Lektio. Tämä taidehistorian alaan kuuluva väitöskirja voidaan ymmärtää tieteenteoreettiseksi. Se tutkii monitieteellisestä näkökulmasta kansainvälisen taide- ja hyvinvointitutkimuksen käsitteiden käyttöä. Väitöskirjassani otan kantaa viimeaikaisessa taide- ja hyvinvointitutkimuksessa esitetyn tieteellisen tiedon luonteeseen sekä mahdollisten hyvinvointivaikutusten tutkimustulosten perusteluihin, esittäen kritiikkiä. Tieteenkritiikissä sovellan erityisesti sekä taiteentutkimuksellista lähtökohtaa että nykyaikaista hyvinvoinnin psykologiaa. Tarve teoreettiseen lähestymistapaan ja käsitteiden käytön tarkasteluun nousi yhtäältä tutkimusmateriaalista ja toisaalta käytännön kokemuksestani taiteilijana.
Väitöskirjan painopiste on visuaalisen taidetoiminnan tutkimus hyvinvointiin liittyen. Tutkimuksella tarkoitetaan työssä sekä kansainvälistä akateemista tutkimusta että taidehallinnon piirissä tehtyä tutkimustoimintaa. Tutkimusmateriaalina on käytetty vuosina 2000–2013 julkaistua ja kriittisesti valikoitua aineistoa, joka koostuu alan vertaisarvioiduista tutkimuksista sekä Arts Council Englandin julkaisuista. Visuaalinen taidetoiminta hyvinvointiin liittyvien tavoitteiden yhteydessä ymmärretään erityisesti ammattitaiteilijan fasilitoimana palveluna kliinisesti diagnosoimattomille osallistujille.
Väitöskirjan päätutkimuskysymykset ovat:
(i) Kuinka taiteilijan fasilitoimaan visuaaliseen taidetoimintaan liittyviä käsitteitä on käytetty ajankohtaisessa kansainvälisessä taide- ja hyvinvointitutkimuksessa?
(ii) Onko mahdollista kehittää uusi teoreettinen ja käsitteellinen viitekehys hyvinvointiin liittyvään, taiteilijan fasilitoimaan visuaalisen taidetoiminnan tutkimukseen?
Visuaalisen taidetoiminnan ja hyvinvoinnin tutkimus kuuluu useille tieteenaloille. Siten väitöskirjan tutkimusnäkökulma on väistämättä monitieteinen. Tieteidenvälisyyden ymmärrän tutkimusta rikastuttavana näkökulmana, joka voi luoda tilaa uudelle ajattelulle.
Ensimmäinen tutkimuksessa käytettävä näkökulma on omakohtainen kokemuksellinen tietoni, joka on peräisin taiteen ja muotoilun käytänteistä ammattitaiteilijana, taiteen ja muotoilun opettajana sekä tutkijana. Pohjautuen Donald Schönin teorioihin tämä kokemuksellinen tieto on käsitteellistetty reflektiona.
Toinen tutkimuksen näkökulma perustuu taidehistoriaan. Vaikka taidehistorialla tieteenalana on jokseenkin samanlainen kulttuurinen tausta länsimaissa, sen tutkimukselliset periaatteet ja rajat voivat vaihdella eri maissa ja yliopistoissa. Näen nykyaikaisen taidehistorian monipuolisena tutkimusalana, joka ei rajoitu vain taideteoksen tulkintaan. Sen sijaan taidehistoria voi tutkia laajemmin taiteentutkimuksellisia käsitteitä, metodologiaa ja metodeja, ja myös sitä kuinka visuaalinen taide ymmärretään toisten tieteenalojen paradigmoissa.
