museo.

 

Joensuun arkkitehtitoimisto aloitti omat inventointinsa ja rakennushistorialliset peruskartoituksensa 1970-luvulla. Osin näiden selvitysten ansiosta toteutettiin ensimmäinen selkeä ja omana aikanaan paljon informaatiota sisältänyt luettelo kaupungin rakennetun ympäristön arvokkaista kohteista. Luettelo julkaistiin vuoden 1987 yleiskaavan yhteydessä. Historiallisten kohteiden arvotuskäytännöt laajenivat ja arvottamisen perusteina olivat edustavuus ja tyypillisyys, harvinaisuus, alkuperäisyys, historiallinen todistusvoima, vaikutus ympäristöön, kohteen liittyminen muuhun ympäristöön sekä kerroksisuus. Kaikkiaan yleiskaavassa kulttuurihistoriallisesti arvokkaiksi kohteiksi määriteltiin 73 rakennusta, joista hieman yli puolet sijaitsi ruutukaava-alueella. Lisäksi kaavassa oli 29 arvokasta maisemakohdetta, joista ruutukaavakeskustassa sijaitsi viisi. Arvokkaat kohteet ja aluekokonaisuudet sijaitsivat pääosin ruutukaava-alueen itäpuoliskolla, jossa sijaitsi kaupungin vanhin rakennuskanta. Rakennuksia yleiskaava ei kuitenkaan suojellut, sillä kaava ei ollut oikeusvaikutteinen.[35]

Yleiskaava käsitti myös jo entuudestaan sitovan suojelun piirissä olleet joensuulaiset rakennuskohteet.[36] Yleiskaavan valmistumisen aikoihin Joensuun kaupunki oli suojellut ruutukaavakeskustassa asemakaavalla yhteensä 12 yksittäistä rakennusta ja yhden 14 taloa käsittävän tyyppitalokokonaisuuden Rauhankadulla.[37]

Kuva 9. Vuoden 1987 yleiskaavassa ruutukaava-alueella olleet kulttuurihistoriallisesti arvokkaat kohteet sijaitsivat pääosin alueen itäosassa kaupungin vanhimmilla rakennusalueilla. Kuva Joensuun kaupungin kaavoitustoimi.

 

Kaavoittaja tärkeimpänä kulttuuriympäristön vaalijana

Tarkastelemallani ajanjaksolla Joensuun kaavoitustoimi oli kaikkein aktiivisin rakennussuojelua edistänyt toimijataho. Lähdeaineistosta käy ilmi, että monet ruutukaavan historialliset kohteet saatiin säilytettyä 1960–1980-luvuilla kaavoitustoimen ansiosta. Kaupunginarkkitehti Mauno Tuomistolla oli suojelutoimissa hyvin merkittävä rooli. Hän toimi Joensuun kaupunginarkkitehtina vuosina 1963–1992.

Mauno Tuomiston virkauran aikana vanhojen rakennusten ostaminen kaupungille tuli pääasialliseksi suojelumenetelmäksi. Haasteelliseksi tilanteen teki, että vanhoja puurakennuksia oli paljon ja paineet uudisrakentamiselle olivat suuret. Lisäksi kaavoittaja pyrki kohtelemaan vanhojen rakennusten omistajia mahdollisimman tasapuolisesti.[38]

Kaupungin arkkitehtitoimisto teki 1970- ja 1980-luvuilla huomattavan määrän hintatiedusteluja purku-uhan alaisten rakennusten omistajille.[39] Monet säilyttämispyrkimykset kaatuivat rakennuksien omistajien liian korkeiksi koettuihin hintapyyntöihin.[40] Arkkitehtitoimiston strategiaan kuului, että kaupunginhallitukselle esitellyille, säilytettäviksi ja suojeltaviksi ehdotetuille rakennuksille suunniteltiin jo etukäteen järkevät käyttötarkoitukset.[41] Näin kaavoittajan aloitteesta Joensuun kaupunki hankki useita puutaloja ja muutti niitä virastokäyttöönsä. Kaupunginjohto linjasi suhteensa omistamiinsa vanhoihin rakennuksiin uudelleen 1990-luvun puolivälissä. Tuolloin kaupungin tavoitteeksi tuli luopua sen hallussa olevista tarpeettomista historiallisista rakennuksista.[42] Suunnanmuutokseen pakotti ennen kaikkea kaupungin taloudellinen tilanne.[43]

