Petsamo – miehinen ja karu Eldorado

Petsamo oli Suomen itäinen käsivarsi vuosina 1920–1944. Se liitettiin Suomeen Tarton rauhassa. Uusi alue herätti runsaasti toiveita; oli Jäämeri kaloineen ja syväsatamineen, löytämistään odottavat luonnonvarat ja uusi eksoottinen matkailukohde. Petsamo oli suomalaisille tuiki tuntematon alue. Kirjallisuuden, kuvataiteiden ja uutisten avulla aluetta markkinoitiin ja tehtiin tutuksi. Jäämerentien valmistumisen (1931) jälkeen henkilöautolla saattoi matkustaa Hangosta Petsamoon.Talvisota katkaisi matkailun kehityksen, mutta nikkelin ja jäättömän sataman takia Petsamon sotilaallinen merkitys kasvoi. Jatkosodan päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen (1944) ja Pariisin rauhansopimuksen (1947) myötä Petsamo luovutettiin Neuvostoliitolle. Alue jäi elämään tarinoina ja muistoina entisten petsamolaisten ja heidän jälkeläistensä mielessä. Moni taiteilija kävi ikuistamassa karua, arktista maisemaa. Taide- ja kulttuurihistorian välimaastoon sijoittuvassa artikkelissani keskityn tarkastelemaan Eero Nelimarkan, Aukusti Koiviston, Eero Järnefeltin, Matti Visannin ja Anton Lindforssin Petsamo-aiheisia teoksia ja sitä, miten he toivat Jäämeren rannat ja Petsamon maiseman osaksi Suomea ja kansallista identiteettiä.

Petsamo oli osa Suomea parikymmentä vuotta (1920–1944). Tämä itäinen käsivarsi sekä liitettiin Suomeen että menetettiin varsin sotaisin operaatioin. 1920- ja 1930-luvun lama ja Petsamon nopean muutoksen mukanaan tuoma juurettomuus tekivät siitä rauhattoman, mutta kiinnostavan vierailukohteen.[1] Koska Petsamo oli tuntematon, se oli liitettävä osaksi Suomea ja kansallista identiteettiä. Taiteilijoilla oli tärkeä rooli tässä tehtävässä.

Itsenäistymisen jälkeen 1800-luvun lopulla kukoistanut karelianismi alkoi hiipua, ja rinnan kulkuyhteyksien kehityksen kanssa kiinnostus Lappia kohtaan kasvoi. Taidehistorijoitsija ja -kriitikko Ludvig Wennervirta pitikin Lapin ja Pohjanmaan kuvausta samanlaisena voimatekijänä kuin Karjala oli aiemmalla vuosisadalla ollut.  Karelianismin sekä Lapin luonnon ja maisemien ihailun, lapponismin ihanteet olivat samankaltaisia. Molemmissa korostuivat aitous, luonnonmukaisuus, koskemattomuus ja puhtaus.[2] Petsamon kuvauksessa kolonialistinen asenne, utopistiset odotukset ja rotuopilliset vivahteet liittyivät lapponismiin.

Artikkelini sijoittuu kulttuurihistorian ja taidehistorian välimaastoon. Tarkastelen artikkelissani, miten taiteilijat toivat Jäämeren rannat ja Petsamon maiseman osaksi Suomea, mutta jättivät alkuperäisväestön koltat miltei kokonaan kuvaamatta. Keskityn analyysissäni Eero Nelimarkan, Aukusti Koiviston, Eero Järnefeltin, Matti Visannin ja Anton Lindforssin Petsamo-aiheisiin teoksiin ja niiden vastaanottoon. He esittelivät teoksiaan aktiivisesti ja olivat näin tuottamassa käsitystä alueesta. Moni muukin kuvataiteilija vieraili Petsamossa. Kaiken kaikkiaan Petsamossa vierailleiden taiteilijoiden kuvaustavat ja tyylit vaihtelivat, mutta kuvauskohteet olivat samoja. Erilaiset aikalaistekstit kuten lehtiartikkelit, matkakuvaukset ja kaunokirjallisuus toimivat viitekehyksenä, jonka kautta tulkitsen kuvataiteen Petsamo-esityksiä.

Aluksi luon lyhyen katsauksen Petsamon liittämisen taustoihin ja esittelen Petsamon valloitusretken (1918), jolla oli mukana pari kuvataiteilijaakin. Jäämerentien rakentamisen myötä matkailu lisääntyi ja 1930-luvulla päästiin autolla Jäämeren rannoille.  Petsamosta on kirjoitettu paljon muisteluteoksia ja Petsamon historiaa on tutkittu. Väitöskirjassani Lappi-kuvan muotoutuminen suomalaisessa kuvataiteessa ennen toista maailmansotaa (1999) analysoin joitakin Petsamo-aiheisia teoksia, mutta taiteen merkitystä Petsamon Suomeen liittämisprosessissa ei ole aiemmin tarkasteltu.  

Haaveena yhteys Jäämerelle

Petsamo oli osa Tanska-Norjan, Ruotsin ja Venäjän Pohjoiskalotin yhteisaluetta aina 1600-luvulle asti, jolloin Ruotsi suljettiin sopimuksen ulkopuolelle. Ruotsin ja Tanska-Norjan välinen Strömstadin sopimus (1751) takasi saamelaisille vanhan oikeuden liikkua vapaasti Pohjoiskalotilla rajoista välittämättä.[3]  Yhteisalue jaettiin uudelleen Norjan ja Venäjän kesken vuonna 1826, jolloin Petsamo jäi Venäjän puolelle. Inarin ja Utsjoen saamelaisille sekä Keski-Lapin suomalaisille luvattiin edelleen vapaa pääsy Jäämerelle.[4] 

Venäjän keisari Aleksanteri II:n asetus (1860) tarjosi ulkomaalaisille oikeuden asettua asumaan Jäämeren rannalle. Pääosa uudisasukkaista oli suomalaisia, ja aiemmin enemmistönä olleet kolttasaamelaiset jäivät vähemmistöksi.Vuonna 1864 Aleksanteri II lupasikin Petsamon Suomen suuriruhtinaskunnalle. Ensimmäisen maailmansodan aikana Suomen senaatti halusi liittää Petsamon kiinteämmin osaksi Suomea ja päätti rakentaa tien Ivalosta Petsamoon. Työt aloitettiin vuonna 1916, mutta Venäjän vallankumous, Suomen itsenäistyminen ja sisällissota keskeyttivät niin sanotun Jäämerentien rakentamisen jo vuoden kuluttua.[5]

Sisällissodan aikana heräsi ajatus Itä-Karjalan liittämisestä itsenäiseen Suomeen ja luoda maasta Suur-Suomi, jonka itäraja kulkisi linjalla Suomenlahti-Laatokka-Ääninen-Vienanmeri. Talvella 1918 varustettiin aseellisia retkikuntia taistelemaan Vienan, Aunuksen ja Viron vapauttamiseksi. Lisäksi vapaaehtoiset tekivät vuosina 1918–1920 retkiä Petsamoon ja Inkeriin. Näitä retkiä kutsutaan heimosodiksi, joiden päättämiseksi solmittiin Suomen ja Neuvosto-Venäjän välille Tarton rauha lokakuussa 1920. (Kuva 1) Rauhansopimuksessa Neuvosto-Venäjä tunnusti uudelleen itsenäisen Suomen ja sen autonomian aikaisen itärajan. Suomi sai Petsamon alueen, tärkeän käytävän Jäämerelle, mutta joutui luopumaan Repolasta ja Porajärvestä. Itä-Karjalaa ei saatu osaksi Suomea, minkä vuoksi isänmaallinen oikeisto piti Tarton rauhaa häpeärauhana.[6]

