Jorma Mikola (2015). Alttarilta alttarille. Alttarimaalaus Suomessa autonomia-ajan loppupuolella. Jyväskylä Studies in Humanities 215. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto 2015, 379 s. liitteineen, 151 kuvaa.
Väitöskirja-arvio. Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksessa, käytännössä pääosin nykyisen taidehistorian oppiaineen piirissä, on pitkään tehty systemaattista ja perusteellista, koko maan käsittävää keräys- ja tutkimustyötä, jonka päämääränä on ollut muun muassa kirkollisen visuaalisen aineiston saattaminen tutkijoiden käyttöön. Nykyisin toiminta keskittyy Kirkkotaiteen ja -arkkitehtuurin tutkimusinstituuttiin. Samalla on kannustettu tutkijoita – perusopintojen tasolla jo – suuntaamaan toimintaansa tähän. Työ on kantanut satoa. Siten tämän arvion aihealueelta ovat laatineet tohtorinväitöskirjansa Hanna Pirinen (1996), Pekka Vähäkangas (1996) ja Heikki Hanka (1997). Tästä kokonaisuudesta löytää paikkansa myös fil. lis. Jorma Mikolan väitöskirja, joka tarkastettiin huhtikuussa 2015.
Väitöskirja jakautuu kymmeneen päälukuun, joista ensimmäisessä (Johdanto) esitellään työn tausta, kohde, pääkysymykset, aineisto ja muut perusasiat. Pääluvun 2 sisältöä voi luonnehtia tieksi, joka vie tutkimuksen kaikkiin muihin päälukuihin. Siinä nimittäin tarkastellaan aluksi Bertel Thorvaldsenin veistosta Kristus (1821) ja sen Suomessa saamaa yleisövastaanottoa ja taiteilijoiden, kuten Ida Silfverberg, Arvid Liljelund ja Wilho Sjöströmin, seuraajatöitä. Saman mutta myöhäisemmän klassisen idealismin ja romantiikan ajatusten Suomeen tuojaksi Mikola nostaa Carl Blochin, hänkin tanskalainen, jonka maalaukset Tulkaa minun tyköni (1875) ja Ylösnousemus (Frederiksborgin linnankirkon kuninkaankappeli, 1860-luku) saivat aikaan muun muassa Widolfa Engeström-Ahrenbergin, Viktor Westerholmin ja Adolf von Beckerin toisinnot. Viime mainitun Lemun kirkossa oleva työ rakentaa sillan väitöskirjan seuraavien päälukujen laajaan joskin osin epätasaiseen teemaan: realismi ja sen vastaanotto.
Mihály von Munkácsyn yhtä suuri mitoiltaan kuin muistoltaan nykymaailmalta unohtunut Kristus Pilatuksen edessä (1881) on Mikolan työssä (pääluku 3) erityisasemassa. Sen ja Fritz von Uhden samoin kuin Jean Béraudin ja Christian Skredsvigin töiden nostattama kiihkeäkin (pohjois)eurooppalainen aikalaiskeskustelu heijastui Edelfeltin Kristus ja Mataleena -työn suomalaiseen ikoniseen kiistaan: miten Jeesusta saa kuvata? Mikola ei turhaan nosta yhdeksi tutkimuskysymyksekseen mainittujen taiteilijoiden tunnettuuden ajan Suomessa. Ei välttämättä aivan onnistuneella tavalla Mikola seuraavassa pääluvussa kuitenkin ottaa askeleen taaksepäin ryhtyen analysoimaan Robert Wilhelm Ekmanin Räisälään (ja muutamaan muuhun kirkkoon) tekemän Getsemane-maalauksen vastaanottoa paikallisella tasolla. Tyylillisesti Ekmanin työt luonnollisesti ovat osa ”vanhaa idealismia”, mutta realismi tulee esiin omalaatuisella tavalla pitäjäläisten erimielisyyksien sykerössä. Voisi ehkä tokaista, että kansa taisteli, maalaus vaikeni.
