Kun Helsinkiin rakennettiin City – Nuoremman rakennusperinnön arvottamisesta

Sodanjälkeisessä Helsingissä on purettu ja rakennettu paljon. Kaupunkikuvan modernisointi alkoi 1950-luvulla, ja 1960-luvulla rakennettiin keskustaan enemmän liikerakennuksia kuin koskaan muulloin sodan jälkeen. 1980-luvulla pyrittiin tiiviiseen suurkaupunkirakenteeseen muun muassa modernien kauppakeskusten, kuten Forumin ja Kluuvin myötä. Monet keskustan liikerakennuksista ovat näkymättömiä – anonyymia käyttöarkkitehtuuria, joihin ei arjessa kiinnitetä huomiota. Millainen arvo näillä rakennuksilla on ja miten se perustellaan? Miten ne edustavat aikansa ilmiöitä?

Modernin arkkitehtuurin tarkastelu rakennusperintönä ja mahdollisena suojelukohteena on verrattain uusi ilmiö. Etenkin nuorempi rakennuskanta on otettu mukaan kulttuuriperintökeskusteluun vasta 1990-luvulla. Nuoremmalla rakennusperinnöllä tarkoitetaan yleensä toisen maailmansodan jälkeen valmistunutta rakennuskantaa. Suomessa tämä joukko rakennuksia on erityisen suuri, sillä jopa 80 % maan rakennuskannasta on rakennettu sotien jälkeen.[1]

Helsingin kaupunginmuseon julkaisema inventointi ”Kun Helsinkiin rakennettiin City – Keskustan vuosina 1945–1990 valmistuneet liikerakennukset” on selvitys siitä, millaisia rakennuksia Helsingin keskustaan rakennettiin sotien jälkeen.[2] Osaa näistä modernismia edustaneista taloista on haukuttu jopa ”ympäristörikoksiksi”, ja ne ovat herättäneet vuosien mittaan runsasta keskustelua ja kritiikkiä. Makkaratalo on äänestetty monesti Helsingin rumimmaksi rakennukseksi. Toisaalta asenteet ovat muuttuneet pikkuhiljaa, ja osa sodanjälkeen valmistuneista rakennuksista miellyttää jo suurta yleisöäkin.[3]

Tämän artikkelin tarkoituksena on esitellä Helsinki City -inventoinnin toteuttamista ja tuloksia ja pohtia inventoinnin keskiössä ollutta nuorta rakennusperintöä, sen tuloa kulttuuriperinnöksi ja suojelukohteeksi sekä sen kulttuurihistoriallista arvottamista. Onko nuoremmilla rakennuksilla erilaisia arvoja kuin vanhemmilla? Miten modernismin rakennusperintöä voidaan arvottaa? Kysymyksiä tarkastellaan kulttuuriympäristön vaalimisen ja käytännön rakennussuojelutyön näkökulmasta.

Helsingin kaupunginmuseon Helsinki City -inventointi

Vuosina 2013–2014 toteutetun Helsinki City -inventoinnin tarkoituksena oli kerätä tietoa uudemman rakennusperinnön suojelutyön tueksi. Hanke poikkesi perinteisestä rakennusinventoinnista, sillä tietoa kerättiin yksittäisistäkin rakennuksista tavallista syvemmin tarkastellen myös mm. rakentamiseen vaikuttanutta yhteiskunnallista ilmiöpohjaa. Inventointi toimii tarpeellisena yhteenvetona Helsingin liikekeskustan nuoresta rakennuskannasta. Sen sisältämää tietoa tullaan hyödyntämään jatkossa mm. kaavoituksessa ja muutos- ja korjaushankkeissa.

Helsingin kaupunginmuseo ryhtyi nuoremman rakennusperinnön inventointiin erityisesti siitä syystä, että tämä rakennuskanta on tullut peruskorjausikään. Tiedostimme tiedon puutteen tai sen vähyyden korjaushankkeiden yhteydessä. Toisaalta arvottamisen ongelmiin on törmätty myös kaavoituksessa, jossa museon on otettava kantaa yhä nuoremman rakennusperinnön säilyttämiskysymyksiin. Nuorimmat arvottamisen kohteeksi tulleet rakennukset ovat olleet 1980-luvun lopulta. Yhtä rakennusta on aina vaikea arvottaa vertaamatta sitä omaan laajempaan kontekstiinsa. Nyt on viimeinen hetki arvioida, mikä sotien jälkeisessä rakennuskannassa on arvokasta ja mikä säilyttämisen, jopa suojelun arvoista seuraaville sukupolville. Rakennussuojelun periaatteena on perinteisesti ollut se, että vasta noin 30 vuotta vanhaa rakennuskantaa voidaan arvottaa, sillä sitä nuorempi arkkitehtuuri on liian lähellä omaa aikaamme, mutta käytännössä arvotamme yhä nuorempia rakennuksia. Lainsäädäntö ei aseta rajoituksia iän suhteen.