Petsamon länsirajana oli nykyinen Norjan ja Venäjän välinen raja. Suora ja 200 kilometriä pitkä itäraja alkoi Korvatunturilta ja päättyi Jäämeren rantaan Kalastajasaarennon niemimaalle. (Kuva 2) Suomalaiset ottivat Petsamon haltuun tammikuun ensimmäisenä päivänä 1921.[9] Petsamoon ei liittynyt samanlaisia isänmaallisia tunteita kuin Itä-Karjalaan.  Alue nähtiin taloudellisena mahdollisuutena ja resurssina, jossa Jäämeren kalastuksella ja läpi talven auki olevalla satamalla oli tärkeä asema. 1920-luvun alussa löydettiin Petsamon Kolosjoelta Euroopan rikkain nikkelimalmio. Kaivosoikeudet myytiin englantilais-kanadalaiselle yhtiölle ja rakennustyöt aloitettiin 1930-luvulla. Jäämerentien valmistuttua alueesta tuli suosittu matkailukohde. Kesällä 1940 Aero oy aloitti Helsinki-Petsamo lennot.[10]

Talvisodan aikana osa aluetta tuhoutui, eikä alue ehtinyt lyhyen rauhan aikana elpyä turistikohteena. Jatkosota alkoi ja ylipäällikkö Mannerheimin johtama Suomen armeijan Päämaja luovutti Pohjois-Suomen sotatoimialueen saksalaisjoukoille. Kesällä 1941 Lapissa oli kaksi saksalaista armeijakuntaa – Petsamossa ja Sallan alueella. Niiden tehtävänä oli puolustaa Pohjois-Suomea ja hyökätä Murmanskiin.[11] Jatkosodan päättyä Moskovan välirauhan (1944) myötä alue luovutettiin Neuvostoliitolle ja hiukan yli 5000 petsamolaista asutettiin Suomeen.

Taiteilijat mukana Petsamon valloitusretkellä

Itsenäistymisen jälkeen Petsamon Suomeen liittäminen oli kesken. Jääkäriupseeri K.M. Wallenius halusi ratkaista asian valloittamalla koko pohjoisen Vienan ja Kuolan. Etelä-Suomessa sisällissota vielä jatkui, joten hänelle ei voitu antaa sotilaita eikä aseita. Hanke toteutui kahden siviilin, tohtoreiden Thorsten Renvallin ja Onni Laitisen johdolla huhtikuussa 1918.[12]He johtivat reilun sadan, vailla sotakokemusta olevan vapaaehtoisen joukkoa, johon kuuluivat taiteilijat Eero Nelimarkka ja Jalmari Ruokokoski sekä vaimonsa Elviira.

Luonteeltaan utelias ja uusista kokemuksista innostuva Jalmari Ruokokoski lähti Petsamon retkelle mitä todennäköisimmin seikkailunhalusta.  Ruokokosken tuotannossa on toistakymmentä myöhemmin maalattua Lappi-aiheista maalausta, jotka hän maalasi rahoittaakseen elämistään Lapin maisemien kysynnän kasvettua: ”Saadakseen kapakkaelämäänsä rahoja hän [Ruokokoski] maalasi huolettomasti Lapin maisemia ja kukkia ulkomuistista.”[13] Eero Nelimarkka olisi puolestaan halunnut osallistua jo varsinaiseen sisällissotaan, mutta hänen veljensä mielestä heidän molempien ei kannattanut vaarantaa henkeään. Valkoisten joukoissa taistellut veli kaatui Oulun valtauksessa helmikuussa 1918, joten Nelimarkka koki velvollisuudekseen lähteä Petsamon valloitusretkelle. [14]

Retkikunnan tarkoitus oli valloittaa alue, jonka katsottiin kuuluvan Suomelle sekä puhdistaa alue sinne siirtyneistä punakaartilaisista. Ruokokoski jäi etappipäälliköksi Salmijärvelle, mutta Nelimarkka jatkoi kohti Petsamon vuonoa. Vastaansa retkikunta sai yllättäen venäläisten ohella englantilaiset ja joutui pakenemaan takaisin Suomen puolelle.[15] Nelimarkka tarkkaili kylää kolmen kilometrin päästä:

On yö, mutta yöllä ja päivällä ei tiedetä täällä nyt mitään eroitusta olevan. Aurinko tuolta tunturien takaa sinkauttaa säteensä. On kuin jotain etelämaan eksoottista väritunnelmaa olisi täällä korkeassa Pohjolassa. Olemme joitain kilometrejä Petsamosta, luostari, kirkko kupoleineen väikkyi edessämme, mutta ikävä kyllä perille emme päässeet.[16]

Petsamon retkellä Nelimarkka maalasi muotokuvan saamelaisoppaasta Petteri Morottajasta (Kuva 3).[17] Malli on kuvattu profiilissa armeijan lippalakki päässään. Hänellä on saamelaisiin liitetyt rodulliset piirteet kuten korkeat poskipäät, matala nenänvarsi, voimakkaat ulkonevat kulmat ja pienet silmät. 1900-luvulla ajateltiin, että saamelaiset sulautuisivat pääväestöön ja luopuisivat alkeellisena pidetyistä elinkeinoistaan. Morottaja on kuvattu valkoisen Suomen sotilasasuun, mikä osoittaa hänen assimiloituneen suomalaisyhteiskuntaan ja kannattavan suomalais-isänmaallisia arvoja. Nelimarkan maalaus heijastaa 1900-luvun alun nationalismia.[18]

Vaikka retkikunta oli sotilaallisesti epäonnistunut, Nelimarkka sai sotilasansioistaan Vapauden ristin, joka on hänen rinnassaan Petsamon matkan jälkeen maalatussa omakuvassa Lapin jääkäri (Kuva 4).  Suomalaiset kuvataiteilijat eivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kuvanneet sisällissotaa tai sodan aiheuttamia henkilökohtaisia tuntemuksia. Nelimarkka kuvasi varsin suorasukaisesti oman asemansa ja näkemyksensä siitä, kenen puolella hän sisällissodassa oli. Taiteilija on kääntänyt vartaloaan niin, että oikean käden valkoinen käsivarsinauha on keskeisellä paikalla sommittelussa. Uhmakasta, jopa uhkaavaa asentoa täydentää tiukkailmeinen ja päättäväinen katse. Lisäksi oikea käsi on vasemmalla lantiolla aivan kuin Nelimarkka olisi vetämässä pistoolia kotelosta. Hän on pukeutunut suojeluskuntavaatteisiin, lippalakkiin ja sotilastakkiin, jota koristavat ansiomerkit. Punainen nauha kertoo Suomen senaatin 11.8.1918 myöntämästä IV:n luokan Vapauden rististä ja sininen nauha on samana vuonna myönnetty Vapaussodan muistomitalin nauha.  Tausta viittaa Petsamon karuun luontoon ja hämärinä siluetteina erottuvat sotilaat retken sotaisaan luonteeseen. Lapin jääkäri on valloittaja ja veljen kuoleman kostaja, mutta teoksen voi tulkita kuvaavan suomalaisten kolonialistista suhtautumista Petsamoon.[19]