Joensuun ensimmäiset koko ruutukaava-alueen kattavat yleis- ja asemakaavat eivät antaneet suojaa historiallisille rakennuksille. Ensimmäinen yritys vaalia rakennuksia yleispiirteisen maankäyttösuunnitelman avulla oli vuonna 1978 laadittu liikekeskustan kaavarunko. Kaavarunkoehdotus sisälsi kartan, jossa esitettiin säilytettäviksi ehdotetut rakennukset. Kun aiemmin kaupunki oli tehnyt säilyttävän päätöksen muutamasta Rantakadulla sijaitsevasta puurakennuksesta, esitettiin kaavarunkoehdotuksessa joukko uusia puu- ja kivirakennuksia säilytettävien rakennusten listalle. Kohteita ei valittu enää yksinomaan rakennustaiteellisten arvojen mukaan, vaan suojeltavaksi esitettiin myös kaupungin historian kannalta merkittävää rakennuskantaa. Kaupunginvaltuusto kuitenkin hylkäsi kaavarunkoehdotuksen. Ponnessaan se totesi, että kaupunki luopuisi muiden kuin omistamiensa historiallisten rakennusten suojelusta.[44] Toisin sanoen suojelutoimia ei haluttu ulottaa yksityisten omistamiin kohteisiin.

Yksi suomalainen puurakennusten suojelumenetelmä on ollut rakennusten siirtäminen purku-uhan alta sijoitettavaksi toisaalle. Myös tässä Joensuun kaupungin kaavoittajalla oli aktiivinen rooli. Ensimmäinen rakennussuojelutarkoituksessa tapahtunut rakennuksen siirtäminen tapahtui vuonna 1977, kun nk. Parviaisen talo (1886) siirrettiin osaksi Rantakadun puurakennusten kokonaisuutta.[45] Parviaisen talon jälkeen rakennusten siirrot olivat vaatimattomia ja siirtotoimia on kohdistettu vain kahteen ulkorakennukseen.

Vaikka rakennusten siirrot jäivät määrällisesti pieniksi, vuosien saatossa kaavoittaja esitti merkittäviäkin toimenpiteitä. Vuonna 1976 kaupungin arkkitehtitoimisto toivoi, että Joensuun kaupunki kaavoittaisi ruutukaava-alueelta yhden korttelin, jonne purku-uhan alaiseksi tullutta vanhaa rakennuskantaa olisi voitu siirtää.[46]  Asiaan palattiin seuraavalla vuosikymmenellä ja siihen vaikutti vahvasti vuonna 1972 perustettu Kuopion korttelimuseo, jonne oli siirretty puu-Kuopion historiallista rakennuskantaa. Joensuussa kaupungin johto kuitenkin torjui kaavoittajan esittämän ajatuksen vedoten kireään taloudelliseen tilanteeseen. Kuluja olisivat tuoneet rakennusten siirrot ja uudelleenpystyttämiset. [47]

Vuonna 1988 Tuomisto nosti jälleen uuden ajatuksen paikallisen rakennusperinnön vaalimiseksi. Hän esitti julkisesti, että Joensuuhun olisi harkittava vanhojen rakennusten säilyttämisen puolesta työskentelevän säätiön perustamista.[48] Laajempi innostus hankkeeseen kuitenkin puuttui. Visiota siitä, kuka tai mikä taho säätiötä olisi lähtenyt toteuttamaan ja millaisilla taloudellisilla panoksilla, ei syntynyt.[49]

Kaavoittaja pyrki edistämään suojelua myös yhteistyössä muiden toimijatahojen kanssa. Rakennussuojeluun myönteisesti suhtautuvilla johtavilla virkamiehillä, varsinkin kaupunginjohtajilla ja teknisen toimen viranhaltijoilla, oli kaupungin suojeluhistoriassa oma merkityksensä. Kaupunginjohtajista Tuomisto muistaa erityisesti Aaro Heikkilän, joka suhtautui rakennussuojelukysymyksiin myönteisesti.[50] Vuosina 1975–1995 kaupunginjohtajana toimineen Heikkilän aikana kaupungin hallintaan hankittiin muun muassa Rantakadun puutalojen kokonaisuus.

Antikvaarisilla toimijoilla on ollut suomalaisessa rakennussuojelun historiassa hyvin merkittävä rooli. Kuten aikaisemmin todettiin, Muinaistieteellisen toimikunnan ja Museoviraston merkitys Rantakadun puutalojen säilymisessä oli huomattava. Kun rakennukset tulivat kaupungin omistukseen ja samalla niiden säilyminen saatiin taattua, alkoi Museoviraston rooli ruutukaavan suojeluhistoriassa pienentyä.