Kolmas tutkimusnäkökulma on filosofinen. Ensinnäkin filosofia tulokulmana käsitetään tulkintana ja keskusteluna. Toiseksi, työn tavoitteena on käsitteiden käytön ja merkityksen ymmärtäminen. Kolmanneksi, filosofi Susanne K. Langer totesi painokkaasti, että taidefilosofia edellyttää myös taiteilijan näkemyksiä taiteen merkityksestä. Yhdyn Langerin käsitykseen siitä, että taidefilosofian on ymmärrettävä taide enemmän taiteenalan sisältä käsin.
Neljäs tutkimusnäkökulma liittyy psykologiaan. Tutkimusmateriaalista nousseen tarpeen vuoksi selvitän väitöskirjassa nykyaikaisia psykologisia teorioita visuaalisen taidetoiminnan ja hyvinvoinnin yhteydessä. Langer totesi, että ei ole syytä olla käsittelemättä kysymyksiä, jotka koskevat taidetta sillä perusteella, että ne kenties kuuluvat enemmän psykologian tieteenalaan. Päinvastoin, tällainen lähestymistapa rakentaisi keinotekoisia ajattelun esteitä ja ei siten edistäisi tieteellistä kehitystä.
Käsitteellisen analyysin menetelmän tasolla väitöskirjassa sovelsin sekä Ludwig Wittgensteinin myöhäistuotannon että Mieke Balin teorioita käsitteiden käytön luonteesta. Käsitteet ymmärretään siten ensisijaisesti niiden käytön kautta taide- ja hyvinvointitutkimuksen kontekstissa. Käsitteet ovat luonteeltaan muuttuvia, ja keskustelun kohteita. Toisin kuin termejä, käsitteitä ei pyritä määrittelemään. Tämä lähtökohta ei kuitenkaan estä ehdotustani siitä, että käsitteitä tulisi käyttää analyyttisemmin ja tarkemmin taide- ja hyvinvointitutkimuksessa.
Väitöskirjassa selvitin ensin taide- ja hyvinvointitutkimuksen alan viimeaikaista kehitystä englanninkielisellä tutkimussektorilla. Taide- ja hyvinvointitutkimus vakiinnuttaa vähitellen paikkaansa tiedemaailmassa, mutta on tutkimusalana vielä uusi. Erotin ammattitaiteilijan fasilitoiman taidetoiminnan ja taideterapian toisistaan teoreettisesti. Taideterapia ymmärretään säädeltynä sosiaali- ja terveysalojen ammatinharjoittamisena, kun taas taiteilijan fasilitoima visuaalinen taidetoiminta ymmärretään palvelutoimintaan liittyvänä ammatinharjoittamisena, joko taiteen ammattialalla toimien tai yhteistyössä sosiaali- ja terveysalojen tai vapaa-ajan toimintaan liittyvien alojen kanssa. Suositus on siten, että eettistä lupausta hyvinvoinnin edistämisen suhteen tulisi tarkastella kriittisesti ja huolellisesti taide- ja hyvinvointitutkimuksessa. Taiteilijan fasilitoiman taidetoiminnan menetelmät ja mahdollisten hyvinvointivaikutusten tutkimus tulisi erottaa selvemmin sosiaali- ja terveystieteiden sekä taideterapian menetelmistä ja tavoitteista.
Ensisijaisen tutkimusmateriaalin käsitteellinen analyysi johti seuraaviin keskeisiin tuloksiin: sekä visuaaliseen taidetoimintaan että hyvinvointiin liittyvien käsitteiden käyttö oli osin epäjohdonmukaista, ja toisinaan ristiriitaista. Vaikka erilaisten käsitteiden määrä hyvinvointiin liittyvässä taidetoiminnan tutkimuksessa oli suuri, taidetoimintaan liittyviä käsitteitä ei kuvattu, selitetty, eikä problematisoitu riittävästi tutkimusaineistossa.