Petsamo ja Lappi saivat Nelimarkasta ihailijan, ja tiettävästi viimeisen Lapin-matkansa hän teki 83-vuotiaana joulukuussa 1974.[20] Saatuaan toukokuussa 1927 valtionpalkinnon hän matkusti Petsamoon. Seuraavan vuoden alussa hän esitteli teoksiaan Helsingissä ryhmänäyttelyssä, jota Onni Okkonen kommentoi:

Nelimarkka on viime kesänä ollut Petsamossa, tuoden sieltä mukanaan joukon akvarelleja, joissa tämä uusi valoisampi ja entistä herkempi luonnontunne pääsee näkyviin. Varsinkin eräs vuonokuva auringossa – salin perällä – jää mieleen ja sitten kuva Kolttakönkäästä, jonka kuohuissa on vastaavasti japanilaisista esityksistä muistuttavaa liikettä ja koristeellisuutta.[21]

Vuonna 1920 Petsamon kysymys oli edelleen ratkaisematta, ja Petsamoon lähetettiin jääkäriupseeri K.M. Walleniuksen johdossa oleva retkikunta, joka koostui noin kuudestakymmenestä sotilaasta. Tämäkin retki päättyi joukkojen vetäytymiseen Suomen puolelle. Alueen liittämisestä Suomeen sovittiin Tarton rauhassa lokakuussa 1920.

Petsamo tutuksi ja osaksi Suomea

Petsamo oli vuoden 1921 alusta Suomen itäinen käsivarsi, ja kesken jäänyt Jäämerentie oli saatava valmiiksi. Tien rakentamista seurattiin lehdistössä.  Odotukset olivat korkealla, kestihän yötön yö Petsamossa 73 vuorokautta. Tarjolla oli paljon muutakin erikoista ja eksoottista: kolttia poroineen, ortodoksiluostari ja munkit, kosket, Jäämeri hylkeineen ja hyvät kalastusmahdollisuudet.  Kuitenkin vain harvat pystyivät matkustamaan Petsamoon. Niinpä aluetta esittelevät kirjat, runot, artikkelit, valokuvat, laulut, lyhyet filmireportaasit ja maalaukset olivat tärkeitä välineitä rakennettaessa mielikuvaa alueesta, jota kutsuttiin Eldoradoksi ja Klondykeksi.[22]

Jo 1800-luvun lopulta alkaen Petsamossa ja Kuolan alueella liikkui tutkijoita, lähinnä kansa- ja luonnontieteilijöitä. Vuonna 1919 professori J.E. Rosberg kirjoitti perusteellisen katsauksen Petsamon maa, jossa käsitellään alueen historiaa, maantiedettä ja talouselämää. Kirja oli tarpeellinen, sillä Tarton rauhan solmimisen jälkeen tutkijoiden ja muiden kulkijoiden määrä moninkertaistui. Eero Lampio ja Lauri Hannikainen julkaisivat vuonna 1921 Petsamon oppaan, joka korosti Petsamon merkitystä koko Suomen kehitykselle.[23] Valtiongeologi Väinö Tanner johti Petsamon malmitutkimuksia vuosina 1924–1931. Tutkimusten tuloksena löydettiin nikkeliä, joka oli tuolloin sotateollisuuden tärkeä raaka-aine ja joka ”teki Petsamosta valtiollisen saalistuksen kohteen ajaen seuraavalta vuosikymmeneltä [1930-luvulta] lähtien Petsamon uskomattomaan tuhon kierteeseen.”[24]

Kirjallisuus tarjosi uteliaille tietoa, mutta tarvittiin myös kuva-aineistoa Petsamosta. Oulussa asuva ja useita Lapin-matkoja tehnyt taidemaalari Aukusti Koivisto oli ensimmäinen Petsamoa kuvannut suomalaistaiteilija. Hän matkusti vuonna 1921 Inarinjärvestä alkunsa saavaa Paatsjokea myöten kohti Jäämeren rannikkoa.[25] Koivisto suuntasi matkansa historiallisesti jo tunnetuille paikoille kuten Petsamon luostariin, joka oli perustettu jo 1530-luvulla. Venäjän ja Ruotsin sotiessa Pekka Vesainen joukkoineen poltti luostarin ja murhasi sen 116 asukasta jouluyönä 1589. Petsamon luostarin uusi vaihe alkoi vuonna 1886 Solovetskista tulleiden munkkien johdolla.[26] Koiviston Pappismunkki Iljona -maalauksen (1921) ortodoksimunkki on kuvattu puoliprofiilissa, tummin sävyin, sulkeutuneena ja varuillaanolovana. Ensimmäisen maailmansodan kokemukset, jolloin saksalaiset miinoittivat rannikoita ja takavarikoivat luostarin ja paikallisten kalastajien aluksia ja omaisuutta, sekä suomalaisten organisoimat valloitusretket saivat Petsamon alkuperäisasukkaat suhtautumaan vieraisiin varauksellisesti.[27] Koivisto teki maalauksia myös Kolttakönkään eli Boris Glebin kolttakylän maisemista ja noin 30–40 km:n päässä sijaitsevan Yläluostarin Pelastusvuoresta.

 

Kolmesta Koiviston Petsamon matkalla maalaamasta teoksesta Kalastusta Jäämerellä, Kalastajalappalaisia kodalla ja Paatsjoen Kolttaköngäs Suomalaisuuden Liiton Rajaseutuosasto painatti värilliset postikortit heti 1920-luvun alkuvuosina. Kalastusta Jäämerellä (Kuva 5) esittää kahta isoa soutuvenettä aavalla merellä taustanaan yöllisen taivaan keltavioletit sävyt. Aava meri aaltoineen on hallitseva elementti. Koivisto käytti lävistäjänsuuntaisia linjoja ja loi uskottavan vaikutelman aallokosta, jota vasten venekunnat soutavat. Kalaonnikin on myötä; pitkässä siimassa on kolme isokokoista kalaa.