Toinen antikvaarinen toimija, Pohjois-Karjalan museo, ei ottanut tutkimusajanjaksolla erityisen näkyvää roolia rakennussuojelussa ja se jäi rakennetun ympäristön vaalijana ja aloitteiden tekijänä selvästi kaavoitustoimen varjoon. Sen sijaan se harjoitti jonkin verran epäsuoraa toimintaa ja museon merkittävimmiksi menetelmiksi tuli ennen kaikkea historiallisen rakennuskannan tutkiminen ja inventointien laatiminen. 1960-luvun lopulla museo käynnisti puu-Joensuuta koskevan tutkimushankkeen, jonka tuloksena syntyi Henrik Liliuksen teos Joensuu 18481890: Erään suomalaisen puukaupungin vaiheita.[51] Teos jäi kuitenkin museon ainoaksi rakennettua ympäristöä käsitteleväksi julkaisuksi. Pohjois-Karjalan museo aloitti omat rakennusinventointinsa 1980-luvun alussa ja museon toteuttamia inventointeja käytettiin jossakin määrin muun muassa yleis- ja asemakaavahankkeiden taustamateriaalina. Museon inventoinneissa dokumentoitiin myös purettavaksi tulevia rakennuksia. Pohjois-Karjalan museo sai rakennustutkijan viran vuonna 1989, joka kuitenkin lakkautettiin vuonna 2007.

Joissakin kaupungeissa rakennusvalvonta osallistui historiallisen rakennuskannan vaalimiseen, mutta Joensuussa sen rooli jäi lähdeaineiston perusteella vähäiseksi.[52] Myös Pohjois-Karjalan seutukaavaliiton merkitys ruutukaavan kulttuuriympäristön vaalimisessa oli pieni. Se toteutti 1970-luvulla omat selvityksensä seutukaavoitusta varten, mutta niiden informatiivinen taso jäi kuitenkin heikoksi. Arvokkaista rakennetun kulttuuriympäristön kohteista mainittiin yleensä vain kohteen nimi.[53]

Valtiovallan taholla Muinaistieteellisen toimikunnan lisäksi ministeriöiden rooli nousi historiallisen ympäristön vaalimisessa tärkeäksi. Ensimmäisen kerran tämä tuli näkyviin ruutukaavan luoteisosassa sijaitsevan 1940-luvulla valmistuneen tyyppitaloalueen säilyttämispyrkimyksissä. Aloite Rauhankadun entisten työläisasuintalojen suojeluun tuli kaavoittajalta 1970-luvun lopulla.[54] Kaupunginhallitus valitsi kuitenkin kaavoittajan suosituksesta huolimatta rakennukset purkavan vaihtoehdon, mutta sisäasiainministeriö kieltäytyi vahvistamasta puurakennukset purkavaa kaavaa.[55] Samalla ministeriö asetti alueen rakennuskieltoon kunnes asemakaava olisi ministeriön tavoitteiden mukainen.[56]

Lopulta alueelle laadittiin sisäasiainministeriön vaatimukset täyttävä asemakaava vuonna 1984.[57] Neljäntoista puurakennuksen suojelu ei kuitenkaan toteutunut toivotulla tavalla, sillä suojelu piti purkaa jo vuonna 1988 kun alueen ja rakennuksien omistaja Rakennustoimisto S.A. Tervo Oy jätti rakennukset hoitamattomaan kuntoon.[58] Suurin osa Rauhankadun puurakennuksista kuitenkin säilyi. Vaikka asemakaavasuojelu epäonnistui, on Rauhankadun alue määritelty yleiskaavoissa paikallisesti arvokkaaksi rakennetun kulttuuriympäristön kokonaisuudeksi.[59]

Kuva 10. Rauhankadun tyyppitalojen suojelu piti purkaa vuonna 1988, vain neljä vuotta suojelupäätöksen jälkeen. Kuva Pekka Piiparinen (2011).

Yksi Joensuun ruutukaavan pitkäaikaisimmista rakennussuojelukonflikteista liittyi Tapion elokuvateatterirakennukseen ja myös tämän kohteen suojeluun ministeriöllä oli suuri merkitys. Vuonna 1927 valmistunutta Tapion taloa oli esitetty suojeltavaksi jo vuonna 1978 laaditussa liikekeskustan kaavarungossa. Kaupunginvaltuuston hylätessä kaavarungon jäi Tapion talon kohtalo avoimeksi.[60]

Ensimmäinen Tapion taloon kohdistunut vakava uhka koettiin 1980-luvun puolivälissä, kun rakennuksen tilalle suunniteltiin Suomen Työväen Säästöpankin (STS) liikerakennusta. Tuolloin kaavoittaja piti Tapion säilyttämistä epärealistisena[61] ja kaupunginvaltuusto hyväksyikin kaavamuutosehdotuksen, jossa rakennuksen purkaminen oli mahdollista. Ympäristöministeriö jätti kuitenkin kaavan hyväksymättä. Se näki elokuvateatteri Tapion rakennuksen kulttuurihistoriallisesti arvokkaana kohteena, jonka säilymisperusteita ei ollut selvitetty tarpeellisella tavalla. Tämän jälkeen sekä Joensuun kaupunki että STS-pankki valittivat ympäristöministeriön päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen, joka kuitenkin hylkäsi valittajien vaatimukset.[62] Ympäristöministeriö jatkoi aktiivisena toimijana määrätessä tontille rakennuskiellon, joka oli voimassa vuodesta 1989 vuoteen 2001 saakka.[63] Juuri ympäristöministeriön toiminta olikin ehkä merkittävin tekijä rakennuksen säilymisen kannalta. Valtiovallan voimakasta puuttumista Tapion talon suojeluun edesauttoi myös Museoviraston rakennuksen säilyttämistä puoltava lausunto.[64] Tapion talo joutui vielä 2000-luvun alussa suojelukiistan kohteeksi, mutta lopulta kohteen suojelu toteutui asemakaavalla vuonna 2002.[65] Samalla rakennus jäi edelleen alkuperäiseen käyttöönsä elokuvateatteriksi.