Pääluku Alexandra Frosterus-Såltinin alttaritauluista ottaa suunnilleen kolmanneksen väitöskirjan sivumäärästä. Se on kirjan johdonmukaisin ja yhtenäisin esitys ja voinee sanoa sen kautta taiteilijan alttarimaalauskentän tulleen lopullisesti rajatuksi – ei niin etteikö aihepiiristä löytyisi yhtä ja toista mielenkiintoista. Luku on myös poikkeuksellisen hyvin taustoitettu aikaisemman tutkimuksen esittelyllä. Kiinnostavaa on huomata pääluvun ehkä harkittu sijoitus edellä kuvattujen ja jäljempänä esiin tulevien suurten taidekiistojen väliseksi adagio-osaksi. Ehkä kuitenkin maalarin vuonna 1863 alkanut ja 1915 päättynyt alttarimaalausura eräällä tavalla sovittaa kiistojen vuosikymmenet ne läpäistessään.
Käsitellessään johdannossa työnsä keskeisiä kysymyksiä väittelijä aiheellisesti nostaa esiin vaikeuden ainakin yhdeltä osin selvittää Frosterus-Såltinin uran piirteitä ja ongelmia erityisesti alttarimaalausten alalla. Tämä vaikeus on se, että R. W. Ekmanin elämää ja tuotantoa ei vielä kukaan ole perusteellisesti ottanut selvittääkseen. Toki se olisi jättimäinen yritys mutta jos mikä, myös tekijänsä palkitseva ja luultavasti yllättävänkin monia 1800-luvun Suomen maalaustaiteen olemusta määrittäviä tekijöitä valaiseva.
Pääluvut (6–8) Helsingin Johanneksen kirkon alttarimaalauskiistasta ulottuvuuksineen, Vaasan kaupunginkirkon alttarimaalauskokonaisuudesta ja Jyväskylän alttaritauluhankinnasta, kertovat havainnollisesti ja etevästi 1890-luvun merkityksestä maamme taidekeskustelun yhtenä suurena murrosaikana. Kyseiset kolme päälukua liittyvät tutkimuksellisesti toisiinsa, mitä Mikola kysymyksenasettelussaan korostaa. Yhtäkään niistä ei voi pohjimmiltaan ymmärtää, ellei perusteellisesti tarkastele muiden ympärillä käytyä debattia. Näissä luvuissa Mikola on parhaimmillaan. Kirjan päättävät lyhyet luvut ”Ikonografisia ongelmia” – sinänsä kiinnostava, mutta ehkä sen sisällöt olisivat olleet paremmin paikallaan erillisinä artikkeleina – ja hyvin muotoiltu ”Yhteenveto”.
Pääluvun 1 suhteen voi kiinnittää huomiota muutamaan seikkaan. Jo alussa todetaan alttarimaalausten aiheiden käytössä 1800-luvun lopussa olleen ”poikkeuksellista vaihtelua”. Näin voi olla, mutta on kysyttävä, mihin ja miten tämä suhteutetaan. Toiseksi tutkimuksessa ei käsitellä tarkasti Vähäkankaan ja Hangan väitöskirjojen (1996 ja 1997) ”väliin jäävää aikakautta”. Yhtäältä työn alkuajankohta on enimmin 1860-luvulla Hangan työn päättyessä vuoden 1880 tienoille, ja toisaalta Mikolan työ asiallisesti ottaen päättyy ennen vuotta 1917, mistä Vähäkangas puolestaan aloittaa omansa. Tutkimuksessa olisi tullut tässä tarkentaa ja perustella aikamäärittelyä – ei vain asian itsensä takia, vaan siksi, että tekijä ja lukijat kykenevät paremmin hahmottamaan asemansa ja myös tutkimuskysymyksensä suhteessa mainittuihin töihin.
Vähäkankaan ja Hangan työt jäävät väitöskirjassa tämän jälkeen hyvin vähälle – käytännössä ne unohtuvat. Voi myös kysyä, miksi käsikirjoituksen alussa nostetaan esille ainoastaan kaksi väitöskirjatutkimusta, sillä toki muitakin opinnäytteitä on olemassa muista yliopistoista. Opinnäytteeseen kuuluva aikaisemman tutkimuksen esittely on mielestäni jäänyt puutteelliseksi, lukuun ottamatta edellä mainittua johdantoa päälukuun Frosterus-Såltinin tuotannosta.