Kalastusaihetta Koivisto käsitteli Kalastajalappalaisia kodalla -teoksessaan (Kuva 6). Sommittelua hallitsee turvekota, jonka edustalla on kaksi saamelaista ja kaksi valkoista koiraa. Aivan teoksen etualalla on kaksi kuivattujen  kalojen pakkaajaa. Maiseman avaruus, karuus ja puuttomuus luovat toiminnalle arktiset puitteet.  Syvyysvaikutelman Koivisto rakensi sekä kokoeroilla että värien vastakkaisuudella. Etualan turvakota ja tundra on kuvattu keltaisin ja kellanvihrein sävyin, taustan vuono ja tunturit sinisin ja violetein sävyin. Maalauksen kalastajat ovat Petsamon kolttasaamelaisia, sillä vain heillä oli oikeus kalastaa merilohta. Hekin menettivät kalastuspaikkojaan suomalaisen kalateollisuuden kehittyessä. Paatsjoen ja Petsamon kolttien asema heikkeni entisestään, kun 1930-luvulla meriliikenne vilkastui ja isot valtamerilaivat ilmestyivät heidän kalavesilleen.[28]

 

Paatsjoen Kolttaköngäs -teos (Kuva 7) on kuin maantieteilijä ja geologi Erkki Mikkolan kuvauksen visualisointi:

Paatsjoen laakson suupuolessa ovat Petsamon alueen hienoimmat nähtävyydet, Paatsjoen valtavat könkäät Hakoköngäs, Jäniskoski ja Kolttaköngäs. – Kolttaköngäs imaisee valtavaa voimaa, vesi putoaa huumaavasti jymisten 4 metriä korkeasta hampaasta alas, kallio vavahtelee, sumupatsas kohoaa ilmaan kuohusta putouksen alta ja vesi pärskyy niskaa korkeammalle. Könkäitten rannat ja muut ympärsitöt ovat unohtumattoman kauniita, etenkin ihmeen sievä ja idyllinen Kolttakönkään kylän alue alapuolella joen länsirannalla.[29]

Koivisto järjesti Lapin-aiheisten teosten näyttelyn Salon Strindbergillä Helsingissä tammikuussa 1922. Ludvig Wennervirta piti näyttelyä kiinnostavana, joskin taiteilijaa enemmän turistina kuin ammattimaalarina:

Varsinkin Petsamon kuvat kiinnittänevät uutuudellaan katsojan huomion. — Tutustumme Jäämeren hyisiin tyrskyihin, Boris Glebin kolttakylään, Pummangin kala-aittoihin, Alaluostarin venäläiseen kirkkoon, Pelastusvuoreen auringon paisteessa. — Muotokuvien joukossa on mm. Petsamon luostarin partainen pappismunkki. — Näyttää kuin olisi taiteilija ottanut tehtävänsä lähinnä turistin kannalta.[30]

Suomessa yksi kansakoulun tehtävistä oli konkretisoida isänmaan käsitettä ja saada oppilaat rakastamaan kotiseutuaan sekä koko Suomea. Maantiedolla oli keskeinen asema tässä tehtävässä, ja tästä syystä Valistus-yhdistys alkoi julkaista värillistä Suomen historiallisten maakuntien maisemia esittelevää opetustaulusarjaa opetuksen tueksi. Lapin maakuntaa sarjassa edustivat Eetu Iston Aavasaksa (1905) ja Juho Kyyhkysen Lappalaiskylä (1908). Vuonna 1927 sarjaan otettiin mukaan kaksi Vihtori Ylisen Petsamo-aiheista maalausta Trifonanniemen kylä ja Nurmensätin kalasatama.[31]

Petsamon väestö oli kansallisuuksiltaan kirjavaa. Kolttien, saamelaisten, karjalaisten, venäläisten ja suomalaisten lisäksi oli norjalaisia, komeja ja inkeriläisiä. Kulttuurisesti väestö jaettiin kahvittelijoihin ja tsajuttelijoihin – luterilaisiin ja ortodokseihin.[32] Kulttuurinen moninaisuus, vanha kolttakulttuuri ja 1500-luvulta alkaen vaikuttanut ortodoksisuus luostareineen eivät soveltuneet suomalaiseen Petsamo-kuvaukseen. Trifonanniemen kylä ja Nurmensätin kalasatama esittelevät tuttua ja toivottavaa Petsamoa: suomalaisten uudisasukkaiden kylää kotieläimineen, tuottoisaa kalastusta ja läpi vuoden sulana pysyvää satamaa. Alue suomalaistettiinkin 1920-luvulla tehokkaasti.[33]

Autoillen Jäämerentiellä

Mika Waltarin Suuri illusioni -kirjan (1928) lopussa päähenkilön pikkuveli matkustaa tyttöystävänsä kanssa Petsamoon, Jäämeren virkistävien tuulien rannoille. Kirjailija-tutkija Panu Rajalan mukaan nuoren parin raikas ja vitaali kaverisuhde edustaa uudenlaista, tervehenkistä ja elinvoimaista rakkautta verrattuna harhakuvien tuhoamaan aiempaan romantiikkaan. ”Heille puhdas rakkaus on mutkatonta todellisuutta.”[34] Waltari ei Petsamossa käynyt, sen sijaan monet muut kirjailijat – Pentti Haanpää, Ilmari Kianto, Armas Launis, Samuli Paulaharju, Sakari Pälsi ja Ilmari Turja – vierailivat Jäämeren rannalla.  Petsamo ja Lappi edustivat vastakohtaa etelän kiireiselle ja turmeltuneelle elämäntavalle.[35] Kianto aloitti Petsamon kuvauksensa lennokkaasti: ”Haloo, kansalaiset, lähtekää Petsamoon! Turisti tuhansien joukossa vakuuttaa että matka kannattaa. Siellä on jotakin suuripiirteistä, uutta ja väljää, kirkasta ja kiehtovaa, jotakin sellaista, jota ei päätä pahkaa saata sanoa.”[36]

Petsamon Suomeen liittämisen 10-vuotisjuhlaa vietettiin helmikuussa 1931, minkä kunniaksi tilattiin isänmaalliselta kirjailijalta Unto Kailaalta juhlaruno, Petsamon laulu. Se julkaistiin 14.2.1931 Suomen Kuvalehdessä, ja seuraavana päivänä Kailas lausui runonsa radiossa. Juhlaruno on Petsamon luonnon ja ihmisen ylistys ja runoilija liitti Petsamon suomalaiseen isänmaahan yhtenä kantavana voimana: ”–niin, kukaties, myöskin Petsamon tie on suuruuden polkuna meille.”[37]

Jäämerentiekin valmistui juhlavuonna 1931, ja Petsamosta tuli automatkailijoiden ykköskohde. Matkan varrella kulkija saattoi yöpyä hotelli Pohjanhovissa Rovaniemellä, Ivalon ja Kolttakönkään matkailumajoissa sekä Liinahamarin hotellissa. Matkustaminen oli kesäisin suhteellisen joutuisaa. Rovaniemeltä oli kesäisin rahti- ja linja-autoliikenneyhteys Liinahamariin, parhaimmillaan viisi postiautovuoroa päivässä. Petsamon matka soveltui modernin, kansainvälisyyttä kaipaavan ja mukavuudenhaluisen turistin tarpeisiin.[38]  Sakari Pälsi kuvasi teoksessaan Petsamoon kuin ulkomaille (1931) aluetta omistajan elkein:

Petsamossa kuljetaan mukavasti ja varmasti autoilla, polkupyörillä, ja Paatsjoen venereitti on voittamaton. Jäämeren vuonoihin pääsee paikallisilla pikkualuksilla kokeneiden merenkulkijain seurassa. —  Kokemusten rikkauden puolesta Petsamon matka vastaa tavallista ulkomaanmatkaa. Lisäksi se lainaa kävijälleen rikasta henkeä ja antaa iloisen tiedon, että tuo kaunis maa on meidän omaisuuttamme.[39]