Miksi puu-Joensuu purettiin?

Kuva 11. Tapion elokuvateatteritalon (1927) suojelu on esimerkki valtion voimakkaasta puuttumisesta suojeluprosessiin. Kuva Pekka Piiparinen (2009).

Merkittävin syy puu-Joensuun lähes täydelliseen häviämiseen löytyy kaupungin ripeästä kasvusta 1960-luvulta lähtien. Esimerkiksi vuosina 1970–1990 Joensuun kaupunkiseudun väestönlisäys suhteutettuna asukaslukuun oli maamme suurimpia. Joensuun suhteellinen väestönmuutoksen lisäys kahden vuosikymmenen aikana oli 27,1 % ja vain Seinäjoella (40,5 %) ja Oulussa (32,6 %) väestönlisäys oli Suomen suurimpien kaupunkiseutujen joukossa Joensuuta vahvempaa.[66] Joensuun nopea kasvu joudutti vahvasti ruutukaava-alueen maankäytön tehostamista ja samalla historiallisen rakennuskannan joutumista uhanalaiseen asemaan.

Ennen 1960-luvulla alkanutta nopean väestönkasvun aikakautta[67] Joensuu oli pitkään maaseutumainen kaupunki niin ulkoiselta olemukseltaan kuin kaupunkilaisten elämäntyylinkin puolesta. Vielä toisen maailmansodan jälkeen lähes parin vuosikymmenen ajan kaupungin elämä koettiin maalaismaisen verkkaiseksi.[68] Vuonna 1964 Otto-Iivari Meurman totesi, että Joensuusta, kuten monesta muustakin suomalaisesta kaupungista, puuttuivat kaupunkitraditiot, joita kaupunkilaiset olisivat voineet kunnioittaa.[69] Yhdeksi syyksi joensuulaisten vähäiseen kiinnostukseen vanhojen kaupunkirakennusten suojelua kohtaan on ehdotettu rannikkokaupunkeja nuorempaa ja ohuempaa kaupunkikulttuuria.[70] Voimakkaan kaupunkirakenteen murrosvuosikymmeninä joensuulaiset näkivät usein kaupunkinsa puurakennukset puutteellisesti varusteltuna. Näin ollen kaupunkilaiset eivät juuri kyseenalaistaneet historiallisten rakennuksien purkutoimia.[71] Monet paikalliset asiantuntijat ovat nähneet, että Joensuussa suojeluasioihin herättiin laajemmin vasta 1990-luvulla, mutta varsinkin 2000-luvulla.[72]

Suomalaisten kaupunkien saneeraukseen liittyivät myös rakennetun ympäristön asiantuntijoiden arvottamistoimet. 1960-luvulla vaikuttaneista alan asiantuntijoista esimerkiksi Henrik Lilius puolusti voimakkaasti rannikkokaupunkien puutalokokonaisuuksien säilyttämistä. Joensuun ja monen muun sisä-Suomen kaupungin kohdalla tilanne oli toinen. Vuonna 1965 Lilius kertoi Arkkitehti-lehdessä, että Joensuu ei omannut kokonaisuutena tai edes osittain suurtakaan miljööarvoa. Hän ei myöskään pitänyt kaupungin rakennuskannan tasoa korkeana.[73]

Modernismin alkuaikojen yhdyskuntasuunnittelu antoi vain vähän arvoa kaupunkikeskustojen historiallisille miljöille.  Joensuussa ensimmäiset koko ruutukaavaa koskevat modernit yhdyskuntasuunnitelmat olivat vuoden 1953 yleiskaava ja seuraavan vuosikymmenen alussa hyväksytty ruutukaavan asemakaava. Ajalleen tyypilliseen tapaan kumpikaan kaavoista ei antanut suojaa alueen puiselle rakennuskannalle.[74] Sen sijaan historiallisten, massiivisten kivirakennusten olemassaoloa ei kyseenalaistettu erityisen vahvasti, vaikka niitä ei ensimmäisissä moderneissa kaavoissa myöskään asetuttu suojelemaan. Todennäköisesti monien näiden kohteiden säilymistä pidettiin mahdollisena tai itsestään selvänä. Näyttääkin siltä, että suomalaisia kaupunkikeskustoja uudistettaessa niiden yksittäisiä kivirakennuksia arvostettiin puurakennuksia enemmän. Kivirakennusten säilymistä edesauttoi myös puutaloja vahvempi rakenne. Näin puutalovaltaisessa Joensuussa historiallisen rakennuskannan poistaminen oli helpompaa verrattuna moneen kaupunkiin, jossa oli enemmän kivitaloja.[75]