Käsitteitä ‘taide’ ja ‘hyvinvointi’ käytettiin enimmäkseen yleistävässä merkityksessä, eikä hyvinvoinnin käsitettä pyritty tarkastelemaan subjektiivisen tai psykologisen hyvinvoinnin viimeaikaisen tutkimuksen kautta. Erityisesti taidehallinnon tutkimusretoriikassa taiteen mahdolliset hyvinvointivaikutukset enemmänkin todettiin kuin todistettiin. Diskurssi hyvinvoinnin käsitteen suhteen liikkui harvoin käsitteellisesti tarkalla tai ajankohtaisella tasolla. Soveltaen Morris Weitzin taiteenfilosofiaa, tästä diskurssin strategiasta käytän käsitettä tutkimuksen ‘stated ideal’ eli ‘todettu ihanne’. Todettu ihanne tukee argumentointia taiteen yleisestä positiivisesta vaikutuksesta hyvinvoinnille.
Käsitteellisen analyysin kautta löysin tutkimusaineistosta seitsemän taidetoimintaan liittyvää käsitteellistä ryhmää: 1) taide ja taiteet; 2) taiteellinen prosessi; 3) taideaktiviteetti; 4) taideinterventio; 5) yhteisötaide; 6) osallistava taide; ja 7) luovuus. Edellä mainitut ryhmät koostuivat useista päällekkäisistä alakäsitteistä muodostaen perheyhtäläisyyksiä. Erilaisten taidetoimintaan liittyvien käsitteiden käytön analyysi osoitti, että ei ole olemassa yleisiä käsitteitä, jotka sopisivat kuvaamaan visuaalista taidetoimintaa suhteessa hyvinvointiin. Ainoastaan käsitteitä ‘osallistava taide’ ja ‘yhteisötaide’, ja niiden alakäsitteitä käytettiin järjestelmällisemmin viitaten tiettyihin, usein sosiaalisen hyödyn kautta perusteltuihin taiteen käytäntöihin. Molempiin käsitteisiin liittyy yhteiskunnallisia ja yhteisöllisiä konnotaatioita. Käsite ‘taideinterventio’ viittaa sosiaali- ja terveystieteisiin liittyviin käytänteisiin, mutta sitä käytettiin usein tutkimuksissa epäjohdonmukaisesti viitaten myös taiteilijan fasilitoimiin taideprojekteihin yleisesti.
Diskurssin tasolla sekä taidehallinnon että akateemisten julkaisujen tutkimusaineistosta puuttuivat kriittiset näkökulmat. Alkuperäiset hypoteesit taidetoiminnan myönteisistä hyvinvointivaikutuksista asetettiin harvoin kyseenalaisiksi. Neutraaleja tai negatiivisia tuloksia suhteessa hyvinvointivaikutuksiin nostettiin esille harvoin. Tutkimusaineistossa kuvattiin usein monia sosiaalisia tai yhteiskunnallisia ongelmia, joiden avulla argumentoitiin taidetoiminnan positiivista vaikutusta hyvinvoinnille. Taidetoiminnan taiteellisten tai esteettisten arvojen tai taiteen itseisarvon sijaan argumentointi rakennettiin usein välineellisten, instrumentalististen arvojen varaan.
Tutkimusaineiston diskurssi erityisesti akateemisissa tutkimuksissa oli pääasiassa peräisin sosiaali- ja terveystieteiden aloilta, ja useimmat tutkimukset oli julkaistu sosiaali- ja terveystieteiden vertaisarvioiduissa julkaisuissa. Akateemisten tutkimusten käsitteiden käyttö ja diskurssi erosi huomattavassa määrin taiteentutkimuksellisista aloista, kuten taidehistoriasta, taidefilosofiasta tai taiteellisesta tutkimuksesta. Tutkimusmetodologia, teoreettiset puitteet sekä yksittäiset tutkimusmenetelmät noudattelivat sosiaali- ja terveystieteiden lähtökohtia. Valtaosassa akateemisia tutkimuksia käytettiin kuitenkin vain yhden osallistujaryhmän tutkimusasetelmaa, ja osallistujaryhmien koot olivat suhteellisen pieniä. Vain muutamassa tutkimuksessa huomioitiin tieteellisesti relevantti psykologinen tulosmuuttuja tai kontrolliryhmä.