Matkustuksen helppous houkutteli iäkkäämpiäkin kulkijoita. Yksi heistä oli Suomen taiteen grand old man, 68-vuotias Eero Järnefelt, joka matkusti kesällä 1931 Jäämeren rannalle ja teki laivamatkan Heinäsaarille. Taiteilija oli käynyt kesällä 1929 Länsi-Lapissa, aina Muoniossa asti. Auto toimi liikkuvana maalausstudiona: ”Mutta sitten ilmestyi auto! — ylpeys ´Nashi’, jonka takaosan saattoi laskea alas, jotta pappa voi istua autossa ja maalata.”[40] Turun Sanomat raportoi Järnefeltin automatkasta:

Eero Järnefelt on viime suvina paljon liikkunut kotimaassa, mutta myös kolmen valtakunnan Lapissa. — Hänen autonsa on viilettänyt maanteitä, ja milloin on hänen maalarisilmänsä ihastunut näkemäänsä, on hän ottanut esiin maalausvälineensä. Tuokiossa katseille avautunut näköala on nopeasti hahmoiltaan ja värisävyltään hänelle selviytynyt näkemykseksi.  — erikoisen innokkaalla kädellä on hän työskennellyt Lapin maailmassa. Siellä hän on löytänyt paljon intiimiä, herkkää ja hienosävyistä kuvattavaa, mutta samalla myös suuripiirteistä ja vauhdikasta tunturiluontoa.[41]

Matkalla Petsamoon Järnefelt kuvasi häntä kiinnostavia näkymiä mutta jo entuudestaan tunnettuja kohteita kuten Laanilan ylänköä (nykyisen Saariselän aluetta, Kuva 8.) ja Ivalojokea. Nämä guassimaalaukset ovat sommittelultaan kuin nopeasti näpättyjä turistivalokuvia. Silti niissä on maiseman herkkyyttä ja maalaamisen rentoutta. Järnefeltin Heinäsaari-öljymaalaus on runollisen autereinen kuvaus puuttomasta vihreäheinäisestä rannasta, auringon valossa välkehtivästä merestä ja pienestä veneestä.  Tunnelma on rauhallinen ja seisahtunut, ilma väreilee hiukan viileänä. Heinäsaaret ovat lähellä Kalastajasaarentoa ja Pummanginniemeä, joiden rannat todennäköisesti siintävät taustalla. Heinäsaaret olivat matalia ja sen rantaniityt sakean heinikon, mesiangervojen, kultapiiskujen ja kulleroiden peittämiä.[42]

Eero Järnefelt esitteli vuosien 1929–1931 matkoilla tekemiään maalauksia Galleria Hörhammerilla. Näyttely sai positiivisen vastaanoton.[43] Edvard Richter kirjoitti Järnefeltin pohjoisista maisemamaalauksista ylistävään sävyyn:

Nämä kuvat eivät ole tyhjiä turistinähtävyyksiä. Ne ovat suuren taitoniekan sielukasta syventymistä luonnon rikkauteen, sen lukemattomin vivahtein ilmenevään milloin koristeelliseen värikkyyteen, milloin erämaan yksinäisyyden suuruuteen. Ne ovat usein mitä hartainta yksityiskohtaista kuvausta siitä, mihin taiteilijamestarin silmä ja sydän ovat rakastuneet.[44]

Kesällä 1932 arkkitehti ja kuvittaja Matti Visanti (entinen Björklund) matkusti Jäämeren rannalle. Matkaseurueeseen kuuluivat taiteilija Eemu Myntti puolisoineen ja Visantin vaimo Lyyli, joka oli Myntin sisar ja taiteilija itsekin. Petsamon matka toteutettiin Mynttien avoautolla. Keksijäksi ryhtynyt Myntti ei maalannut matkan aikana. Sen sijaan Visanti teki runsaasti luonnoksia hiilellä, liiduilla, tussilla ja vesivärein. Sekä luonnokset että myöhemmin toteutettu grafiikan sarja kertovat taiteilijaseurueen kiinnostuksenkohteista, joita olivat Paatsjoen kosket, Lapin ja Petsamon tunturit, Jäämerentie, Kolttaköngäs ja Liinahamari.[45]

Petsamon-matkan muistojen ja luonnosten pohjalta Matti Visanti teki Lappi-sarjansa kotonaan Vaasassa litografiamenetelmällä. Hän päätyi raaputustekniikkaan, joka häivytti ääriviivan ja korosti niin valöörejä kuin syvyysvaikutelmaa.[46] Lappi-sarjaan kuuluvat seuraavat vedokset: Nattastunturit I–II, Trifona, Petsamo, Lapin koski, Kaksi tunturia, Kelo, Näkymä tunturille, Ilta (Tunturi), Tunturitie, Töllejä, Kolttaköngäs I–IV, Jäniskoski I– II, Rakennus Alaluostarista (Trifona), Trifona ja Liinahamari I–IV.[47] Valon ja varjon voimakas vastakkaisuus tuo teoksiin tehokasta dramatiikkaa, mitä kuitenkin hienovaraiset siirtymät harmaasta tummanharmaaseen ja mustaan keventävät. Maisemiin syntyy samalla sekä jykevän kallion tai voimakkaan kosken vaikutelma yhdistyneenä ilmavaan ja keveään atmosfääriin. Sarjallisissa teoksissa, kuten Kolttaköngäs I–VI, Jäniskoski I–II ja Liinahamari I–III, taiteilija tarkastelee kohdetta laajana silmäntasokuvauksena. Joskus huomio kiinnittyy johonkin merkitykselliseen yksityiskohtaan, kuten kosken kuohuihin tai tunturien välissä kulkevaan tiehen.

Litografiasarja on kuin turistin matkamuisto, todiste tehdystä matkasta. Matti Visanti etsi kuvauskohteita aivan kuten turisti nähtävyyksiä; Kolttakönkään ja Jäniskosken kuohut tulivat kuvatuksi samoin kuin itse Jäämerelle johtava tie. Hänen kiinnostuksensa ja kuvauskohteensa olivat samoja, joihin turistit tutustuivat, ja joita postikortitkin esittelivät. Suomen Matkailijayhdistys oli julkaissut laajan postikorttisarjan, jossa esiteltiin  Petsamon keskeiset nähtävyydet, kuten Pelastusvuoren risti, Pummanki, Jäämeri, Kolttaköngäs, Liinahamari, Petsamon maantie ja Parkkina.[48] Liinahamari II (Kuva  9) esittää karua tunturin rinnettä, jolla kasvaa sitkeä ja yksinäinen tunturikoivu. Takana näkyy hotellin katto ja tuulessa hulmuava Suomen lippu kuin osoittamassa eksoottisen näkymän olevan osa Suomea.