Liike- ja toimistorakennukset rakennustyyppinä ja inventointikohteina

Helsinki City -inventoinnin taustana oli kerätä tietoa Helsingin keskustan liike- ja toimistorakennuksista. Tarkoituksena oli samalla kehittää inventointi- ja arvotusmalli uudemman rakennuskannan selvittämiseen. Nuoremman rakennuskannan inventointeja on toki tehty jo aiemminkin, mm. lähiöinventointeja on tehty parikymmentä vuotta. Asiantuntijatyössä on jo pitkään otettu kantaa nuoremman rakennusperinnön korjaus- ja muutostöihin, kaavoituksessa myös rakennusten säilymiseen ja suojeluun.

On myös huomattu, että pari vuosikymmentä sitten tehdyt inventoinnit eivät aina vastaa tietosisällöltään nykytarpeita. Perinteisessä inventoinnissa on käytetty paljon aikaa rakennusten kuvailuun, mutta rakennusten merkitys tai arvojen analysointi puuttuu tai on niukka. On ollut tyypillistä luonnehtia arvokkaita rakennuksia rakennustaiteellisesti tai kulttuurihistoriallisesti merkittäviksi, mutta näiden arvojen tarkempi avaaminen tai analysointi puuttuu.

Helsinki City -inventointi rajattiin kaupungin ytimeen, niin kutsutun liikekeskustan alueelle. Rajaus pohjasi kaupunkisuunnitteluviraston julkaisussa Liikekeskustan kaavoitus- ja kehittämisperiaatteet (1987) määrittelemään ”cityyn”, joskin liikekeskusta ulotettiin nyt laajemmin myös Kampin alueelle. Inventoitavalla alueella rakennuksia on yhteensä noin 250, joista 65 sisältyi inventointiin. Näistä muutama on osa useamman rakennuksen käsittävää kiinteistökokonaisuutta.

Inventoinnissa kohteista kirjattiin perustiedot, koottiin yhteen rakennushistoria, kuvaus arkkitehtuurista ja keskeiset muutokset. Lopuksi rakennukset arvotettiin ja annettiin niille mahdolliset suojelua koskevat suositukset. Inventoinnin kohdekuvaukset on kirjoitettu kirjallisuuden, arkistoaineiston ja kohdekäyntien pohjalta. Useilla kohdekäynneillä oli mukana rakennuksen isännöitsijä tai muu taho, jota haastateltiin käynnin aikana.

Inventoinnissa käytettiin arvottamisen pohjana Ruotsin Riksantikvarieämbetet-viraston julkaisemaa kirjaa Kulturhistorisk värdering av bebyggelse.[4] Ruotsalaisten laatimassa mallissa lähtökohtana on tunnistaa rakennuksen niin kutsutut dokumenttiarvot, kuten kulttuuri-, yhteiskunta-, sosiaali- tai henkilöhistorialliset arvot, sekä elämysarvot, joita ovat mm. rakennuksen arkkitehtoninen arvo, alkuperäisyys, edustavuus, symbolisuus ja jatkuvuus. Arvottamismallissa on yhtymäkohtia myös suomalaisiin käytäntöihin, sillä esimerkiksi laissa rakennusperinnön suojelemisesta (498/2010) määritellyt suojelun edellytykset ovat luonteeltaan hyvin väljät, ja ne jättävät tilaa kohteiden arvojen tapauskohtaiselle määrittelylle. Perusarvojen tunnistamisen ja käsittelyn myötä on inventoinnissa johdettu rakennuksen suojeluun ja hoitoon liittyvät suositukset. Tehty arvottaminen on suuntaa-antavaa, ja se toimii pohjana kohteiden tarkemmalle arvottamiselle esimerkiksi kaavahankkeissa.