Monien kulttuuriympäristöä kohdanneiden haasteiden jälkeen Joensuun ruutukaavakeskustaan on kuitenkin jäänyt rakennetun ympäristön kerrostumia eri vuosikymmeniltä sen 167-vuotisen historian ajalta. 1960-luvun alkupuoliskolta lähtien ympäristöä ryhdyttiin ottamaan huomioon myös suojelun näkökulmasta. Kuten monen muunkin kaupungin kohdalla, rakennuskannan arvottaminen ja inventointi alkoi Muinaistieteellisen toimikunnan toimesta. Vuosikymmenen aikana arvottamisen tärkeimpänä kriteerinä olivat rakennustaiteelliset ja kaupunkikuvalliset seikat. Seuraavalla vuosikymmenellä arvottamiskäytänteet laajenivat ja viimeistään 1980-luvulla myös Joensuussa otettiin käyttöön arvottamisen valtakunnalliset kriteerit, joiden pääpiirteitä noudatetaan edelleenkin.

1960-luvun jälkipuoliskolta lähtien rakennussuojelupyrkimykset Joensuussa siirtyivät Muinaistieteelliseltä toimikunnalta yhä vahvemmin paikallisille toimijoille. Suurin osa Joensuun ruutukaavakeskustan jäljelle jääneistä historiallisesti arvokkaista rakennuksista saatiin säilytettyä ennen kaikkea kaupungin kaavoitustoimen ansiosta. Antikvaarisista toimijoista Muinaistieteellisen toimikunnan ja sen seuraajan Museoviraston lisäksi Pohjois-Karjalan museo antoi oman merkittävän panoksensa alueen rakennetun kulttuuriympäristön vaalimiseen. Valtakunnallisista toimijoista myös sisäasiainministeriö ja sen jälkeen ympäristöministeriö tekivät toimenpiteitä rakennussuojelun hyväksi. Näiden kaikkien toimijatahojen ponnistelut joensuulaisen kulttuuriympäristön hyväksi – olivatpa ne onnistuneita tai ei – antavat käsitystä sekä Joensuun että laajemminkin suomalaisen modernin rakennussuojeluhistorian alkuajoista.

 

 

Pekka Piiparinen on Itä-Suomen yliopiston historian ja maantieteiden laitoksen jatko-opiskelija. Hän valmistelee väitöskirjaa Joensuun ruutukaavakeskustan yhdyskuntasuunnittelun, arkkitehtuurin ja kaupunkikuvan muutoksesta 1950-luvun alusta 2010-luvulle.



[1] Lehtonen, Hilkka 1977. Tampereen, Turun, Lahden ja Kuopion keskustojen asemakaavoitus ja rakentaminen vv. 1950 – 1969. Lisensiaattitutkimus. Espoo. Helsingin teknillinen korkeakoulu, 44.

[2] Kervanto Nevanlinna, Anja 2012. Voimat jotka rakensivat Helsinkiä 1945 – 2010. Helsingin historia vuodesta 1945, 4. Keuruu: Otavan kirjapaino Oy, 125.

[3] Salokorpi, Asko 1990. Arkkitehtuuri vuoden 1940 jälkeen. Teoksessa ARS – Suomen taide, osa 6. Keuruu: Kustannusosakeyhtiö Otava, 65.

[4] Lilius, Henrik 1972. Joensuu 19481890: Erään suomalaisen puukaupungin vaiheita. Joensuu: Joensuun kaupungin museot, 62 ja 93.

[5] Kertomus hum. kand. Henrik Liliuksen virkamatkasta Joensuuhun 26. – 27.6.1963. Matkakertomukset. Jaala-Järvenpää. Museoviraston arkisto (MVA).

[6] Jukka Ervamaan suorittamat rakennusinventoinnit vuonna 1964. Joensuu. Rakennusinventointeja. 1964 Jukka Ervamaa. MVA.

[7] Esitys rauhoitetavista rakennuksista. Muinaistieteellisen toimikunnan laatima kartta 21.9.1964. MVA.

[8] Kertomus hum. kand. Henrik Liliuksen virkamatkasta Joensuuhun 26–27.6.1963. Matkakertomukset. MVA.

[9] Ote kaupunginhallituksen pöytäkirjasta 1.2.1965, jossa on kaupungin arkkitehtitoimiston lausunto Muinaistieteellisen toimikunnan suojelualoitteeseen (9.10.1964). Joensuun kaupungin keskusarkisto (JKKA).