Miehisten miesten Petsamo

Jääkäriupseeri K.M. Wallenius teki vuosina 1919–1920 itärajan taakse retkiä, joiden tarkoitus oli pelotella ja rangaista porovarkaina ja punaisina pidettyjä kolttasaamelaisia. Näiden retkien kokemusten ja suomalaisen poromiehen Moskun, Aleksi Hihnavaaran kolttakertomusten pohjalta hän kirjoitti novellikokoelman Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä (1933).[49]  Kirjan päähenkilöinä toimivat rohkeat Suomen sotilaat johtajanaan Wallenius ja oppaanaan Mosku. Vastustajina ovat punaiset, ”ryssäläistä sukua olevat kolttasaamelaiset”, jotka kuvataan moraalisesti ja kulttuurisesti suomalaisia alempirotuisina.[50]

Tekstissä Wallenius ihailee Paatsjoen jylhiä maisemia, mutta seudun alkuperäisasukkaille ei löydy ymmärrystä. Kirjan julkaiseminen ajoittuu kauteen, jolloin niin sanottu ryssäviha näkyi lehdistössä, tieto- ja kaunokirjallisuudessa. Walleniuksen kolttakuvaukset eivät edusta vain hänen henkilökohtaista rasismiaan vaan heijastavat laajempaa kansallista ilmiötä, ”yliaikaista ryssän uhkaa”.  Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä esittää sota- ja seikkailukirjojen tapaan asiat selkeän vastakkaisina ja mustavalkoisina.[51] Kielteisiä kolttakuvauksia löytyy myös Eero Lampion, pakinoitsija Vaasan Jaakkoon ja Erkki Ilmarin teksteistä.  Petsamon muut kansat, erityisesti venäläiset ja kolttasaamelaiset, edustavat alkukantaisuutta ja ikiaikaista taantumusta, jonka vain suomalaiset voivat voittaa ja nykyaikaistaa.[52] Walleniuksen muutettua Petsamoon hänen suhtautumisensa kolttakulttuuriin muuttui positiivisemmaksi.[53]

Kirjailijana Wallenius oli toiminnan mies. Hänen luonto- ja maisemakuvauksensa etenevät niukkasanaisin ja harkituin virkkein. Ihmiskuvauksissa on karuutta ja kulmikkuutta, mikä sopii yhteen hänen kuvaamiensa suurpiirteisten maisemien ja ankarien elämänolojen kanssa. Kirjailijan Lappi ja Petsamo olivat ennen kaikkea miehisen selviytymistaistelun tannerta, ja erämaan moraali oli vahvemman moraalia. Hänen kova korpilakinsa kuvasteli Jäämeren armottomuutta, Petsamon rauhattomuutta ja oman käden oikeutta sekä suomalaisten jätkien ja uudisasukkaiden käsitystä erämaasta:[54] ”Osien jako erämaassa on selvä: kukin tulkoon toimeen omillaan. Korpilaki ei tunne säälin käsitettä, sillä sääli on heikkoutta, johon vain rintamaiden asukkailla on varaa.”[55]

Taiteilija Anton Lindforss oli Walleniuksen lapsuuden- ja nuoruudenystävä. Hän oli vieraillut Lapissa jo 1920-luvulta lähtien ja tehnyt elokuussa 1927 kolmiviikkoisen erämaavaelluksen Petsamon kaakkoisosassa sijainneelle Jaurujoelle yhdessä Walleniuksen ja Moskun kanssa. Seuraavana vuonna Lindforss kävi Petsamossa. Walleniusten muutettua Liinahamariin vuonna 1934 heidän kodistaan tuli tukikohta, josta taiteilija retkeili eri puolille Petsamoa.[56]

Vuoden 1934 maalausmatka kesti syksyyn asti, jolloin Lindforss maalasi muun muassa teokset Kesämaisema Liinahamarista, Maisema Petsamosta (Kuva  10) ja Kolttakappeli, Petsamo. Teokset ovat sommitelmallisesti selkeitä ja väritykseltään rohkeita. Kesämaisema Liinahamarista pohjautuu lämpimän ja kylmän värin vastakkaisuudelle. Siniset, violetit ja vihreät hallitsevat kokonaisuutta. Sommittelussa on hyödynnetty massojen rytmejä sekä selkeitä valojen ja varjojen vastakkaisuuksia. Maisema Petsamosta rakentuu lämpimien kellanvihreiden ja viileiden violetinsinisten värien tasapainoiselle sommittelulle. Kolttakappeli, Petsamo esittää kallioista maisemaa taustanaan syvän sinisenä kuvattu vuono ja loivana kumpuilevat tunturit. Auringon valo nostaa esiin pienen ortodoksikappelin harmaan vihreiden kallioiden ja ruskeiden turvekammien keskeltä.

Syksyllä 1934 Lindforss esitteli teoksiaan Helsingissä. Vastaanotto oli positiivinen. Taiteilijan todettiin löytäneen hänelle sopivan aihepiirin, jossa ”tunturien voimakkaat profiilit ovat rakenteellisia ja kesän vihreys on tuoretta”.[57] Teosten väriin ja kokonaissommitteluun kiinnitettiin huomiota:

Väri-ilo ensimmäiseksi pistää silmään. Uskomattoman rikkaita värivaikutteita taiteilija onkin Petsamossa tavannut, kun kaikki vuonot ja tunturit ovat alkaneet syyskesän valossa hohtaa.  — Maiseman rakenteen ja etäisyyksien esityksessä taiteilija on tavalla päässyt varmuuteen. On kuvia, jotka ovat aivan monumentaalisen kiinteitä ja tanakoita.[58]

Petsamon eksoottisuuden uskottiin houkuttelevan katsojia taidenäyttelyyn ja Onni Okkonen päättää arvionsa: ”Näyttely sisältää maisemia Petsamon huomattavimmista paikoista yhteensä 38 numeroa.  Se on suurta tyydytystä tuottava kokoelma, jonka suljemme erikoisesti maisemataiteemme ja maamme pohjoisseutujen luonnon harrastajien huomioon.”[59]

Anton Lindforss oli puolisen vuotta Petsamossa vuonna 1935.[60] Maisemat olivat jälleen tärkeitä kuvauskohteita. Aihe Lapista (eli  Petsamo, Liinahamari) ( Kuva   11) esittää huhtikuista Petsamonvuonoa kalastajaveneineen. Värit ovat kauttaaltaan kylmät ja vaihtelevat hopeanhohtoisesta valkoisesta tumman sinivioletteihin sävyihin. Pohjoisen voimakas ja selkeä valo on keskeinen tekijä sommitelmassa. Taiteilija on tuonut maiseman geometrisuuden ja karuuden selkeästi esille. Paitahamina, Petsamo -maalauksen etualaa hallitsevat kalankuivaustelineet. Taustalla kohoavat tummina ja uhkaavina vuonon vastarannan kalliot. Aivan maalauksen yläosassa näkyy ohut kaistale tummaa ilta- tai yötaivasta. Vuonolla on kalastajavene. Sommitelma on rakennettu suljetuksi, joten katsoja kokee oman pienuutensa suhteessa Petsamon luontoon. Molemmat maisemat on kuvattu ilman yksityiskohtia suurpiirteisesti ja väljästi sekä Petsamon jylhät maisemat geometrisesti pelkistäen. Lindforss kuvasi saman vuononpoukaman myös vähemmän dramaattisesti. Tätä teosta hallitsee vaihtuvin sinisen sävyin kuvattu vuono, jota ruskean vihreät rannat reunustavat – kokonaisuus on seesteinen ja rauhallinen.