Tutkimustieto oli rakennettu pääasiassa osallistujilta kerätyn kirjallisen ja verbaalisen tiedon varaan. Tutkimusmenetelmät keskittyivät pitkälti osallistujien kokemuksen jälkeisiin haastattelu- tai kyselymenetelmiin, eikä taidetoiminnan tilanteen havainnointiin tai analyysiin visuaalisesta tutkimusaineistosta. Osallistujilta saatu tieto hyväksyttiin valtaosin realistisina näkemyksinä hyvinvointiin liittyvistä kokemuksista. Useat hyvinvoinnin psykologian tutkijat, kuten Mihaly Csikszentmihalyi ovat kuitenkin kyseenalaistaneet kokemuksen jälkeisen tiedonkeruun hyödyllisyyden haastattelu- tai kyselymenetelmin. Väitöskirjassa esitänkin, että kokemukseen liittyvää toimintaa tulisi tutkia enemmän taidetoiminnan tilannetta havainnoiden, ja käyttäen hyväksi sekä relevantteja psykologisia että taiteentutkimuksellisia menetelmiä. Liittyen tutkimusmenetelmiä koskevaan kritiikkiin, esittelen ehdotuksen uudeksi taidetoiminnan tilanteeseen, paikkaan ja kontekstiin liittyväksi in situ -tutkimusmenetelmäksi.
Vaikka aineiston tutkimukset esittivät tavoitteellisesti tutkivansa taidetta tai visuaalista taidetoimintaa, visuaalisten taiteiden erilaiset käytänteet tutkimustilanteissa jäivät liian vähälle huomiolle tai epäselviksi. Suuri osa tutkimuksista ei selvittänyt taidetoiminnan luonnetta ja merkitystä produktiona ja prosessina, visuaalisten taidemuotojen eroja verrattuna toisiinsa tai toiminnan kautta luotujen visuaalisten taideteosten tulkintaa ja arvoa. Tutkimusaineistosta puuttuivat lähes täysin taiteilijoiden näkemykset siitä, kuinka hyvinvointiin liittyvää taidetoimintaa voidaan suunnitella tai tutkia. Seurauksena oli, että akateemiset tutkimukset tuottivat hyvin samankaltaisia tuloksia, joiden kautta taidetoiminta ylipäänsä nähtiin positiivisena hyvinvoinnin edistämisen suhteen.
Johtopäätöksenä esitän, että visuaalisten taiteiden hyödyntäminen hyvinvointiin liittyvässä tutkimuksessa erityisesti sosiaali- ja terveystieteiden aloilla edellyttäisi lisää sekä taiteellisen toiminnan käsitteiden että taiteellisten prosessien ymmärtämistä. Taiteentutkimuksellisia lähtökohtia tulisi käyttää lisää tutkimuksessa. Toisaalta taide- ja hyvinvointitutkimus hyötyisi nykyaikaisen hyvinvoinnin psykologian käsitteiden ja tutkimusmenetelmien tarkemmasta käyttämisestä.
Tieteenkritiikki on tärkeä osa yliopistollisen tutkimuksen tarkoitusta. Kritiikki ei kuitenkaan toteuta tarkoitustaan, mikäli uusia vaihtoehtoja ja näkökulmia tutkimukseen ei esitetä.
Tutkimusmateriaalista löytämäni teoreettisten ja käsitteellisten viitekehysten puute johti jatkotutkimukseen, jonka tavoitteena oli selvittää mitkä hyvinvoinnin psykologian ajankohtaiset käsitteet ovat relevantteja visuaalisen taidetoiminnan ja hyvinvoinnin tutkimusta koskien. Näen positiivisen psykologian tutkimusalan validina ja ajankohtaisena lähtökohtana. Väitöskirjassa tutkin siten psykologian käsitteiden subjektiivinen hyvinvointi (SWB), psykologinen hyvinvointi (PWB), hedoninen ja eudaimoninen hyvinvointi (EWB) ja ‘flow’ merkitystä.