Kaikki inventoidut rakennukset ovat liike-elämän tarkoituksiin rakennettuja modernistisia rakennuksia, joten niiden rakentamiseen vaikuttaneet ilmiöt ja tarkoitusperät ovat olleet melko yhteneväisiä. Toisekseen kaikkiin inventoituihin rakennuksiin liittyy käytön dynaamisuus ja tilojen muuntelutarve aina käyttäjien tarpeiden mukaisesti. Inventoinnin arvottamisosuudessa ei siksi ole jokaisen kohteen kohdalla erikseen mainittu sitä, että hoidon ja käytön jatkuvuus on jokaiseen inventoituun rakennukseen liittyvä arvo ja piirre. Inventoinnissa on noussut esimerkiksi esiin, että keskustan modernistisissa liikerakennuksissa on rakennettu umpeen useita alun perin avoimiksi tarkoitettuja sisäpihoja, arkadeja ja parveketasanteita. Muutokset ovat liittyneet rakennusalan maksimointiin, mutta myös turvallisuus- ja siisteystekijöihin. Näinkin suuret rakenteelliset muutokset kertovat kuitenkin rakennusten mukautumisesta kunkin ajan tarpeisiin ja ihanteisiin – elämisestä ajan ja käyttäjiensä mukana.

Inventoinnit ja selvitykset tehdään yleensä hyvin konkreettisia tarpeita varten. Vaikka rakennusten arvot ja ominaispiirteet ovat usein esillä, on niiden merkitys käytännöllinen ja merkitsee usein valintaa: mitä suojellaan ja mikä muuttuu tai mitä voidaan purkaa. Suojeltujenkin rakennusten kohdalla muutokset hyväksytään ja rakennusten museoinnista[5] puhuvat yleensä muut kuin rakennusperinnön asiantuntijat. Selvityksiä tarvitaan erilaisten kaavoitus-, muutos- ja korjaushankkeiden taustaksi ja rakennusten käyttötarkoitusten muutoksissa. Selvityksissä on harvoin mahdollista mennä asioissa kovin syvälle tai tutkia laajoja kokonaisuuksia. Toisaalta, rakennussuojelutyössä on vakiintunut esim. Helsingissä käytäntö, jossa arvorakennuksista tilataan korjaushankkeen yhteydessä rakennushistoriaselvitys. Siksi Helsinki City -inventoinnissa tehtiin suuntaa-antavaa arvottamista. Inventointi muodostaa perustan rakennusten tarkemmalle arvottamiselle.

Miten modernismin rakennuksista tuli kulttuuriperintöä?

Kuten aiemmat vanhemmat rakennukset, tuli sotien jälkeinen rakennuskantakin peruskorjausikään. Tuolloin piti arvioida, millaisia korjauksia rakennuksiin tehdään ja onko rakennuksissa sellaisia piirteitä, jotka tulisi säilyttää. Varhaisimpia, kansainvälisesti tunnettuja modernin arkkitehtuurin korjaushankkeita edusti jo 1970-luvulla tehty Dessaun Bauhaus-koulun (Walter Gropius, 1926) restaurointi. Koulun merkitys ja arvo yhtenä modernismin merkkiteoksista tunnistettiin varhain.[6] Suomessa ensimmäisiä modernin arkkitehtuurin restaurointihankkeita olivat Alvar Aallon rakennukset. Esimerkiksi 1971 valmistunut Finlandia-talo päällystettiin uudelleen marmorilla pitkän keskustelun jälkeen 1990-luvun lopulla.

Vuonna 2015 taaksepäin katsoen voidaan nähdä, että modernin arkkitehtuurin ottaminen osaksi kulttuuriperintöä oli kansainvälinen, jopa tavoitteellinen projekti. Vuodet 1990-luvun taitteessa olivat merkityksellisiä modernin, kansainvälisen arkkitehtuurin nostamisessa kulttuuriperinnön joukkoon.

Eräs vaikuttavimmista modernin arkkitehtuurin rakennussuojeluun liittyvistä organisaatioista on vuonna 1990 perustettu Docomomo (International Committee for Documentation and Conservation of Buildings, Sites and Neighbourhoods of the Modern Movement). Eindhovenissa, Hollannissa vuonna 1988 järjestetyn perustamistapaamisen jälkeen organisaatio on kasvanut nopeasti paikallisin osastoin Euroopassa ja sittemmin ympäri maailmaa.[7] Myös toinen, jo vuonna 1965 perustettu kansainvälinen rakennussuojelujärjestö, ICOMOS (International Council on Monuments and Sites)[8], otti 1990-luvulla toiminnassaan esille modernin rakennuskannan suojelun perustamalla komitean, jonka teemana on ”20th Century Heritage” eli koko 1900-luku, kun taas Docomomo on keskittynyt ensisijaisesti kansainvälisen modernismin säilyttämiseen.

