Pääkirjoitus

Roni Grén | 18.7.2016 klo 17.48 | Pääkirjoitus | TAHITI 03/2016

Pyhä Bartleby

Käsillä oleva numero toimitettiin enimmäkseen periaatteenaan vapaa ja avoin kirjoituskutsu, jossa toivottiin vastauksia pyhän ja taiteen mutkikkaisiin yhteyksiin. Sen lisäksi mukaan tuli myös muutamia muita tekstejä, joita erikseen pyysimme tai joita kirjoituskutsun ulkopuolelta lehteen lähetettiin. Tarkoituksena oli kartoittaa suomalaisen taidehistoriallisen tutkimuksen suhdetta pyhään. Kuten lukija huomaa, julkaisun tekstit käsittelevät pyhää koskettelevia aiheita varsin laajalta teoriapohjalta ja melko suurella aikahaarukalla. Yksi julkaisuun artikkelinsa lähettänyt totesikin, että pyhä saattaa olla muodikkaampi käsite kuin miltä se ensi alkuun tuntuu.

Muodikasta tai ei, nykytaidehistorioitsijat lienevät myös pakotettuja tieteentekijöinä hieman kaksinaiseen suhteeseen pyhää kohtaan, joka kuitenkin heijastuu räikeämmin nykytaiteiden parista. Toisaalta meille on annettuna avoimesti uskonnollinen pyhä esineistö niin menneiltä vuosisadoilta kuin omalta ajaltammekin, mutta toisaalta sekä tieteilijän että taiteilijan identiteetit annetaan meille tietyllä tavalla epäuskonnollisessa muodossa. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei akateeminen maailma sallisi pyhää aina omassa keskuksessaan asti – tieteen ja uskonnon yhteinen historia vaikuttaa hyvässä ja pahassa yhä monissa akateemisissa tavoissa ja seremonioissa – vaan ennemminkin sitä, että suhteet uskonnollisen perinteen ja tieteen tai nykytaiteen välillä voidaan usein vahvistaa vain säilyttämällä tietty etäisyys. Siten onkin melko yleistä saada uskonnollisia sävyjä töissään esiin tuova nykytaiteilija kiinni lausunnoista, joiden mukaan töiden ei niinkään ole tarkoitus tukea tiettyä uskonnollista näkökulmaa kuin käsitellä pyhään liittyviä kysymyksiä. Raja on varmasti suuressa määrin veteen piirretty viiva, mutta tietty historiallinen totuus siihen sisältyy. Harva tuskin voi välttyä Vatikaanissa museokierroksensa aikana kiusalliselta tunteelta, jonka Collezione d’Arte Religiosa Moderna Appartamento Borgian ja Sikstuksen kappelin välissä tuottaa. Vaikka James Elkinsin kuvailu kokoelmasta ”outona ja depressiivisenä”[1] – kirjassa On the Strange Place of Religion in Contemporary Art (2004) – onkin hieman provosoivasti muotoiltu, on se myös monessa mielessä ymmärrettävä.

Pyhyys ei tietenkään rajoitu uskontoon, eikä sen käsitteleminen vaadi ennalta todennettua uskonnollista vakaumusta. Pyhiä aiheita representoiviin esineisiin ja teoksiin liittyy niin ikään merkityksellisiä latauksia, jotka ovat vain heikosti sidottuina uskontoihin. Tästä todistaa toki suuri osa tämänkin julkaisun artikkeleista. Monet niistä käsittelevätkin juuri sellaisia yksityiskohtia, joissa pyhä aiheisto avautuu tai muuttuu suhteessa arkiseen sfääriin, oli sitten kyseessä suhde hallinnolliseen poliittiseen identiteettiin, taiteilijan omakuvaan, luonnontieteisiin tai suusta suuhun kulkeneisiin kansanuskomuksiin. Jane Vuorinen sanoo valokuvan ja pyhän kiinnekohtia tarkastelevassa artikkelissaan valokuvasta tulleen ”läpinäkyvä, kaikkialle soluttautunut”[2]. Jos näin on käynyt myös pyhälle, niin – näin kai täytyy julkaisun puolesta toivoa – hajanainen tapa saattaa ollakin paras tapa lähestyä sitä.

1900-luvun ranskalainen teoria on mielellään korostanut sitä, miten pyhä vaanii kaikessa yhteiskunnallisessa elämässä ja tulee esiin moninaisimmissa muodoissaan. Tässä perinteessä myös yksi teema näkyy ylitse muiden taiteiden, pyhän ja humanististen tieteiden yhteydessä: maalaisjärjellä ajatellen – joka todella suomalaisessa hallinnossa tällä haavaa jyllää – niistä mikään ei yleensä palvele välitöntä taloudellista hyötyä.[3] Talousvetoisen ideologian keskellä niistä tulee jäänteitä, enemmän tai vähemmän epätoivottuja todisteita sellaisen maailman kulttuurisista perusteista, joka ei koe tekevänsä niillä enää mitään. Sellaisinaan ne voidaan esittää samassa valossa kuin tyhjät mainostaulut ensimmäisenä suurkaupunkina ulkomainostuksen kieltäneen São Paulon kaduilla – mahtipontisina rakennelmina, sinällään hyödyttöminä.[4]

Tyhjä taulu on ehkä toiminut uskottavimpana modernin pyhän mallina muutenkin, näin myös ilman että tarvitsisi turvautua mystisiin abstraktioihin. Mircea Eliade väitti oman aikansa taiteen etujoukkoihinkin suhteutettuna, että ajatus modernista ns. ”Jumalan kuoleman” ajasta ”merkitsee ennen kaikkea mahdottomuutta ilmaista uskonnollista kokemusta perinteisin uskonnon kieleen kuuluvin keinoin”[5]. Kuten Eliade myös vihjasi, tämä muuttuva keinovalikoima oli myös ollut vastuussa läpi historian siitä, minne pyhän jäänteet ripoteltiin. Uusia keinoja olisi kaivannut ehkä myös Wall Streetiltä töitä saanut kopioitsija Bartleby, joka Herman Melvillen 1850-luvulla kirjoittamassa novellissa alkoi yhtäkkisesti kieltäytyä tekemästä työtehtäviään. Tilanteen kärjistyessä Bartleby jäi Wall Streetillä sijaitsevaan toimistoonsa toimettomana istumaan ja ilmoitti selvällä englannin kielellä halukkuutensa olla poistumatta: ”I would prefer not to”[6].

Turussa, 30.6.2016,

Roni Grén