Luvusta ”Tutkimuksen kohde ja keskeiset kysymykset” käy ilmi kysymyksiä olevan toistakymmentä riippuen siitä, miten tulkitsee osien rajat. Tämä on kunnianhimoinen päämäärä ja joutuu kysymään, onko näin suuren määrän käsittely mahdollista. Tekijä osoittaa työllään vastauksen olevan pääpiirteissään myöntävä, mutta toisaalta kysymyksessä ovat myös pääosin pääluvuittain kootut osiot, jolloin erityiskysymysten (esim. Frosterus-Såltinin tuotanto, Järnefeltin käsittely Jyväskylän maaseurakunnan ja Helsingin uuden kirkon hankintakysymyksissä) määrä kasvaa peruskysymysten pysyessä samana. Ehkä voi tulkita niin, että keskeiset kysymykset on koottu yhteen valmiista luvuista niitä lopulliseksi väitöskirjakäsikirjoitukseksi muotoiltaessa.
Alttarimaalausten maailma, käyttääkseni hiukan vaikeasti määriteltävää ja suureellistakin termiä, oli 1800-luvulla muutoksen tilassa niin kuin se toki oli ollut koko olemassaolonsa ajan. Muutos oli nyt kuitenkin aikaisempia vuosikymmeniä ja vuosisatoja nopeampaa ja nopeutuvampaa. Esiin tuli uusia elementtejä, joita aikaisemmat sukupolvet eivät olleet kokeneet. Näistä elementeistä voi tässä mainita erityisesti kristinuskon yhteiskunnallisen aseman muuttumisen, maalausten tekemisen akateemisen ja muun koulutuksellisen ammatillistumisen sekä ilmiön ”taide” työntyminen kentälle eri näkökulmineen, asennoitumisten muutoksineen ja rintamien muodostumisineen. Viimemainittu nousee hyvin esiin lähdeaineistossa, jota tekijä on käyttänyt väitöskirjansa laatimisessa, nimittäin tutkittavan aikakauden sanoma- ja aikakauslehdissä ja seurakuntien asiakirjoissa.
Tehokkaan ja monipuolisen käytön on mahdollistanut Kansalliskirjaston kiitettävästi muodostama digitaalinen sanomalehtiarkisto vuodesta 1771 eteenpäin. Onkin aikaisempaa ratkaisevasti helpompi käydä läpi ajankäytön kannalta taloudellisesti aineistoja, jotka olisivat olleet aikaisemmille tutkijasukupolville tavoittamattomia. Ei niin, että aineisto nytkään antautuisi vastaan panematta, kuten käsiteltävästä työstä käy ilmi – tekijän kuvailun mukaan se on ”hidasta puurtamista”.
Digitaalisen lähdeaineiston tuominen tutkijoiden ulottuville, heidän huomionsa kiinnittäminen siihen ja sen analyyttinen käyttö, on väitöskirjan ehkä paras anti: se vastaa kysymyksiin siitä, millainen oli eri alttarimaalaushankkeiden ja valmiiden maalausten vastaanotto 1800-luvun jälkipuoliskon ja 1900-luvun alun Suomessa.
Lisäksi on todettava se laaja työ, joka on seurausta siitä, etteivät itse alttarimaalaukset valtaosaltaan onneksi ole siirtyneet, eivätkä siirry yhteen paikkaan tutkittaviksi. Jos niitä haluaa nähdä, on lähdettävä tekemään kenttätutkimuksia kirkoissa. Näin Mikola onkin tehnyt, joskaan ei systemaattisesti: kaikkia ajanjakson alttaritauluja hän ei ole nähnyt.