Modernirakennusperintö tuotiin esiin Euroopassa myös poliittisella tasolla, kun Eurooppa-neuvoston kutsuma konferenssi ”Twentieth-Century Architectural Heritage: Strategies for Conservation and Promotion” järjestettiin vuonna 1989. [9] Sen seurauksena Eurooppa-neuvoston ministerikomitea antoi jäsenvaltioille suosituksen 1900-luvun rakennusten suojelusta vuonna 1991. Samalla jäsenvaltioita kehotettiin inventoimaan ja dokumentoimaan kyseisiä kohteita. Tähän liittyi Laura Tuomisen Ympäristöministeriölle laatima selvitys 1900-luvun rakennusperinnöstä Suomessa, joka oli katsaus teemaan ja rakennusperinnön silloiseen tilaan. Selvityksen mukaan ajanjakson määrittely nähtiin tuolloin ongelmallisena ja tämä taas vaikutti rakennuskannan arvottamiseen ja sen rajaamiseen. Modernien rakennusten suuri määrä arvelutti, samoin kuin potentiaalisten suojelukohteiden määrittelyn vaikeus suojelukohteiden nuorentuessa. Rakennussuojelun aktiivinen suunnittelu ja sen suuntaaminen nähtiin tärkeänä, keinona näihin ehdotettiin tutkimusta ja inventointeja, jotta arvottamista voidaan tehdä.[10]

Moderni rakennusperintö ja sen suojelu Suomessa

Suomessa modernin arkkitehtuurin suojelukeskustelua käytiin 1990-luvulla pienessä piirissä: Museovirastossa, Suomen rakennustaiteen museossa, Alvar Aalto -säätiössä ja -museossa sekä yhdistysten, kuten Rakennustaiteen seuran ja Docomomo Suomen parissa. Organisaatiot, yhdistykset ja seurat muokkasivat yleistä mielipidettä, ja pitkään moderni arkkitehtuuri tarkoitti valkoista funktionalismia, funkista, jonka suhteellinen ylikorostuminen näkyi arkkitehtuurijulkaisuissa ja -näyttelyissäkin. Historiankirjoituksella ja arkkitehtuurin historian tutkimuksella on oma vaikutuksensa siihen, miten kulttuuriperintö muodostuu. Hyvä esimerkki on mm. Docomomon laatima kohdevalikoima 1990-luvun puolivälistä.[11] Toisaalta, varsinaista tutkimuskirjallisuutta modernismin arkkitehtuurista on ilmestynyt melko vähän, vaikka 1990-luvulta lähtien on moderni arkkitehtuuri muuten tuottanut huomattavan paljon kirjallisuutta.

Rakennussuojelun piiriin tuli 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa melko pieni osa modernia arkkitehtuuria: esimerkiksi rakennussuojelulailla on suojeltu alle 20 modernia arkkitehtuuria edustavaa rakennusta. Niistä useimmat ovat Alvar Aallon kohteita.[12] Kulttuuriympäristö integroitui maankäytön suunnitteluun uuden maankäyttö- ja rakennuslain myötä vuonna 2000, ja nykyään rakennusten suojelu ratkaistaan tyypillisesti asemakaavoituksen yhteydessä. Toisen maailmansodan jälkeen valmistuneet rakennukset ovat tulleet rakennussuojelun piiriin pääasiassa 2000-luvulla. ICOMOS järjesti vuonna 2001 konferenssin Helsingissä teemalla ”Dangerous Liaisons. Preserving Post-War Modernism in City Centers”.[13] Tuolloin keskustelu Makkaratalosta kävi juuri kuumimmillaan, mutta arvokeskustelua käytiin vielä pitkälti ruma-kaunis -akselilla. Riitta Nikula pohti vuonna 2004 Yliopisto-lehden kolumnissaan sitä, miten rakennukset saisi suojelluksi siihen asti, että ne ymmärretään historiallisiksi. Meitä edeltävän sukupolven rakentamiseen kun yleensä suhtaudutaan hyvin ristiriitaisesti ja yleensä kriittisesti.[14]