Pohjautuen Ed Dienerin teorioihin, subjektiivinen hyvinvointi ymmärretään psykologian alana, joka tutkii tyytyväisyyttä elämään ja tärkeisiin elämänalueisiin sekä positiivisia ja negatiivisia affekteja. Psykologinen hyvinvointi ymmärretään erityisesti Carol D. Ryffin teorioiden kautta itsensä hyväksymisenä, positiivisina suhteina muihin ihmisiin, autonomiana ja itsensä toteuttamisena, ympäristön hallintana, elämän tarkoituksena ja persoonallisena kasvuna. Väitöskirjassa seuraan kuitenkin psykologisen hyvinvoinnin eudaimonista tutkimussuuntausta, joka ymmärtää eudaimonisen ja hedonisen hyvinvoinnin erilaisina, mutta toisiinsa liittyvinä psykologian käsitteinä. Eudaimonisen hyvinvoinnin tutkimuksessa suosittelen erityisesti Alan Watermanin ja kollegoiden tutkimusnäkökulmaa taidetoiminnan suhteen relevanttina, koska se on suuntautunut hyvinvointia mahdollisesti lisäävien aktiviteettien tarkasteluun.
Kriittisen arvioinnin ja käsiteanalyysin pohjalta rakensin uuden teoreettisen ja käsitteellisen viitekehyksen, joka huomioi sekä taiteentutkimuksellisia että hyvinvoinnin psykologian tutkimusalan näkökulmia. Tavoitteeni on siten aidon, monitieteellisen dialogin edistäminen tieteiden välillä.
Pohjautuen erityisesti Alan Watermanin ja Veronika Hutan viimeisimpiin teorioihin yhdistän eudaimonian ja hedonian väitöskirjassa taidetoimintaan psykologisina tutkimuskäsitteinä. Eudaimonia ymmärretään siten muun muassa persoonalliseen kasvuun ja itsensä toteuttamiseen ja hedonia subjektiivisiin kokemuksiin, kuten mielihyvään liittyvinä käsitteinä taidetoiminnan yhteydessä.
Liitän Csikszentmihalyin alkuperäisen, visuaalisten taiteilijoiden työskentelyn havainnoinnin pohjalta syntyneen flow-käsitteen eudaimoniseen ja hedoniseen hyvinvointiin. Seuraten Watermania ehdotan, että flow käsitteenä sisältää itse asiassa kaksi merkitystä: taitojen ja toiminnan haasteiden optimaalisen tasapainon sekä kognitiivis-affektiivisten kokemusten tason.
Uudessa, tutkimukseen suunnitellussa viitekehyksessä olen pyrkinyt ottamaan huomioon visuaalisen taidetoiminnan tilanteen ja kontekstin. Viitekehys noudattelee seuraavia lähtökohtia: Visuaalisia taiteita tarkastellaan osallistujaryhmän toimintaan liittyvien näkökulmien kontekstissa. Taidetoiminta on osallistujan vapaa-aikaan liittyvää toimintaa, mutta taiteilijan ammatinharjoittamista ja fasilitoimaa. Hyvinvointi käsitteellistetään psykologisena hyvinvointina, eudaimonisen ja hedonisen hyvinvoinnin kontekstissa. Eudaimonia käsitteellistetään, erityisesti toimintaan liittyen, itsensä toteuttamisena, itseilmaisuna, merkityksenä, arvona, persoonallisten vahvuuksien kehittämisenä ja mielenkiintona. Eudaimonisen hyvinvoinnin ydinkäsitteeksi nostan siten merkityksellisyyden. Ydinkäsitettä lähellä olevat käsitteet ovat toimintaan liittyvät positiiviset suhteet ja vuorovaikutus sekä itsensä hyväksyntä. Hedonia on käsitteellistetty toimintaan liittyvien mielihyvän, nautinnon ja rentoutumisen subjektiivisina kokemuksina.
