Tämä on TAHITI-lehden 21. kolumni, minulle ensimmäinen ja viimeinen, jonka kirjoitan taidehistorian amanuenssina. Yliopiston UPO eli uusi palveluorganisaatio pesee ja puhdistaa perinteiset oppiaineet ja oppiaineiden amanuenssit historiaan. Amanuensseista tulee koulutussuunnittelijoita ja opintoneuvojia, oppiaineista ei enää puhuta vaan tilalle muodostetaan laajemmat tieteenalat ja koulutusohjelmat. Myös muissa taidehistoriaa tutkivissa ja opettavissa yliopistoissa, Jyväskylässä, Turussa ja Åbossa oppiainekohtaiset amanuenssit ovat jääneet historiaan, mikä on vaikeuttanut muun muassa tiedonkulkua eri yliopistojen välillä.
Olen ollut seuraamassa sitä, miten Helsingin yliopistossa taidehistorian oppiaineen tutkimusyhteisön resursseja ja henkilökuntaa on vähennetty palikka palikalta 2000-luvun alusta. Ensin sai lähteä taidehistorian tukikohtamme ja kotipesämme kirjasto Kaisa-taloon ja rautaiset alan substanssiosaajamme Virpi Huhtala ja Reijo Sarmaja siirtyivät sinne. Heiltä saattoi toki saada palveluita: työnantajalta salaa ja tiskin alta. Opettajien ja opiskelijoiden yhteinen kohtaamispaikka ja oppimisympäristö hävitettiin.
Seuraavana palikkana taidehistorian huojuvasta tornista irrotettiin kuvakeskus ja vakituinen valokuvaaja. Tilalle tarjottiin Kaisa-kirjaston omatoimista skannaushuonetta ja opiskelijoille humanistisen tiedekunnan sekalaisia kuvankäsittelykursseja. Viimeisenä hallinnollisena tukena napattiin nyt pois amanuenssi. Sen sijaan vuosien mittaan paisuneesta Humanistisen tiedekunnan kansliasta ei irtisanottu ketään.
Amanuenssin toimenkuvaan sisältyy paljon eri tahojen välisten yhteyksien luomista. TAHITI:ssa kirjoittaneet näkemykselliset kolumnistit ovat tarkastelleet taidehistorian kenttää pohtien muun muassa taidehistorioitsijoiden asemaa ja moninaisia tehtäviä taidemaailmassa ja laajemmin yhteiskunnassa. Näyttää siltä, että välittäminen kaikissa merkityksissään on keskeisintä työssämme. Olemme asiantuntijaniveliä taiteen, arkkitehtuurin, taiteilijoiden, suunnittelijoiden ja taiteen yleisön välillä. Välitämme ja huolehdimme menneestä, nykyisestä ja tulevasta kulttuuriperinnöstämme.
Välittäjän, suojelun ja ajattelun tehtäviä kyllä riittäisi visuaalisuutta ja materialisuutta tulvivassa maailmassa, mutta syvällisestä asiantuntijuudesta halukasta maksajaa ei oikein löydy. Nykyisessä talouskeskeisessä ja kvartaalivoittoja tähyilevässä politiikassa varsinkin pitkäjänteisyyttä vaativat tutkijan työt ovat vähissä, eikä niitä arvosteta. Yliopistollakin on havahduttu tähän. Iso Pyörä –nimisessä tutkinnonuudistuksessa vaatimuksia höllätään. Fiksua työekonomian ja sopeutumisen harjoittelu onkin. On ehkä turha opetella kirjoittelemaan laajoja opinnäytteitä, jos työelämässä blogit ja tviitit ovat työn keskeisintä sisällöntuottamista.