[10] Kaupunginarkkitehti kiinteistö- ja yleisten töiden lautakunnalle 27.3.1974. Arkkitehtitoimisto ja KaTaOs. Lähetetyt kirjeet 1954–1983. JKKA; Joensuun ruutukaavan korttelin 48 pohjoisosan rakennushistoriaselvitys 2014, 18. Joensuun kaupungin kaavoituksen arkisto (JoKA).

[11] Kaupunginarkkitehti kiinteistö- ja yleisten töiden lautakunnalle 21.8.1974. Arkkitehtitoimisto ja KaTaO. Lähetetyt kirjeet 1954–1983. Joensuun kaupungin keskusarkisto (JKKA).

[12] Asemakaavan muutoksen selostus 17.1.1968. III kaupunginosa, Koivuniemenpuisto. JoKA.

[13] Mauno Tuomisto KYTL:lle 9.4.1979 ”Rantakadun varrella sijaitsevien rakennushistoriallisesti arvokkaiden puutalojen säilyttäminen”. Arkkitehtitoimisto ja KaTaOs. Lähetetyt kirjeet 1954 – 1983. JKKA.

[14] Kaupunginarkkitehdin päiväämätön asiakirja. Arkkitehtitoimisto ja KaTaOs. Lähetetyt kirjeet 1954–1983. JKKA; Mauno Tuomiston haastattelu 9.11.2009. Pekka Piiparisen kokoelma (PPK).

[15] Kaupunginarkkitehti kiinteistö- ja yleisten töiden lautakunnalle 21.8.1974. Arkkitehtitoimisto ja KaTaOs. Lähetetyt kirjeet 1954–1983. JKKA.

[16] Kaupunginarkkitehti kiinteistö- ja yleisten töiden lautakunnalle 21.8.1974. Arkkitehtitoimisto ja KaTaOs. Lähetetyt kirjeet 1954–1983. JKKA.

[17] Kaupunginarkkitehti Mauno Tuomiston selvitys Parviaisen talosta 10.6.1977. Arkkitehtitoimisto ja KaTaOs. Lähetetyt kirjeet 1954 – 1983. JKKA; Karjalainen 5.2.1977; Elsinen, Pertti 1998. Joensuun historia osa VI. Vuodet 19541980. Jyväskylä: Gummerus, 44.

[18] Elsinen, 1998, 44.

[19] Kaupunginhallituksen kokouspöytäkirja 14.2.1977. JKKA.

[20] Mauno Tuomiston haastattelu 9.11.2009. PPK.

[21] Satakunnan kulttuuriympäristöt eilen, tänään ja huomenna. Toim. Uusi-Seppä, Niina. Eura. Paino Eura Print Oy 2012, 290–291.

[22] Kaupunginhallituksen kokouspöytäkirja 12.8.1968 ja siinä kaksi Mauno Tuomiston vuonna 1968 laatimaa lausuntoa (liite KH 2 § 906). JKKA.

[23] Pulkkinen, Jarmo 1978. Joensuun III kaupunginosan kaupunkikuvallinen eheytyssuunnitelma. Espoo: Teknillisen korkeakoulun diplomityö, Arkkitehtuurin osasto, 18.

[24] Karjalan Maa 10.8.1968. Artikkeli ”Kauppahalli kaupunginhallitukseen”.

[25] Pulkkinen 1977, 24–26; Karjalainen 19.6.1993. Artikkeli ”Joensuun vanhan kauppahallin nousu ja tuho”; Karjalainen 9.10.1977. Artikkeli ”Kun kulttuuri lähti kauppatorilta”; Karjalainen 1.6.2000; Mauno Tuomiston mielipidekirjoitus ”Vanhan matkiminen on uusavuttomuuden merkki”; Karjalan Maa 13.8.1968. Artikkeli ”Vanhan kauppahallin kohtalo vaakalaudalla”; Karjalan Maa 27.8.1968. Artikkeli ”Vanha halli puretaan”.

[26] Pulkkinen 1977, 24–26; Karjalainen 19.6.1993. Artikkeli ”Joensuun vanhan kauppahallin nousu ja tuho”; Karjalainen 9.10.1977. Artikkeli ”Kun kulttuuri lähti kauppatorilta”; Karjalainen 1.6.2000; Mauno Tuomiston mielipidekirjoitus ”Vanhan matkiminen on uusavuttomuuden merkki”; Karjalan Maa 13.8.1968. Artikkeli ”Vanhan kauppahallin kohtalo vaakalaudalla”; Karjalan Maa 27.8.1968. Artikkeli ”Vanha halli puretaan”.

[27] Museovirasto Joensuun kaupungin arkkitehtitoimistolle 11.8.1977. MVA.

[28] Mm. Joensuun keskustan kulttuuri- ja rakennushistoriallinen selvitys 2011, kohdeluettelo, 100–102. JoKA.