Vuoden 1935 Petsamon-matkan teokset olivat esillä Helsingissä. Kritiikki oli nytkin arvostavaa ja Edvard Richterin mielestä Anton Lindforss kykenee eläytymään vieraaseen ja outoon maisemaan:

Värirunsaudessa ja aiheiden omalaatuisuudessa on Petsamo meillä ylinnä muiden.  Mutta vaikka sen erikoisuus houkuttelee, ei se silti ole maalarin kuvattavaksi helppo, jos tahtoo päästä sen maiseman sieluun käsiksi. – Tämän on Lindforss huomannut, päättäen siitä, että hänen nykyisissä kuvissaan on entistä enemmän pyrkimystä eläytyä Petsamon jylhän komeaan luontoon, sen salaperäiseen lumoukseen valaistus- ja etäisyysvaikutuksissaan. –Lindforssin kuville on nyt, kuten ennekin, ominaista poikkeuksellisen miehekäs, reipas ja usein erittäin raikas esitys. Hän ei ole hentomielinen haaveilija, vaan selkeästi ja mielellään koristeellisesti luontoa kuvaava.[61]

Lapin ja erityisesti Petsamon vaihtelevat maisemat, hiljaisuus ja rauha vetosivat luonteeltaan sulkeutuneeseen Lindforssiin. Hän kykeni eläytymään arktiseen ympäristöön; kahdeksan vuodenaikaa ja luonnon jatkuva muuttuminen sopivat hänelle. Walleniuksen ja Lindforssin lähestymistavassa pohjoiseen luontoon oli samanlaisia piirteitä: molempien teoksissa olivat läsnä luonnon villeys ja karuus, mutta myös runollinen salaperäisyys. Walleniuksen novellien maisemissa on karuutta, miehisyyttä ja suurpiirteisyyttä.[62] Lindforssinkin maisemia luonnehdittiin miehekkäiksi: ”Miehekästä sanan parhaassa merkityksessä Lindforssin taide on. Hän ei koeta tulkita hemaisevia, tunnelmallisia aiheita, vaan hänen kuvaamistapansa on suorasukaista ja asiallista. Väri ja muoto ovat sopusoinnussa.”[63]

Uuden Suomen pakina liittää Walleniuksen ja Lindforssin Petsamo-kuvaukset yhteen. Samalla se kuvastaa siirtomaahenkistä uhoa:

Meilläkin on arktinen Intiamme: Petsamo. Kaikki eivät voi sinne matkustaa, vain murto-osa Suomen kansaa voi saada persoonallisen suhteen sinne. Taiteen täytyy jälleen tulla avuksi. Lähinnä on tietenkin tällaisessa tapauksessa kirjallisuus. Meidän kirjailijoillamme on kuitenkin liian suuri työ koettaessaan viljellä pieniä kotimaisia sarkojaan, jotta he jaksaisivat tehdä uusia valtauksia.  Älkäämme kuitenkaan unohtako, että jo on lyöty tukeva valtauspaalu:  Walleniuksen ’ihmismetsästäjät’-tarinat, joihin jatkoa odotetaan. Kuvaamataide on ottanut tehtäväkseen sen, missä kirjallisuus uupui. Jo viime vuodelta muistamme Anton Lindforssin näyttelyn, joka toi raikkaan tuulahduksen Petsamosta. Tämän vuotinen saalis on vielä runsaampi. Petsamo on meidän.[64]

Petsamo oli vielä varsin löyhin sitein kiinni emämaassaan, joten se piti löytää, valloittaa ja ottaa haltuun. Aikalaiskritiikissä pidettiin Lindforssia Petsamon visuaalisena valloittajana, joskus häntä verrattiin löytöretkeilijään.[65]

Kolttasaamelaisia valokuvattiin runsaasti, mutta maalaustaiteesta heitä ei löydy. Yleensäkin saamelaisaiheet vähenivät suomalaisessa kuvataiteessa 1920- ja 1930-luvun myötä. Samaan aikaan rotuteorioissa pohdittiin suomalaisten alkuperää ja saamelaisten mongolisiin piirteisiin kiinnitettiin huomiota. Vitaalisia arvoja ja ”puhdasta” suomalaisuutta korostava ilmapiiri ei suosinut mongoleina pidettyjen saamelaisten kuvaamista.  Suomi haluttiin paikantaa lännen teollisuusmaihin eikä liittää idän taantuneeseen bolsevistiseen järjestelmään. Saamelaisia pidettiin joko jäänteenä aiemmasta rotujen kehitysvaiheesta, sairaalloisena rotuna tai ihmiskunnan kitukasvuisena muotona. Heidän toivottiinkin sulautuvan suomalaisiin tai uskottiin kuolevan sukupuuttoon. Erityisen vihamielisesti suhtauduttiin ortodoksiuskoa tunnustaviin kolttasaamelaisiin.[66]

Kolttia pidettiin ryssän saamelaisina, mikä tekee Lindforssin maalauksesta Kolttatyttö, Claudia Kopteff (1935) poikkeuksellisen Suomen taiteessa.  Muotokuvaa hallitsee miltei kaksiulotteinen muotokieli. Taustan syvänsininen väri nostaa esiin kolttatytön päähineen punaiset sävyt, puseron pilkut ja vihreäkeltaisen liivihameen. Lindforss korostaa tytön korkeita poskipäitä, mutta ei nosta esiin muita etnisiä piirteitä. Taiteilija maalasi toisenkin kolttanaisen ja yhden saamelaismiehen muotokuvan. Henkilökuvat olivat esillä Tampereella:

Muutamia henkilökuviakin Lindforss on tämänvuotisella matkallaan ikuistanut kaukaisen Petsamon asukkaista. Mainittakoon niistä ”Kolttanainen” (n:o 15), ”Claudia Koputoff [Kopteff]” (n:o 18) ja ”Neljän tuulen lakki” (n:o 16), joissa kaikissa kirkasvärinen vaateparsi ja henkilöiden omalaatuiset piirteet yhtyvät maalausten ehyeen kompositioon.[67]

Kesällä 1936 Lindforss oli jälleen Petsamossa mutta ei maalannut kovinkaan paljon. Wallenius lähti seuravana vuonna sotakirjeenvaihtajaksi Kiinaan, minkä jälkeen Anton Lindforssin maalausmatkat suuntautuivat Itä- ja Länsi-Lappiin.[68] Vuosittaiset Lapin matkat jatkuivat aina taiteilijan kuolemaan, vuoteen 1943 asti. ”Ollessaan parhaassa luomisvoimassaan, värilaatikko sullottuna matkaa varten Muonioon, hän istui ateljeessaan Lallukan taiteilijakodissa lukulampun ääressä – ja siihen hän kirja vierellään nukahti viimeisen kerran”[69], kirjoitti K.M. Walleniuksen tytär Leena Peltola.

Petsamon viimeiset suomalaisvuodet

Petsamo oli esillä oman aikansa uusmedioissa kuten radiossa ja elokuvissa. Lyhytelokuvat Turskan pyyntiä Petsamossa (3 min) ja Petsamon vesillä (8 min) valmistuivat vuonna 1935. Ensimmäisessä filmissä ollaan kalastusaluksessa, toisessa esitellään kalan kuivausta sekä työtä kalatehtaassa. Mukana on kuvia satamasta ja arktisesta maisemasta, jota Anton Lindforss maalaa. Yhdessä filmivälähdyksessä Lindforss ja K.M. Wallenius istuvat Jäämeren rannalla ja tupakoivat kevätauringon paisteessa.