Viitekehys kiinnittää huomiota taidetoiminnan fasilitoinnin, toiminnan ympäristön, osallistumisen tapojen, taideaktiviteettien sisällön, taiteellisen prosessin ja teosten tulkintatapojen tutkimuksen merkitykseen. Viitekehyksen tarkoitus ei ole olla rajoittava, vaan se on uusi ehdotus ja keskustelun avaus tutkimuksessa käytettävistä käsitteistä ja näkökulmista. Osallistujan sisäinen motivaatio, persoonallisen ilmaisun mahdollisuus ja kokemuksellisuus nostetaan tärkeiksi tutkimuskohteiksi. Visuaalinen taidetoiminta voi lisätä eudaimonista hyvinvointia, jos toiminnalla arvioidaan olevan arvoa ja merkitystä, toiminta tarjoaa mahdollisuuksia persoonalliseen ilmaisuun ja kasvuun, ja toiminta ja sitoutuminen siihen ovat sisäisesti motivoituneita. Johtopäätökseni on, että visuaalisen taidetoiminnan arvioitu merkityksellisyys,’meaningfulness’, tulisi olla välineellisiä arvoja suuremmassa roolissa taide- ja hyvinvointitutkimuksessa.
Yhteenvetona, väitöskirjassa esitän käsitteellisen analyysin ja tieteenkritiikin lisäksi uuden teoreettisen yhteyden visuaalisen taidetoiminnan sekä eudaimonian ja hedonian välille hyvinvoinnin psykologian käsitteinä. Väitöskirjani suosittelee kiinnittämään huomiota siihen, kuinka hyvinvointia voidaan tutkia visuaalisessa taidetoiminnassa siten, että käytetään hyväksi ajankohtaisia näkemyksiä psykologisesta hyvinvoinnista ja positiivisesta psykologiasta. Se tarjoaa siten uuden näkökulman siihen, millä tavalla monitieteistä tutkimusta voidaan tulevaisuudessa tehdä.
Väitöskirjan tuloksista on hyötyä hyvinvointiin liittyvien taideaktiviteettien tutkimuksessa taide- ja kulttuurisektorin lisäksi myös sosiaali- ja terveysaloilla sekä laajemmin vapaa-aikaan liittyvässä tutkimustoiminnassa. Väitöskirjasta on lisäksi hyötyä eudaimonisen psykologian tutkimussuuntauksen kehittämisessä. Tuloksia voidaan hyödyntää myös taide- ja muotoilualan sekä sosiaali- ja terveysalan korkeakoulutuksessa.
Lectio praecursoria, pe 21.8.2015, Jyväskylän yliopisto, Seminaarinmäki, Historica, sali H320.
FT Päivi-Maria Jaatisen taidehistorian väitöskirjan ”Rethinking Visual Art Practice in Relation to Well-Being. A Conceptual Analysis” tarkastustilaisuus pidettiin pe 21.8.2015 Jyväskylän yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi dosentti Tutta Palin (Turun yliopisto) ja kustoksena toimi professori Annika Waenerberg (Jyväskylän yliopisto). Väitöstilaisuus oli suomenkielinen.
Teos on julkaistu sarjassa Jyväskylä Studies in Humanities (No 256), 322 s., Jyväskylä 2015, ISSN: 1459-4323;256 (nid.), ISSN: 1459-4331;256 (pdf). Sitä saa Jyväskylän yliopiston kirjaston julkaisuyksiköstä, puh. 040 805 3825, myynti@library.jyu.fi. Teos on ladattavissa Internetistä osoitteesta: https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/46560.