[29] Rakennussuojelukomitean mietintö 1974:80. Helsinki: KKP/Valtpk, 13.

[30] Asemakaavan muutoksen selostus 3.10.1984. IV kaupunginosa, korttelit 64 – 71. JoKA; Joensuun keskustan kulttuuri- ja rakennushistoriallinen selvitys 2011, kohdeluettelo, 112–114. JoKA.

[31] Mm. Mauno Tuomiston haastattelu 12.3.2013. PPK.

[32] Joensuun kulttuurihistorialliset ja rakennushistorialliset suojelukohteet. Alustava selvitys ja toimenpidesuositukset 1984. MVA.

[33] Kaavoitus- ja talonsuunnitteluosaston lausunto 16.1.1985 rakennusvalvontatoimistolle Erkki, Reino ja Yrjö Laakkosen hakemukseen rakennusten purkamiseksi korttelin 45 tontilta 4. Kaavoitus- ja talonsuunnitteluosasto. Lähetetyt kirjeet 1983 – 1988. JKKA.

[34] Karjalainen 6.4.2013.

[35] Joensuun kulttuuri- ja rakennushistorialliset suojelukohteet 1987. JoKA; Joensuun yleiskaava 1987, liite 4. JoKA.

[36] Joensuun yleiskaava 1987, liite 4. JoKA.

[37] Rakennusten suojelutilanne Joensuun ruutukaavakeskustassa ja sen välittömässä läheisyydessä. Asemakaava-arkkitehti Ursula Koposen päiväämätön selvitys Joensuun rakennusten suojelutilanteesta. Kaavoitus- ja talonsuunnitteluosasto. Lähetetyt kirjeet 1987 – 1988. JKKA.

[38] Mauno Tuomiston haastattelu 23.11.2011. PPK.

[39] Kaavoitusosasto kaupunginhallitukselle 11.11.1983. Arkkitehtitoimisto ja KaTaOs. Lähetetyt kirjeet 1954–1983. JKKA.

[40] Esim. Kaavoitus- ja talonsuunnitteluosaston kirje Pirkko Tulppalalle 22.10.1984. Kaavoitus- ja talonsuunnitteluosasto.  Lähetetyt kirjeet 1984. JKKA.

[41] Mauno Tuomiston haastattelu 9.11.2009. PPK; Komiteamietintö 1974:80, 49.

[42] Juha-Pekka Vartiaisen haastattelu 26.2.2010. PPK. Vartiainen on toiminut Joensuun kaupungin kaavoituspäällikkönä vuodesta 2000 lähtien; Tuomas Kettusen haastattelu 1.3.2010. PPK. Kettunen toimi Joensuun kaupungin kaavoituspäällikkönä vuosina 1992–2000. Kaupungin tekemästä uudesta linjauksesta ei ole löytynyt kirjallista dokumenttia. Myöskään kaavoituspäällikkö Juha-Pekka Vartiainen ei tiedä tällaista dokumenttia olevan olemassa. Vartiaisen mukaan uusi linjaus liittyi kaupungin haluun luopua vanhoista rakennuksista eikä niinkään rakennussuojeluun (Juha-Pekka Vartiaisen sähköposti 6.8.2012. PPK). Useissa 2000-luvun asemakaavan muutoksien selostuksissa linjaus esitettiin.

[43] Juha-Pekka Vartiaisen sähköposti 6.8.2012. PPK.

[44] Keskustan kaavarunkoehdotus 1978, liitekartta 6. JoKA.

[45] Kaupunginarkkitehti Mauno Tuomiston selvitys Parviaisen talosta 10.6.1977. Arkkitehtitoimiston ja KaTaOs:n lähetetyt kirjeet 1954–1983. JKKA; Karjalainen 5.2.1977.

[46] Vs. kaupunginarkkitehti Klaus Solanko kaupunginhallitukselle 2.8.1976. Arkkitehtitoimisto ja KaTaOs. KH:lle lähetetyt kirjeet 1969–1980. JKKA.

[47] Mauno Tuomiston haastattelu 8.6.2010. PPK; Karjalainen 28.12.1988. Artikkeli ”Säätiöstä ehkä apu Joensuun puutaloperinteen suojeluun”.

[48] Mauno Tuomiston haastattelu 8.6.2010. PPK; Karjalainen 28.12.1988. Artikkeli ”Säätiöstä ehkä apu Joensuun puutaloperinteen suojeluun”.

[49] Mauno Tuomiston haastattelu 23.11.2011. PPK.

[50] Mauno Tuomiston haastattelu 9.11.2009. PPK.

[51] Lilius 1972.

[52] Esim. Kulttuurihistorialliset ja rakennushistorialliset suojelukohteet 1984, 9. JoKA.

[53] Pohjois-Karjalan kulttuuriympäristö 1979, 73–74. Pohjois-Karjalan maakuntaliitto; Tuominen, Laura 1992. 1900-luvun rakennusperintö: luettelointi- ja suojelukysymyksiä. Helsinki: VAPK-kustannus, 65.