Tämän peruslähdeaineiston tuominen tutkimuksen valokeilaan ehkä selittääkin kirjallisuusluettelon suppeuden ja riittämättömyyden: vajaat 100 nimekettä. Näistäkin osa on varsin yleisiä, kuten Raamatun painokset ja laadultaan vaatimattomat Bo Lindbergin kirjoitelmat. Väitöskirjakäsikirjoitukseen ei toki voikaan sisällyttää niin sanotusti ”kaikkea”, ja siten tekijän ratkaisua voi jotenkin puolustaa: jos hän ei olisi tehnyt valtavaa arkistotyötä, vaan olisi keskittynyt julkaistujen tutkimusten ja opinnäytteiden perusteella tehtävään läpikäyntiin, ei työ ehkä olisi valmistunut. Toiselta puolen tutkijakollegoiden näkemysten esittely ja heidän tulkintojensa heijastaminen nyt kerättyyn aivan uuteen lähdeaineistoon olisi tuonut työlle huomattavan paljon lisää painoa ja arvoa.
Toki jotakin keskustelua muiden tutkijoiden kanssa on tekstissä näkyvissä, mutta itse asiassa se korostaa ongelmaa. Niinpä Lumparlandin alttaritaulua käsittelevässä alaluvussa yli puolet on tekijän esittelyä Aimo Reitalan maalausta koskevasta taidehistoriallisesta arviosta. Muutama liuska aikaisemmin taas käsitellään Arvid Liljelundin maalaamaa Jääsken alttaritaulua viittaamatta esimerkiksi Marianne Koskimies-Envallin taiteilijaa koskevaan julkaistuun opinnäytteeseen.
Pääluvussa ”Vanha idealismi, kauneuden ja hyvyyden ihanne” tekijä käsittelee Thorvaldsenin ja Blochin töitä taustana ryhmälle Suomessa tehtyjä alttarikoristeita. Jo ensin mainitun kohdalla nousee hyvin esiin edellä mainittu työn tärkeä anti, nimittäin Suomen lehdistössä esitetyt aikalaisajatukset. Olisi kuitenkin ollut perusteltua kirjoittaa välittävä johdantoluku Thorvaldsen-käsittelyn ja hänen Kristukseensa perustuneiden suomalaisten töiden väliin. Sama koskee Blochia.
Pääluvun III kuvaukset ja analyysit mm. Mihály von Munkácsyn Kristus Pilatuksen edessä -teoksen näytteillepanosta ja vastaanotosta ovat erinomaisia, antaen hyviä edellytyksiä representaatiovertailuille myöhempien näytteillepanojen suhteen. Harvemminhan näkee niitä käsiteltäessä palattavan 1800-luvun lähteisiin ja kuvauksiin esille asettamisen tavoista ja niille tarkoitetuista päämääristä. Esimerkkinä käy von Munkácsyn jättiläiskokoisen maalauksen sijoittaminen Ritarihuoneen Ritarisaliin kesällä 1886: melkoinen installaatio!
Seuraavassa luvussa tulee esille väitöskirjan loppuosaa luonnehtiva alttaritaulujen hankinnassa paikallisten ja laajemmin jopa maata käsittävien kiistojen, riitojen ja kaunaisuuksien käsittely. Tämä ilman muuta tuo työlle runsaasti painoa. Frosterus-Såltinia käsittelevä osuus on työn laajin, mitä tietysti selittää taiteilijan tuotteliaisuus alttaritaulumaalauksen alalla.
Luku Helsingin uuden kirkon, nykyisen Johanneksen kirkon, alttaritauluhankinnasta aloittaa kolmen luvun sarjan, jossa tuodaan esille kunkin hankintaprosessin 1800-luvun ja 1900-luvun alun lehtilähteet ja suoritetaan niiden perusteella analyysi. Tämä osio tuo esille selvästi uusia asioita kunkin teeman kohdalla ja puolustaa hyvin paikkaansa. Pinnalta katsoen voisi pitää ongelmana sitä, että niihin käytetään verraten runsaasti tekstitilaa suhteessa useimpiin muihin käsikirjoituksessa käsiteltyihin töihin. Mutta kun kääntää asian toisinpäin, voikin havahtua huomaamaan kokonaistilanteen: valtaosa Suomen alttaritauluhankinnoista vuoden 1900 molemmin puolin tapahtui suuremmitta ongelmitta.