Maisema on sumuinen yliopiston päärakennuksen ikkunan ulkopuolella, ja vielä tiheämpää usvaa on ikkunan sisäpuolella. Koko kevään kestänyt tuolileikki, jossa 1150 ihmistä laitettiin hakemaan 800 pallia, huipentui osaltani irtisanomiseen. Tullessani yliopiston palvelukseen arvostettiin sisältöosaamista ja kannustettiin tohtoriopintoihin. Yhteistoimintaneuvottelujen tulos oli kuitenkin se, että useat kaltaiseni sekä hallinnossa kokeneet että substanssitasolla pätevät ja väitelleet keski-ikäiset naiset jäivät ilman työtä. Ehkä ikävin esimerkki yliopiston suhtautumisesta tutkimukseen on se, kuinka Suomen Akatemian rahoittamana väitöskirjaa viimeistelevän amanuenssin olisi pitänyt jättää tutkimus kesken saadakseen paikan tutkimuksen asiantuntijana!
Ruohonjuuritasolla ei takuulla ole vihreämpää ikkunan toisella puolella, maailmassa, jossa sukupolvikokemuksena ja -koettelemuksena ovat loputtomat, unettomuutta aiheuttavat yt-neuvottelut ja hermoja raastavat organisaatiouudistukset. Taidehistorian tekeminen ei kuitenkaan kokonaan lopu, vaikka jatkossa opettajatutkijat joutuvat yhä enemmän tekemään amanuenssille kuulunutta hallintoa ja opintoneuvontaa.
”On ollut ilo palvella, kun on saanut palvella arvoilleen tärkeää ja hyvää asiaa”, totesi juuri eläkkeelle jäänyt kollega musiikkitieteen amanuenssi Irma Vierimaa. Olen samaa mieltä, vaikka en ole eläkkeelle jäämässäkään. Taidehistorian amanuenssin työssäni olen ollut monella tapaa etuoikeutettu ja siitä kiitollinen. Olen saanut tehdä väitöskirjan ja töitä taidehistorian ytimessä, historiallisesti merkittävän ja hienon Senaatintorin laidalla taidehistorian asiaan vakavasti ja intohimolla suhtautuneiden tutkijoiden ja opettajien sekä aina vaan itseäni nuorempien ja innokkaiden opiskelijoiden parissa. Taidehistorian pysyvä suosio nuorten keskuudessa saa uskomaan, että taidehistorialla on tulevaisuutta, millä nimellä tai kenen kanssa, missä ryhmissä (kulttuuriperintö, historia, taidefilosofia) se ikinä liikkuukaan.
Nähtäväksi jää kuinka käy Helsingin yliopistolle ja sen uudelle UPOlle. Uudessa mallissa päädyttiin hävittämään hallinnollinen lähtituki kokonaan sieltä, missä yliopiston tulos tehdään. Kun välittäjäroolissa olleet, usein sekä hallintoa että aineen asiantuntemusta omaavat amanuenssit, irrotetaan koneistosta, ero keskushallinnon ja tutkimuksen ja opetuksen välillä syvenee entisestään.
Työtä ja pyykkiä tulee yliopistossa riittämään. Toivottavasti UPO:lle ei käy samoin kuin sen historialliselle nimikaimalle. Vuonna 1938 Askon huonekaluyrityksen perustama kodinkonetehdas huuhtoutui ulkoimaiseen omistukseen 2012. UPO on jo saamassa uuden nimen: Yliopistopalvelut. Varmasti joku jo miettii myös Helsingin yliopiston brändin puhdistamista ja kansainvälistämistä, jos ei uutta omistajaa, niin ainakin uusi nimi olisi innovoitava. Yliopiston sisäpihalla on parkissa auto, jonka rekisterikilpi on HY-375 (Helsingin yliopisto 375-vuotta), sen voisi nyt korvata YT-980:lla (yhteistoimintaneuvottelut, 980 irtisanottua).
Susanna Aaltonen, FT, taidehistorian amanuenssi (1999-2005, 2009-2016), Helsingin yliopisto. Aaltosen väitöskirja käsitteli suomalaista sisustusarkkitehtuuria. Hän on tutkinut laajasti muotoilua ja luennoinut muotoilun historiasta.