[54] Arkkitehtitoimiston ehdotus kiinteistö- ja yleisten töiden lautakunnalle 25.11.1977. Arkkitehtitoimisto ja KaTaOs. KYTL:lle lähtetyt kirjeet 1977–1980. JKKA.

[55] Arkkitehtitoimiston esitys kiinteistö- ja yleisten töiden lautakunnalle 12.11.1981. Arkkitehtitoimisto ja KaTaOs. KYTL:lle ja tekniselle lautakunnalle lähetetyt kirjeet 1981–1983. JKKA.

[56] Kaupunginarkkitehti Mauno Tuomisto kaupunginhallitukselle 29.12.1977. Arkkitehtitoimisto ja KaTaOs KH:lle lähetetyt kirjeet 1969–1980. JKKA; Arkkitehtitoimiston esitys kiinteistö- ja yleisten töiden lautakunnalle, päiväämätön asiakirja. Arkkitehtitoimisto ja KaTaOs. Lähetetyt kirjeet 1981–1983. JKKA; Arkkitehtitoimisto kaupunginhallitukselle 2.1.1979. Arkkitehtitoimisto ja KaTaOs. KH:lle lähetetyt kirjeet 1969–1980. JKKA.

[57] Asemakaavan muutoksen selostus 27.10.1980. I kaupunginosa, korttelit 144 ja 146–148 sekä katu- ja puistoalueet. JoKA; Asemakaavan muutoksen selostus 24.2.1984. I kaupunginosa, korttelit 143 ja 145 sekä katualue. JoKA.

[58] Joensuun kulttuuri- ja rakennushistorialliset kohteet 1995, 120–121. JoKA.

[59] Yleiskaava 1987, Liite 4. JoKA.

[60] Keskustan kaavarunkoehdotus 1978, liitekartta 6. JoKA; Joensuun kaupunginvaltuuston kokouspöytäkirja 24.4.1978. JKKA.

[61] Asemakaava-arkkitehti Ursula Koposen kirje arkkitehti Kosti Kuroselle 9.1.1984. Kaavoitus- ja talonsuunnitteluosasto. Lähetetyt kirjeet 1983–1988. JKKA.

[62] Asemakaavan muutoksen selostus 24.1.2002. II kaupunginosa, kortteli 28 ja tontti 3. JoKA.

[63] Asemakaavan muutoksen selostus 24.1.2002. II kaupunginosa, kortteli 28 ja tontti 3. JoKA.

[64] Karjalainen 4.10.1989. Artikkeli ”STS joutuu suojelemaan elokuvateatteri Tapion”.

[65] Asemakaavan muutoksen selostus 24.1.2002. II kaupunginosa, kortteli 28 ja tontti 3. JoKA; Karjalainen 5.2.2002. Artikkeli ”Tapion talo sai suojelupäätöksen”.

[66] Esim. Maisemat, asuinympäristöt. Toim. Alalammi 1993. Helsinki: Maanmittaushallitus, 136.

[67] 1960-luvun aikana Joensuun väkiluku kasvoi 28 %. Elsinen 1998, 10.

[68] Semi, Jussi 2010. Sisäiset sijainnit: Tutkimus sukupolvien paikkakokemuksista. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto, 127–129.

[69] Mm. Otto-Iivari Meurman 1964. Johdantoteksti. Teoksessa Rakennusmuistomerkkimme ja niiden suojelu. Porvoo: WSOY, 9.

[70] Veli Kangaspuron haastattelu 10.11.2009. PPK. Kangaspuro toimi Joensuun kaupungin yleiskaava-arkkitehti vuosina 1964–1967 ja 1985–1998.

[71] Karjalainen 8.9.1996. Artikkeli ”Vanha Joensuu tuhottiin kymmenessä vuodessa”.

[72] Mm. Karjalainen 23.6.2004. Artikkeli ”Arvorakennukset kaavoituksen pyörteissä”. Karjalainen 24.7.2001. Artikkeli ”Kulttuurihistoriallisten arvokohteiden luetteloa päivitetään Joensuussa”.

[73] Lilius, Henrik 1999. Asemakaava ja kaupunkisuojelu. Teoksessa Motiivi ja metodi: juhlakirja joka omistetaan Henrik Liliukselle. Toim. Kaija Ravantti. Jyväskylä: Gummerus, 17–24.

[74] Mauno Tuomiston haastattelu 9.11.2009. PPK.

[75] Vertailtaessa Joensuuta moneen muuhun nykyiseen keskisuureen kaupunkiin, jäi Joensuun kivinen rakennuskanta 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla vähäiseksi. Esim. Suomen kaupunkilaitoksen historia. Tilasto-osa 1985. Koonnut Jorma Kallenautio. Helsinki, 77.