Väitöskirjan kolme liitettä antavat kiinnostavia tietoja, mutta niissä on myös ongelmia. Niinpä sinänsä ansiokas luettelo alttaritaulujen hinnoista vuosilta 1829–1909 ei ole varsinaiseen tutkimustekstiin tuottanut mainittavaa. Lukijan on hyvin vaikea saada hahmotetuksi hintatietojen suhteita toisiinsa edes 1800-luvun ja aivan seuraavan vuosisadan alun osalta ilmaisutapojen vaihdellessa ilmeisesti suoraan lähteistä otettuina raakatietoina, kuten ilmaisut ”päälle 300 hopearuplaa”, ”1200 / kaksi maalausta”, ”1800 ilman kehystä” osoittavat. Kuinka paljon vaihtelua eri kirkkojen alttaritauluhintojen välillä oli ottaen huomioon 1800-luvun hintakehityksen? Tämä ja monet muut kysymykset jäävät tulevan talous- ja kulttuurihistoriallisen tutkimuksen vastattaviksi, mikä on vahingoksi väitöskirjalle. Onneksi aineistoa on nyt sitä varten.
Toinen ongelma on se, että liitteeseen 2 on kerätty ”Alttaritaulujen tavanomaisia aiheita”. Tässä joutuu kysymään, miksi vain ”tavanomaisia”. On vaikea ajatella aiheita olleen niin paljon, etteivät kaikki olisi mahtuneet mukaan luettelon sisältäessä niitä nytkin vain 26. Sen sijaan kolmas liite, luettelo Suomen vuosina 1800–1919 tehdyistä alttaritauluista on hyödyllinen.
Väitöskirjan kokonaisuuden kannalta valitettavinta lienee se, ettei työssä ole koheesiota, tarkasteltavien osa-alueiden käsittelyn yhtenäisyyttä ja kokonaisuuden hahmotusta. Tämä heikentää selvästi väitöskirjan tasoa. Yhtenäisyyttä olisi ehkä lisännyt, jos idealismin aikaa käsittelevä pääluku olisi jätetty pois ja työ aloitettu suoraan realismin tunnusnimellä kulkevista töitä.
Alttarimaalausaiheen tutkimusongelmat 1860-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan ovat toki vaikeita ja monimutkaisia. Ajanjakson pitkän ja syvän murroksen aiheuttama yhteiskunnallisten, taloudellisten ja kulttuuristen muuttujien moninkertaistuminen ja uudelleenmuotoutuminen sekä vanhan kristillisen maailmankuvan kouristuksenomaiselta vaikuttava ylläpitäminen yritettäessä estää maallistumisen ”hyökkäykset” tekee kentän erittäin hankalaksi kohteeksi. Lisäksi nämä muuttujat myös kutoutuivat yhteen toistensa kanssa tavoilla, joiden ymmärtäminen vaatii huomattavia ponnisteluja eikä yhden ihmisen toimin onnistukaan. Tämä näkyy väitöskirjan pohdiskeluissa.
Väitöskirjaa lukiessa käyvät ilmi tekijän lähtökohdat, kehitys ja päämäärä. Siten hänen oma mainintansa ”pitkään jatkunut työstäminen” (Mikolan FL-tutkielma samalta tutkimuskentältä valmistui 1995) näkyy väitöskirjan rakenteessa ja käsittelyssä mutta myös halussa saada pitkä uurastus päätökseen. Kysymyksessä on työvoitto.
FT, professori Markus Hiekkanen on eläkkeellä oleva Helsingin yliopiston taidehistorian yliopistonlehtori. Hänen tutkimusalaansa ovat erityisesti keskiajan ja uuden ajan alkupuolen materiaaliset ilmiöt varsinkin uskonnon kentällä. Paraikaa hän valmistelee kokonaisteosta Suomen luterilaisen ortodoksian ajan, noin 1590–1780, kirkoista ja niiden sisätiloista ajan ihmisten ja seremonioiden kohtaamisessa.