Matkustusolojen parannuttua lukuisat taiteilijat poikkesivat Jäämeren rannoilla.  Kuvataiteilijoista ainakin Gösta Diehl, Aale Hakava, Reino Harsti, Einari Junttila, Väinö Kamppuri, Yrjö Kari, Maija Kellokumpu, Vilho Lampi, Onni Oja, Antti Saarela, Veikko Vienoja ja Martta Wendelin vierailivat Petsamossa. Taiteilijoista vain Andreas Alariesto asui pysyvästi Liinahamarissa.

1970-luvulla tunnetuksi tullut naivistitaiteilija, laulujen kirjoittaja ja tarinoiden kertoja Andreas Alariesto oli kotoisin Sodankylän pitäjän Rieston kylästä.  16-vuotiaana nuorukaisena Alariesto tuli pohjoiseen rakentamaan Jäämerentietä, jolloin hän teki arkkiviisun Jäämeren myrskyssä (1916). Laulu kuvailee merta ja suomalaisten muuttoa Jäämeren rannoille. Tien valmistuttua Alariesto jäi rakentamaan Liinahamarin matkailuhotellia, jonka talonmiehenä hän toimi talvisodan syttymiseen asti.  Hän alkoi maalata aina kun töiltään ennätti. Valitettavasti kaikki hänen maalauksensa tuhoutuivat sotien seurauksena.[70] Hän palasi Petsamon muistoihinsa 1980-luvun puolivälissä ja suunnitteli työstävänsä maalaussarjan Petsamosta, mutta hän ehti maalata vain teokset Jäämeren rannalta, Matka Jäämerellä ja Jäämeren kalastajat ennen sairastumistaan. [71]

Lapin ja Petsamon matkailu loppui talvisodan syttyessä marraskuussa 1939. Heti sodan alussa Neuvostoliitto miehitti Petsamon alueen, ja perääntyvät suomalaisjoukot tuhosivat sataman ja rakennukset Jäämerentien varrella. Moskovan rauhassa (1940) Suomi joutui luovuttamaan Suomenlahden ulkosaaret, Karjalankannaksen, Laatokan Karjalan sekä Kuusamon ja Sallan itäosat. Suomi sai pitää Petsamon Kalastajasaarentoa lukuun ottamatta.[72]

Vaikka jälleen rakennustyöt alkoivat Petsamossa heti, niin matkailu ei ehtinyt elpyä ennen uuden sodan syttymistä. Jatkosodan aikana 1941–1944 Petsamo oli Saksan joukkojen sotatoimialuetta, mutta siviilihallinto pysyi suomalaisten käsissä ja väestö asui alueella. Syyskuun alussa 1944 Suomi solmi aselevon Neuvostoliiton kanssa, ja lokakuussa neuvostojoukot valtasivat alueen. Moskovan välirauhan mukaan 19.9.1944 Suomen oli luovuttava myös Petsamosta.[73] Petsamolaiset asutettiin lähinnä Pohjois-Suomen alueelle – monet suomalaisista Tervolaan ja kolttasaamelaiset Inariin Sevettijärven, Nellimin ja Näätämön kyliin.

Petsamo – kuvitettu ja muistettu

Petsamo oli reilun parikymmentä vuotta osa Suomea, joka suhtautui alueeseen emämaan tavoin valmiina hyödyntämään aluetta. Tiede nosti esille historiallisesti, maantieteellisesti ja kansatieteellisesti merkittävät paikat, joihin kirjailijat ja kuvataiteilijat lähtivät tutustumaan. Aukusti Koivisto kiersi ja kuvasi jo kesällä 1921 kaikki tärkeiksi kuvaus- ja turistikohteiksi myöhemmin nousseet paikat. Kuitenkin vasta 1930-luvulla Anton Lindforssin maalausten myötä Petsamo tuli osaksi Suomea. Ihmisten käsityksiin Petsamon kauneudesta vaikuttivat värikylläiset maalaukset, joita alkava matkailu hyödynsi markkinoinnissa. Koko Suomen matkailun kehitys 1930-luvulla oli paljolti Petsamon ansiota. [74]

Petsamon nikkeli muutti Jäämeren rannikon suurvaltojen taistelutantereeksi. Saksan sotatarviketeollisuus tarvitsi nikkeliä (1944 87 % Saksan käyttämästä nikkelistä tuli Petsamosta). Lähtiessään saksalaiset tuhosivat kaivosalueen, jonka Neuvostoliitto rakensi uudelleen. Myös suomalaiset kohtelivat aikanaan Petsamoa kuten valloittajat kaikkialla maailmassa: alueen historiaa ja alkuperäisväestöä muistamatta.[75] Suomelle alue oli siirtomaa, sen asukkaat outoja ja vääräuskoisia, mutta suomalaisen sivistyksen uskottiin sulattavaa vierauden ja tarjoavan tilalle kehittyneen elämäntavan:

Mielessämme pyörivät munkkien messu, Liinahamarin moukariniskujen kalke sekä vuorten, vuonojen, veneiden, konsuli Elfvingin kuivauspaikan ja sataman takana, harmaan rantatunturin juurella sijaitsevan kolttien pienen kalastajakylän kuvat. Se oli sangen kirjava muistojen sarja, mutta sitä piti koossa määrätty rytmi: tarmokas sivistystyön rytmi. Kun autioiden erämaiden halki äkkiä saapuu Petsamonvuonolle, niin tulijan aivan tyrmistyttää ensinnäkin taaja asutus ja toisekseen se vauhti, jossa elämä kiertää. Saa sen voimakkaan vaikutelman, että Suomi luottaa Petsamoon ja on asettanut päämääräkseen opettaa Petsamon luottamaan itseensä. Suuri osa sitä, mikä näyttää maalaukselliselta ja ihastuttaa matkailijaa, on tämän sivistystyön edistyessä häviävä. Munkit kuolevat, koltat imeytyvät uuteen elämänuomaan, harmaat hökkelit tulevat vähitellen paremmin ihmisasutuksen nimen ansaitseviksi. Mutta onko sitä surtava?[76]

Petsamon kehittäminen siirtyi Neuvostoliiton tehtäväksi, ja petsamolaiset jälleenrakensivat elämänsä Suomessa. 1970-luvun myötä Petsamoa alettiin muistella runoin ja lauluin kultamaana, Petsamoon liittyviä näytelmä- ja kaunokirjoja julkaistiin. Kirjailijat Rauni Kivilinna, Mirjam Kälkäjä, Erno Paasilinna ja Tuulikki Soini toivat teksteissään aluetta esille. Petsamossa syntyneen Kälkäjän mukaan lapsena tai nuorena Petsamosta lähteneet muistavat alueen lapsen tavoin: kaikki oli Petsamossa paremmin, kesät olivat aurinkoisia ja pitkiä.[77]

 

 

Tuija Hautala-Hirvioja, FT, on toiminut syksystä 2014 Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan taidehistorian professorina. Hänen tutkimuskohteenaan ovat pohjoinen taide ja suomalainen nykytaide Jenny ja Antti Wihurin kokoelman viitekehyksessä. Hän väitteli 1999 Jyväskylän yliopistossa aiheenaan Lappi-kuvan muotoutuminen suomalaisessa taiteessa ennen toista maailmansotaa. Hautala-Hirvioja toimi vuosina 1995–2004 taidehistorian lehtorina Lapin yliopistossa ja vuosina 1986–1995 amanuenssina Aineen taidemuseossa Torniossa.