Sotien jälkeisen rakennusperinnön arvottamisessa ja suojelussa olennaiseen asemaan on noussut arvojen perustelemisen tarve, sillä nuoremman kohteen kulttuurihistoriallisen arvon määrittelyyn ei voi soveltaa ikäkriteeriä. Toisekseen modernismin arkkitehtuurikohteiden joukossa on tunnettujen kohteiden lisäksi paljon anonyymimpiä, arjen käyttöarkkitehtuuria edustavia kohteita. Tällaisissa rakennuksissa kohteen arvoja on etsittävä muualta kuin sen rakennustaiteellisista ansioista tai suunnittelijan tunnettuudesta. Tarkasteltavia ominaisuuksia voivat olla esimerkiksi rakennustekniikka ja materiaalivalinnat, mutta myös kohteeseen liittyvät aineettomat arvot, kuten se, millaisia ilmiöitä sen rakentumisen taustalla vaikuttaa tai miten se liittyy osaksi laajempia historiallisia tapahtumaketjuja. Modernismin rakennukset ovat aineellisia kulttuuri-, yhteiskunta- ja poliittisen historian todisteita, ja ne kertovat viimeisimpien vuosikymmenten aikana vallinneista arvostuksista. Esimerkiksi Ruotsissa nuorta rakennusperintöä on alettu arvottaa siihen kiinnittyvän hyvinvointiyhteiskunnan rakentumiseen liittyvän yhteiskuntahistorian kautta, ja tutkimuksessa on tuotu esiin erityisesti modernismiin liittyneet ilmiöt.[15]

2010-luvulla nuoren rakennusperinnön arvottaminen ja suojelu on ollut esillä monissa yhteyksissä, kuten Museoviraston koordinoiman Rakennettu hyvinvointi -verkoston teemahankkeissa. Viime vuosina modernia rakennusperintöä on tutkittu mm. Keski-Suomen museon ja Päijät-Hämeen maakuntamuseon toteuttamissa rakennusinventoinneissa. Helsingin kaupunginmuseo osallistui tähän valtakunnalliseen keskusteluun toteuttamalla Helsinki City -inventoinnin ydinkeskustan vuosina 1945–1990 valmistuneista toimisto- ja liikerakennuksista. Inventointi liittyy osaltaan tähän valtakunnalliseen modernin rakennusperinnön arvoja määrittelevään keskusteluun tarkastelemalla aihetta nimenomaan liike-elämän rakentamisen ja markkinatalouden voimien muovaaman ympäristön näkökulmasta.

Lopuksi

Modernismin kohteiden rakennussuojelu on ollut toistaiseksi vähäistä, etenkin Helsingin ulkopuolella. On suojeltu usein yksittäisiä merkkirakennuksia tai esimerkiksi tunnustetun arkkitehdin kohteita. Joitakin alueita on suojeltu, viimeisimpinä Helsingissä on tehty suojelukaava Käpylän Olympiakylälle ja Kisakylälle. Jo aiemmin (vuonna 2006) suojeltiin asemakaavalla Pihlajamäen 1960-luvulla rakennettu lähiö. Silti edelleen on asemakaavoissa tyypillistä antaa suojelumääräys vain rakennuksen julkisivun suojelemiseksi. Rakennusten sisätiloja suojellaan harvoin.

Helsinki City -inventoinnin suojelusuositukset jäivät edelleen hyvin julkisivupainotteisiksi. Tämä johtui osin siitä, että aikakauden liikerakennukset on suunniteltu alkujaankin muunneltaviksi ja sisätiloja on siksi muutettu useaan otteeseen. Inventoitujen rakennusten joukossa on silti paljon myös suojelun arvoisia elementtejä, esimerkiksi alkuperäisiä ja laadukkaista materiaaleista toteutettuja rakennusosia. Suojelun ei pitäisi olla itseisarvo, vaan pitäisi aina tapauskohtaisesti miettiä, mitä on järkevää suojella ja millä on sellaista erityistä arvoa, että se halutaan säilyttää paitsi todisteena rakennuksen alkuperäisarkkitehtuurista, myös kestävänä osana tätä päivää ja rakennuksen tulevaisuutta.

 

 

FM Johanna Björkman on taidehistorioitsija. Hän työskentelee tutkijana Helsingin kaupunginmuseon kulttuuriympäristöyksikössä. Museo toimii rakennussuojeluviranomaisena Helsingissä ja Keski-Uudellamaalla.

FM Aura Kivilaakso on kaupunkitutkimukseen ja rakennussuojeluun erikoistunut rakennuskonservaattori ja kulttuuriperinnön tutkija. Hän työskentelee parhaillaan erikoisasiantuntijana Museoviraston Kehittämispalvelut-yksikössä.